Social Icons

perjantai 8. marraskuuta 2013

Kauhistuksen kanahäkki osa 2



Älä masennu (enempää)


Tässä kirjoittamani asiat ovat niiden kanssa tekemisiin joutuneille niin tavattoman raskaita ja masentavia, että katson parhaaksi jaksotella ne kirjan alkuosassa siten, että välillä on lainauksia ja kommentteja positiivisista asioista. En myöskään pyri laatimaan seikkaperäistä ja viimeiseen asti jäsenneltyä teosta, vaan vuosikymmenien aikana omaksumani tavan mukaan kirjoitan asiat sydämelleni tulevassa järjestyksessä tietoisena siitä, että kirjan seuraavassa painoksessa voi oikaista ja korjata sen, mikä on tarpeen.
Kirjoittaessani ensimmäistä versiotani tästä kirjasta epäilin jonkin verran tietämykseni määrää. Nyt yli puolentoista vuoden jälkeen kuitenkin kaikki epävarmuus on kadonnut laatiessani toista painosta. Ei ole ilmaantunut tarvetta muuttaa jotakin tai sanoa toisella tavalla. Lisään vain joitakin lisäselvyyttä tuovia seikkoja.
 Koko mielenterveysasia on monessa suhteessa kuin veteen piirretty viiva. Kuinka sitten voitaisiin laatia tyhjentävä selonteko sellaisista asioista? Joidenkin kirjoittamieni asioiden suhteen saattaa vallita erilaisia mielipiteitä. Se on hyvin tarkoituksenmukaista, sillä päämääränäni ei ole laatia oppikirjaa, vaan herättää ajatuksia ja keskustelua.
Olen kiitollinen jokaisesta kannanotosta ja mahdollisesta lisäinformaatiosta. Tältä alueelta on tavattoman vähän todellista tietoa omalla kielellämme, ja kirjoittamiseni perustuukin pääosin siihen, mitä jo mainitsin. Minä en ole opiskellut vuosikausia ollakseni ammattilainen (olen kylläkin lukenut melkoisen määrän ihmistuntemusta koskevia teoksia), mutta minä olen koko elämäni ajan lukenut ihmisiä ja ympäristöäni. Nyt kädessäsi oleva kirja on tulos sielunhoidollisesta ja mielenterveyteen liittyvästä työstäni monen ihmisen kohdalla. Kaikki henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, vaikkakin asiat on otettu elävästä elämästä.
Jo alkuun täytyy todeta yksi tärkeä seikka. Tätä ei ole kirjoitettu diagnoosin laatimiseksi jostakin tietystä ihmisestä. Kuten tunnettua, luonnehäiriön suhteen kohtaamme yhden vakavimmista haasteista mielenterveyden alalla. Koska tällaiselta persoonalta lähes aina täydellisesti puuttuu sairauden tunne, ei hän myöskään etsi apua, koska ei myönnä olevansa sairas. (Hän pitää muita ihmisiä sairaina.) Siksi on lähes mahdotonta laatia hänestä diagnoosi, mutta kirjoitan tämän ajatusten herättämiseksi. Me emme saa, etenkin diagnoosin puuttuessa, leimata ketään luonnehäiriöiseksi, koska kohtaamme heti juridiset seikat, jotka saattavat johtaa mitä suurimpiin, ennalta arvaamattomiin vaikeuksiin jopa raastuvan merkeissä. Niinpä ei kukaan voi kirjoittaa ja puhua aiheesta tähän tapaan: “Minä tiedän näistä asioista niin paljon, koska työtoverini, mieheni, vaimoni, hyvä tuttavani tai lähisukulaiseni on luonnehäiriöinen.“ Koko totuutta ei ehkä milloinkaan pääse kertomaan, vaikka asian taakse kätkeytyisi suuriakin tragedioita ja vastoinkäymisiä. Tulee tyytyä siihen, jos saa avun ja pääsee irti painajaisestaan.
Minä vastustan, maallikkona, mitä suurimmassa määrin sitä leimaamista, mikä juuri nyt tapahtuu tällä alueella. Tätä sairautta kutsuttiin ennen nimellä psykopatia ja sairasta kutsuttiin psykopaatiksi. Nimitys oli aikanaan varmastikin kyllin kuvaava ja leimaa antava nimenomaan sen aikaisen käsityksen mukaan. Nämä ihmiset miellettiin aivan oikein vaarallisiksi ja tuhoaviksi. Mikä sitten lienee perusteluna, että myöhemmin heitä alettiin kutsua luonnehäiriöisiksi tai minävaurioisiksi? Onko se kauniimpi ja vähemmän leimaava käsite nimenomaan sen suhteen, että tänään kadulla suoritetun gallupin perusteella voitaisiin todeta, että ani harva tietää mitä se merkitsee? Samankaltainen tulos olisi terveydenhoitoalalla. Yllättävän harva “ammatti-ihminen“ on selvillä tämän sairauden todellisesta laadusta, ennen kaikkea sen tuottamista kärsimyksistä ja ahdistuksista.
Mitä minä siis vastustan, on se, että nyt kaikelle luonteeseen liittyvälle sairaudelle on annettu yleisnimitys “persoonallisuushäiriö“ ikään kuin entisestään haluttaisiin sotkea ihmisten mielet. Tunnen monia henkilöitä, jotka on luonnehdittu persoonallisuushäiriöisiksi. He eivät ole toiselle ihmiselle vaarallisia eikä tuhoavia. He tunnistavat itse ongelmansa ainakin jossakin määrin. Kun yleinen käsitys on, että vakavasti luonnehäiriöinen ei voi kokea todellista parantumista, voidaan tuskin tehdä pahempaa virhettä kuin se, että kaikki “persoonallisuushäiriöiset“ leimataan toivottomiksi tapauksiksi. Toivoisin, että tämä käsitteiden vesittäminen lopetettaisiin, ja vaikeita ja tuhoisia tapauksia kutsuttaisiin edelleenkin luonnehäiriöisiksi ja lievempiä tapauksia persoonallisuushäiriöisiksi.
Minä itse tulen pysymään tällä linjalla, riippumatta “viisaampien“ eriävistä mielipiteistä. Samoin haluan käyttää käsitteitä luonnehäiriö ja luonnehäiriöinen käyttäytyminen. Tämä yhteiskunta ja ennen kaikkea uskonnollinen maailma on luonut tietämättään (???) oivallisen kasvuperustan luonnehäiriöiselle käyttäytymiselle, mikä ei vielä sinänsä merkitse varsinaista sairautta, vaan sairaalloisuutta. Siitä puhumme kuitenkin enemmän kirjan muissa osissa.
Kun nyt puhumme nimenomaan luonnehäiriöstä ja sen seurauksista, sen uhrien kärsimyksestä, voidaan kevennykseksi ja lohdutukseksi tuskin ottaa mitään parempaa tekstiä kuin ajatuksia ja lainauksia Martti Paloheimon ja Paul Tournierin kirjoista. Luonnehäiriöisen uhrilta on ensisijaisesti riistetty hänen perusoikeuksiaan ihmisenä. Siksi puhumme ihmisen oikeuksista. (Lihavoidut tekstit suoraa lainausta, muu kirjojen innoittamia omia ajatuksia.)

****************************************************************
Voidaksemme olla ihminen sananmukaisessa merkityksessä, sisältää se paljon enemmän kuin mitä tänä päivänä yleisesti käsitetään. Useimmat pitävät ihmisarvolle tärkeimpinä asioina jokapäiväistä ravintoa, työtä, asuntoa, parisuhdetta ja tiettyjä oikeuksia, jotka rajoittuvat yhteiskunnallisiin puitteisiin. Nyt haluamme erityisesti korostaa kaikkia niitä seikkoja, jotka ovat jääneet unohduksiin.
Nykyinen tilanne mielenterveystyössä osoittaa selvästi, että ihmiseltä on riistetty jotakin sellaista, mikä on perusedellytyksenä normaalille kehitykselle ja kasvulle. Valtavat määrät kieltoja ja rajoituksia rasittavat ihmisen mieltä. Hän ei enää oikein tiedä, mitä ihmisenä oleminen merkitsee, koska entistä enemmän näyttää siltä, että ihminen on sapattia varten, eikä sapatti ihmistä varten.
Mitä moninaisimmat vaikeudet ovat siten seurausta näistä elämän problematiikoista, jotka ovat kaukana siitä, mitä ihminen todella odottaa. Tietyt luonnonlait vallitsevat yhä vielä, eikä niitä tee olemattomaksi se, että pyrimme ne kieltämään. Ihmiselämä vääristyy automaattisesti sekä hänen itsensä että hänen ihmissuhteidensa kohdalla, koska ympäristö vaikuttaa voimakkaammin kuin mitä ihmisen sisäinen voima pystyy luomaan omaa elämää. Olisiko tästä esimerkkinä se, että liikemaailmassa kaikki hiljenee niinä aikoina kun televisiosta tulee “Kauniit ja rohkeat“ tai vastaavaa?
Inhimillinen hätä on tänä päivänä sanoin kuvaamaton, koska ihmisenä olemisen peruskäsitteet ovat hämärtyneet. On olemassa melkoinen määrä perusoikeuksia, joiden kieltäminen ja loukkaaminen johtaa kaikenlaiseen vääristymiseen ja mielenterveysongelmiin, jotka ne taas johtavat mitä moninaisimpiin psykosomaattisiin ja ruumiillisiin vaivoihin.
Martti Paloheimo tuo esiin ihmisenä olemisen perusoikeudet kirjassaan “Mielenterveys ja ihmissuhteet“ (kuudes painos 1970), joita lainaamme tässä:

Oikeus olla olemassa.

Oikeus olla oma itsemme yksilöllisine erikoispiirteinemme.
Oikeus itsemme ilmaisemiseen ja kuulluksi tulemiseen.
Oikeus oppimiseen, kehittymiseen ja itsenäistymiseen toisten estämättä.
Oikeus toisen antamaan tukeen, apuun, suojeluun ja lohdutukseen tarvittaessa, oikeus siveelliseen ohjaukseen, mutta myös anteeksisaamiseen.

Näiden perusteella olennaisinta on:
Oikeus turvalliseen ja läheiseen yhdessä olemiseen muiden ihmisten kanssa, siis oikeus ja mahdollisuus ihmissuhteessa oloon.

****************************************************************

Taistelu tuulimyllyjä vastaan


Poissa näkyvistä, poissa sydämestä, on joku viisas sanonut. Sitä mitä ei nähdä, ei ole olemassakaan. Nämä ovat totuuksia ja samalla osatotuuksia. Me puhumme ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa ensikädessä narsistisesta luonnehäiriöstä sen uhrin näkökulmasta.
Pastori Raimo Mäkelä on kirjassaan määritellyt psykopaatin eli luonnehäiriöisen persoonan tuomalla esiin valtavan määrän hänen ominaisuuksiaan. Monelle se ei kuitenkaan riitä, etenkin kun kaikkia noita piirteitä on meissä jokaisessa. Missä vaiheessa joku sitten on luonnehäiriöinen ja kuinka monta piirrettä siihen tarvitaan? Meidän maassamme sitä ei vielä ole määritelty, mutta amerikkalaiset ovat luoneet testin sitä varten.
Me kuitenkin lähdemme hiukan eri näkökannalta, puhuen silti täysin samasta asiasta. Me haluamme määritellä näitä asioita nimenomaan siltä kannalta, mitä tällaisen ihmisen lähellä oleva joutuu kokemaan ja mitä kaikki vaikuttaa hänen elämäänsä. Eli siis mittaamme ja määrittelemme luonnehäiriötä ympäristön kokeman kärsimyksen ja ahdistuksen perusteella.
Olen syvästi kiitollinen pastori Raimo Mäkelälle hänen kirjastaan “Naamiona terve mieli – miten kohdata luonnehäiriöinen“. Minä olen koko ikäni ollut hyvin suuressa määrin käytännön ihminen, enkä pidä päällekkäisyyksistä. Jos joku on kirjoittanut hyvän kirjan, en näe mitään järkeä siinä että saavuttaakseni mainetta kirjoittaisin jotakin kilpailevaa. Oletan siis, että jokainen tämän kirjani lukeva on lukenut tai lukee tuon Raimo Mäkelän kirjan. Minun sydämelläni on todellinen, aito hätä jokaisen luonnehäiriöisen uhrin puolesta, ja kirjoitan kaiken nimenomaan ajatellen häntä. Samassa määrin tämä kirja on tarpeellinen jokaiselle meistä, jotta meillä olisi edes jonkinlaiset valmiudet kohdata tämä asia ja kulkea kärsivän rinnalla.
Tulemme tuskin koskaan tilanteeseen, jossa voisimme tieteellisesti vahvistettavalla tavalla määritellä luonnehäiriöisen ihmisen, sillä siihen tarvittaisiin suuri määrä koehenkilöitä, jotka rehellisesti ja avoimesti paljastaisivat salaisimmatkin ajatuksensa ja motiivinsa. Tiedämme sen mahdottomaksi.
Me määrittelemme siis tätä asiaa ainoalla luotettavalla tavalla, eli uhrien näkökulmasta. Jo noin sadan ihmisen haastattelu voidaan katsoa melko dokumentaariseksi selvitykseksi. Me siis määrittelemme luonnehäiriötä sen aiheuttamien ongelmien ja kärsimysten pohjalta.
Tästä aiheesta on hämmästyttävän vähän tietoa kansamme piirissä. Tietyt mielenterveysyhdistykset ja ammattilaiset ovat pyrkineet julkaisemaan artikkeleja siitä, mutta minun tietoisuuteni mukaan ei vielä kukaan ole kirjoittanut laajemmalti niin sanottujen uhrien kannalta. Mistä se johtunee? Olisiko yksi selitys se, että hyvin harva on ollut kykenevä siihen. Kuinka moni tiedostaa, kuinka totaalisesti vakavammissa tapauksissa uhrilta on riistetty hänen persoonallisuutensa, alistettu hänet mitä nöyryyttävimmällä tavalla, syyllistetty sellaisella syyllisyydellä, mikä on johtanut syvään masennukseen, niin ettei uhri enää pysty siitä nousemaan. Voidaan siis sanoa totuuden mukaisesti, että luonnehäiriöisen uhrit pitemmän päälle invalidisoituvat siinä määrin, ettei heistä ole kertomaan kokemansa todellista kauhistuttavuutta. Häpeä on yksi voimakkaimmista tekijöistä, mikä on estänyt tämän asian julkitulemista.
Mikä ei näy, sitä ei ole olemassa. Tässä on yksi järkyttävimmistä piirteistä puhuessamme tästä sairaudesta. Vasta Raimo Mäkelän kirjan julkaisemisen jälkeen ovat laajemmat piirit heränneet ajattelemaan näitä asioita ja saaneet jonkinlaisen vastauksen siihen, miksi he itse tai heidän lähimmäisensä ovat käyttäytyneet siten kuin ovat. Kysymys on samantapaisesta ilmiöstä kuin mistä Tommy Hellsten kirjoittaa kirjassaan “Virtahepo olohuoneessa“. Hippo on kolikkolippaana hellyttävä, samoin kuin pehmoleluna. Harva kuitenkaan tietää, että ainakin suurimmassa osassa Afrikkaa virtahepo on kaikkein vaarallisin eläin, tappaen enemmän ihmisiä kuin leijonat ja muut vaarallisina pidetyt pedot!
Jotta emme liiaksi pitäytyisi Tommy Hellstenin esiin tuomiin asioihin, on meidän parempi puhua luonnehäiriön yhteydessä “sarvikuonosta kotona“. Luonnehäiriöisyys tuottaa lähipiirissä asuviin ihmisiin suuressa määrin samanlaisia oireita kuin alkoholisti kodissaan. Koska on kysymys läheisen ihmisen ongelmasta, ei sen haluta tulevan laajempien piirien tietoisuuteen. Asiaa vähätellään, peitellään, pyritään pitämään mahdollisimman pitkään salassa. Ollaan tekemisissä ongelman kanssa, josta ei näytä selviävän sen paremmin päänäyttelijä kuin eivät sivuosankaan esittäjät. Ongelma on olemassa, se jäytää kaikkia osapuolia, mutta kun se on piilossa, ei sitä näytä olevan olemassakaan!
Alkoholistiperheessä aletaan vähitellen uskoa, ettei ongelmaa ole ollenkaan, ja vähitellen syntyy pieni virtahepoyhdyskunta, jossa yhden sairaus on muuttanut koko yhteisön jäsenten ulkonäön.
Luonnehäiriöisen lähellä tilanne on kuitenkin paljon vakavampi siitä syystä, että hänellä on vähintään kahdet eri roolikasvot, joskus useammatkin. Surullisen totta on se, että kärsivällisyyden vihdoinkin loppuessa luonnehäiriöisen uhri alkaa kaivata ymmärrystä ja tukea ahdistukseensa. Hän uskoutuu läheisimmälle ihmiselleen perheen ulkopuolella ja kertoo itkuisin silmin kokemistaan kauhuista. Hänellä asuu kotona suuri sarvikuono, joka ei anna hänelle hetkenkään rauhaa, seuraa häntä kaikkialle, mylvii, puskee sarvellaan lähes päivittäin!
Ystävä kuuntelee silmät ymmyrkäisinä, nyökyttelee, myötäilee, mutta ei kerta kaikkiaan käsitä, ei ollenkaan! Tunteehan hän toki tuon henkilön, josta nyt on puhe! Onhan hän tuntenut hänet mahdollisesti vuosikymmenien ajan, seurannut avioliittoa, istunut kahvilla näiden ihmisten kanssa, keskustellut huoltoasemalla ja valintatalon kassalla. Sarvikuonoko, eihän toki, sarvikuono? Suloinen, pitkäripsinen, lempeäsilmäinen, niin ihana kuusipeura, pitkäsarvinen tai sarveton, mutta joka tapauksessa upea otus, kaikkien rakastama! Kyllä tuo Matti tai Liisa on nyt aivan sekaisin, kun tuollaisia puhuu sarvikuonosta! Eihän sitä kukaan usko; kyllä sen olisi parasta mennä psykiatrille!
Tuntuuko tutulta? Viimeistään tässä vaiheessa alkaa joidenkin ihmisten mielenterveys horjua, koska tuli puhuttua aivan pehmoisia, sellaisia, mitä ei kukaan usko, koska sellaista ei ole olemassakaan! Kuinka suuri merkitys onkaan ympäristön asenteella näissä asioissa! Kumpi loppujen lopuksi on pahempi; sairaan tuottama ahdistus, vaiko ystävien tuomio?


Onko luonnehäiriöinen harhainen?


Yleisesti sanotaan, ettei luonnehäiriöinen käyttäydy hullun lailla, vaan on erittäin järkevä ja viisaalta vaikuttava ihminen. Mutta hänen totuutensa, järkevyytensä, on vain rajoittunutta, osittaista. Hän saattaa olla huippuälykäs, ja se tekee asioista entistä tuskallisempia ja vaikeampia. Mitä älykkäämpi ihminen, sitä paremmin hän kykenee löytämään keinot tavoitteidensa saavuttamiseksi.
Nyt lähes sadan ihmisen kertomuksen kuulemisen jälkeen on pakko todeta, ettei pahemmissa tapauksissa luonnehäiriöinen elä samassa maailmassa ympäristönsä kanssa, vaan itsensä luomassa mielikuvitusmaailmassa. Hän on vuosikausien ajan antanut kaikelle tapahtuneelle oman selityksensä sen mukaisesti, mikä palvelee hänen oman roolihahmonsa ylläpitämistä.

Eletään pahinta lama-aikaa. Maija täyttää pian pyöreitä vuosia. Hän on hiljattain ollut jonkun syntymäpäivillä, jotka olivat tulleet maksamaan huikeita summia. Maijan perheessä on todella kriittinen rahatilanne, koska Matti on pitkällä työkyvyttömyyslomalla. Maija katsoo kuitenkin ansainneensa vähintään yhtä hienot juhlat kuin tuttavallakin, sillä onhan hän niin merkittävä työntekijä firmassaan, jonka koko henkilökunta tulee kutsua syntymäpäiville. Lisäksi kutsuttaisiin kaikki sukulaiset ja tuttavat.
Sinänsä normaalin tuntuista ajattelua rikkaalta ihmiseltä, mutta tämän nelihenkisen perheen nettotulot tuohon aikaan olivat reilusti alle 9000 mk, ja lasten kouluttaminen nieli melkoisesti varoja.
Kun vaimo ilmoittaa miehelleen menevänsä tekemään 30 000 lainan juhliaan varten, on mies kauhuissaan. On tietysti todennäköistä, ettei pankinjohtaja suostu tällaiseen lainaan, etenkin kun Matti ei kelpaa takaajaksikaan, mutta ajatellen perheen tulevaisuutta, yhden päivän juhla saattaisi heidät melkoiseen ahdinkoon, kun ei kukaan tiedä mitä rahareikiä vielä on tulossa!
Tästä asiasta tuli kuukausien riita etukäteen, ja jälkikäteen Maija moitti asiasta miestään vuosien ajan. Kelvoton mies esti vaimoaan juhlimasta tämän ajattelemalla tavalla, niin että vain sukulaiset olivat paikalla! Kulut olivat vain muutamia tuhansia markkoja ja lahjat peittivät ne melkein kokonaan!
Kerromme tämän osoittaaksemme, kuinka horjuva suhteellisuudentaju näillä ihmisillä on. Mikään heidän omaa egoaan koskeva kulu ei heidän mielestään ole liian suuri, ja heille on vaikeaa nähdä ero 30 000 mk juhlien ja mahdollisesti 5000 mk:lla toteutetun perhetilaisuuden välillä. Merkittävin on pettymys sen suhteen, ettei kumppani tue asianomaisen ”vilpittömiä” pyrkimyksiä.

Ottakaamme vielä esimerkiksi kirjojemme Jussi. Hän meni avioon Liisan kanssa tilanteessa, jossa vaimo oli se, joka ensimmäisinä vuosina hankki perheeseen kaiken tarvittavan. Jussi lh-persoonana omasi tyypillisen kyynärpäätaktiikan, jonka avulla hän olisi kohoava ainakin alemmalle johtajatasolle. Lisäksi koska hän sai huomiota paikkakunnan orkesterin pianistina, oli hän sitä mieltä, että hänen karriäärinsä noususuhdanne vaati myöskin ulkonaisia merkkejä.
Eräänä päivänä hän oli asioimassa Helsingissä, ja sattui alueelle missä oli autoliikkeitä. Erään liikkeen ikkunassa oli huippuluokan urheiluauto, ilmeisestikin Jaguaari. Sellaisesta hän oli haaveillut koko ikänsä! Sydän rinnassa ryskyen hän meni sisälle autoliikkeeseen ja istuutui ohjaamoon. Istuin oli kuin valettu hänen takapuoleensa ja selkäänsä, ja hän tunsi jo vauhdin hurman suonissaan, sillä mittari näytti 300 km asti!
”Auto on kuin luotu herraa varten”, kuului ystävällinen naisen ääni aivan vierestä. ”Teillä kävi todella hyvä tuuri, sillä tämä auto myydään todella edullisesti. Se ehti käydä kesälaitumilla yhden kuukauden ajan, mutta ostaja ei pystynyt hoitamaan maksuja. Kaikki on tarkastettu ja auto on täysin uuden veroinen. Millainen auto teillä on antaa vaihdossa?”
Jussi koki yhden elämänsä hurmioista. Näin kaunista naista hän ei koskaan ollut katsellut näin läheltä, eikä istunut tällaisessa autossa. ”Meillä… eikun minulla on vuoden vanha Lada Shhh… Shaamara.” Kieli Jussin suussa ei tahtonut totella. ”Mennäänpä neuvottelemaan johtajan kanssa. Te teette nyt elämänne kaupat, sillä…” Jussi nousi autosta niin yllättäen, että löi päänsä naisen poveen!
Voimme varmaan kuvitella Liisan kauhun, kun näki Jussin kiillottavan heidän Samaraansa ja kuuli ainutlaatuisesta mahdollisuudesta hankkia miehelle tämän karriääriä vastaava ajoneuvo. Tämä tapahtui aikana, jolloin Jaguaarin hinnalla olisi kai saanut suuren merenrantatalon tai kaksi pienempää maaseudulta!
Mies oli jo varannut auton ja nyt tulisi kummankin mennä liikkeeseen täyttämään asiakirjat. Miehen kaulasuonet ja silmät pullistuivat tämän yhä uudelleen ja uudelleen hurmiossa kertoessa kokemuksestaan autoliikkeessä.
Tämän tapahtumakokonaisuuden aikana Liisa sai ylleen hirvittävän määrän syyllisyyttä, kun niin ainutlaatuinen tilaisuus lipui miehen käsistä. Liisa oli juuri seitsemännellä kuukaudella ja hädin tuskin hän sai miehen vakuuttuneeksi siitä, ettei ollut mitään mahdollisuutta sijoittaa sekä turvaistuinta että lastenrattaita tuollaiseen urheiluautoon. Koska heillä ei olisi varaa pitää kahta autoa, olisi viisainta jättää Jaguaari juuri nyt ostamatta!

Nämä kaksi esimerkkiämme antavat erinomaisen kuvan monien lh-persoonien ajattelumaailmasta. He elävät usein hetken intuition varassa, ajattelematta ollenkaan asian kokonaisuutta. Suuren omakotitalon hinnan sijoittaminen urheiluautoon ei pelota näitä ihmisiä ollenkaan, etenkin jos vuoden vanhasta Samarasta luvataan maksaa kaksinkertainen hinta vaihdossa!
Kun siis puhumme totuudesta näiden ihmisten kohdalla, on se aivan erikoinen käsite. He eivät valehtele, vaan kertovat vain sen, mikä heidän mielestään on totta. Mutta jos kuuntelemme toista osapuolta, kertoo hän totuutena jotakin täysin vastakkaista, täysin uskottavasti, vakuuttavasti. Mistä sitten on kysymys? Ketä meidän tulee uskoa? Kumpi on totuus? Mikä on totuus?
Me tiedämme, että pienet lapset omistautuvat niin leikeilleen, että puhuvat kokemistaan asioista totena. Nykyaikainen psykologia käsittää, että nämä lasten kokemat asiat ovat heille täysin tosia, todellisia. Kun he kertovat näkevänsä keijuja tai tonttuja tai enkeleitä, he todella näkevät tai uskovat näkevänsä ne. Nykyään tiedetään, että heidän nuhtelemisensa valheiden kertomisesta näiden asioiden yhteydessä on jopa kohtalokkaan vaarallista, sillä he eivät todellisuudessa valehtele.
Me tiedämme tänään myöskin, että tietyissä mielen sairauksissa ihmiset todella näkevät ja kokevat asioita, joita ulkopuoliset eivät ollenkaan havainnoitse. He ovat jääneet kehityksessään jollekin varhaisemmalle elämänsä asteelle, eli eivät todellisuudessa ole aikuisia aikuisen ruumiissa, vaan vaihtelevan ikäisiä lapsia aikuisen ruumiissa. Mille ikävuodelle kukin on jäänyt tietyssä kehityksessään, vaihtelee suurestikin.
Luonnehäiriöstä tiedetään loppujen lopuksi aika vähän, mutta yleisesti uskotaan, että tällainen ihminen on jäänyt tunne-elämältään teini-ikäiseksi tai jopa 8-10 vuotiaaksi. Ensimmäisen painoksen yhteydessä en rohjennut mainita sitä, mikä nyt on tullut selvästi esiin monelta taholta. Moni luonnehäiriöinen käyttäytyy usein jopa kolmevuotiaan tavalla!
Hänen sisimmässään on eräänlainen tyhjyys, mitä ei lapsen mieli luonnostaan pysty täyttämään. Silti hän pyrkii elämään täyttä elämää. Mutta sisimmässä oleva tyhjyys tulee täyttää jollakin. Koska hänellä ei ole omaa minuuttaan, omaa aikuiselle ihmiselle ominaista persoonallisuutta, turvautuu hän lapsenomaiseen luomisen kykyynsä. Aivan kuten lapset leikkivät leikkejään, mielikuvituksen siivittämänä, niin nämä ihmiset luovat itselleen elämää. Ja missä mielikuvitus ei riitä, siinä he turvautuvat ympäristöönsä, ennen kaikkea siihen ihmiseen, joka on heitä lähinnä.

 Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti