Social Icons

lauantai 9. marraskuuta 2013

Matin elämäntaisteluista




Matin elämästä 2009

Yksi kevät oli jälleen kerran tulossa. Läheisessä joessa oli virrannut huikea määrä vettä sen jälkeen kun viimeksi seurasimme Matin elämää. Paljon oli muuttunut, ja useamman paikkakunnan katuja oli vieläkin tietynlaista ahdistusta kokenut kulkija tallannut menneinä vuosina. Ulkonaisesti ei ollut tapahtunut kovin kummoista muutosta, mutta sisäisesti oli tässä miehessä tapahtunut hyvinkin paljon. Elämä oli elämisen arvoista, se oli kai tärkein löydös hänen olemuksessaan, vaikka ajoittain kaikki tuntui tyhjänpäiväiseltä. Hän oli menettänyt todella paljon, vaikka olikin löytänyt uutta sisältöä elämäänsä. Hän yritti ajatella positiivisesti ja onnistuikin siinä melkoisessa määrin. Mieltä kalvoi kuitenkin epäilys sen suhteen, että hän vieläkin näin monen vuoden selvittelyjen jälkeen jossakin määrin oli valheellinen elämänsä todellisuuden suhteen. Hän yritti peittää tiettyjä asioita, joita oli liian vaikea käsitellä. Vai oliko hän käsitellyt ne, vaikkakin vaillinaisesti? Mikä tässä elämässä mätti, kun kaikesta paremmasta huolimatta joutui taistelemaan melko pahaltakin vaikuttavan masennuksen kanssa? Vai oliko se masennusta? Mitä se oli?
Joinakin päivinä oli todella huono olo ja mieli oli matalalla. Muutos ei tapahtunut niin nopeasti kuin olisi itse halunnut ja välillä epäilytti koko muutos. Entiset ahdistukset olivat poissa, mutta uusia tuli koko ajan tilalle. Vakava sairaus oli saanut aikaan sen, että oikeastaan joka päivä joutui ajattelemaan kuolemaa. Eikö ollut aivan yhdentekevää elikö hän ollenkaan, sillä menetykset, jotka vasta nyt alkoi tajuta, olivat paljon suuremmat kuin mitä ahdistuksen hetkellä pystyi ajattelemaan? Nyt oli aikaa ajatella, pohtia, selvitellä, mutta oliko aikaa sittenkin aivan liikaa? Mitä tämä liialliseltakin tuntuva aika sai tapahtumaan nyt, aivan kuin liian myöhään?
Ei Matin tarvinnut sitä pidemmälti pohtia, sillä hän tiesi nyt aivan tarkkaan, mitä kaikki hänen olemuksessaan ja ympärillään oleva sai hänet kokemaan. Hän piti tämän ajatuksen esiin ottamista hiukan liian kovana ja ahdistavanakin, vaikka toisaalta… niin, toisaalta hän tiesi olevansa juuri sillä tiellä missä hänen tulikin olla. Hän tunsi itsensä lähes jokaisesta muusta poikkeavaksi, ja siksi tietynlaiset epäilykset ja itsesyytöksetkin pyrkivät sekaannuttamaan mieltä. No, mitä on se, mikä saa tällaisia tuntemuksia aikaan? Mikä saa mielen askartelemaan tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin? Tai ei tämä mitään uutta ollut laadullisesti, vaan määrältään! Mikä saa ihmisen kokemaan jotakin niin kokonaisvaltaista, niin mullistavaa, että ajoittain aivan henkeä salpaa?
Lähes puolet elämästään Matti oli elänyt olosuhteissa, missä pitkälti toistakymmentä ihmistä oli pitänyt huolen siitä, että hän oli melkein kadottanut persoonallisuutensa ja ihmisyytensä. Ensimmäinen aivan hurmioon johtanut toteaminen oli ollut yli kymmenen vuotta sitten, kun hän kaiken alas painamisen ja tuhoamisen keskellä oli kaikesta huolimatta löytänyt punaisen langan pään ja suorastaan huutanut pienen tuttavapiirin keskellä: ”Minä olen ihminen, minä olen persoona, ja minulla on oikeus olla sitä mitä olen!” Tämä oli hänen kapinansa ja vallankaappauksensa lähtölaukaus. Hän alkoi tajuta kuka ja mitä todella on – aivan uudella tavalla. Hän alkoi tuntea omia tunteitaan, omia tuntemuksiaan. Tähän asti nuo yli kymmenen ihmistä olivat johtaneet siihen, ettei hän oikeastaan tiennyt mistä hän alkoi ja mihin hän loppui. Häneltä oli kielletty tunteet ja oma ajattelu, hänestä oli yritetty tehdä robotti, klooni, mitä tahansa mutta ei ihminen!
Niin, yksi ensimmäisistä tuntemuksista oli koskenut sitä mielenliikutusta, mikä ajoittain valtasi hänet. Se oli pitkän aikaa suuri arvoitus, mutta eräänä päivänä hän käsitti mistä oli kysymys. Miksi tietyt ihmisten keskuudessa koetut tilanteet saivat hänet aivan itkemään? Mitä se oli? Hän koki pitkästä aikaa, että oli kysymys ihmisistä, aivan tavallisista ihmisistä, jotka olivat ihmisiä toisilleen! Hän oli aivan liian kauan ollut olosuhteissa, piireissä, missä ei ollutkaan ihmisiä, tuntevia olentoja, vaan joitakin pelottavia, liian lähelle tulevia olioita, joissa ei vielä nytkään ajatellen ollut mitään todellista ihmisyyttä. Jos nämä oliot eivät olleet ihmisiä, vaan olioita, ei heillä voinut olla kykyä kohdata muita matkaajia ihmisinä. Olento tuottaa olentoja, kohtelee muita olentoina. Vasta viime vuosina hän oli pystynyt hyväksymään itselleen tällaisen ajattelun, sillä todellisuus oli valtavalla voimallaan asettunut hänen rinnalleen ja ympärilleen.
Siinä se tuli sanottua, se, mikä painoi Matin mieltä entistä suuremmalla voimalla. Hän oli asettunut rintamaan elämän suurimman voiman kanssa, musertavan voiman kanssa. Hän oli vältellyt tätä kohtaamista koko elämänsä ajan, vaikka tietyllä tavalla olikin lähestynyt sitä rohkeammin kuin useimmat tuntemansa ihmiset. Mutta nyt hän oli suoranaisessa sylipainissa tämän voiman kanssa kaikesta heikkoudestaan ja inhimillisyydestään huolimatta. Hän kohtasi nyt todellisuuden aivan murskaavalla tavalla!
Matti oli nyt elänyt ainakin kolme neljännestä mahdollisesta eliniästään, ja vasta nyt hän aivan hämmästyttävällä tavalla tajusi kuinka laajasti ihminen pettää itseään epätodellisuudella, kuvitelmilla, uskomuksilla, suoranaisella illuusiolla.
Matti muisti ne pahimmat vuodet elämässään. Hänellä oli monenlaisia lahjakkuuksia, mistä mielikuvitus ei ollut lainkaan heikoimmasta päästä. Mielikuvitus voi olla sekä siunaus että kirous. Kaikki riippuu siitä miten sitä käytämme. Ehkä yksi suurimmista tekijöistä, joiden avulla Matti oli selvinnyt aivan kauhistuttavissakin tilanteissa, oli hänen kykynsä heittäytyä mielikuvitusmaailmaan. Kun mieli oli murtumaisillaan, kun veranpainetautikin iski kaikkien ahdistavien vuosien jälkeen, oli ainoa pakotie sallia osan mieltä, jopa persoonaakin, paeta sellaiseen maailmaan, jossa arvostettiin kärsivää matkaajaa.
Matti oli omalla tavallaan jakanut mielensä, persoonansa kahteen osaan. Tätä hän ei rohkenisi kertoa kenellekään ammattilaiselle, sillä useampi varmaankin tulkitsisi sen merkiksi alkavasta skitsofreniasta. Ihmisen persoona on eräässä mielessä surullisen lujasti kiinnitetty ihmisen kolminaisuuteen. Joskus olisi niin lohdullista jos tämän kolminaisuuden voisi erottaa toisistaan, niin että ihmisen perusolemus voisi paeta pahoja tilanteita ja palata takaisin asioiden korjaannuttua. Mutta ikävä kyllä persoonallisuutemme on sidottuna ruumiiseemme, ei jonakin sisäisenä ympyränä suuremman sisällä, niin kuin jotkut asian kuvaavat. Persoonallisuutemme on enemmänkin kuin nesteenä sekoittunut toiseen nesteeseen tai aineeseen, niin että sitä on mahdoton erottaa tappamatta kokonaisuutta.
Matilla ei ollut masennuksen lisäksi varsinaisia mielenterveysongelmia, vaikka söikin vuosikausia lääkkeitä. Hänen masennustaan lääkittiin parhaan ymmärryksen mukaan, vaikka hänen todellinen ongelmansa oli traumaattisuus, johon nuo lääkkeet eivät juurikaan purreet. Tietoisena omasta terveydestään Matti antoi itselleen luvan tietynlaiseen jakoon. Hän ei olisi hullu nähdessään asian omalla, jokseenkin ainutlaatuisella tavalla. Hänen persoonansa, mielensä, oli sidottu siihen kehoon, joka asusti Maijan omistamassa tilassa, vieraili erilaisissa seurakunnallisissa tapahtumissa, joissa oli jatkuvasti eräänlaisen painostuksen alaisena. Tätä persoonaa pyrittiin manipuloimaan, masentamaan, musertamaan, pilkkomaan, tuhomaan niin lukuisin keinoin, että siitä puhuminen on suorastaan vaarallista muille kuin itse sitä kokeneille. Uskottavuus joutuu vielä tänäänkin kovalle koetukselle vaikka näyttöä olisi kuinka!
Sellaisissa olosuhteissa ei kenenkään mielenterveys kestä kovin kauaa. Tuloksena on hermoromahdus, mielisairaala - usein myös hautausmaa. Välttääkseen selvästi lähestyvän henkisen ja hengellisen kuoleman, antoi Matti osalle persoonaansa luvan paeta jonnekin kaukaisuuteen, ulos tästä suorastaan helvetillisestä tilasta. Osa persoonaa jäi ahdistukseensa, kokemaan tuota lähes päivittäistä ahdistusta, mutta, eläköön, yksi osa – puolet vaiko enemmän tai vähemmän – katseli kaikkea tätä henkistä ja joskus ruumiillistakin väkivaltaa turvallisen matkan päästä päätään puistellen ja sanoen: tuollaista ei saa tehdä kenellekään, se on väärin, väärin, väärin! Ikävä kyllä kukaan ei kuullut tuota huutoa, sillä tällä karkuun päästetyllä persoonallisuuden osalla ei ole suuta millä huutaa!
Matti oli lakannut syyttämästä itseään siitä tyhmyydestä, että oli niin kauan antanut tehdä itselleen suurta vääryyttä. Kukaan ei aikoinaan uskonut hänen paikalle jääneen persoonallisuutensa avunhuutoja, sillä tämä vääryys tapahtui niin korkeiden voimien luvalla ja suojeluksessa, että tänään se ei voi olla aiheuttamatta todella suuria ristiriitoja. Miten ylipäätään oli kaikki mahdollista? Tämän todellisuuden kohtaaminen oli nyt miehelle todella rankka paikka, kun kaikenlainen irtoroina oli tuulen mukana lentänyt kaiken menneisyyden tuhon yltä. Miksi meidän sellaisella tavalla tulisi paeta todellisuutta, totuutta? Miksi ihminen vuosien ja vuosikymmenien ajan kieltää todellisuuden, usein hartaan uskonnollisuuden varjolla? Eikö tämä ole mitä suurinta itsepetosta, totuuden rienaamista? Miksi emme usko halaavan persoonan kädessä olevaan kiveen, joka seuraavassa hetkessä iskeytyy selkäämme? Miksi emme usko tuohon kiveen, vaikka se iskeytyisi keskelle kasvojamme? Me vain pyyhimme verta ja painamme haavaamme, kieltäytyen uskomasta, että kukaan tekee sellaista, ei ainakaan tarkoita sitä!
Matti oli aikoinaan ihmetellyt vastaanottamaansa vihamielisyyttä ja olikin useampaan kertaan todennut julkisissa puheissaan: ”Onko minusta sen tähden tullut teidän vihamiehenne, että kerron teille totuuden?” Oliko hän nyt omahyväinen pitäessään itseään rehellisenä ja totuudellisena? Olivatko rehellisyys ja totuudellisuus niin harvinaisia asioita, ettei niitä uskottu olevan kenelläkään?
Mattia ei käytännössä vain lyöty ja haavoitettu, vaan kaikki oli todellisuudessa aivan samaa kuin aikanaan tämän maan päällä vaeltanut Nasaretilainen Mies totesi: Miksi te tahdotte tappaa minut?
Matti halusi unohtaa menneet, mutta todellisuus tunkeutui nyt hänen olemukseensa ja aivan majapaikkaansa tulvaveden lailla. Vaikka hän halusi unohtaa menneet, nykyhetki rienasi koko ajatusta unohtamisesta. Hän oli menettänyt työnsä aivan uskomattoman valhekampanjan seurauksena. Ei siinä sinänsä mitään, sillä olihan hän jo eläkkeellä. Hän oli menettänyt vaimonsa, osittain pitkäksi aikaa lapsensakin, kun näille oli vakuuttavasti uskoteltu, että Matti on mielisairas ja lasten tulee varoa häntä. Mieltä painoi kuitenkin se, että vaikka menneisyyden unohtaisi, nykyhetkessä hän vieläkin oli entisen panettelun ja osaltaan vieläkin tapahtuvan kampanjan johdosta suorastaan rikollinen, joka oli tehnyt mitä suurimpia vääryyksiä perhettään ja seurakuntaansa kohtaan. Hän oli yhä vielä rikollinen ja monessa mielessä ulos suljettu kaikesta siitä, mille hän oli antanut lähes puolet elämänsä ajasta.
Aikanaan mielikuvitus oli suuren linnun siipien lailla lennättänyt Matin sielun mitä kiehtovimpiin ja hurmaavimpiin maailmoihin. Onneksi varhaisessa vaiheessa oli selvinnyt se mielenterveydellinen seikka, että näillä haavekuvilla on rajattu aikansa, jonka jälkeen ne johtavat mielisairauden puolelle. Kaikella aikansa, ja niinpä nyt ei ollut tätä pakomahdollisuutta enää. Koko olemus vastusti tätä ratkaisua siinä määrin, että todellisuus tuntui nyt uskomattoman karulta ja väistämättömältä.
Aikanaan ystävällismieliset tuttavat olivat lupailleet ja toivotelleet kaikkea hyvää. Matti olisi löytävä piankin uuden ja ihanan vaimon, elämä olisi järjestyvä, ja kuka tietää, vaikka häntä odottaisi korkea-arvoinen paikka kansakunnan johdossa. Vaimoa ei ollut ilmaantunut kaikista toivotuksista ja toitotuksista huolimatta, mutta olivathan sentään lapset muuttaneet näkemystään isästä äidin vakuutteluista huolimatta. Ei olisi isä niin merkittävään asemaan päässyt, jos olisi mielisairas ollut. Tämä puoli elämää oli siis kunnossa, vaikka tyttären luona vieraileminen olikin harvinaisempaa.
Milloinkahan me oppisimme sen, ettemme sentään ole Jumalan asemassa voidaksemme luvata kaikenlaista hyvää ahdistuksessa olevalle – ohitse todellisuuden?
Todellisuus ei ole vihollisemme, vaikka usein siltä tuntuukin. Totuus tekee meidät vapaiksi. Haaveileminen on tiettyyn rajaan asti hyvä ystävämme, sillä ilman sitä emme todellisuudessa pyri eteenpäin. Oikeanlainen haaveilu on ikään kuin kiinnekohdan heittäminen näkymättömään tulevaisuuteen, eräänlainen suunnan määrittäminen, kiintopisteen etsiminen. Mielikuvituksessamme voimme matkustaa maailmankaikkeudessa tiettyyn rajaan asti. Jossakin on kuitenkin raja kaikelle. Matti näki eräänä keväänä kaksi kertaa unta siitä, että kertoi äidilleen näitä unikuviansa todellisuutena. Häpeä tästä oli niin suuri, että hän lopetti mielikuvitusmatkansa. Eikä hän niitä siinä vaiheessa niin kipeästi enää tarvinnutkaan.
Elettyään niin kauan tuhoavissa ilmapiireissä, etenkin avioliitossa, tai paremminkin liitossa, niin kuin monet haluavat asian julkituoda, tekee ihminen ensisijaisesti yhden seuraavista valinnoista:

1.      hän ei ikinä enää luo uutta ihmissuhdetta
2.      hän alkaa kiinnostua samasta sukupuolesta
3.      hän haluaa kaikesta huolimatta tietää mitä on olla normaalin ihmisen kanssa
4.      hän haluaa maksaa potut pottuina ja ryhtyy itse kiusaajaksi

Me emme ole siinä asemassa että ryhtyisimme arvostelemaan ihmisiä heidän valintojensa perusteella. Siinä vaiheessa kun ihminen eriytyy omaksi itseksensä ahdistavan suhteen jälkeen, on hän kaikkein suurimmassa vaaravyöhykkeessä, jos yksinäisyys tuntuu kaikkein pahimmalta ratkaisulta. Kaiken koetun jälkeen ei ole mitään pelottavampaa ajatusta kuin se, että yksinäisyyden voittaa ajatus siitä, että kuka tahansa on parempi kuin ei mitään. Tästä johtuen lukemattomat uhrit ovat ajautuneet uuteen ahdistavaan suhteeseen, sillä näillä saalistajilla on uskomaton vainu löytää uhri kaukaakin.
Matti oli totaalisesti säästynyt kiusalta ajatella jonkun miespuolisen lohdutusta. Ei, hän oli sanonut sen lukemattomia kertoja, hilpeyttä aikaansaaden, että jos hän jonakin aamuna heräisi naisena, olisi hän takuulla lesbo. Hän ei ikinä menisi miehen kanssa sänkyyn! Mutta kautta koko via dolorosan oli hänen mielessään soinut äänilevyn tavoin ajatus: ”Millaistahan olisi elämä jonkun normaalin ihmisen kanssa?” Tästä ajatuksesta ei hän ollut päässyt eroon, ja yksinäisyys oli ajoittain painavana kuormana hänen yllään. Hän oli tullut ulos kuorestaan, hän oli esillä ja näkyvissä enemmän kuin olisi koskaan uskonut itsestään, mutta siitä huolimatta ei kukaan varteen otettava nainen ollut osoittanut kiinnostusta häntä kohtaan. Hän oli oppinut arvostamaan itseään ja tajusi sen ajatuksen mielettömyyden, että kuka tahansa olisi parempi kuin ei mitään.
Suurin osa ihmisistä harmittelee menneisyyttä ja uskoo tulevaisuuden tuovan jotakin parempaa, mielekkäämpää. Siksi nykyhetki jää useimmilta elämättä. Nyt Matti opetteli elämään päivän kerrallaan, eikä hän ollut koskaan käsittänyt kuinka vaikeaa se on. Siksi tätä asiaa harrasti niin harva ihminen. Tämä harrastus edellytti kiireen hylkäämistä, eräänlaiseen hiljaisuuden retriittiin osallistumista.
Miksi Matti oli läpikäynyt kaiken kokemansa? Riittikö syyksi se, että hän nyt auttoi muita saman kokeneita? Mitä kaikki tuo koettu oli aikaansaanut hänessä? Kymmenet vuodet tuhoamista, halveksintaa, jatkuvaa hylkäämistä rakkauslaulujen säestyksellä – siihen asti että hän lukemattomia kertoja oli miettinyt miten voisi kuolla tekemättä itsemurhaa, kuunnellen pelokkaasti ratin päälle istuutunutta sarviniekkaa, joka hymysuin kehotti kääntämään rattia voimakkaasti vasemmalle seuraavan rekan tullessa vastaan. Hän ei kai saanut itse sitä käsittää, mutta kuitenkin jokin hänessä kuulutti luvattomankin kovalla äänellä: katso nyt, kuinka harhaluulot itsestäsi ja muista ovat karisseet. Ilman kokemustasi et omaisi rohkeutta nähdä asioita siten kuin ne todella ovat. Nyt vasta alat käsittää kuka ja mitä todella olet. Vasta kun ihminen menettää todella paljon, jopa kaikkensa, oppii hän arvostamaan sitä, minkä hän koko ajan on omistanut, mutta mitä ei ole siihen päivään mennessä käsittänyt omistavansa. Elämä ei ole piirileikkiä, ei kukanlehdillä paljain jaloin astelua, ei jatkuvaa riemua ja onnea, niin kuin suuri määrä saarnaajia kuuluttaa. Nyt vasta käsität eläväsi ajassa, jossa rakkaus on kylmennyt useimpien kohdalla. Sinä et enää lohduta ketään valheellisesti, vaan itse tiedät mistä puhut. Elämä ei ole reilua, sillä se loppuu kuolemaan. Silti elämä on elämisen arvoinen!
Elämä oli siinä määrin kolhinut Mattia, että hänen oli hyvin vaikea hankkia itselleen mitään mukavaa, henkilökohtaista. Vieläkin pyrki mieleen tietynlainen syyllisyys onnen ja hyvän kokemisesta. Eikö nykyinen asunto ollutkin aivan liian hyvä hänelle? Olihan Maija aina ollut sitä mieltä, ettei miehen tullut työmatkoillaan nukkua missään hotellissa. Matkustajakoti oli aivan riittävä, ja jos oli kesä, tuli miehen tyytyä telttaan, jos paikkakunnalla oli leirintäalue. Olipa Maija sitäkin mieltä, että autossa voi aivan hyvin torkkua istuvillaan. Sitä oli mies kokeillut yhden ainoan kerran, säikkyen läpi yön ravintolasta palaavien juhlijoiden ikkunaan takomista. Työt olivat menneet aivan pieleen nukkumattoman yön jälkeen.
Miksi joku ihminen syntyy tähän maailmaan sellaisella varustuksella kuten Matti? Jos kuka niin hän vihasi yksinäisyyttä. Koko elämänsä ajan hän oli rakastanut toveruutta, kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Jo kansakoulussa hän oli läpikäynyt asioita, joita hän ei koskaan olisi itse valinnut. Hän piti kaikista luokkatovereistaan, koululaisista yleensä. Kun jotakuta heikompiosaista kiusattiin, kärsi hän tämän kanssa, rohkenematta kuitenkaan mennä väliin, kun oli itse omalla tavallaan ressukka. Urheilutunnit olivat kaikkein ikävin kokemus kouluelämässä, sillä pelattiin mitä tahansa, oli Matti liian hidas ja kömpelö ollakseen toivottu peliin osallistuja. Hänet valittiin aina viimeiseksi jommallekummalle puolelle, pakosta. Tässä suhteessa hän oli siis jo lapsena pakkopullaa tovereilleen. Onneksi tämä rajoittui lähinnä urheilutunteihin, sillä muuten hän pärjäsi hyvin koulussa. Mistä tuli häneen tuo myötätunto toisia lapsia kohtaan, mikä piti hänessä yllä elämäntoivoa kaikesta kokemastaan huolimatta? Mikä ylipäätään oli saanut hänet kestämään kaiken kokemansa sairastumatta todella pahasti? Ihmiset joutuvat paljon vähemmästäkin mielisairaaloihin ja hoitolaitoksiin.
Ihminen ei ole ansainnut kohtaloaan. Mitä me ylipäätään ansaitsemme? Lähes puolet elämää ihmisyyttä rikkovassa ilmapiirissä, rikolliseksi leimattuna vieläkin, ja sitten vielä tulee vakava sairaus, joka vie voimat vuosiksi! Elämä ei ole reilua! Ei kai Matti ollut tällaista ansainnut? Mutta hän ei paennut enää, hän ei pyrkinyt juoksemaan karkuun. Jonkinlainen käsittämätön valo oli syttynyt hänen elämäänsä.
Unet ovat paljon merkityksellisempiä kuin käsitämmekään. Kuinka usein menneinä ahdistuksen vuosina olikaan Matti nähnyt unta, jossa hän oli jossakin tuntemattomassa tai tunnetussakin tilassa yöllä, pimeässä, missä mahdollisesti liikkui jotakin pelottavaa. Oli tärkeätä sytyttää tuohon pelottavaan tilaan valot, mutta vaikka seinillä oli useampiakin katkaisijoita, ei mikään niistä sytyttänyt valoa. Korkeintaan oli painamisesta seurauksena jonkinlainen pieni välähdys, mutta valaistusta ei tullut lukemattomista ja epätoivoisista yrityksistä huolimatta. Luonto on todella ihmeellinen ja auttaa meitä monella tavoin, vaikka emme sitä perusteellisesti ymmärräkään. Mikä olisi selvimmin kuvannut Matin kokemia asioita ja niiden vaikutusta häneen?
Toinen usein toistuva uni koski hänen asuntoaan tai työtilaansa, jonka hän aina pyrki lukitsemaan parhaansa mukaan. Mikä ahdistava tunne valtasikaan hänet, kun palatessaan hän aina huomasi jonkun tärvelleen lukituksen tai avanneen ovet, niin että kuka tahansa pääsi hänen tiloihinsa. Jotakin tärkeää oli aina poissa ja avuttomuuden tunne unessa oli todella tuskainen. Hänen kaikkein pyhimpänsä oli jatkuvien hyökkäysten ja tunkeilujen kohteena! Ajoittain hän oli niin ahdistunut, että näki unta siitä, kuinka hän käveli kadulla nukkumatyynyt kainalossa etsien jotakin paikkaa minne käydä nukkumaan. Ei ollut väliä sillä missä tuo paikka oli, kunhan vain jossakin sai olla rauhassa ja levätä!

Luonnehäiriöisellä ei ole hetkenkään lepoa, sillä hän suorittaa elämää. Hän on jatkuvassa toimintatilassa, hän ei rakasta hiljaisuutta, vaan mieluummin ympäröi itsensä jatkuvalla äänellä. Jos mitään muuta ääntä ei ole, puhuu hän itse mahdollisesti jatkuvasti. Kuinka moni kertookaan siitä, että tällainen ihminen saattaa puhua itsekseenkin, jopa tuntikaupalla. Maija oli ollut puhumisen mestari. Jos korvat voisivat punehtua liiasta kuuntelemisesta, olisivat Matin korvat loistaneet kirkkaan punaisina kuin jouluporon kuono. Hän oli koko heidän yhteisen elämänsä ajan terapeutti, kuuntelija, joka ei itse asiassa saanut puhua juuri mitään, vaikka hänen puhumattomuuttaan halveksittiinkin. Matin oli oikeastaan vaarallista puhua mitään, edes vaadittaessa. Todellinen mies kertoo vaimolleen kaiken, aivan kaiken! Ainoa mikä aina jäi sanomatta oli: puhutpa sitten mitä tahansa, minä käsitän sen aivan omalla tavallani, ja käytän sitä sinua vastaan sopivalla ja sopimattomalla hetkellä!
Itse asiassa suuri osa luonnehäiriöisistä Maijan tavoin ei todellisuudessa kuuntele sanoja. Miksi hän ylipäätään kuuntelisi mitä sinä haluat sanoa? Sinähän olet jo lukemattomia kertoja kuullut totuuden itsestäsi, sinä olet epäluotettava, sinä olet ilkeämielinen, sinä olet mielisairas, sekava jne… Suuressa järkevyydessään Maijan kaltainen ihminen toimii ainoan oikean metodin mukaisesti. Hän jo etukäteen pitäytyy sinusta tekemäänsä arvioon, suhtautuu sinuun alempiarvoisena, alempirotuisena, jolla ei voi yleensä ottaen olla järkevää ja arvostettavaa sanomista. Niinpä hänen sisäinen tietokoneensa, heti kun avaat suusi, käynnistää tietynlaisen taustamusiikin, eräänlaisen tulkintalaitteen, jonka ääntä hän kuuntelee, kuullen tuskin mitään siitä mitä sinä suullasi julkituot. Hän saattaa katsoa sinua päin, mutta hänen mielensä askartelee jossakin aivan muualla. Hän ei todellisuudessa näe sinua, vaan hän katsoo yhä vielä Narkissoksen tavoin lähteen kalvoon, valitsemaansa peiliin, ja hämmästyisit todella suuresti jos omaisit kyvyn nähdä mitä hän näkee! Te kaksi olette aivan eri maailmoissa, ja sinä aivan oikeasti typeränä olentona et tajua tätä asioiden tilaa ollenkaan. Sinä kuvittelet yhä vielä voivasi astua hänen maailmaansa. Milloin tajuat, ettei kumpikaan teistä voi ylittää sitä juopaa, joka maailmojenne välillä vallitsee? Sinä et voi mennä ylitse hänen luokseen, eikä hän voi tulla sinun luoksesi. Näennäisesti ja ylettömän pettävästi näytätte ulkopuolisen silmissä olevan samassa tilassa, samassa maailmassa. Mutta se kaikki on vain illuusiota, sitä mitä ihmiset haluavat nähdä.
Yksi ihminen voi olla väärässä, kaksi voi olla väärässä, muutama kymmentäkin voi olla väärässä, mutta ei monet sadat. Kuulemamme kertomukset ovat niin yhtäpitäviä, niin samanlaisia, ettei erehtymiselle ole sijaa. Siitä huolimatta ihmiset käyvät näitä kamppailujaan yksin, säälittävän yksin. He epäilevät omaa kokemustaan, he epäilevät lopulta omaa itseäänkin. Sadasta kertojasta yli yhdeksänkymmentä prosenttia on leimattu mieleltään sairaaksi ja useimmiten suorastaan mielisairaalaan kuuluvaksi. Kun ihmiselle toistaa samaa asiaa kyllin usein, aivan kuin pistooli ohimolla, alkaa vahvempikin ihminen vähitellen uskoa kuulemansa. Kun sitten vastoin kaikkia ohjeitamme mennään ammattilaisen eteen pariskuntana, saa suuri osa uhreista negatiivisen merkinnän toimiston papereihin. Aivan liian usein ammattilainen näkee uhrin ahdistuksen ja joskus psykoottisuudenkin, tajuamatta tilanteen taustaa. Ja kun ammattilainen antaa diagnoosinsa, vaikka kuinkakin väärän, alkaa suurin osa arvion saaneista toimia sen mukaisesti. Onhan ammattilainen asialla, ja nyt vahvistuu se mitä kotona tai työpaikalla on hoettu vuosikausia!
Saammeko ammattilaisia milloinkaan uskomaan kertomuksiamme? Kuuluisa tutkija Sam Vaknin kuvaa kokemuksiamme ehkä rohkeimmalla tavalla. Käyttäytymistavat joita kohtaamme, ovat niin uskomattomia, että aikanaan itsekin epäilimme kokemaamme ja näkemäämme. Emme pitäneet mahdollista sitä mistä olimme niin oleellinen osa, kohde aivan absurdeille asioille. Yrittäessämme kertoa kokemuksistamme taisimme puhua jo niin epäröivästi, että kuulijamme saivat epäilyksiä jo omasta epävarmuudestamme. Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempi, ja useampikin ahdistaja on todennut kiusattavalleen: ”Eikö olekin aivan erikoista se, mitä teen? Menepä vain kertomaan kaikesta tästä jollekin ihmiselle, niin tulet näkemään ketä pidetään hulluna!” Tätä tunnustusta tuskin lausutaan usein, mutta se sisältää eräänlaisen villakoiran ytimen tutkimassamme asiassa.
Kuinka tiedostettua tällainen käytös on, jää varmaankin suurelta osaltaan salaisuudeksi. Voimme vain todeta tapahtuvan. Mitä kauemmin asiaa tutkii ja kuuntelee eri ihmisten kertomuksia, sitä enemmän alkaa käsitys kallistua siihen suuntaan, etteivät nämä kiusalliset ihmiset monissa tapauksissa lainkaan tiedosta mitä tekevät, miten käyttäytyvät. Heidän toimintansa on jossakin määrin hyvin impulsiivista, mutta kuitenkin ikään kuin jonkin tietokoneohjelman sanelemaa.
Kokemamme perustuu tietynlaisen uhkan torjumiseen. Olemme jo siinä vaiheessa, missä olemme alkaneet epäillä kuulemaamme ja siten olemme kyseenalaistaneet meihin kohdistuvat syytökset ja projisoinnit. Tässä vaiheessa olemme vakava uhka tälle henkilölle, jolla on valtavia aukkoja persoonallisuutensa kehityksessä. Me olemme todellisuudessa olleet osapaikkana heidän vajavaisessa persoonallisuudessansa, vaikka emme hänen tavallaan ole tiedostaneet omaa osuuttamme. Eräässä mielessä luonnehäiriöinen etsii koko elinaikansa omaa paikkaansa ja omaa persoonallisuutensa rakennetta. Hän tuskin tiedostaa suurta osaa tekemisestään ja toimimisestaan, mutta jokin hänessä saa hänet toimimaan siten kuin näemme hänen toimivan. Jokin hänessä tiedostaa, tavalla tai toisella, pahimmat puutteet ja vajavaisuudet. Ne ovat hänelle jotakin täysin sietämätöntä ja mahdotonta hyväksyä. Siksi hänen on kaikin mahdollisin keinoin korjattava tilanne, ja jos varsinainen korjaaminen ei onnistu, on asia peiteltävä jollakin tavoin. Tässä vaiheessa alkaa jo projisointi toimia niin uskomattomalla tavalla, että joudumme kysymään kuinka viisasta on väittää, etteivät nämä ihmiset ole missään suhteessa sairaita, vaan ainoastaan erikoisia.
Maailma on ollut täynnä vääriä syytöksiä ihmiskunnan alusta lähtien. Tietyt negatiiviset asiat saavat merkityksensä suuressa määrin sen mukaan, millaisissa olosuhteissa ja millä tavoin ne ilmenevät. Tietty kriteeri on aina ollut ihmisen kyvyssä tiedostaa itse vääryytensä. Jos ihminen on todettu syyntakeettomaksi, on hänen rikoksensa katsottu ymmärrettävämmäksi ja hyväksyttävämmäksi. Pahuus ja ilkeys ei ole nykyajan keksintö, mutta onkohan asenteessamme yhä vielä jotakin vikaa? Juuri viime päivinä käytiin maailmankuulu oikeudenkäynti Itävallan pahimmassa rikostapauksessa. Hämmästyttävintä oli joidenkin ihmisten halu löytää ymmärrystä lastansa 24 vuotta orjuuttaneelle ja hyväksi käyttäneelle isälle. Yleinen mielipide ilmeisestikin on tyytyväinen elinkautiseen rangaistukseen vankimielisairaalassa.
Kaiken keskellä herää kuitenkin yhä uudelleen kysymys oikeudentajustamme, joka hyvin laajasti noudattelee kyseistä aikaa. Kaiken pahuuden ja vääryyden keskellä emme halua ryhtyä arvioimaan yleistä käsitystä, mutta hengellisen elämän tiimoilla tuntuu olevan aivan käsittämätöntä pahan puolustelua. Näemmekö niin paljon pahaa, että jossakin määrin nyt pyritään määrittelemään hyväksyttävää pahan määrää, sen sijaan että selvästi tuomitsisimme kaiken väärän ja pahan?
Kirjoittaja ei ole milloinkaan päässyt siihen tilaan, missä olisi pystynyt ymmärtämään sitä tilaa, missä hengellisesti ollaan oltu nelisenkymmentä vuotta ja ollaan entistä syvemmin. Pyhä Kirja puhuu rohkeasti paljastaen kaikesta siitä vääryydestä, joka alkoi vallita jo alkuseurakunnan aikana. Puhutaan puolueista ja tiettyjen ihmisten korokkeelle nostamisesta. Koko Vanhan Testamentin aika on etenkin erämaavaelluksen ajalta mitä suurin varoitus meille vielä tässä ajassa. Mutta olemmeko käsittäneet kaiken todella väärin, koska hyvin usein kuulee käytettävän näitä kohtia puolustuksena sille, mitä tänään koemme?
Miten voimme olla ajautuneet niin kauaksi, ettemme käsitä kaiken pahan ja väärän olevan tuomittavaa niin vähässä kuin laajemmassakin mittakaavassa? Mikään paha ei ole hyväksyttävää missään kohden eikä missään määrin. Me tiedämme kuitenkin pahan tapahtuvan ja toistuvan tämän elämän loppuun asti, mutta kenellä olisi rohkeus edes vaatia määriteltäväksi hyväksyttävän pahan määrä?

Matilta oli kymmenien vuosien ajan vaadittu hyväksyntää niin Maijan kuin seurakunnankin vääryyksille. Perusteena se, että kaikkialla tapahtui vääryyksiä ja ihminen on loppuun asti vajavainen. Maijan teatraalinen hyvä käytös hämäsi kaikki tuttavat ja tielle sattuvat ihmiset siinä määrin, ettei oikeastaan koskaan kukaan ollut edes lausunut Maijaa arvostelevaa sanaa. Vaimo oli niin erinomainen, seurallinen, hyvä ihminen, ettei kukaan voinut edes epäillä hänen kaunista naamiotaan. Matin täytyi olla todella ymmärtämätön ja epäkiitollinen mies kun ei osannut arvostaa osalleen tullutta onnea, jonka hyvinkin moni tuttavamies olisi korjannut talteen heti tilaisuuden tullen.
Oli jotenkin ymmärrettävää tässä ajassa tämä naiseen kohdistuva suoranainen palvonta, siitäkin huolimatta, että ajoittain kiersi huhuja hurjasti karjuvasta vaimosta. Mutta tällä täytyi olla syynsä käytökseensä! Käsittämätöntä oli kuitenkin kaikki se silmien sulkeminen seurakunnan piirissä. Sille ei Matti milloinkaan ollut löytänyt hyväksyttävää selitystä. Kokemukset seurakunnassa saivat ahdistuneen miehen usein toteamaan, että seurakunta ja Maija olivat kuin identtiset kaksoset, jotka kumpikin halusivat vain tuhota hänet. Jos luonnehäiriöisyyden ehkä merkittävin tekijä on omantunnon puutos, niin mihin perustui tämän seurakunnan, ja monen muunkin, aivan ilmeinen omantunnon puutos? Puutos, ei vajavaisuus tai turtuminen, vaan seurakunnan keskuudessa oli suuri määrä ihmisiä, jotka pitivät kaikkea luvallisena, suorastaan kaikkea. Se rohkeus millä tehtiin vääryyttä kanssavaeltajille vuodesta toiseen voi perustua ainoastaan siihen uskomattomaan näkemykseen, että Jumala on tullut vanhaksi ja on kadottanut näkönsä ja kuulonsa!
Mattiin ja moniin hänen ystäviinsä kohdistunut vääryys oli sitä luokkaa, että on vaikea löytää oikeita sanoja kuvaamaan kaikkea. Ehkä merkittävin seikka on se, ettei kahta ystävällismielistä ihmistä lukuun ottamatta kukaan koskaan ollut pyytänyt anteeksi aivan ilmiselviä vääryyksiä ja valheita. Nyt lähes neljänkymmenen vuoden kuluttua yksi sun toinen on siirtynyt tai siirtymässä parantumattoman sairauden johdosta iankaikkisuuteen, mutta kenenkään mieleen ei näytä tulevan tarvetta oikaista näitä vääryyksiä.

Narsistisen persoonallisuushäiriön määritteleminen ei ole aivan yksinkertainen asia, vaikka tietynlainen kaava onkin laadittu. Ongelmamme ei olekaan perimmältään tietyn määritelmän luominen, vaan olemme tekemisissä aivan yksinkertaisen vaikeuden kanssa: jotkin ihmiset eivät pysty antamaan tilaa toiselle ihmiselle! Tämä ei olisi vielä suuri ongelma, mutta kun selvästi on voitu päästä näkemään, ettei riitä tilan puute, vaan pyrkimyksenä on selvästi saalistajan tavoin saattaa toinen ihminen asemaan, jossa häneltä katoaa koko persoonallisuus ja ihmisyys.
Yksi ongelmista on myöskin se, kuinka monet piirit vetävät yhtäläisyysviivan narsismin ja psykopatian välille. Tämä ei ole missään määrin hyväksyttävää hyvistä perusteista huolimatta. Käsite narsismi on sen verran vanha ja totuttu yhdistämään muihin asioihin kuin mitä nyt tehdään. Väite ettei tervettä narsismia ole olemassakaan on sinänsä ristiriitainen. Koko käsite narsismi omaa sinänsä jo tietynlaisen negatiivisen sisällön. Itserakkaus ei ole mikään tavoiteltava asia, joskin jokaisessa meissä on tietty määrä mieltymystä omaan persoonallisuuteen ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Ihminen voi olla hyvinkin narsistinen, aiheuttaen päänvaivaa ja hankaluuksia ympäristölleen, mutta tällainen narsistisuus ei oman edun tavoittelusta huolimatta välttämättä tuhoa toista ihmistä, ei kyseenalaista hänen persoonallisuuttaan. Narsistisessa persoonallisuushäiriössä ja psykopatiassa on kuitenkin aina kysymys toisen ihmisen tilan katoamisesta siihen asti, että tarpeeksi erimielinen kumppani voidaan jopa tuhota.


Markku Vuori





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti