Social Icons

torstai 7. marraskuuta 2013

Vanhus lasipurkissa osa 7



Liian paljon luovutettavaa


Tunne omasta paikasta on mielenterveytemme yksi peruspilari. Tähän liittyy myöskin yksityisyys ja koskemattomuus. Jokainen meistä joutuu tinkimään näistä asioista tietyissä olosuhteissa, etenkin rajoitetuilla sairaalassa olemisilla. Kaikkea tätä olemme joutuneet oppimaan lastentarhassa, koulussa, sotaväessä jne. Oikeuttamme omaan paikkaan ja yksityisyyteen emme oppisi arvostamaan ilman hetkiä, jolloin joudumme kokemaan niiden olevan vaarassa. Tämä kuuluu normaaliin kasvuun ja kehitykseen. Kaikki toiveemme ja oikeutemme eivät toteudu läheskään aina. Poikkeus vahvistaa säännön, ja se mikä ei meitä tapa, lujittaa meitä. Jotakin hetkellisesti menetettyämme opimme arvostamaan sitä.
Matildan tapauksessa ei ole enää kysymys normaalista menettämisestä. Ei ole enää kysymys jonkin uuden asian oppimisesta, sillä vanhus ei ole enää kykenevä oppimaan siinä määrin kuin elinvoimainen nuori ihminen. Koko vanhuus on itse asiassa luopumista, elämän nollarajan lähestymistä. Liiallinen pettymys ja menetys ei missään suhteessa vahvista, vaan ainoastaan rikkoo ja tuhoaa. Vanhus menettää luottamuksensa yhteiskuntaan, elämään. Sen johdosta hän ei enää näe mitään merkitystä elämällään ja olemassaolollaan. Hän kokee itsensä vain haitaksi ja vastukseksi, alkaen vetäytyä syrjään. Hän ei voi poistua sairaalavuoteestaan tai –huoneestaan, joten ainoaksi pakokeinoksi jää sulkea yhteys ulkomaailmaan. Hän lakkaa näkemästä ja kuulemasta, hän lakkaa havainnoimasta ja tuntemasta, koska kaikki aistit ja tuntemukset vain tuottavat yhä enemmän tuskaa ja mitättömyyden tunnetta. Hän kokee olevansa ei toivottu henkilö, joka vain rasittaa lähimmäisiään ja omaisiaankin. ”Onko sinusta kauhean ikävää käydä täällä? Joko haluaisit lähteä pois? Onko sinulla kiire jonnekin, voinhan minä lähteä huoneeseeni?”
En voi mitään sille, että itse joskus toivoisin tuttavuutta jonkun ”Hitlerin” kanssa, joka antaisi minullekin pienen syanidikapselin kauniissa messinkikuoressa. Jos sama kohtalo on edessäni lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa, en totuuden nimessä haluaisi olla rasituksena pitkää aikaa!
Vierailemiseni nyt lähes puolen vuoden ajan sairaalan pitkäaikaisosastolla on muuttanut minua enemmän kuin mikään muu elämäni aikana. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Osaltaan olen tottunut näihin vierailuihini, mutta tietyssä mielessä kaikkeen näkemääni ja kokemaani ei milloinkaan voi tottua. Hoitajat varmaankin turtuvat jossakin määrin, tuskin he muuten jaksaisivat jatkaa raskasta työtään. Tai ehkä he eivät itsesäilytysvaiston vaikutuksesta edes näe kaikkea sitä mitä minä näen. Heillä ei ole sitä koulutusta, mikä auttaisi näkemään kaiken näennäisen lävitse ihmisen todelliseen olemukseen ja hätään, akuuttiin tuskaan ja kärsimykseen. Tätä tietoisuutta ja näkökykyä ei voi välittää mikään maallinen oppilaitos eikä instituutti, vaan sen voi saavuttaa vain elämää elämällä, tuskasta huolimatta silmänsä auki pitämällä.
Ymmärrän kaikkia niitä, jotka sulkevat silmänsä ja puristavat sieraimensa kiinni. Ymmärrän niitä, jotka tunkevat kiireen vaimennustulppia korviinsa, välttääkseen kuulemasta lähimmäisen tuskanhuutoja. Minä en voi estää näitä viestejä kaikumasta korviini, en voi sulkea silmiäni hätää täynnä olevilta katseilta. Tiedän kaiken tämän kuluttavan itseäni, raskauttavan mieltäni, mutta samalla koen kuitenkin todella eläväni ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin.

Ihmisen kohtaaminen


Meiltä ei odoteta suurta koulutusta, ihmetekoja, vaan suurin odotus on ihmisen kohtaamisessa. Lukemattomat hätääntyneet sielut etsivät ja kaipaavat vain yhtä asiaa: saada kohdata toinen ihminen, joka katsoo kohti, kuuntelee, yrittää ymmärtää. Meidän ei aina tarvitse edes ymmärtää, riittää kun yritämme kumartua henkisesti maassa makaavan puoleen. Usein riittää vain toisen huomioiminenkin, katseen kohtaaminen. ”Minä olen tässä, en voi muuttaa luoksesi, en voi ottaa sinua kantaakseni, mutta tarpeellisen kauan olen lähelläsi, antaakseni sinulle tunteen läheisyydestä, inhimillisestä kosketuksesta!”
Olemme erehtyneet luulemaan, että on kysymys suurista ja vaativista asioista. Siksi olemme pelänneet ihmisenä olemista, ihmisen kohtaamista. Me emme voi antaa elämää kenellekään, me emme voi elää kenenkään elämää hänen puolestaan. Mutta olemme tulleet aikaan, jossa ihmisen hätä on niin suuri, että pienikin rakkaudellisuus ja huomaaminen muuttaa hänen elämänsä, antaa uutta potkua uuden päivän kohtaamiseen.
Olen huomannut kuinka suurta iloa aivan tuntemattomille vanhuksille tuottaa heidän huomioimisensa. En toivota ”hei” vain Matildalle, vaan kaikille huoneessa oleville, aulassa istuville. Pyrin katsomaan jokaista silmiin, kertomaan että olen huomannut hänet. Samaa toivoisin usein itselleni. Kuinka usein hätkähdänkään jonkun huutaessa tuttavansa, sukulaisensa perään! Itse toivoisin jonkun joskus huutavan perääni, mutta sitä tapahtuu tuskin koskaan. Yksikin kerta tuntuisi todella hyvältä!
Hiljattain istuin junassa odottaen lähtöämme Hyvinkäätä kohti. Viereisellä laiturilla seisoi IC-juna. Hyvin miellyttävän tuntuinen nuori nainen heilutti minulle, niin ainakin ajattelin. Hänen katseensa oli suunnattu juuri minua kohti, eikä vaunussa ollut muita. En tuntenut häntä, ja ajattelin hänen voivan olla hiukan sairaskin. Hänen junansa lähdettyä liikkeelle hän heilutti jälleen hieman pidempään. En vastannut, koska olin aika hämilläni. Hän saattoi tuntea minut, ja tämä huomion kohteena oleminen tuntui suorastaan koskettavan hämilliseltä. Olen tainnut jäädä paitsi aika paljosta menneinä vuosikymmeninä, narsistisen persoonallisuushäiriön uhrina! Jos jonkun vilkuttaminen tai huomioon ottaminen tuntuu näin hyvältä, haluan palvella siinä kaikkia mahdollisia lähimmäisiäni!
Yksinäisyys suorastaan kalvaa mieltäni juuri nyt. Työnohjaajani tiedusteli, enkö jo olisi valmis laittamaan henkilökohtaista ilmoitusta jollekin treffipalstalle. Ilmoitin olevani haluton sellaiseen, koska minun tulee olla esimerkkinä autettavillemme. Näiden kontakti-ilmoitusten johdosta moni on joutunut ojasta allikkoon, vaikka jotkut ovatkin löytäneet hyvän kumppanin.
Matildan joutuminen sairaalaan on jättänyt elämääni suuremman aukon kuin mitä olen osannut kuvitellakaan. Vaikka työni puolesta ympärilläni on enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin, tunnen itseni todella sairaan yksinäiseksi. Jos autettavillani on samanlainen tuska, ymmärrän heitä päivä päivältä paremmin.



Vakava hoitovirhe

Olin jälleen Matildan luona. Päivällä toteamani surumielisyys jatkui edelleen, vaikka vanhuksemme yrittikin hymyillä ja laskea leikkiä. Hän oli nähnyt unta tai muuten kuvitellut, että olin luvannut huomenna viedä hänet kotiin. Katsomatta hänen harhaisuuteensa kertoo kaikki hänen julki tuomansa suunnattomasta kaipuusta päästä pois sairaalasta. Päättäjät eivät ole kai koskaan katsoneet näitä ihmisiä silmiin. He päättävät persoonattomista ja taloudellisista asioista näkemättä ollenkaan ihmisyyttä. Ei ole kysymys laitospaikoista eikä vuoteiden täyttämisestä tai tyhjentämisestä, vaan lihaa ja verta olevista, tuntevista ja kärsivistä ihmisistä. Minulle itselleni on tämä kärsimys tullut lihaksi, etenkin kun itse ihmisten välinpitämättömyyden ja julmuuden johdosta ajauduin hyvin itsetuhoisen tien suuntaan. Onneksi pääsin siltä ajoissa pois, vaikka jossakin määrin ehti tapahtumaan niin paljon negatiivista, että kai loppuelämäni joudun selvittelemään kokemaani. Kaikki oli kuin korkeakoulua, niin että maallikkona olen kuitenkin alan kärkeä, vaikka sitä eivät koulutetut ihmiset siten näekään.
Mieleeni tuli hyvin voimakkaana se, että Matildan makaaminen sairaalan pitkäaikaisosastolla merkitsee todellisuudessa melko vakavaa hoitovirhettä, mihin ei ole syyllinen hänen lääkärinsä, vaan kaupunki. Hän on saanut ja saa koko ajan väärää hoitoa, häntä laiminlyödään ja lääkityskin on väärä, koska se perustuu siihen epäkohtaan, että hän on väärässä paikassa.
Tuossa sairaalassa tehdään juuri suuria järjestelyjä ja potilaita siirretään eri huoneisiin. Erään tuttavani äiti on ollut pitkään samassa huoneessa Matildan kanssa, mutta nyt hän uskoi pääsevänsä sopivampaan ympäristöön, mutta kävikin aivan toisin. Liian täydessä sairaalassa ei ole mahdollista ajatella potilaiden soveltuvuutta ympäristöönsä, eli samassa huoneessa on liian eri tasoisia potilaita.
Tänään on mielessäni myöskin ollut kysymys koskien ammattilaisten koulutusta. Millainen koulutus on niillä sosiaalitoimen ja sairaanhoidon henkilöillä, jotka kantavat vastuun hoitotyöstä? Eikö näille ihmisille ole milloinkaan opetettu ihmisyyteen liittyviä asioita? Kaikki kai tietävät, että ihminen on sitä mitä hän syö, mutta kuka tietää ihmisten välisen kanssakäymisen merkityksestä? Ihminen toimii peilinä lähimmäiselleen, niin että jokainen peilaa itseään tapaamiinsa ihmisiin, koettelee ja selvittelee ajatuksiaan ja mielipiteitään lausumalla ne julki erilaisissa yhteyksissä. Aivan kuten pieni lapsi kokee äidin kasvojen näkemisen aivan ratkaisevana tekijänä kehitykselleen, niin jokainen ihminen lukee toisen kasvoja määritelläkseen tai arvuutellakseen omia eleitään ja niiden vaikutusta toiseen ihmiseen. Tämä peileihin katsominen on paljon yleisempää ja merkityksellisempää kuin mitä ilman asiaan paneutumista osaa ajatellakaan. Se ei lopu edes vanhuudessa, vaan jossakin mielessä siihen perustuu hyvin suuri määrä vanhuksen ihmisyyttä ja luottamuksellisuutta oman olemassaolonsa merkitykseen. Vanhus on hitaampi puhumaan ja tuomaan itseään esiin, mutta hänen katseensa sitäkin enemmän heijastaa esiin kysymyksen: mitä sinä ajattelet minusta, olenko sinulle tärkeä, vai olenko vain haitta ja vastus nykyisessä terveydentilassani?
Emme halua sotkea tähän kertomukseemme Matildasta liian paljon hengellisyyttä, koska kirjoitamme suurelle yleisölle, toivottavasti. Mutta itse hengellisessä elämässä yli neljäkymmentä vuotta olleena ajattelen usein vanhemmuuden merkitystä koko elämällemme ja kristilliselle ajattelulle. ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” sisältyy Sanan tärkeimpiin kymmeneen määräykseen, eli käskyyn. Tähän käskyyn sisältyy sen noudattamista seuraava lupaus menestyksestä elämässä. Nyt kuitenkin näyttää enenevässä määrin siltä, että yhteiskuntamme on päättänyt mitätöidä vanhemmuuden ja isän ja äidin kunnioittamisen, niin että lasten huvittaminen ensimmäisellä sijalla merkitsee sitä, että mieluummin rakennetaan urheiluhalleja ja kokoustiloja, missä tärkeintä on nuoremman väen odotusten tyydyttäminen. Viihdytys tuntuu olevan tärkeintä, niin että lasten ilo ja riemu peittää alleen vanhusten kyyneleet ja surun. Mikä on kivaa, on tärkeintä! Vanhukset eivät ole kivoja ja viihdyttäviä, joten heitä ei kannata huomioida eikä välittää heidän tarpeistaan, vaikka juuri he ovat meidät tähän asti kouluttaneet ja tuoneet!
Tämä tie johtanee automaattisesti jonkinlaiseen henkiseen ja hengelliseenkin turmioon, sillä kunnioituksen puute vanhemmuutta kohtaan merkitsee yhteiskunnallista pahoinvointia ja rappiota.

jatkuu...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti