Matin elämästä 2009
Yksi kevät oli jälleen kerran tulossa. Läheisessä joessa
oli virrannut huikea määrä vettä sen jälkeen kun viimeksi seurasimme Matin elämää.
Paljon oli muuttunut, ja useamman paikkakunnan katuja oli vieläkin tietynlaista
ahdistusta kokenut kulkija tallannut menneinä vuosina. Ulkonaisesti ei ollut
tapahtunut kovin kummoista muutosta, mutta sisäisesti oli tässä miehessä
tapahtunut hyvinkin paljon. Elämä oli elämisen arvoista, se oli kai tärkein
löydös hänen olemuksessaan, vaikka ajoittain kaikki tuntui tyhjänpäiväiseltä.
Hän oli menettänyt todella paljon, vaikka olikin löytänyt uutta sisältöä
elämäänsä. Hän yritti ajatella positiivisesti ja onnistuikin siinä melkoisessa
määrin. Mieltä kalvoi kuitenkin epäilys sen suhteen, että hän vieläkin näin
monen vuoden selvittelyjen jälkeen jossakin määrin oli valheellinen elämänsä
todellisuuden suhteen. Hän yritti peittää tiettyjä asioita, joita oli liian
vaikea käsitellä. Vai oliko hän käsitellyt ne, vaikkakin vaillinaisesti? Mikä
tässä elämässä mätti, kun kaikesta paremmasta huolimatta joutui taistelemaan
melko pahaltakin vaikuttavan masennuksen kanssa? Vai oliko se masennusta? Mitä
se oli?
Joinakin päivinä oli todella huono olo ja mieli oli
matalalla. Muutos ei tapahtunut niin nopeasti kuin olisi itse halunnut ja
välillä epäilytti koko muutos. Entiset ahdistukset olivat poissa, mutta uusia
tuli koko ajan tilalle. Vakava sairaus oli saanut aikaan sen, että oikeastaan
joka päivä joutui ajattelemaan kuolemaa. Eikö ollut aivan yhdentekevää elikö
hän ollenkaan, sillä menetykset, jotka vasta nyt alkoi tajuta, olivat paljon
suuremmat kuin mitä ahdistuksen hetkellä pystyi ajattelemaan? Nyt oli aikaa
ajatella, pohtia, selvitellä, mutta oliko aikaa sittenkin aivan liikaa? Mitä
tämä liialliseltakin tuntuva aika sai tapahtumaan nyt, aivan kuin liian
myöhään?
Ei Matin tarvinnut sitä pidemmälti pohtia, sillä hän
tiesi nyt aivan tarkkaan, mitä kaikki hänen olemuksessaan ja ympärillään oleva
sai hänet kokemaan. Hän piti tämän ajatuksen esiin ottamista hiukan liian kovana
ja ahdistavanakin, vaikka toisaalta… niin, toisaalta hän tiesi olevansa juuri
sillä tiellä missä hänen tulikin olla. Hän tunsi itsensä lähes jokaisesta
muusta poikkeavaksi, ja siksi tietynlaiset epäilykset ja itsesyytöksetkin
pyrkivät sekaannuttamaan mieltä. No, mitä on se, mikä saa tällaisia tuntemuksia
aikaan? Mikä saa mielen askartelemaan tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin?
Tai ei tämä mitään uutta ollut laadullisesti, vaan määrältään! Mikä saa ihmisen
kokemaan jotakin niin kokonaisvaltaista, niin mullistavaa, että ajoittain aivan
henkeä salpaa?
Lähes puolet elämästään Matti oli elänyt olosuhteissa,
missä pitkälti toistakymmentä ihmistä oli pitänyt huolen siitä, että hän oli
melkein kadottanut persoonallisuutensa ja ihmisyytensä. Ensimmäinen aivan
hurmioon johtanut toteaminen oli ollut yli kymmenen vuotta sitten, kun hän
kaiken alas painamisen ja tuhoamisen keskellä oli kaikesta huolimatta löytänyt
punaisen langan pään ja suorastaan huutanut pienen tuttavapiirin keskellä: ”Minä
olen ihminen, minä olen persoona, ja minulla on oikeus olla sitä mitä olen!”
Tämä oli hänen kapinansa ja vallankaappauksensa lähtölaukaus. Hän alkoi tajuta
kuka ja mitä todella on – aivan uudella tavalla. Hän alkoi tuntea omia
tunteitaan, omia tuntemuksiaan. Tähän asti nuo yli kymmenen ihmistä olivat
johtaneet siihen, ettei hän oikeastaan tiennyt mistä hän alkoi ja mihin hän
loppui. Häneltä oli kielletty tunteet ja oma ajattelu, hänestä oli yritetty
tehdä robotti, klooni, mitä tahansa mutta ei ihminen!
Niin, yksi ensimmäisistä tuntemuksista oli koskenut
sitä mielenliikutusta, mikä ajoittain valtasi hänet. Se oli pitkän aikaa suuri
arvoitus, mutta eräänä päivänä hän käsitti mistä oli kysymys. Miksi tietyt
ihmisten keskuudessa koetut tilanteet saivat hänet aivan itkemään? Mitä se oli?
Hän koki pitkästä aikaa, että oli kysymys ihmisistä, aivan tavallisista
ihmisistä, jotka olivat ihmisiä toisilleen! Hän oli aivan liian kauan ollut
olosuhteissa, piireissä, missä ei ollutkaan ihmisiä, tuntevia olentoja, vaan
joitakin pelottavia, liian lähelle tulevia olioita, joissa ei vielä nytkään
ajatellen ollut mitään todellista ihmisyyttä. Jos nämä oliot eivät olleet
ihmisiä, vaan olioita, ei heillä voinut olla kykyä kohdata muita matkaajia
ihmisinä. Olento tuottaa olentoja, kohtelee muita olentoina. Vasta viime
vuosina hän oli pystynyt hyväksymään itselleen tällaisen ajattelun, sillä
todellisuus oli valtavalla voimallaan asettunut hänen rinnalleen ja
ympärilleen.
Siinä se tuli sanottua, se, mikä painoi Matin mieltä
entistä suuremmalla voimalla. Hän oli asettunut rintamaan elämän suurimman
voiman kanssa, musertavan voiman kanssa. Hän oli vältellyt tätä kohtaamista
koko elämänsä ajan, vaikka tietyllä tavalla olikin lähestynyt sitä rohkeammin
kuin useimmat tuntemansa ihmiset. Mutta nyt hän oli suoranaisessa sylipainissa
tämän voiman kanssa kaikesta heikkoudestaan ja inhimillisyydestään huolimatta.
Hän kohtasi nyt todellisuuden aivan murskaavalla tavalla!
Matti oli nyt elänyt ainakin kolme neljännestä
mahdollisesta eliniästään, ja vasta nyt hän aivan hämmästyttävällä tavalla
tajusi kuinka laajasti ihminen pettää itseään epätodellisuudella, kuvitelmilla,
uskomuksilla, suoranaisella illuusiolla.
Matti muisti ne pahimmat vuodet elämässään. Hänellä
oli monenlaisia lahjakkuuksia, mistä mielikuvitus ei ollut lainkaan heikoimmasta
päästä. Mielikuvitus voi olla sekä siunaus että kirous. Kaikki riippuu siitä
miten sitä käytämme. Ehkä yksi suurimmista tekijöistä, joiden avulla Matti oli
selvinnyt aivan kauhistuttavissakin tilanteissa, oli hänen kykynsä heittäytyä
mielikuvitusmaailmaan. Kun mieli oli murtumaisillaan, kun veranpainetautikin
iski kaikkien ahdistavien vuosien jälkeen, oli ainoa pakotie sallia osan
mieltä, jopa persoonaakin, paeta sellaiseen maailmaan, jossa arvostettiin
kärsivää matkaajaa.
Matti oli omalla tavallaan jakanut mielensä,
persoonansa kahteen osaan. Tätä hän ei rohkenisi kertoa kenellekään
ammattilaiselle, sillä useampi varmaankin tulkitsisi sen merkiksi alkavasta
skitsofreniasta. Ihmisen persoona on eräässä mielessä surullisen lujasti kiinnitetty
ihmisen kolminaisuuteen. Joskus olisi niin lohdullista jos tämän kolminaisuuden
voisi erottaa toisistaan, niin että ihmisen perusolemus voisi paeta pahoja
tilanteita ja palata takaisin asioiden korjaannuttua. Mutta ikävä kyllä
persoonallisuutemme on sidottuna ruumiiseemme, ei jonakin sisäisenä ympyränä
suuremman sisällä, niin kuin jotkut asian kuvaavat. Persoonallisuutemme on
enemmänkin kuin nesteenä sekoittunut toiseen nesteeseen tai aineeseen, niin
että sitä on mahdoton erottaa tappamatta kokonaisuutta.
Matilla ei ollut masennuksen lisäksi varsinaisia
mielenterveysongelmia, vaikka söikin vuosikausia lääkkeitä. Hänen masennustaan
lääkittiin parhaan ymmärryksen mukaan, vaikka hänen todellinen ongelmansa oli
traumaattisuus, johon nuo lääkkeet eivät juurikaan purreet. Tietoisena omasta
terveydestään Matti antoi itselleen luvan tietynlaiseen jakoon. Hän ei olisi
hullu nähdessään asian omalla, jokseenkin ainutlaatuisella tavalla. Hänen
persoonansa, mielensä, oli sidottu siihen kehoon, joka asusti Maijan omistamassa
tilassa, vieraili erilaisissa seurakunnallisissa tapahtumissa, joissa oli
jatkuvasti eräänlaisen painostuksen alaisena. Tätä persoonaa pyrittiin manipuloimaan,
masentamaan, musertamaan, pilkkomaan, tuhomaan niin lukuisin keinoin, että
siitä puhuminen on suorastaan vaarallista muille kuin itse sitä kokeneille.
Uskottavuus joutuu vielä tänäänkin kovalle koetukselle vaikka näyttöä olisi
kuinka!
Sellaisissa olosuhteissa ei kenenkään mielenterveys
kestä kovin kauaa. Tuloksena on hermoromahdus, mielisairaala - usein myös hautausmaa.
Välttääkseen selvästi lähestyvän henkisen ja hengellisen kuoleman, antoi Matti
osalle persoonaansa luvan paeta jonnekin kaukaisuuteen, ulos tästä suorastaan
helvetillisestä tilasta. Osa persoonaa jäi ahdistukseensa, kokemaan tuota lähes
päivittäistä ahdistusta, mutta, eläköön, yksi osa – puolet vaiko enemmän tai
vähemmän – katseli kaikkea tätä henkistä ja joskus ruumiillistakin väkivaltaa
turvallisen matkan päästä päätään puistellen ja sanoen: tuollaista ei saa tehdä
kenellekään, se on väärin, väärin, väärin! Ikävä kyllä kukaan ei kuullut tuota
huutoa, sillä tällä karkuun päästetyllä persoonallisuuden osalla ei ole suuta
millä huutaa!
Matti oli lakannut syyttämästä itseään siitä
tyhmyydestä, että oli niin kauan antanut tehdä itselleen suurta vääryyttä.
Kukaan ei aikoinaan uskonut hänen paikalle jääneen persoonallisuutensa avunhuutoja,
sillä tämä vääryys tapahtui niin korkeiden voimien luvalla ja suojeluksessa,
että tänään se ei voi olla aiheuttamatta todella suuria ristiriitoja. Miten
ylipäätään oli kaikki mahdollista? Tämän todellisuuden kohtaaminen oli nyt
miehelle todella rankka paikka, kun kaikenlainen irtoroina oli tuulen mukana
lentänyt kaiken menneisyyden tuhon yltä. Miksi meidän sellaisella tavalla
tulisi paeta todellisuutta, totuutta? Miksi ihminen vuosien ja vuosikymmenien
ajan kieltää todellisuuden, usein hartaan uskonnollisuuden varjolla? Eikö tämä
ole mitä suurinta itsepetosta, totuuden rienaamista? Miksi emme usko halaavan
persoonan kädessä olevaan kiveen, joka seuraavassa hetkessä iskeytyy selkäämme?
Miksi emme usko tuohon kiveen, vaikka se iskeytyisi keskelle kasvojamme? Me
vain pyyhimme verta ja painamme haavaamme, kieltäytyen uskomasta, että kukaan
tekee sellaista, ei ainakaan tarkoita sitä!
Matti oli aikoinaan ihmetellyt vastaanottamaansa
vihamielisyyttä ja olikin useampaan kertaan todennut julkisissa puheissaan: ”Onko
minusta sen tähden tullut teidän vihamiehenne, että kerron teille totuuden?”
Oliko hän nyt omahyväinen pitäessään itseään rehellisenä ja totuudellisena?
Olivatko rehellisyys ja totuudellisuus niin harvinaisia asioita, ettei niitä
uskottu olevan kenelläkään?
Mattia ei käytännössä vain lyöty ja haavoitettu, vaan
kaikki oli todellisuudessa aivan samaa kuin aikanaan tämän maan päällä vaeltanut
Nasaretilainen Mies totesi: Miksi te tahdotte tappaa minut?
Matti halusi unohtaa menneet, mutta todellisuus
tunkeutui nyt hänen olemukseensa ja aivan majapaikkaansa tulvaveden lailla.
Vaikka hän halusi unohtaa menneet, nykyhetki rienasi koko ajatusta
unohtamisesta. Hän oli menettänyt työnsä aivan uskomattoman valhekampanjan
seurauksena. Ei siinä sinänsä mitään, sillä olihan hän jo eläkkeellä. Hän oli
menettänyt vaimonsa, osittain pitkäksi aikaa lapsensakin, kun näille oli
vakuuttavasti uskoteltu, että Matti on mielisairas ja lasten tulee varoa häntä.
Mieltä painoi kuitenkin se, että vaikka menneisyyden unohtaisi, nykyhetkessä
hän vieläkin oli entisen panettelun ja osaltaan vieläkin tapahtuvan kampanjan
johdosta suorastaan rikollinen, joka oli tehnyt mitä suurimpia vääryyksiä perhettään
ja seurakuntaansa kohtaan. Hän oli yhä vielä rikollinen ja monessa mielessä
ulos suljettu kaikesta siitä, mille hän oli antanut lähes puolet elämänsä
ajasta.
Aikanaan mielikuvitus oli suuren linnun siipien lailla
lennättänyt Matin sielun mitä kiehtovimpiin ja hurmaavimpiin maailmoihin. Onneksi
varhaisessa vaiheessa oli selvinnyt se mielenterveydellinen seikka, että näillä
haavekuvilla on rajattu aikansa, jonka jälkeen ne johtavat mielisairauden
puolelle. Kaikella aikansa, ja niinpä nyt ei ollut tätä pakomahdollisuutta
enää. Koko olemus vastusti tätä ratkaisua siinä määrin, että todellisuus tuntui
nyt uskomattoman karulta ja väistämättömältä.
Aikanaan ystävällismieliset tuttavat olivat lupailleet
ja toivotelleet kaikkea hyvää. Matti olisi löytävä piankin uuden ja ihanan vaimon,
elämä olisi järjestyvä, ja kuka tietää, vaikka häntä odottaisi korkea-arvoinen
paikka kansakunnan johdossa. Vaimoa ei ollut ilmaantunut kaikista toivotuksista
ja toitotuksista huolimatta, mutta olivathan sentään lapset muuttaneet
näkemystään isästä äidin vakuutteluista huolimatta. Ei olisi isä niin
merkittävään asemaan päässyt, jos olisi mielisairas ollut. Tämä puoli elämää
oli siis kunnossa, vaikka tyttären luona vieraileminen olikin harvinaisempaa.
Milloinkahan me oppisimme sen, ettemme sentään ole
Jumalan asemassa voidaksemme luvata kaikenlaista hyvää ahdistuksessa olevalle –
ohitse todellisuuden?
Todellisuus ei ole vihollisemme, vaikka usein siltä
tuntuukin. Totuus tekee meidät vapaiksi. Haaveileminen on tiettyyn rajaan asti
hyvä ystävämme, sillä ilman sitä emme todellisuudessa pyri eteenpäin.
Oikeanlainen haaveilu on ikään kuin kiinnekohdan heittäminen näkymättömään
tulevaisuuteen, eräänlainen suunnan määrittäminen, kiintopisteen etsiminen.
Mielikuvituksessamme voimme matkustaa maailmankaikkeudessa tiettyyn rajaan
asti. Jossakin on kuitenkin raja kaikelle. Matti näki eräänä keväänä kaksi
kertaa unta siitä, että kertoi äidilleen näitä unikuviansa todellisuutena.
Häpeä tästä oli niin suuri, että hän lopetti mielikuvitusmatkansa. Eikä hän
niitä siinä vaiheessa niin kipeästi enää tarvinnutkaan.
Elettyään niin kauan tuhoavissa ilmapiireissä, etenkin
avioliitossa, tai paremminkin liitossa, niin kuin monet haluavat asian julkituoda,
tekee ihminen ensisijaisesti yhden seuraavista valinnoista:
1. hän ei ikinä enää luo uutta ihmissuhdetta
2. hän alkaa kiinnostua samasta sukupuolesta
3. hän haluaa kaikesta huolimatta tietää mitä on olla
normaalin ihmisen kanssa
4. hän haluaa maksaa potut pottuina ja ryhtyy itse
kiusaajaksi
Me emme ole siinä asemassa että ryhtyisimme
arvostelemaan ihmisiä heidän valintojensa perusteella. Siinä vaiheessa kun ihminen
eriytyy omaksi itseksensä ahdistavan suhteen jälkeen, on hän kaikkein
suurimmassa vaaravyöhykkeessä, jos yksinäisyys tuntuu kaikkein pahimmalta
ratkaisulta. Kaiken koetun jälkeen ei ole mitään pelottavampaa ajatusta kuin
se, että yksinäisyyden voittaa ajatus siitä, että kuka tahansa on parempi kuin
ei mitään. Tästä johtuen lukemattomat uhrit ovat ajautuneet uuteen ahdistavaan
suhteeseen, sillä näillä saalistajilla on uskomaton vainu löytää uhri
kaukaakin.
Matti oli totaalisesti säästynyt kiusalta ajatella
jonkun miespuolisen lohdutusta. Ei, hän oli sanonut sen lukemattomia kertoja,
hilpeyttä aikaansaaden, että jos hän jonakin aamuna heräisi naisena, olisi hän
takuulla lesbo. Hän ei ikinä menisi miehen kanssa sänkyyn! Mutta kautta koko
via dolorosan oli hänen mielessään soinut äänilevyn tavoin ajatus: ”Millaistahan
olisi elämä jonkun normaalin ihmisen kanssa?” Tästä ajatuksesta ei hän ollut
päässyt eroon, ja yksinäisyys oli ajoittain painavana kuormana hänen yllään.
Hän oli tullut ulos kuorestaan, hän oli esillä ja näkyvissä enemmän kuin olisi
koskaan uskonut itsestään, mutta siitä huolimatta ei kukaan varteen otettava
nainen ollut osoittanut kiinnostusta häntä kohtaan. Hän oli oppinut arvostamaan
itseään ja tajusi sen ajatuksen mielettömyyden, että kuka tahansa olisi parempi
kuin ei mitään.
Suurin osa ihmisistä harmittelee menneisyyttä ja uskoo
tulevaisuuden tuovan jotakin parempaa, mielekkäämpää. Siksi nykyhetki jää
useimmilta elämättä. Nyt Matti opetteli elämään päivän kerrallaan, eikä hän
ollut koskaan käsittänyt kuinka vaikeaa se on. Siksi tätä asiaa harrasti niin
harva ihminen. Tämä harrastus edellytti kiireen hylkäämistä, eräänlaiseen
hiljaisuuden retriittiin osallistumista.
Miksi Matti oli läpikäynyt kaiken kokemansa? Riittikö
syyksi se, että hän nyt auttoi muita saman kokeneita? Mitä kaikki tuo koettu
oli aikaansaanut hänessä? Kymmenet vuodet tuhoamista, halveksintaa, jatkuvaa
hylkäämistä rakkauslaulujen säestyksellä – siihen asti että hän lukemattomia kertoja
oli miettinyt miten voisi kuolla tekemättä itsemurhaa, kuunnellen pelokkaasti
ratin päälle istuutunutta sarviniekkaa, joka hymysuin kehotti kääntämään rattia
voimakkaasti vasemmalle seuraavan rekan tullessa vastaan. Hän ei kai saanut
itse sitä käsittää, mutta kuitenkin jokin hänessä kuulutti luvattomankin
kovalla äänellä: katso nyt, kuinka harhaluulot itsestäsi ja muista ovat
karisseet. Ilman kokemustasi et omaisi rohkeutta nähdä asioita siten kuin ne
todella ovat. Nyt vasta alat käsittää kuka ja mitä todella olet. Vasta kun
ihminen menettää todella paljon, jopa kaikkensa, oppii hän arvostamaan sitä,
minkä hän koko ajan on omistanut, mutta mitä ei ole siihen päivään mennessä
käsittänyt omistavansa. Elämä ei ole piirileikkiä, ei kukanlehdillä paljain
jaloin astelua, ei jatkuvaa riemua ja onnea, niin kuin suuri määrä saarnaajia
kuuluttaa. Nyt vasta käsität eläväsi ajassa, jossa rakkaus on kylmennyt
useimpien kohdalla. Sinä et enää lohduta ketään valheellisesti, vaan itse
tiedät mistä puhut. Elämä ei ole reilua, sillä se loppuu kuolemaan. Silti elämä
on elämisen arvoinen!
Elämä oli siinä määrin kolhinut Mattia, että hänen oli
hyvin vaikea hankkia itselleen mitään mukavaa, henkilökohtaista. Vieläkin pyrki
mieleen tietynlainen syyllisyys onnen ja hyvän kokemisesta. Eikö nykyinen
asunto ollutkin aivan liian hyvä hänelle? Olihan Maija aina ollut sitä mieltä,
ettei miehen tullut työmatkoillaan nukkua missään hotellissa. Matkustajakoti
oli aivan riittävä, ja jos oli kesä, tuli miehen tyytyä telttaan, jos
paikkakunnalla oli leirintäalue. Olipa Maija sitäkin mieltä, että autossa voi
aivan hyvin torkkua istuvillaan. Sitä oli mies kokeillut yhden ainoan kerran,
säikkyen läpi yön ravintolasta palaavien juhlijoiden ikkunaan takomista. Työt
olivat menneet aivan pieleen nukkumattoman yön jälkeen.
Miksi joku ihminen syntyy tähän maailmaan sellaisella
varustuksella kuten Matti? Jos kuka niin hän vihasi yksinäisyyttä. Koko
elämänsä ajan hän oli rakastanut toveruutta, kanssakäymistä muiden ihmisten
kanssa. Jo kansakoulussa hän oli läpikäynyt asioita, joita hän ei koskaan olisi
itse valinnut. Hän piti kaikista luokkatovereistaan, koululaisista yleensä. Kun
jotakuta heikompiosaista kiusattiin, kärsi hän tämän kanssa, rohkenematta
kuitenkaan mennä väliin, kun oli itse omalla tavallaan ressukka. Urheilutunnit
olivat kaikkein ikävin kokemus kouluelämässä, sillä pelattiin mitä tahansa, oli
Matti liian hidas ja kömpelö ollakseen toivottu peliin osallistuja. Hänet
valittiin aina viimeiseksi jommallekummalle puolelle, pakosta. Tässä suhteessa
hän oli siis jo lapsena pakkopullaa tovereilleen. Onneksi tämä rajoittui
lähinnä urheilutunteihin, sillä muuten hän pärjäsi hyvin koulussa. Mistä tuli
häneen tuo myötätunto toisia lapsia kohtaan, mikä piti hänessä yllä
elämäntoivoa kaikesta kokemastaan huolimatta? Mikä ylipäätään oli saanut hänet
kestämään kaiken kokemansa sairastumatta todella pahasti? Ihmiset joutuvat
paljon vähemmästäkin mielisairaaloihin ja hoitolaitoksiin.
Ihminen ei ole ansainnut kohtaloaan. Mitä me
ylipäätään ansaitsemme? Lähes puolet elämää ihmisyyttä rikkovassa ilmapiirissä,
rikolliseksi leimattuna vieläkin, ja sitten vielä tulee vakava sairaus, joka
vie voimat vuosiksi! Elämä ei ole reilua! Ei kai Matti ollut tällaista
ansainnut? Mutta hän ei paennut enää, hän ei pyrkinyt juoksemaan karkuun.
Jonkinlainen käsittämätön valo oli syttynyt hänen elämäänsä.
Unet ovat paljon merkityksellisempiä kuin
käsitämmekään. Kuinka usein menneinä ahdistuksen vuosina olikaan Matti nähnyt
unta, jossa hän oli jossakin tuntemattomassa tai tunnetussakin tilassa yöllä,
pimeässä, missä mahdollisesti liikkui jotakin pelottavaa. Oli tärkeätä sytyttää
tuohon pelottavaan tilaan valot, mutta vaikka seinillä oli useampiakin
katkaisijoita, ei mikään niistä sytyttänyt valoa. Korkeintaan oli painamisesta
seurauksena jonkinlainen pieni välähdys, mutta valaistusta ei tullut
lukemattomista ja epätoivoisista yrityksistä huolimatta. Luonto on todella
ihmeellinen ja auttaa meitä monella tavoin, vaikka emme sitä perusteellisesti
ymmärräkään. Mikä olisi selvimmin kuvannut Matin kokemia asioita ja niiden vaikutusta
häneen?
Toinen usein toistuva uni koski hänen asuntoaan tai
työtilaansa, jonka hän aina pyrki lukitsemaan parhaansa mukaan. Mikä ahdistava
tunne valtasikaan hänet, kun palatessaan hän aina huomasi jonkun tärvelleen
lukituksen tai avanneen ovet, niin että kuka tahansa pääsi hänen tiloihinsa.
Jotakin tärkeää oli aina poissa ja avuttomuuden tunne unessa oli todella
tuskainen. Hänen kaikkein pyhimpänsä oli jatkuvien hyökkäysten ja tunkeilujen
kohteena! Ajoittain hän oli niin ahdistunut, että näki unta siitä, kuinka hän
käveli kadulla nukkumatyynyt kainalossa etsien jotakin paikkaa minne käydä
nukkumaan. Ei ollut väliä sillä missä tuo paikka oli, kunhan vain jossakin sai
olla rauhassa ja levätä!
Luonnehäiriöisellä ei ole hetkenkään lepoa, sillä hän
suorittaa elämää. Hän on jatkuvassa toimintatilassa, hän ei rakasta
hiljaisuutta, vaan mieluummin ympäröi itsensä jatkuvalla äänellä. Jos mitään
muuta ääntä ei ole, puhuu hän itse mahdollisesti jatkuvasti. Kuinka moni
kertookaan siitä, että tällainen ihminen saattaa puhua itsekseenkin, jopa
tuntikaupalla. Maija oli ollut puhumisen mestari. Jos korvat voisivat punehtua
liiasta kuuntelemisesta, olisivat Matin korvat loistaneet kirkkaan punaisina
kuin jouluporon kuono. Hän oli koko heidän yhteisen elämänsä ajan terapeutti,
kuuntelija, joka ei itse asiassa saanut puhua juuri mitään, vaikka hänen
puhumattomuuttaan halveksittiinkin. Matin oli oikeastaan vaarallista puhua
mitään, edes vaadittaessa. Todellinen mies kertoo vaimolleen kaiken, aivan kaiken!
Ainoa mikä aina jäi sanomatta oli: puhutpa sitten mitä tahansa, minä käsitän
sen aivan omalla tavallani, ja käytän sitä sinua vastaan sopivalla ja sopimattomalla
hetkellä!
Itse asiassa suuri osa luonnehäiriöisistä Maijan
tavoin ei todellisuudessa kuuntele sanoja. Miksi hän ylipäätään kuuntelisi mitä
sinä haluat sanoa? Sinähän olet jo lukemattomia kertoja kuullut totuuden
itsestäsi, sinä olet epäluotettava, sinä olet ilkeämielinen, sinä olet
mielisairas, sekava jne… Suuressa järkevyydessään Maijan kaltainen ihminen
toimii ainoan oikean metodin mukaisesti. Hän jo etukäteen pitäytyy sinusta
tekemäänsä arvioon, suhtautuu sinuun alempiarvoisena, alempirotuisena, jolla ei
voi yleensä ottaen olla järkevää ja arvostettavaa sanomista. Niinpä hänen
sisäinen tietokoneensa, heti kun avaat suusi, käynnistää tietynlaisen
taustamusiikin, eräänlaisen tulkintalaitteen, jonka ääntä hän kuuntelee,
kuullen tuskin mitään siitä mitä sinä suullasi julkituot. Hän saattaa katsoa
sinua päin, mutta hänen mielensä askartelee jossakin aivan muualla. Hän ei
todellisuudessa näe sinua, vaan hän katsoo yhä vielä Narkissoksen tavoin lähteen
kalvoon, valitsemaansa peiliin, ja hämmästyisit todella suuresti jos omaisit
kyvyn nähdä mitä hän näkee! Te kaksi olette aivan eri maailmoissa, ja sinä
aivan oikeasti typeränä olentona et tajua tätä asioiden tilaa ollenkaan. Sinä
kuvittelet yhä vielä voivasi astua hänen maailmaansa. Milloin tajuat, ettei
kumpikaan teistä voi ylittää sitä juopaa, joka maailmojenne välillä vallitsee?
Sinä et voi mennä ylitse hänen luokseen, eikä hän voi tulla sinun luoksesi.
Näennäisesti ja ylettömän pettävästi näytätte ulkopuolisen silmissä olevan
samassa tilassa, samassa maailmassa. Mutta se kaikki on vain illuusiota, sitä
mitä ihmiset haluavat nähdä.
Yksi ihminen voi olla väärässä, kaksi voi olla
väärässä, muutama kymmentäkin voi olla väärässä, mutta ei monet sadat. Kuulemamme
kertomukset ovat niin yhtäpitäviä, niin samanlaisia, ettei erehtymiselle ole
sijaa. Siitä huolimatta ihmiset käyvät näitä kamppailujaan yksin, säälittävän
yksin. He epäilevät omaa kokemustaan, he epäilevät lopulta omaa itseäänkin.
Sadasta kertojasta yli yhdeksänkymmentä prosenttia on leimattu mieleltään
sairaaksi ja useimmiten suorastaan mielisairaalaan kuuluvaksi. Kun ihmiselle
toistaa samaa asiaa kyllin usein, aivan kuin pistooli ohimolla, alkaa vahvempikin
ihminen vähitellen uskoa kuulemansa. Kun sitten vastoin kaikkia ohjeitamme
mennään ammattilaisen eteen pariskuntana, saa suuri osa uhreista negatiivisen
merkinnän toimiston papereihin. Aivan liian usein ammattilainen näkee uhrin
ahdistuksen ja joskus psykoottisuudenkin, tajuamatta tilanteen taustaa. Ja kun
ammattilainen antaa diagnoosinsa, vaikka kuinkakin väärän, alkaa suurin osa
arvion saaneista toimia sen mukaisesti. Onhan ammattilainen asialla, ja nyt
vahvistuu se mitä kotona tai työpaikalla on hoettu vuosikausia!
Saammeko ammattilaisia milloinkaan uskomaan kertomuksiamme?
Kuuluisa tutkija Sam Vaknin kuvaa kokemuksiamme ehkä rohkeimmalla tavalla.
Käyttäytymistavat joita kohtaamme, ovat niin uskomattomia, että aikanaan
itsekin epäilimme kokemaamme ja näkemäämme. Emme pitäneet mahdollista sitä
mistä olimme niin oleellinen osa, kohde aivan absurdeille asioille. Yrittäessämme
kertoa kokemuksistamme taisimme puhua jo niin epäröivästi, että kuulijamme
saivat epäilyksiä jo omasta epävarmuudestamme. Totuus on kuitenkin tarua
ihmeellisempi, ja useampikin ahdistaja on todennut kiusattavalleen: ”Eikö
olekin aivan erikoista se, mitä teen? Menepä vain kertomaan kaikesta tästä
jollekin ihmiselle, niin tulet näkemään ketä pidetään hulluna!” Tätä
tunnustusta tuskin lausutaan usein, mutta se sisältää eräänlaisen villakoiran
ytimen tutkimassamme asiassa.
Kuinka tiedostettua tällainen käytös on, jää
varmaankin suurelta osaltaan salaisuudeksi. Voimme vain todeta tapahtuvan. Mitä
kauemmin asiaa tutkii ja kuuntelee eri ihmisten kertomuksia, sitä enemmän alkaa
käsitys kallistua siihen suuntaan, etteivät nämä kiusalliset ihmiset monissa
tapauksissa lainkaan tiedosta mitä tekevät, miten käyttäytyvät. Heidän
toimintansa on jossakin määrin hyvin impulsiivista, mutta kuitenkin ikään kuin
jonkin tietokoneohjelman sanelemaa.
Kokemamme perustuu tietynlaisen uhkan torjumiseen.
Olemme jo siinä vaiheessa, missä olemme alkaneet epäillä kuulemaamme ja siten
olemme kyseenalaistaneet meihin kohdistuvat syytökset ja projisoinnit. Tässä
vaiheessa olemme vakava uhka tälle henkilölle, jolla on valtavia aukkoja
persoonallisuutensa kehityksessä. Me olemme todellisuudessa olleet osapaikkana
heidän vajavaisessa persoonallisuudessansa, vaikka emme hänen tavallaan ole
tiedostaneet omaa osuuttamme. Eräässä mielessä luonnehäiriöinen etsii koko
elinaikansa omaa paikkaansa ja omaa persoonallisuutensa rakennetta. Hän tuskin
tiedostaa suurta osaa tekemisestään ja toimimisestaan, mutta jokin hänessä saa
hänet toimimaan siten kuin näemme hänen toimivan. Jokin hänessä tiedostaa,
tavalla tai toisella, pahimmat puutteet ja vajavaisuudet. Ne ovat hänelle
jotakin täysin sietämätöntä ja mahdotonta hyväksyä. Siksi hänen on kaikin
mahdollisin keinoin korjattava tilanne, ja jos varsinainen korjaaminen ei
onnistu, on asia peiteltävä jollakin tavoin. Tässä vaiheessa alkaa jo
projisointi toimia niin uskomattomalla tavalla, että joudumme kysymään kuinka
viisasta on väittää, etteivät nämä ihmiset ole missään suhteessa sairaita, vaan
ainoastaan erikoisia.
Maailma on ollut täynnä vääriä syytöksiä ihmiskunnan
alusta lähtien. Tietyt negatiiviset asiat saavat merkityksensä suuressa määrin
sen mukaan, millaisissa olosuhteissa ja millä tavoin ne ilmenevät. Tietty
kriteeri on aina ollut ihmisen kyvyssä tiedostaa itse vääryytensä. Jos ihminen
on todettu syyntakeettomaksi, on hänen rikoksensa katsottu ymmärrettävämmäksi
ja hyväksyttävämmäksi. Pahuus ja ilkeys ei ole nykyajan keksintö, mutta onkohan
asenteessamme yhä vielä jotakin vikaa? Juuri viime päivinä käytiin
maailmankuulu oikeudenkäynti Itävallan pahimmassa rikostapauksessa. Hämmästyttävintä
oli joidenkin ihmisten halu löytää ymmärrystä lastansa 24 vuotta orjuuttaneelle
ja hyväksi käyttäneelle isälle. Yleinen mielipide ilmeisestikin on tyytyväinen
elinkautiseen rangaistukseen vankimielisairaalassa.
Kaiken keskellä herää kuitenkin yhä uudelleen kysymys
oikeudentajustamme, joka hyvin laajasti noudattelee kyseistä aikaa. Kaiken
pahuuden ja vääryyden keskellä emme halua ryhtyä arvioimaan yleistä käsitystä,
mutta hengellisen elämän tiimoilla tuntuu olevan aivan käsittämätöntä pahan
puolustelua. Näemmekö niin paljon pahaa, että jossakin määrin nyt pyritään
määrittelemään hyväksyttävää pahan määrää, sen sijaan että selvästi
tuomitsisimme kaiken väärän ja pahan?
Kirjoittaja ei ole milloinkaan päässyt siihen tilaan,
missä olisi pystynyt ymmärtämään sitä tilaa, missä hengellisesti ollaan oltu
nelisenkymmentä vuotta ja ollaan entistä syvemmin. Pyhä Kirja puhuu rohkeasti
paljastaen kaikesta siitä vääryydestä, joka alkoi vallita jo alkuseurakunnan
aikana. Puhutaan puolueista ja tiettyjen ihmisten korokkeelle nostamisesta.
Koko Vanhan Testamentin aika on etenkin erämaavaelluksen ajalta mitä suurin
varoitus meille vielä tässä ajassa. Mutta olemmeko käsittäneet kaiken todella
väärin, koska hyvin usein kuulee käytettävän näitä kohtia puolustuksena sille,
mitä tänään koemme?
Miten voimme olla ajautuneet niin kauaksi, ettemme
käsitä kaiken pahan ja väärän olevan tuomittavaa niin vähässä kuin laajemmassakin
mittakaavassa? Mikään paha ei ole hyväksyttävää missään kohden eikä missään
määrin. Me tiedämme kuitenkin pahan tapahtuvan ja toistuvan tämän elämän
loppuun asti, mutta kenellä olisi rohkeus edes vaatia määriteltäväksi
hyväksyttävän pahan määrä?
Matilta oli kymmenien vuosien ajan vaadittu
hyväksyntää niin Maijan kuin seurakunnankin vääryyksille. Perusteena se, että
kaikkialla tapahtui vääryyksiä ja ihminen on loppuun asti vajavainen. Maijan
teatraalinen hyvä käytös hämäsi kaikki tuttavat ja tielle sattuvat ihmiset
siinä määrin, ettei oikeastaan koskaan kukaan ollut edes lausunut Maijaa
arvostelevaa sanaa. Vaimo oli niin erinomainen, seurallinen, hyvä ihminen,
ettei kukaan voinut edes epäillä hänen kaunista naamiotaan. Matin täytyi olla
todella ymmärtämätön ja epäkiitollinen mies kun ei osannut arvostaa osalleen
tullutta onnea, jonka hyvinkin moni tuttavamies olisi korjannut talteen heti
tilaisuuden tullen.
Oli jotenkin ymmärrettävää tässä ajassa tämä naiseen
kohdistuva suoranainen palvonta, siitäkin huolimatta, että ajoittain kiersi
huhuja hurjasti karjuvasta vaimosta. Mutta tällä täytyi olla syynsä käytökseensä!
Käsittämätöntä oli kuitenkin kaikki se silmien sulkeminen seurakunnan piirissä.
Sille ei Matti milloinkaan ollut löytänyt hyväksyttävää selitystä. Kokemukset
seurakunnassa saivat ahdistuneen miehen usein toteamaan, että seurakunta ja
Maija olivat kuin identtiset kaksoset, jotka kumpikin halusivat vain tuhota
hänet. Jos luonnehäiriöisyyden ehkä merkittävin tekijä on omantunnon puutos,
niin mihin perustui tämän seurakunnan, ja monen muunkin, aivan ilmeinen
omantunnon puutos? Puutos, ei vajavaisuus tai turtuminen, vaan seurakunnan
keskuudessa oli suuri määrä ihmisiä, jotka pitivät kaikkea luvallisena,
suorastaan kaikkea. Se rohkeus millä tehtiin vääryyttä kanssavaeltajille
vuodesta toiseen voi perustua ainoastaan siihen uskomattomaan näkemykseen, että
Jumala on tullut vanhaksi ja on kadottanut näkönsä ja kuulonsa!
Mattiin ja moniin hänen ystäviinsä kohdistunut vääryys
oli sitä luokkaa, että on vaikea löytää oikeita sanoja kuvaamaan kaikkea. Ehkä
merkittävin seikka on se, ettei kahta ystävällismielistä ihmistä lukuun
ottamatta kukaan koskaan ollut pyytänyt anteeksi aivan ilmiselviä vääryyksiä ja
valheita. Nyt lähes neljänkymmenen vuoden kuluttua yksi sun toinen on siirtynyt
tai siirtymässä parantumattoman sairauden johdosta iankaikkisuuteen, mutta
kenenkään mieleen ei näytä tulevan tarvetta oikaista näitä vääryyksiä.
Narsistisen persoonallisuushäiriön määritteleminen ei
ole aivan yksinkertainen asia, vaikka tietynlainen kaava onkin laadittu. Ongelmamme
ei olekaan perimmältään tietyn määritelmän luominen, vaan olemme tekemisissä
aivan yksinkertaisen vaikeuden kanssa: jotkin ihmiset eivät pysty antamaan
tilaa toiselle ihmiselle! Tämä ei olisi vielä suuri ongelma, mutta kun selvästi
on voitu päästä näkemään, ettei riitä tilan puute, vaan pyrkimyksenä on
selvästi saalistajan tavoin saattaa toinen ihminen asemaan, jossa häneltä
katoaa koko persoonallisuus ja ihmisyys.
Yksi ongelmista on myöskin se, kuinka monet piirit
vetävät yhtäläisyysviivan narsismin ja psykopatian välille. Tämä ei ole missään
määrin hyväksyttävää hyvistä perusteista huolimatta. Käsite narsismi on sen
verran vanha ja totuttu yhdistämään muihin asioihin kuin mitä nyt tehdään.
Väite ettei tervettä narsismia ole olemassakaan on sinänsä ristiriitainen. Koko
käsite narsismi omaa sinänsä jo tietynlaisen negatiivisen sisällön. Itserakkaus
ei ole mikään tavoiteltava asia, joskin jokaisessa meissä on tietty määrä
mieltymystä omaan persoonallisuuteen ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.
Ihminen voi olla hyvinkin narsistinen, aiheuttaen päänvaivaa ja hankaluuksia
ympäristölleen, mutta tällainen narsistisuus ei oman edun tavoittelusta huolimatta
välttämättä tuhoa toista ihmistä, ei kyseenalaista hänen persoonallisuuttaan.
Narsistisessa persoonallisuushäiriössä ja psykopatiassa on kuitenkin aina
kysymys toisen ihmisen tilan katoamisesta siihen asti, että tarpeeksi
erimielinen kumppani voidaan jopa tuhota.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti