Kauhistuksen kanahäkki II-1

KAUHISTUKSEN KANAHÄKKI –

Luonnehäiriöisen uhri alkaa vapautua

                                                                                          Markku Vuori 2003

ESIPUHE

Tämä kirjakokonaisuus kertoo näkymättömästä sodasta ja terrorista, joka on meidänkin maassamme vallinnut koko kirjoittajan elämän ajan. Tuo väkivalta on kuitenkin vasta viime aikoina saanut sellaiset mittasuhteet, että se pakostakin alkaa tulla näkyviin. Kuinka tällainen asia voi pysyä piilossa niin kauan? Varmaankin lähinnä tietämättömyyden johdosta, sen takia, että sille ovat antaneet suojeluksensa niin näkökyvyttömät henkilöt kuin erilaiset yhteisötkin. Erikoisesti näistä asioista on haluttu vaiettavan erilaisissa kristillisissä piireissä, vaikka niissä tämä ongelma päivä päivältä paljastuu yhä polttavammaksi.

Kysymys ei ole siitä, etteivätkö hätähuudot olisi tulleet kuuluviin, vaan siitä, että olemme tekemisissä niin uskomattomien ja käsityskyvyn ylittävien asioiden kanssa, että nyt otettuaan ne esiin kirjoittaja ehkä on tavallaan päässyt eroon yhdestä pelostansa, niin kuin eräs esitelmöitsijäkin totesi luennossansa: ”Kun on saanut hullun kirjat, on siinä se hyvä puoli ettei enää tarvitse pelätä järjen menevän!”

Ehkä tämä kirja antaa valaisua joillekin ulkopuoliselle käsittämättömille itsemurhatapauksille tai selitystä vaille jääville huostaanotoille niin mielisairaaloihin kuin hoitokoteihin. Miten on lisäksi sen suhteen, mitä on tapahtunut ja tapahtuu eriasteisissa oikeusjärjestelmissä ja selvittelytilanteissa, kun kerran esiin tuomiemme asioiden valossa luonnehäiriöinen ihminen siinä määrin uskoo esittämiinsä seikkoihin, ettei hänen ruumiinsa reagoi ainakaan perinteisessä valheenpaljastuskoneessakaan, koska hän itse on täysin vakuuttunut esittämästänsä ”tosiasiasta”?

Kirjoittaja on itse läpikäynyt koko tunne- ja kokemuselämän kirjon menneiden kolmenkymmenen vuoden aikana, eikä enää ole sijaa itsesäälille. Kaiken nyt valjettua kirjoittajalle jää kuitenkin vielä vaille ymmärrystä se jatkuva luonnehäiriöinen oikeusmurha, josta hän on ollut osallisena melkein puolet elämäänsä. Seurakuntatyöhön kuulemma kuuluu osallisuus pahojen puheiden kohteena olemiseen sekä valheellisiin syytöksiin. Se ”lempeiden ymmärtäjien” mukaan on kasvattavaa ja jalostavaa: ”Kärsi, kärsi vaan, kirkkaamman kruunun saat!” Tämä ”autuus” on kuitenkin saanut sellaisen mittakaavan, että kirjoittaja on muotoillut tuon hyvää  tarkoittavan, mutta aivan väärällä tavalla ymmärretyn ja käytetyn sanonnan siihen muotoon, missä se tulisikin esittää: ”Kärsi, kärsi vaan, mustemman kärsän saat!”

Lukuisista toivomuksista huolimatta ei mitään syytöksiä ole sen paremmin perusteltu kuin ei haluttu korjatakaan, ei sen enempää omassa maassa kuin ulkomaillakaan. Toivoessani viimeinkin selvyyttä asioihin, olen jopa hyvin korkeassa asemassa olevalta henkilöltä halunnut tietää, mistä minua syytetään. Vastaus on ollut aina: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!” Paha ei voi muuttua hyväksi eikä hyvä pahaksi. Kärsimys ja tuska, mainemurha, ei ole siunaus, vaikka niin laajoissa piireissä väitetäänkin. Se ei sinänsä jalosta eikä tee ihmisestä parempaa. Suurimmassa osassa tapauksia se vain tuhoaa ihmiselämää ja aikaansaa yleistä pahoinvointia. Jonkin hyvän syntyminen ei siis perustu koettelemuksiin ja kärsimyksiin, vaan siihen, miten ihminen niihin suhtautuu, mitä hän tekee noissa joskus ylivoimaisissakin voimanponnistuksissa.

Me olemme nyt siis tekemisissä asian kanssa, joka johtaa meidät puhumaan uhreista ja heidän kärsimyksistänsä. Nämä seikat ovat olleet kätkössä, sillä niistä on pelätty puhua niihin sisältyvän häpeän tähden. Näissä kirjoissa puhumme lähinnä ns. narsistisesta luonnehäiriöstä, joka pahimmissa tapauksissa muistuttaa seuraamuksiltaan paljon sitä, mitä insesti aikaansaa niin uhrissa kuin ympäristössänsä. Kun ihmistä kohdellaan ihmisarvoa loukkaavalla, alistavalla ja särkevällä tavalla, oma persoona ikään kuin poistuu ruumiista. Tätä kutsutaan autismiksi. Kirjoittaja ei pidä sitä minään harvojen ihmisten kärsimyksenä, vaan sitä luo näkymättömällä tavalla yhtä hyvin väärä uskonnollisuus kuin narsistinen yhteiskuntakin. On siis kehitetty aivan uudenlainen ”autismi”.

Vaikenemisen aika on ohitse

Tämän kirjan omakustanteista ennakkopainosta on jaettu mitä erilaisimmille piireille, niin ammatti-ihmisille kuin maallikoillekin. Nyt vajaan vuoden aikana kaikki ammatilliset piirit ovat ikään kuin kuolleeksi vaienneet koko asian kantaa ottamattomuudellaan. Sen sijaan todella monet luonnehäiriöisen käytöksen uhrit ovat lukeneet sen mitä suurimmalla antaumuksella, ja useampi on todennut nimenomaan näillä sanoilla: ”Se on kuin suoraan kirjoitettu minun elämästäni! Kuinka sinä olet voinut tietää kaiken tämän?” Kun kertoo yhden ihmisen kertomuksen, on kertonut kaikkien kertomuksen! Perusasiat ovat niin hämmästyttävän samanlaiset jokaisessa tapauksessa.

Toivomme tämän kirjan herättävän ajatuksia ja kysymyksiä. Järkyttävintä kirjoittajalle on aina ollut se, että kaikkein pahimmat väärinkäytökset ja väärät tuomiot on tehty mitä suurimman rakkaudellisuuden ja lempeyden varjolla. Uskomme itsensä Kaikkivaltiaan Jumalankin nyt lopullisesti loukkaantuneen siihen, että näitä asioita tehdään Hänen nimessänsä ja muka Hänen luvallansa. Nyt on tullut aika nostaa nämä vääryydet esiin sellaisella tavalla, että niihin on pakko ottaa kantaa.

Alkoholismin tuottama kärsimys on suuri ja koskettaa koko perhettä tai yhteisöä, mutta siinä on yksi perustavaa laatua oleva ero: asialle on helppo antaa nimi, koska kaiken takana selvästi on alkoholi. Luonnehäiriöisyys, on sitten kysymyksessä suoranainen sairaus tai luonnehäiriöinen käytös, on niin taitavasti kätkettyä, ettei uhri mahdollisesti vuosikausiin tiedä muuta kuin että kärsii sanoinkuvaamattomasti, tiedostamatta ja käsittämättä mitä kaiken takana todella on – asialle ei ole löytynyt nimeä!

Luonnehäiriöisyys on myöskin niin laaja-alainen käsite, että joidenkin tutkijoiden mielestä se ei olekaan varsinaisesti sairaus, vaan eräänlainen elämänfilosofia. Ja kun puhumme filosofiasta, päädymme helposti sellaiseen määrään selityksiä ja erilaisia näkemyksiä, ettei loppujen lopuksi asiasta saa minkäänlaista otetta. Se ilmeisesti miellyttää monia ammattilaisiakin, jotka helpottuneina vaikenevat koko asiasta!

Useimmat uhrit, lähes sataprosenttisesti, tuovat jossakin keskustelun vaiheessa esiin sen, kuinka he ovat ajautuneet selvään itsetuhoisuuteen. Elämällä ei ole heille enää merkitystä, koska heiltä on riistetty heidän persoonallisuutensa, eli koko elämänsä. He eivät elä niiden oikeuksien mukaisesti, mitä jokaisella ihmisellä on; he ovat vain toisen ihmisen palvelijoita ja suorastaan orjia. Kuinka moni onkaan näissä olosuhteissa riistänyt elämänsä tavalla tai toisella, ilman että todellinen syy olisi tullut koskaan esiin?

Kirjoittajalle ei tuota mitään vaikeuksia uskoa näiden ihmisten kertomuksia, joita tuskin esitetään ammatti-auttajille juuri sellaisena kuin ne ”ystävälle” kerrotaan. Siksi on käynyt aivan selväksi, että näiden ihmisten auttamisessa maallikolla on aivan erikoisen suuri merkitys.

Tukholman syndrooma

Luonnehäiriön uhrien auttamisessa kohtaamme suuria vaikeuksia myöskin sen johdosta, että olemme tekemisissä Tukholman syndroomaa muistuttavan asian kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaappaus- tai panttivankitilanteessa uhri alkaa toimia rikollisen hyväksi joko alitajuisesti tai tietoisesti. Miettikäämme sitä, että tämä tapahtuu jo muutamien tuntien tai päivien aikana! Sille on jo löydetty useampikin selitys ja asia ymmärretään juridisestikin. Miten sitten ihmetellään, jos luonnehäiriöisen uhri vuosien yhteiselämän / pitkäaikaisen työsuhteen jälkeen toimii vastoin parempaa tietoisuuttansa tai tahtoansa?

Aivan liian usein terapeutit ja alan ammattilaiset syyllistävät uhrit ihmettelemällä miksi nämä eivät aikaisemmin ole paenneet tai hakeneet apua. Eräässä mielessä Tukholman syndrooman esimerkin mukaan uhri ensiksi tuntee itse häpeää yhteistoimintansa johdosta, ja sitten vielä lisäksi yhteiskunta ja ympäristö tuomitsevat hänet avunannosta ”rikolliselle”. Juuri tästä syystä nämä asiat ovat jääneet taka-alalle häpeän tunteen johdosta. Kuka kaiken jo olemassa olevan häpeän lisäksi haluaisi vielä lisätuomion siellä, mistä hakee apua?

Mistä apu uhreille?

Kirjoittaja on melko intensiivisesti noin kahden vuoden ajan yrittänyt luoda kuvan tästä alueesta nimenomaan avun löytämiseksi luonnehäiriöisyyden uhreille. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, ettei mitään ennaltaehkäisevää ole olemassakaan, ja todella asiantunteva apu on niin kaukana ja äärilaidalla kuin esim. turvakodeissa ja rikosuhripäivystyksessä. Eikö tämä ole järkyttävää? Melkein jokainen apua etsinyt on kokenut sen, kuinka ammattiauttaja joko suorastaan epäilee koko kertomusta tai sitten toteaa ystävällismielisesti: ”Minun on kyllä melko vaikea uskoa sitä, mitä sinä minulle olet kertonut!” Ja kuitenkin tämä on tuhansien ja kymmenien tuhansien todellisuutta!

Kokemus on opettanut meidät realisteiksi, ja tiedämme olevamme tekemisissä todella vakavan asian kanssa. Silti uskomme aina olevan toivoa ja jonkinlainen ratkaisu vaikeimpiinkin ongelmiin. Synkimmälläkin pilvellä on ohut kultareunus, kunhan vain jostakin säteilee hiukan valoa. Ulkopuolisen ihmisen liiallinen tarttuminen näihin asioihin tuskin tuottaa tulosta; tärkeintä on oikean tiedon saaminen. Tässäkin kohden pätee se mitä Sanassa sanotaan: ”Totuus on tekevä teidät vapaaksi.” Meillä jokaisella on oikeus itseämme koskevan totuuden tietämiseen. Sen pohjalta sitten itse kukin tekee ratkaisunsa. Ketään ihmistä ei ole tarkoitettu toisen orjaksi tai tuhottavaksi! Ihmiselämä on arvokkainta, mitä meille on annettu, ja sitä meidän on suojeltava.

Henkinen ja ruumiillinen sairastuminen

Luonnehäiriöisyys tuottaa niin henkistä kuin ruumiillistakin pahoinvointia ympäristöönsä. En tunne yhtään ainoata tapausta, jossa perhe tai yhteisö olisi säästynyt näiltä vaikutuksilta. Uhri on henkisesti huonossa kunnossa, ja jos ei vielä voida puhua henkisestä sairaudesta, on tämä rasitus kuitenkin siinä määrin saanut valtaa, että kun mieli ei pysty kaikkea käsittelemään, siirtää se nämä kestämättömät asiat ruumiin kannettavaksi. Syntyy siis ensi alkuun psykosomaattinen sairaus, joka tarpeeksi pitkällisenä saa pysyvän muodon somaattisena, ruumiillisena sairautena. Jokaisella uhrilla on yksi tai useampia sairauksia, jotka selvästi ovat johdettavissa heidän henkiseen ylirasitukseensa, kuten esim. niska-, selkä-, vatsa-, paksusuolivaivat, päänsärky. Useimmilla vuosia kärsineillä on sydän alkanut oireilla.

Surullisinta kaikessa on se, ettei yhdessäkään kodissa tai yhteisössä, missä LH-persoona vaikuttaa, lapsi tai lapset säästy tältä vaikutukselta. Lähes jokaisessa tuntemassani tapauksessa lapset oireilevat tavalla tai toisella. Onko sattumaa se, että useammassa perheessä, missä isä on luonnehäiriöinen, poika on sairastunut epilepsiaan?

Koska LH-persoona syyllistää kumppaninsa kaikissa negatiivisiksi kokemissansa asioissa, ei tämän syyllisyyden keskellä pidemmän päälle enää pysty erottamaan todellisuutta. Niinpä joissakin tilanteissa, esimerkiksi psykologin tutkimuksen yhteydessä, saattaa uhri käyttäytyä pinnallisten johtopäätösten perusteella aivan selvästi luonnehäiriöisesti, kun taas sairas osapuoli osaa vakuuttaa ammattilaisen omasta terveydestänsä. Ammattipiireille tuntuu olevan ylivoimainen asia käsittää sitä manipulointia ja aivopesua, mikä vallitsee näissä perheissä ja yhteisöissä. Tietyt persoonallisuuden piirteet ovat siis vaihtaneet paikkaansa juuri sen mukaisesti, mitä LH-persoona toivookin!

Ei siis tule tehdä mitään kovin äkillisiä johtopäätelmiä eikä asettua kenenkään puolelle. On varmaankin selvittävää kertoa sanasta sanaan eräs tapaus, joka on kuvaava niille pettymyksille, mitä ammattiauttajienkin kohdalla joudutaan kokemaan.

Leila ja Jouko ovat yksi esimerkkipareistamme. Jouko on jo muutaman vuosikymmenen ajan käynyt lävitse samanlaista olemattomuutta ja persoonattomuutta kuin Mattikin. Heidän perheessänsä kaikki on aina pyörinyt Leilan ehdoilla, ja Jouko on kokenut parhaaksi vaieta, koska tietää jokaisen kapinointinsa merkitsevän kostoa, joka ei rajoitu vain pariin lähipäivään, vaan mahdollisesti lähikuukausiin ja vuosiinkin. Hän on usein esittänyt toivomuksen saada keskustella Leilan psykiatrin kanssa. Leila ei katso olevansa sairas: hän on vain masentunut ja turhautunut sen johdosta, että joutuu elämään niin ymmärtämättömän ja kypsymättömän persoonan kanssa kuin mitä Jouko on. Siksi hän aikanaan alkoi käydä mielenterveystoimistossa, osittain miehensä käskystä.

Leila siis käy masennuksensa tähden psykiatrilla ja syö masennuslääkkeitä. Idea niiden syömisestä syntyi itse asiassa siitä, kun Jouko oli ollut aivan lopussa ja hakeutunut lääkäriin. Leila huomasi sen muutoksen, mikä tapahtui Joukossa jo noin kuukauden kuluttua hänen nautittuaan masennuslääkkeitä. Leilakin halusi voida paremmin!

Nyt vihdoinkin Leila on suostunut siihen, että Joukokin saa kerran tulla mukaan ”lääkärin vastaanotolle”. Huomionarvoista on sekin, ettei Leila koskaan käynyt ”psykiatrilla”, vaan lääkärillä!

Jouko on tuolla hetkellä murheen murtama, sillä näyttää siltä että yksi hänen rakkaimmista ihmisistänsä on tekemässä kuolemaa, ja he tulevat juuri sairaalasta. Mainitsemme tämän sen johdosta, että voisimme kuvitella missä tunnelmissa hän muutenkin rikkinäisenä ihmisenä esiintyy ”lääkärin” edessä. Käynnin jälkeen nimittäin mielestänsä päteviä johtopäätöksiä tehnyt psykiatri oli todennut vaimolle: ”Minä näin heti, että sinun miehesi on dominoiva!”

Jouko istuutuu lähempänä ovea olevalle tuolille Leilan istuessa aivan lääkärin lähellä ikkunan luona. Psykiatri kehottaa miestä kertomaan nyt heidän elämästänsä ja omia näkemyksiänsä siitä, miksi hänkin on nyt tullut mukaan. Mies ei ehdi tuoda esiin montakaan lausetta, kun tämä jo iäkkäämpi kallonkutistaja keskeyttää hänet kääntyen Leilan puoleen: ”Kuulepas Leila, eikö tämä sinusta kuulostakin syytökseltä!”

Voimme vain kuvitella miehen ajatukset, sillä onhan tällä jonkinmoinen käsitys siitä, mitä kuuluu psykiatrin etiikkaan. On mahdollista, että hänen mieleensä tuli ajatus siitä, että hän onkin nyt kahden sairaan kuultavana ja tuomittavana. Hän oli jo aikanaan yhden sairautensa johdosta odottanut keskussairaalan alakerrassa psykologin vastaanotolle pääsyä, koska tämä kuului hoito-ohjelmaan. Hän oli ihmetellyt kuinka kaksi sairaalavaatteissa olevaa, hyvin sairaalloiselta vaikuttavaa naisihmistä oli tullut käytävää pitkin häntä kohti. Hän hämmästeli näiden ulkonäköä ja hapsottavia hiuksia, eikä oikein ymmärtänyt näiden paikalle tuloa, koska hänelle oli sanottu, että hän oli ainoa tutkittava tuolla hetkellä. Oli siinä ihmettelemistä, kun kumpikin otti taskustansa avaimet ja meni vastaanottohuoneisiin!

Joukoa haastatellut henkilö ei onneksi vastannut puheiltaan ulkonäköänsä, mutta minkäänlaista luottamuksellista ilmapiiriä ei päässyt syntymään!

Nyt oli tilanne suorastaan katastrofaalinen tämän ilmeisen synkkämielisen kallonkutistajan tuijottaessa ja arvioidessa häntä vaimon seuratessa tilannetta voitonriemuisena. ”Tänne ei olisi sittenkään pitänyt tulla”, soi musertuneen Joukon mielessä. ”Eihän tällainen voi olla totta!”

Vaimo keskusteli hetken myötätuntoisen lääkärinsä kanssa ja jonkin ajan kuluttua Joukolle annettiin uudelleen puheenvuoro. ”Kauhistuksen kanahäkki, mitä tässä enää uskaltaa sanoa”, ajatteli tuskaisesti tuolillansa pakaroitaan siirtelevä mies. ”Ei kai vaimo voi olla aivan kunnossa, jos hän illalla pitää aivan hirvittävän raivon ja rähinän, eikä seuraavana aamuna muista siitä yhtään mitään?” Enempää ei mies ehtinyt sanoa, kun kirottu kallonkutistaja (Joukolla oli jo todella rumat ajatukset!) keskeytti hänet kääntyen vaimon puoleen: ”Kuule Leila, et kai sinä voi olla niin hullu, ettet seuraavana päivänä muistaisi mitä edellisenä olet tehnyt?”

Uskottakoon tätä tai ei, mutta tällainen saattaa olla ammatti-ihmisen vastaanotto! Voi ihmisparkoja, jotka tarvitsevat apua!

Pohjaton kaipaus

Kukaan ei voi tilanteen jatkuessa olla sitä, mitä todella olisi toisenlaisissa olosuhteissa, normaalissa elämän tilanteessa.

Kirjani ensimmäisen osan kirjoittamisesta on kulunut vajaa vuosi. Vielä tänä päivänä itselleni ja varmaankin monelle muullekin eniten ajattelemisen aihetta antanut lause siinä on tuo tämän luvun aloittava lause. Se sisältää jotakin hyvin koskettavaa ja vakavaa, mitä tuskin tulemme tämän elämän aikana milloinkaan käsittämään kokonaisuudessansa.

Me elämme ajassa, jossa ihmisen on aina vain vaikeampi asettua toisen asemaan ja tuntea hänen ahdistuksensa ja tuskansa. Suurimpana syynä siihen on aivan kuin jokaisesta torvesta ja tuutista syöksyvä narsistisuutta ruokkiva tulva. Ihminen on todellakin saavuttamassa itserakkauden huipun. Kaikkialla tunnutaan ajattelevan, että vain sellainen ihminen on onnellinen, joka ei ajattele muita, vaan ainoastaan itseänsä.

Kirjani ensimmäisen osan sivulla yhdeksän mainitsen jotakin ihmisen oikeuksista Martti Paloheimon näkemyksen mukaisesti. En voi olla asettamatta sitä otsikkomme rinnalle: ”Jokaisella ihmisellä on oikeus turvalliseen ja läheiseen yhdessä olemiseen muiden ihmisten kanssa, siis oikeus ja mahdollisuus ihmissuhteessa oloon.” Älkäämme ajatelko tässä kohden vain parisuhteita, vaan elämää yleensä!

Ihmiselle on äärettömän tärkeää oman paikan löytäminen. Me itse asiassa synnymme tämä tarve olemuksessamme. Kaiken syntymästämme asti meihin laitetun tarpeen täyttymättömyys johtaa ongelmiin riippumatta siitä mitä me ajattelemme. Tulee mieleeni se, kuinka eräs hengellinen johtaja opasti minua sairauksieni suhteen ja antoi ymmärtää, ettei minulla ole allergiaa, jos en sitä ajattele. Samoin minulla ei olisi kai ollut uniapneaakaan, jos en sitä olisi ajatellut. Mitä jos sitten laktoosia sietämättömänä ajattelemattomasti joisin janooni kaupungilla litran tavallista maitoa? Selviäisinkö kotiin asti ilman suurta ja haisevaa katastrofia jos hylkäisin kaikki ajatukset?

Tässä ajassa vallitsee useammallakin alueella aivan käsittämätön harhaluulo ja suorastaan sairaalloinen näkemys, että joidenkin asioiden olemassaolo olisi kiinni meidän ajattelustamme. Meidän fyysiset ja psyykkiset tarpeemme ovat olemassa täysin riippumatta siitä ajattelemmeko niitä vai ei. Tiettyjen asioiden puuttuminen tai toisten liiallisuus johtavat ongelmiin joka tapauksessa, aivan luonnon lakien mukaisesti.

Jos tavallinen maito ei sovi minulle, ei auta jos suljen silmäni ja juon litran sitä, uskotellen juovani mehua. Jos en muuten usko todellisuutta, joudun sen eteen varsin kiusallisella tavalla. Tietyn ajan kuluttua ainoa pelastus on hyvin lähellä sijaitseva WC. Samoin tiettyjen asioiden puuttuminen ilmoittaa itsestään tavalla tai toisella, riippumatta päätöksestäni tai näkemyksestäni. Huijauksemme itseämme kohtaan saattaa onnistua jonkin aikaa, mutta todellisuus kolkuttaa jonakin hetkenä ovellamme aivan luonnonlakien mukaisesti.

Luonnon laki ja luonnottomuus

Luonnehäiriöisen lähellä elävä ihminen on tietynlaisten lakien vaikutuksen alla, mutta ei luonnon mukaisten. Hän on tekemisissä aivan alkoholismiin rinnastettavan vakavan ilmiön kanssa, jota hän ei pysty mielekkäällä tavalla käsittelemään olemuksessaan. Hänet on ikään kuin alistettu maailmaan, josta hän ei ole kotoisin, ja jossa hän ei haluaisi mistään hinnasta oleskella. Kuinka monen todistus koti-elämästä onkaan niin surullinen, että sitä tuskin kestää ajatella! Useimmat uhrit voivat sydäntä särkevällä tavalla kertoa siitä, kuinka he asuvat mahdollisesti mitä ihastuttavimmassa omakotitalossa puutarhoineen ja saunoineen, mutta siitä huolimatta tuntevat jokaisella solullansa lähes päivittäin: ”Elän mitä ihastuttavimmassa talossa ja ympäristössä, mutta tämä ei ole minun kotini. Minä asun puolisoni kodissa / vanhempieni kodissa / lähimmäiseni kodissa.”

Oma koti = oma paikka

Kodin, oman paikan tarve on ihmisessä suurempi kuin juuri kukaan tässä ajassa tiedostaa. Se on yksi elämämme perusedellytyksistä henkiselle kasvulle. Se ei tarkoita sitä, että ihminen kiintyisi yhteen ainoaan paikkaan ja jäisi siihen loppuelämäkseen (hän tarpeen tullen vaihtaa paikkaansa, joka silti on hänen paikkansa). Ei, vaan ihminen tarvitsee sijan, paikan, tilan omalle olemuksellensa, sielullensa, psyykellensä ja myöskin sille keholle, joka on osa tätä kokonaisuutta. Itse asiassa sana psyyke sisältää koko ihmisen olemuksen, kokonaisuuden. Emme voi erottaa näitä toisistansa vaikka kuinka yrittäisimme. Ne eivät ole kuin ympyröitä tai kiekkoja irti toisistansa, vaan ne ovat yksi kokonaisuus, aivan kuin eriväriset nesteet sekoittuvat toisiinsa. Niitä on täysin mahdoton erottaa yhteydestänsä.

En halua antaa unille liian suurta merkitystä, mutta niillä on aivan oleellinen tarkoitus elämässämme. Herätessämme emme muista kuin murto-osan näkemistämme asioista, mutta tutkimusten perusteella ihmisen olemus työstää päivällä saamansa informaation unen aikana. Tietyt unet muistamme sitten joissakin tapauksissa koko loppuelämämme ajan.

Lapsella on oma tilansa ja paikkansa jo äidin kohdussa. Emme pysty tietoisesti erittelemään sitä tunnetta, joka meillä oli tuossa varhaisessa elämämme vaiheessa, mutta on täysin uskottavaa että se on jättänyt meihin lähtemättömän jäljen turvallisuudesta, mikä syntyy rakastavasta ilmapiiristä ja joka puolella olevasta suojan tunteesta. Siksi läheisyys ja jopa peiton pään yli vetäminen muistuttaa meitä tuosta ajasta.

Kuinka kauhea kokemus sisältyykään ihmisyyteen siinä, kun lapsi aivan väkisin tungetaan ulos tuosta turvallisesta ja lämpimästä paikasta! Tämä tunne on kuitenkin tarkoitettu vain tilapäiseksi, sillä luonto omassa viisaudessansa on ajatellut meille korvikkeen tässäkin asiassa. Ihmisen viisaus on vain sotkenut kaiken, sillä luonnon järjestelmä on viimeiseen asti ajateltu. Siksi meissä on tuo suunnaton tarve tulla rakastetuksi ja huomioiduksi siinäkin suhteessa, että meillä on aivan oma paikkamme tässä maailmassa. Jos tämä tarve ei toteudu eikä tyydyty, on seurauksena monenlaisia vaikeuksia ja seuraamuksia.

Kirjani ensimmäisessä osassa kerroin amerikkalaisten lääkäreiden ”huippuoivalluksesta”, että tuotamme itsenäisiä ja muista riippumattomia jälkeläisiä, jos näitä ei synnytyksen jälkeen kosketella tarpeettomasti eikä anneta läheisyyttä. Tulos kertoo sen, mitä tänäkin päivänä näemme ympärillämme: aivan kuten ilman kosketusta jäävä sylivauva kuolee, aivan yhtä varmasti yksinäisyyteen ja rakkaudettomuuteen tuomittu ihminen nääntyy ja näivettyy hitaasti mutta varmasti.

Imeväisajan huolenpito on siis ensisijainen kehitystämme ajatellen, eivätkä myöhäisemmätkään ajat ole ilman merkitystä. Ihmisolento on siitä kummallinen, että se vaistoaa siihen kohdistetut tunteet. Tämä kyky katoaa vain myöhäisemmässä elämässämme jos aistimme ovat tarpeeksi turtuneet.

Imeväisaikana äidin ja isän antama turvallisuuden tunne perustuu läheisyyteen ja sylissä pitämiseen. Kehityksen jatkuessa turvallisuus perustuu edelleenkin luottamukselliseen suhteeseen siihen / niihin henkilöihin, jotka kuuluvat lähipiiriin. Kun ihminen alkaa liikkua itseksensä ja etsii rajojansa, perustuu läheisyyden tarve vähitellen erilaisiin asioihin.

Lapsi tarvitsee koko kehityksensä ajan omat rajansa ja paikkansa. Vapaa kasvatus ei todellakaan merkitse turvallisuutta, vaan mitä suurinta turvattomuutta ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Henkiset rajat perustuvat siihen, mitä lapsi näkee isyyden ja äitiyden peilissä. Jos näitä peilejä ei ole, ei hän pysty kehittymään ja kasvamaan henkisesti sellaiseksi ihmiseksi, joka tulee toimeen tässä ihmisviidakossa. Itseasiassa näitä peilejä tarvitsemme koko elämämme ajan.

Aivan yhtä tärkeä kuin henkiset rajat on se, että lapsella on jonkinlainen aivan oma paikka, sija, yksin hänelle kuuluva. Sen ei tarvitse välttämättä olla oma huone, vaan ehkä vain oma nurkkaus, oma sänky pikku pöytineen ja laatikostoineen, joita kenelläkään ei ole oikeutta avata tai koskea niissä oleviin tavaroihin. Rikkomukset näissä asioissa ulottuvat paljon laajemmalle kuin mitä osaamme edes kuvitella. Niiden tulokset näemme mielisairaaloissa ja hoitolaitoksissa, mielenterveystoimistoissa ja terapeuttien vastaanotoilla.

Minä olen kiitollinen siitä, että minulla aina oli oma paikkani, nelihenkisen perheen pienehkössä asunnossa. Halutessani sain rakentaa majan pöydän alle tai kesällä pihalle, eikä kukaan tunkeutunut siihen pyytämättä. Ole rehellinen ja tunnusta, kuinka tärkeätä kaikki tämä oli sinulle, miksi ei silloin jokaiselle muullekin! Usein kuitenkin tapahtuu niin, ettei näitä elämän perussääntöjä noudateta, ja lukemattomat ihmiset tuntevat oikeuksiansa loukatuksi jo varhaislapsuudesta alkaen. Jos ihmisellä ei ole oikeata turvallisuuden tunnetta omine paikkoinensa ja tiloinensa, voi tapahtua muulloinkin kuin insestitapauksissa, että herkkä ihminen muuttaa pois omasta ruumiistansa ja olemuksestansa kadoten jonnekin epämääräisyyteen, autismin kaltaiseen tilaan. Minulla on sellainen näkemys, että ennen kaikkea monissa uskonnollisissa piireissä luodaan ”autismia”, joka on vielä järkyttävämpää kuin normaali autismi!

Meille jokaiselle on ehdottoman tärkeätä löytää oma paikkamme, jos sen joskus olemme kadottaneet. Mutta ennen kuin voimme löytää paikkamme, täytyy meidän tietää kenelle me sitä etsimme. On järkyttävää seurata niitä lukemattomia ihmisiä, jotka etsivät paikkaansa tämän elämän keskellä, mutta eivät tiedä keitä ovat. Minuutta ei voi olla ilman paikkaa, eikä omaa paikkaansa voi löytää tietämättä kuka on!