Kauhistuksen kanahäkki II-6

Seksistä

Jokainen ihminen odottaa elämältä hyviä asioita. LH-persoonan kanssa ei kuitenkaan jo kirjoittamamme perusteella mikään voi olla normaalia, koska hänen käsityksensä asioista ovat täysin poikkeavia tavallisen ihmisen käsityksistä.

Sukupuolinen kanssakäyminen on ihmiselämän perusasioita, ja terveelle ihmiselle se on vain elämän osa-alue omalla paikallaan. LH-persoonan läheisyydessä kuitenkin vallitsee niin laajamittainen huonovointisuus, että sen peittämiseksi on keksittävä jotakin. Niin kuin jo olemme kirjoittaneet, hyvin useissa tapauksissa kaikki normaali kiintymys ja tunne-elämä korvataan epänormaalilla seksillä.

Luonnehäiriöinen ei elä samassa todellisuudessa, missä uhri elää. Niin kauan kuin uhrilla vielä on normaalia ajattelua, etenkin naisella, ei hän voi olla tyytyväinen elämäänsä, koska siitä puuttuu kaikki todellinen tunne ja empatia. Hän on vain väline toisen pyyteiden tyydyttämiseksi. Nainen ei voi olla sydämestänsä mukana seksissä, jos hän tuntee olevansa hyväksi käytetty, väärin ymmärretty. Jos hän ei voi tuntea rakkautta, todellista välittämistä, hän voi ainoastaan toimia LH-persoonan tavoin ja näytellä kiintymystä. Mutta kuka jaksaa sitä loputtomiin? Ei kukaan!

Kuuluisat tutkijat ovat yksimielisiä sen asian suhteen, että seksi ilman rakkautta on pornoa. Se on hyvin ymmärrettävää, sillä niin uskonnolliselta kuin aivan maalliseltakin kannalta katsoen aito kiintymys ja rakkaus ovat perusta kaikelle todelliselle sukupuolielämälle, myönnetään se tai ei.

Kun siis kumpikin on jatkuvasti tyytymätön, ajaudutaan pakostakin kompromissiratkaisuihin. Eroa ei haluta eikä hyväksytä, yhdessä pitää olla keinolla millä hyvänsä. Niinpä kuvaan tulevat mukaan huumaavat ja turruttavat aineet. Harvempi hyväksyy suoranaisia huumeita, mutta alkuun kelpaa mikä tahansa rentouttava. Aloitetaan viinillä tai oluella, ja jonkin aikaa tuntuu löytyneen hyvä ratkaisu yhdessä olon ongelmaan. Pienessä huppelissa unohtuu luonnehäiriö niin kuin uhrinakin oleminen. Mielikuvitus lentää ja kumpikin on tavallaan tyytyväinen. Mutta ihminen on siitä kummallinen olento, että hän ajoittain herää näkemään todellisuuden; tyytymättömyys alkaa jälleen vaivata, sillä näytteleminen ei oikein sovi terveelle mielelle.

Siirtyminen väkevämpiin juomiin tuo taas hetken helpotuksen, kun vielä mahdollisesti aletaan tupakoimaan. Todelliset tunteet puudutetaan, huumataan itseä enemmän ja enemmän, kunnes kaikki todellisuus vääristyy. Seksi saa entistä enemmän pornon piirteitä, niin että jossakin vaiheessa päädytään hyvin perversseihin mielikuviin ja toimiin.

Tämä on surullisen monen kertomuksen sisältö. Kun kaikki muukin on luonnotonta, miksi ei siis seksielämäkin olisi sitä! Mutta hurjimpiinkin mielikuviin kyllästyy ja mieli kaipaa sittenkin todellista välittämistä ja rakkautta. Empatian puute on elämän puute. Ihminen on luotu elämään, ei vain harhailemaan pelkissä mielikuvissa.

Yksi suurista kysymyksistä koskee näitä ongelmia. Miksi toinen voi niin suuresti osoittaa voimakasta vihaa ja vastenmielisyyttä kumppaniansa kohtaan? Miten nainen voi sellaisella tavalla vihata miestänsä, miksi mies vaimoansa? Onko takana jokin kieroutuneisuus, sukupuolinen vääristymä? Siitä meillä ei ole tietoa, vain aavistuksia. Useampikin epäilee kumppaninsa olevan ainakin jossakin määrin homoseksuaalinen. Siihen viittaavia seikkoja on ilmaantunut vuosien aikana, mutta selvää näyttöä ei ole. Tämä kuitenkin voisi olla yksi selitys negatiiviselle asenteelle, jos lapsuuden kokemuksiin liittyy seksuaalista väärinkäyttöä tai vääristyneitä käsityksiä perhe-elämässä.

Voiko luonnehäiriöinen muuttua ja voiko häntä auttaa?

Melkein jokainen LH-persoonan uhri käy suuria sisäisiä taisteluja niin uhrina olon aikana kuin irtautumistilanteessakin sen suhteen, onko hän sittenkään tehnyt kaikkea mahdollista saadaksensa asiat korjaantumaan? On suorastaan masentavaa seurata sitä, kuinka vielä vuosiakin irtautumisen jälkeen uhri saa omantunnon tuskia sen takia, että lähti pakoon. Jos hän sittenkin olisi… jospa kuitenkin… kun kiusaaja sittenkin oli välillä niin ihana… kun hänen omaisensakin puhuvat niin kauniisti hänestä…

Miksikähän ihmiset eivät voi jättää toisiansa rauhaan, edes vakavimmissa tapauksissa? Miksi ihmisten aina täytyy tietää kaikki paremmin kuin se, joka on kaiken läpikäynyt?

Uhri siis käy asioita lävitse aina vain uudelleen, eikä vähiten ulkopuolisten vaikutteiden johdosta. Olisiko sittenkin pitänyt vielä yrittää, kun kiusaaja sittenkin on niin säälittävä? Pastori Raimo Mäkelä on hyvin oikeassa kirjoittaessaan, ettei uhrin ole hyvä edes rukoilla kiusaajan puolesta siinä vaiheessa, kun oma tuska on tullut liian suureksi. Tämä lyö korville perinteistä ajattelua, ja jos mahdollista, tulisi sen tapahtua niin näyttävästi, että tekohurskaat ihmiset joutuisivat katsomaan itseänsä peilistä!

Maassamme on kuulemma jossakin hoidettu menestyksellisesti persoonallisuushäiriöisiä ihmisiä. En epäile sitä ollenkaan, sillä kysymyshän on juuri tuon nimikkeen alla olevista potilaista. Mutta voisiko uhri tai joku muu todellakin saada muutoksia aikaan selvästi luonnehäiriöisessä elinkumppanissa tai työtoverissa? Tämä kun on niin tuskallinen kysymys melkein jokaisen uhrin tai kuntoutujan elämässä ja mielessä. Välttääksemme turhia syyllisyydentunteita muutenkin raskautettujen ihmisten elämässä, esittäkäämme joitakin asioita, jotka kirjoittaja tunnustaa teoreettisiksi.

Kuten kirjoituksistani käy ilmi, olen tämän asian suhteen täysin Raimo Mäkelän kannalla: muuttumista tuskin tapahtuu. Erilaisissa dokumenteissa puhutaan siitä, kuinka tunnetut ja ammattitaitoisimmat terapeutit yrittävät saada muutosta aikaan rikollisissa henkilöissä. Tulos on ollut melko ilmeinen: jos muutoksia on ollut, ovat ne olleet lähinnä teoreettisia, tai niin pieniä, ettei niillä ole ollut vaikutuksia vapauttaviin päätöksiin. Me emme nyt kuitenkaan puhu näissä kirjoissamme ammattirikollisuudesta eikä ammattirikollisten hoitamisesta. Me haluamme pysyä siinä luonnehäiriöisyydessä, joka vallitsee aivan tavallisina pidettyjen ihmisten keskuudessa.

Joidenkin uhrien elämässä on tapahtunut melkoinen muutos, kun he ovat omassa, lievemmässä tapauksessa, alkaneet selvän vastarinnan kaikkea sitä vastaan, minkä ovat kokeneet sopimattomaksi. Tämä on kuitenkin mahdollista vain siten, että oma kunto on vielä melko hyvä ja kiusaaja ei ole saavuttanut tavoitettansa: täydellistä alistamista. Elämä siis saattaa muuttua siedettävämmäksi, mutta on aivan yksilöllistä voidaanko puhua asioiden korjaantumisesta. Harvemmassa tapauksessa niin tapahtuu.

Mutta polttavin kysymys onkin siinä, voiko ilmeisen syvästi häiriintynyttä auttaa, eli voiko hänessä tapahtua niin suuri muutos, että voidaan puhua parisuhteen normalisoitumisesta, tai työpaikalla normaalista ilmapiiristä? Jos otaksumme, että amerikkalainen dokumentti on oikeassa, on kysymys geeneistä. Tältä pohjalta on odotettava geenitekniikan kehittymistä tarpeeksi pitkälle, eli odotusaikaa ei lasketa muutamissa vuosissa, vaan mahdollisesti kymmenissä vuosissa. Jos kuitenkin pitäydymme perinteisiin näkemyksiin, on kysymys kehityshäiriöstä, jota ei kuitenkaan osata selittää. Ainoa mitä tiedetään on se, että henkilön persoonallisuuden kehityksessä on jokin tai joitakin häiriöitä, jotka ovat aikaansaaneet kehityksen pysähtymisen joko suuremmalla tai pienemmällä persoonallisuuden alueella.

Kirjani ensimmäisessä osassa totean, että joidenkin mielestä jonkun kehitys on jäänyt teini-ikäisen tasolle, tai jopa 8-10 vuotiaan tasolle. En rohjennut ottaa sellaisia lukuja, joita monet suosittelevat, koska tiesin kirjoittavani asiaa, joka nyt ensimmäistä kertaa asetetaan uutena monen eteen. Joidenkin luonteenpiirteiden ja käytösesimerkkien mukaan ei kuitenkaan tehdä mitään vääryyttä, jos väitetään joidenkin ihmisten käytöksen viittaavan ajoittain jopa kolmevuotiaaseen. Kolmevuotias yleensä osaa jo puhua ja tuoda esiin ajatuksiansa. Hän saattaa olla todellinen hirmuvaltias leikkikentällä tai hiekkalaatikolla. Miksei myöskin kauppakeskuksessa tai karkkitiskin edessä.

Jo tähänastisten järkeilyjemme perusteella on selvästikin kysymys kehityshäiriöstä jollakin luonteen alueella. Eli toisin sanoen kyseiseltä henkilöltä on jäänyt kokematta ja elämättä melkoinen määrä kaikesta siitä, mikä synnyttää normaalin persoonallisuuden. Jokainen alan ihminen voi silloin jo tuoda esiin sen seikan, minkä tavallinen pulliainenkin voi päätellä: koska on kysymys elämättömästä elämästä, voidaan asia korjata vain puutteiden paikkaamisella. Miten se sitten tapahtuu? Pitkäaikaisen terapian kautta, eli jonkun on tavalla tai toisella saatettava potilas elämään puuttuva osa elämää. Eli tarvitaan joku, joka elää rinnalla riittävän pitkän ajan. Kun tiedämme, mitkä resurssit mielenterveysalalla ovat tällä hetkellä, voidaan huoletta todeta, ettei tällaista rinnalla eläjää, jonka on omattava melkoinen ammattitaito, löydy todellisuudessa kenellekään, ellei sitten ole hyvin varakas henkilö.

Entä sitten uhrin mahdollisuudet muutoksen aikaansaamiseksi? Käytäntö osoittaa sen, että siinä vaiheessa kun muutosta pyritään etsimään, on uhri jo siinä määrin itse vammautunut, ettei missään tapauksessa pysty omien voimavarojensa puitteissa olemaan välikappaleena tässä asiassa. Toipuakseen omasta katastrofistansa hän tarvitsee ainakin vuodesta kahteen eriytymistä vammauttavasta henkilöstä. Jos jo yhdessäolon aikana uhri on vihamieliseksi katsottava henkilö kiusaajalle, niin mitä hän onkaan parin vuoden eron jälkeen? Ja olisiko uhri parin vuodenkaan jälkeen kykenevä ottamaan ohjaksia sellaisella tavalla käsiinsä, että vihamielisyys voitaisiin voittaa ja kiusaaja antautuisi tämän ohjattavaksi? Tilanne on siis täysin mahdoton ja kohtuuton joka suhteessa.

Jos meillä on niin suuri työ jo oman itsemme persoonallisuuden kanssa, niin kuinka voisimme sitten uskoa voivamme sellaisessa määrin vaikuttaa johonkin hankalaan henkilöön, että tämä muuttuisi joksikin muuksi? Jokainen uhri käy niin valtavan urakan oman persoonallisuutensa kuntouttamiseksi, ettei ole mitään mahdollisuuksia ajatella toisia ihmisiä. Vaatimus jonka uhri itsellensä haluaa asettaa ympäristönkin painostuksesta, on näin osoitettu täysin kohtuuttomaksi ja mahdottomaksi.

 Mainitsimme edellä, että kiusaaja katsoo uhrin vihamieliseksi henkilöksi. Miten tämä on selitettävissä? Niin kuin muutkin LH-persoonan piirteet, on tämäkin kätketty niin hienosti, ettei sitä pintapuolisella tarkastelulla tule panneeksi merkille. Jokainen uhri kuitenkin muistaa ja tietää, millainen määrä vihamielisyyttä häneen on kohdistettu niin peitetysti kuin aivan avoimestikin. Häntä on moitittu milloin mistäkin, hän on ollut ymmärtämätön, taitamaton… Häntä on rankaistu luunapilla, tukistuksella, jonkin esineen heittämisellä, tai vain sanallisesti. Hän on kuullut tätä niin kauan ja sellaisessa määrin, ettei oikein enää tiedosta yksittäisiä moitteita ja vihamielisyyden osoituksia. Hän on kokenut vihamielisyyttä, mutta että hän itse olisi vihamielinen…?

Tätä ei helposti tule ajatelleeksi, mutta se on yksi perustavaa laatua olevista seikoista luonnehäiriöisen ihmisen käytöksen selittämiseksi. Hänhän pyrkii projisoimaan kaikki negatiiviset tunteensa ja asenteensa, tekonsakin, siihen henkilöön, joka antautuu tai suostuu sen kohteeksi. Eli LH-persoona ei missään suhteessa olekaan sitä, mitä on, vaan projisoinnin vaikutuksesta kaikki negatiivinen ja paha onkin toisessa henkilössä. Eikä ole yksinomaan kysymys projisoinnista, vaan aivan käytännön seikoista.

Jos uhri puolustautuu syytösten edessä, on hän jo vihamielinen! Hänhän ei tue sitä, mitä kiusaaja esittää, vaan kyseenalaistaa sen. Yksiomaan tämä on LH-persoonalle osoitus mitä suurimmasta vihamielisyydestä, saati sitten se, jos uhri antaa takaisin samalla mitalla. Kuinka usein kiusaaja huutaakaan täyttä kurkkua uhrillensa ilman mitään todellista syytä! Naapurit kuulevat, kadulla kulkijat saattavat hidastaa vauhtiaan, jos ikkuna on auki tai raollaan. Se ei haittaa huutajaa, sillä onhan hänen suuttumuksellansa hyvä motiivi! Jos uhri sitten hetkeksi haluaisi oman äänensä kuuluviin ja korottaa puheen voimakkuutta, saa hän poikkeuksetta kuulla: ”Miksi sinä huudat minulle! Ole nyt hiljaa, sillä naapuritkin kuulevat! Miksi sinun aina pitää huutaa?” Tässä tilanteessa kenen tahansa tekisi mieli huutaa niin kovaa että… että… voihan itku, huuto ei hyödytä yhtään sen enempää kuin tavallinenkaan äänenkorkeus!

Näissä tilanteissa uhrin traumaattisuus kasvaa suunnattomaksi, kiusaajan pahoitellessa sitä, että joutuu elämään näin vaikean ihmisen kanssa.

En tiedä miksi tätä puolta ei haluta nähdä niin laajana kuin se on. Kiusaaja osaa olla mitä hellyttävin ja surkein niissä tilanteissa, missä hän etsii ymmärrystä omalle käytöksellensä. Hän todellisuudessa osoittaa mitä suurinta epävarmuutta ja varmuuden puutetta etsiessään tukea uhriansa vastaan. Hän ei siis ole aivan niin itsevarma ja luja persoona miltä näyttää. Tuntiessaan joutuvaansa alakynteen saattaa hän istuutua puhelimen ääreen ja soittaa tukea saadakseen jopa kymmenille ihmisille kertoen elämänsä kurjuudesta tällaisen ihmisen seurassa. Hän saattaa istua autoon vieraillakseen kaikkien lähiseudun tuttaviensa luona. Psykopaatti eli luonnehäiriöinen ei ole siis aina niin suuri kovanaama, kuin joistakin kirjoista voisi ymmärtää.

Tässäkin kohden on kysymys ihmisten erilaisuudesta. Joku korkealla johtajatasolla tai suuria rikkauksia omaava henkilö saattaa purkaa epävarmuutensa tavalla, joka ei paljasta häntä kuin korkeintaan lähimmille ihmisille. Suutuksissaan hän lähtee purjehtimaan sihteerinsä kanssa, hyppäämään laskuvarjolla, tai yleensä menee klubille omaan lepotuoliinsa, miettien lähtisikö Janinan, Kristinan, Olgan vaiko jopa Bettinan luokse Itävaltaan. Raha ja varakkuus korvaavat sen, mitä tavallinen työmies tai liikeapulainen joutuu etsimään yksinkertaisemmalla ja joskus naurettavallakin tavalla. Hajota ja hallitse merkitsee siis varakkuudesta riippuen hyvin erilaista roolia.

Elämä luonnehäiriöisissä olosuhteissa ei merkitse ainoastaan sille ajanjaksolle sijoittuvaa menetystä, vaan pitkää toipumisaikaa ja oman identiteetin etsimistä. Vähäisin ei ole se seikka, että on uudelleen opeteltava luottamaan niihin ihmisiin, joihin yleensä voi luottaa. Kukahan on alun perin opettanut meille sen, että pitäisi luottaa jokaiseen ihmiseen? Sietäisi tulla viedyksi autiolle saarelle muutaman valitun henkilön kanssa!

Nimenomaan uskonnollisissa piireissä on korostettu luottamuksen tärkeyttä, mutta sitä ovat korostaneet henkilöt, jotka eivät ole luottaneet keneenkään ja jotka lopulta itse ovat osoittautuneet epäluotettaviksi. Olisikohan nyt niin, että nämä lukemattomat LH-persoonan uhrit ovat käyneet koulunsa voidaksensa todeta, että ihmisellä sittenkin on oikeus valita seuransa? Kenenkään ei ole pakko olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka vain vahingoittaa toista. Jos hyvää hedelmää ei etsimälläkään löydy, on pakko todeta puun olevan huonon.

On todella surullista se, ettei uhrin kärsimys lopu edes siihen, kun muutama vuosi erosta on kulunut. Kiusaaja ei enää ole läsnä jatkaaksensa siitä mihin jäi, mutta hänellä on keinonsa kiusan jatkamiseen. Tässä hän käyttää samaa keinoa kuin yhdessäolonkin aikana, eli lapsia. Lapset saattavat jo olla aikuisia, mutta LH-persoonalla on uskomaton kyky manipuloida heitä vielä nytkin. Jos toinen osapuoli on muuttanut jollekin muulle paikkakunnalle ja esim. kiusaaja on jäänyt samaan kaupunkiin lasten ja heidän perheidensä kanssa, on paikalle jäänyt osapuoli aina vahvemmassa asemassa. Saattaa olla suuria ongelmia lastenlasten tapaamisen kanssa, sillä nämähän ovat todella tärkeitä isoisälle tai isoäidille. Mutta tässä kohden LH-persoona ei ollenkaan ajattele lastenlasten tai lasten todellista parasta, koska ei koskaan ole ollut kykenevä siihen. Siksi hän saattaa kertoa aivan uskomattomia asioita lapsellensa avioliiton ajalta, saattaen tämän mitä suurimman hämmennyksen valtaan. Lapsi ei tiedä mitä ajatella ja kumman puolta tulisi olla, sillä häntähän on manipuloitu jo koko elämänsä ajan. Ja kuka on sen vakuuttavampi kuin LH-persoona aivan uskomattomine kertomuksinensa, joilla ei välttämättä tarvitse olla mitään todellisuuspohjaa!

Mäkelän kirjasta saa helposti sellaisen käsityksen, ettei LH-persoonan itseluottamus koskaan horju. Se pitääkin paikkansa monen kohdalla, mutta aivan normaaliväestön keskuudessa, alemmilla tasoilla, uhri usein esiintyy etenkin lasten edessä äärimmäisen sääliä herättävästi. Hän saattaa soittaa pois lähteneelle puolisolle alaikäisten lasten kuunnellessa vieressä, valittaen sitä, ettei isä tai äiti tulekaan hänen viereensä, ei huoli tätä luoksensa uuteen paikkaansa. On suorastaan käsittämätöntä se, etteivät nämä ihmiset yhtään näe sitä vahinkoa, minkä he tekevät omille lapsillensa. Onko meidän pakko uskoa, että he katsovat siinä määrin olevansa maailman napa, että jopa omat lapsetkin ovat sivuseikka omien tarpeiden tyydyttämisessä.

Emme ole sitä vielä maininneet, mutta jos ajattelemme kaikkia vääristymiä ikään kuin kätenä, voidaan sanoa että luonnehäiriö, insesti ja pedofilia ovat sen sormina. Mitä kaksi jäljelle jäävää sormea ovat, siitä voimme puhua myöhemmin.

Turvakoteja alemmalla tasolla ei juuri kukaan ole tullut ajatelleeksi sitä vaaraa, jossa lapset ovat näissä perheissä. Koska kaikki näyttää olevan hyvin, ei edes mieleen juolahda se, että myös lapset elävät maailmassa, jossa mikään ei ole oikein todellista. He ovat mitä suurimmassa määrin LH-persoonan välikappaleita tämän taistellessa omista oikeuksistansa, ainakin siitä hetkestä lähtien, kun terve puoliso ei enää jaksa pitää puoliansa.

On suorastaan uskomatonta se, kuinka vähän LH-persoona ajattelee lapsensa parasta. Useinhan onkin niin, että isä on jopa lapsellisempi kuin oma jälkeläisensä, ja niin saamme kuulla pojalta ja tyttäreltä, heidän jo täytettyään parikymmentäkin vuotta, ettei heillä koskaan ollut isää, vaan ainoastaan hyvä kaveri, heillä ei ollut koskaan äitiä, vaan ainoastaan hyvä ystävä. Heiltä on siis melko täydellisesti jäänyt LH-persoonan osalta kokematta isän tai äidin malli, eli tällä kohtaa on jäänyt uupumaan peili, josta he olisivat voineet nähdä vanhemmuuden mallin. Sen sijaan he ovat vanhemmassansa nähneet pienen lapsen, joka ei suo mitään turvallisuuden tunnetta, eli siis ei ole mikään ihme, jos he eivät ole kehittyneet normaalin lapsen tavalla. Siten on mahdollista, että jopa 25 vuotias nainen tai mies elää vasta nyt murrosikäänsä. Voidaanko ajatella jotakin surullisempaa, sillä nämä asiat eivät voi olla vaikuttamatta koko heidän loppuelämäänsä. Tämän tiedostaen monet uhrit jatkavat yhteiselämää sairaan kanssa lasten tähden. Onko se viisasta vai ei, sitä ei kukaan ulkopuolinen ole kykenevä arvostelemaan.

Kenelle lapset jäävät erotilanteessa on suuresti riippuvainen taloudellisesta tilanteesta. Useimmiten uhri on huonommassa tilanteessa, sillä häntä on siinä määrin käytetty hyväksi, että hän useimmiten on eron tullessa pakotettu osan aikaa asioimaan sosiaalitoimiston luukulla. Siten LH-persoonalla on melkoinen valtti käsissänsä, jos hän haluaa lapsen tai lapset itsellensä, vaikkapa vain kiusaksi toiselle osapuolelle. Hänhän on selvästikin parempi kasvattaja lapsille taloudellisen tilanteensa johdosta.

Surullista on kuitenkin se, että useissa tapauksissa, saatuaan lapset itsellensä, kiusaaja kuitenkin huomaa näistä olevan vain haittaa hänen uudessa elämässänsä, missä hän epätoivoisesti etsii itsellensä uutta kumppania/hovia. Eli todellisuudessa hän ei ajatellutkaan lasten parasta, vaan kapinoivan kumppanin rankaisemista.

Milloin sitten näihin asioihin voi tulla muutosta ja milloin yhteiskunta on kykenevä ottamaan huomioon tämänkin puolen asioista? Siihen varmaankin tarvitaan melkoinen määrä työtä ja uuden oppimista.

Ongelmana on se, että vain harva on kykenevä nousemaan barrikadeille tämän asian hyväksi. Ketään ei saa leimata luonnehäiriöiseksi, ja jopa oikeuteen joutumisen pelossa on jokainen hyvin arka tuomaan julki koskettaviakin asioita. Tiedämme kuitenkin varmuudella, että uhreja on kymmeniä tuhansia varovaisimmankin arvion mukaan.

Kauhistuksen kanahäkki II-5

Vihan tervehdyttävä voima

Kirjamme ensimmäisessä osassa olemme selvästi tuoneet esiin luonnehäiriöisen ihmisen, eli LH-persoonan oleellisimmat piirteet. Yksi näistä on pyrkimys perfektionismiin, eli hän haluaa suorittaa kaiken elämäänsä liittyvän mahdollisimman täydellisesti. Huomaamattani valitsin tähän sanamuodon joka antaa aiheen muutaman selvittävän sanan esittämiseen. ”…suorittaa …elämäänsä” Olemme jo puhuneet näyttelemisestä ja sen mukanaan tuomasta voimien kuluttamisesta. Itse asiassa LH-persoona ei elä elämäänsä, vaan suorittaa sitä. Hän ei todellakaan ole selvillä siitä kuka ja mikä hän on. Mikä useimmille ihmisille on aivan luonnollista ja spontaania, hänelle se on jonkin sellaisen toteuttamista, mihin hänen hyvin usein täytyy kiinnittää ympärillänsä olevien huomio. Hän itse asiassa kuuluttaa hyvin usein: ”Huomaatteko nyt todella, mitä minä teen? Pankaa nyt merkille, kuinka minä tämän teen! Eikö olekin hienoa että teen näin? Eikö olekin ihanaa, että minä pyydän sinulta anteeksi?” Normaali ihminen tekee kaiken tämän sen paremmin kiinnittämättä huomiota siihen!

LH-persoona itse asiassa tarkkailee kaikkea jatkuvasti, etenkin tekemistänsä ja sanomistansa. Hän pyrkii täydelliseen suoritukseen. Kuitenkin hän jo kirjoittamamme perusteella ei ole lainkaan sitä mitä väittää olevansa. Hän on vain omaksunut suurimman osan elämäänsä ja piirteitänsä lähellänsä olevilta ihmisiltä, on se sitten kotona tai työpaikalla. Hän on mielestään hyvä kaikessa siinä, mitä hänen lähellään oleva tekee hyvin. Hänen täydellisyyteen pyrkimisensä ei siis todellisuudessa perustukaan hänen omaan suoritukseensa, vaan siihen minkä hän kokee olevan omaansa, vaikka se kuinka selvästi olisikin jonkun lähellä olevan ihmisen ominaisuus. Eli tietyssä mielessä hän on äärimmäisen läheisriippuvainen ihminen. Hän vain ei itse sitä tiedosta, eivätkä useinkaan hänen ympärillään olevat ihmiset. Asioiden sekaannus on niin totaalinen, että kaikki ovat ymmällä.

Niin kotona kuin työpaikallakin odotetaan mahdollisimman korrektia käytöstä ja toisten huomioimista. LH-persoona on niin omien huoliensa ja ajatustensa ja elämän suorittamisen pauloissa, että vaikka hän suorittaa jatkuvasi tietynlaista kontrollia, jää tämä kaikki hyvin pintapuoliseksi, aivan kuin hänen totuutensakin. Ristiriidat ja henkilöiden väliset konfliktit ovat hänelle erittäin merkittävä tekijä. Hän paheksuu kaikkea huonoa käytöstä toisten kohdalla, mutta ei kuitenkaan oikeastaan koskaan huomioi omaa vaikutustansa näissä asioissa. Hänhän on täydellinen, ainakin lähes täydellinen, ja missä kohden vielä on jotakin puutosta, se ”tulee korjattua aivan pian”!

Luonnehäiriöisen uhrit ovat useimmiten tavallisia, normaaleja ihmisiä. He ovat kilttejä, hienokäytöksisiä. On kuitenkin suuri ero sen välillä, miten eriävät mielipiteet voi esittää kotona ja työpaikalla. Kotona on helpompi luovia erilaisten tilanteiden keskellä, mutta työpaikalla on kysymys toimeentulosta ja elämän jatkumisesta — rahasta. Kotona voi toimia useitakin kertoja sopimattomalla tavalla, mutta työpaikalla riittää joskus yksi ainoakin ristiriita luonnehäiriöisen työnantajan tai johtavassa asemassa olevan kanssa. Olkoon sitten kysymys miltä elämän alueelta tahansa, joudumme joka tapauksessa tekemisiin tietyn perusasian kanssa: vihan.

Viha on käsitetty yleisesti aivan väärällä tavalla. Kaikilla asioilla on hyvät ja huonot puolensa. Niin on myös vihan suhteen. Aivan kuten jokaisessa meissä on itse asiassa kaikki mielisairauden piirteet, jos sillä tavoin tahdomme nähdä asian. Oletko hämmästynyt? Itse kullakin meistä on tietynlaisia näppylöitä, olkoot ne sitten finnejä tai luomia tai arpia, syyliä tai harmittomia kystoja tai kasvaimia. Vasta kun jokin niistä alkaa kasvaa luonnottomalla tavalla, syntyy pelko syövästä. Aivan samoin on melkein kaikkien mielenterveyden ongelmien suhteen. Tietyissä rajoissa ne ovat normaalia jokaisessa ihmisessä, mutta kun jokin erillinen alue saa liian suuren laajuuden, syntyy sairaus. Sairaus on siis todellisuudessa liian mittavat suhteet saanut normaali asia. On hyvä jos ihmisellä on suuri sydän, mutta laajentunut sydän on sairas ja aiheuttaa helposti kuoleman. Ihminen voitaisiin ajatella tietynlaisena palapelinä, missä jokaisella asialla on oma paikkansa. Mutta jos joku pala alkaa kasvaa ja laajeta, tunkee se luonnostaankin kaiken ympärillään olevan pois paikaltaan. Ota vaikka jonkin puisen tai pahvisen palapelin keskeltä yksi palanen ja laita se veteen muutamaksi tunniksi. Yritä sen jälkeen laittaa se takaisin paikallensa. Näin syntyvät kaikenlaiset sairaudet, ja terve kokonaisuus voidaan saavuttaa vasta sitten kun jokainen osa on oikean kokoinen ja oikealla paikallaan.

Aivan samoin on vihan suhteen. Voitaisiin tietysti ryhtyä saivartelemaan eri käsitteiden kanssa: puhummeko nyt vihasta vai vihastumisesta, vihaisena olemisesta vai suuttumisesta ja suuttuneena olemisesta. Saivartelu on raskasta ja tuhoavaa. Mitä viha sitten itse asiassa on? Sellaisena kuin me sen haluamme nähdä, on se ensi sijaisesti luonnon meille suoma suojakeino. Jopa Raamattu antaa meille luvan vihastumiseen rajatussa määrin, eikä meidän tulisi mennä sen kanssa vuoteeseen illalla. Positiivisesti nähtynä viha on meidän suojamme kaikkea sellaista vastaan, mikä vahingoittaa meitä. Kiltti ihminen ei todellisuudessa ole kiltti, jos hän ei osaa eikä uskalla vihastua. Hän on itse asiassa sairas ilman julki tuotua vihaa. Ja tässä on meidän suuri ongelmamme kun puhumme luonnehäiriöstä ja sen uhreista. LH-persoona on mielestänsä kiltti eikä hän suutu koskaan, vaikka saattaa suorastaan raivota alaisellensa tai kotona puolisollensa ja lapsille.

On hämmästyttävä yhdenmukaisuus jokaisen uhrin kertomusten suhteen. He ovat tulleet suorastaan säikyiksi kaiken keskellä, ja pieninkin moite koskee heihin kovasti. He ovat joutuneet nielemään tavattoman määrän vihaa uhrin ominaisuudessa kahdessa eli mielessä. LH-persoona on osaltaan purkanut kaikki negatiiviset tunteensa heihin ja syyttänyt heitä vihastumisesta ja huutamisesta ja raivoamisesta — täysin epäoikeudenmukaisesti, koska hän itse on osoittanut vihaansa heitä kohtaan! Ja niin kauan kuin ihmisessä on hiukankin itsetuntoa tallella, huomaa hän milloin häntä kohtaan on tehty vääryyttä. Kaiken luonnottomuuden keskellä hän on kuitenkin kadottanut valtavan määrän tervettä asennoitumista, niin ettei hän itse todella tiedosta sitä valtavaa vihan määrää, minkä hän LH-persoonan syytämän vihan lisäksi on niellyt omassa itsessänsä.

Minulla on henkilökohtaisia kokemuksia tältä alueelta, ja ne sekä pelottavat minua, että toisaalta auttavat ymmärtämään muita ihmisiä ja monia tapahtumia. Elämässäni oli hyvin vaikea vaihe, joka kesti varmaankin yli kymmenen vuotta. Kuten jo olen maininnut, jouduin työni puolesta kärsimään noin 30 vuoden ajan luonnehäiriöisestä kohtelusta. Minä itse asiassa tiedostin sen kaikkina noina vuosina, mutta vasta ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen tajusin asian vakavuuden. En kuitenkaan helposti suostunut myöntämään itselleni, että niin moni ihminen voisi olla niin vakavasti sairas, etenkään kun en saanut tälle sairaudelle nimeä. Ja tämä on juuri se asia, mikä tekee kaiken niin vaikeaksi.

Useampikin uhri on kertonut minulle siitä, kuinka vaikeata oli elää näiden asioiden kanssa, koska kaikki oli niin epämääräistä sen johdosta, ettei asialla ollut nimeä. Useimmiten epäiltiin skitsofreniaa tai vastaavaa, eikä kukaan asiantuntija suostunut kertomaan mitään. Niinpä eräässäkin tapauksessa nuori mies oli kauhuissaan vaimonsa käytöksen suhteen. Hän pakostakin joutui käymään useaan otteeseen mielenterveystoimistossa ja saikin siellä paljon ymmärrystä. ”Kuulepas, hyvä ystävä. Kertomasi perusteella sinulla on edessäsi vain vaikeita ratkaisuja.” Tämä on se, mitä useimmat saavat kuulla ja ymmärtää paremmin tai huonommin. Viesti ilmeisestikin tarkoittaa: ”Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin avioero!” Tänä päivänä viesti näköjään kerrotaan kiertelemättä ja suorastaan kehotetaan avioeroon. Mutta avioero on tavattoman iso asia, eikä kukaan normaali ihminen tee sitä kevein perustein. Niinpä useampikin uhri on kaiken kertomansa jälkeen halukas kuulemaan ammatti-ihmiseltä puolisonsa sairaudesta. Vastaus on ollut kautta aikojen hyvin yksisuuntainen: ”Sinä näet kuinka vaikeata elämäsi on. Mitä sinua hyödyttää tietää puolisosi sairaudesta?”

Tässä on kohta, missä minussa nousee melkoinen vihastuksen tunne. Oikeutetusti! Ihmissuhteen ammatti-ihminen kehottaa avioeroon, tai joissakin perhetilanteissa toisen jättämiseen, ilman että uhri saisi tietää miksi toinen käyttäytyy siten kuin tekee. Jokaiselle eroa edes harkitsevalle on tavattoman tärkeää tietää miksi tekee sen mitä tekee. Esimerkiksi luonnehäiriön suhteen tämä on tavattoman vakava paikka. Ammattiauttaja näkee tilanteen eikä siitä huolimatta käsitä uhrin epävakaata sisintä. Ja tässä kohden näen suuren puutteen, jota ei kai saisi mainita, mutta teen sen kuitenkin. Ammattiauttaja ei ole virkansa tasolla jos hän ei näe molempiin suuntiin. Yleisesti ovat luonnehäiriön piirteet hyvinkin tunnetusti esillä ja melkein jokainen ammatti-ihminen osaa luetella ne seikkaperäisesti, mutta käsittääkö hän ollenkaan mitä ne tarkoittavat, ja mitä ne aikaansaavat uhreissansa?

Uhri on todellinen uhri vertavuotavine haavoineen ja rikkinäisine sydämineen ja riistettyine persoonallisuuksinensa. Hän on todellakin avun tarpeessa ja on siksi ottanut viimeinkin yhteyttä ammatti-ihmiseen, mutta saa vieläkin kokea olevansa uhri!

Kotka

120903

Olen pienellä lomamatkalla. Istun leirintäalueella ja katselen kaunista merimaisemaa. Kesä on mennyt aivan hirveätä vauhtia, niin että useampikin ihminen on hämmästellyt ajan kulua.

Tämä on toinen yksinäinen kesäni. Olen kierrellyt kauniita paikkoja, mutta jotakin tuntuu puuttuvan aivan sydäntä särkevällä tavalla. Avioliittoni oli todella vaikea ja siksi en osaa kaivata sitä. Mutta jokaisella ihmisellä on kaipaus toisen ihmisen seuraan, ja juuri nyt kahden vuoden kuluttua eroamisestamme, on seuran kaipaaminen tullut aivan kuin lihaksi. Koko maailma on täynnä mitä erilaisimpia naisihmisiä, mutta miksi kohdalleni ei satu ketään?

Menneiden vuosien ja kuukausien aikana olen työstänyt mennyttä elämääni ja tulen varmaankin tekemään sitä elämäni loppuun asti, ainakin jossakin määrin. Yksi suututtavimmista asioista on se, kuinka huomaa vanhentuneensa ilman että olisi päässyt toteutumaan ne sydämen kaipaukset, jotka ovat olleet niin painavina vuosikymmenien ajan. Miksi niin kauan annoin pettää itseäni, käyttää itseäni hyväksi? Miksi en aikaisemmin noussut kapinaan kaikkea sitä vääryyttä vastaan, mikä melkein tuhosi koko elämäni? Väärä kysymys; minä kapinoin kaikki nuo vuodet, mutta turhaan, sillä mitä on kapina? Se on tyytymättömyyden aikaansaama vastareaktio niitä olosuhteita vastaan, jotka eivät miellytä. Minä kapinoin, minä valitin, minä pyysin ymmärrystä, mutta turhaan. Minä en itse asiassa ollut kaikkien noiden vuosien aikana persoona, ihminen, vaan ainoastaan joku joka kykeni hyvin tekemään jotakin sellaista, mikä miellytti toisia ihmisiä. Minä olin hyvä tulkitessani toisen ajatuksia omalle kielellemme, mutta jos itse henkilökohtaisesti halusin tuoda julki ajatuksiani, sydämeni vakaumusta, en enää ollutkaan hyvä. Minä olin siis vain tulkki, toisen ajatusten tulkitsija. Minä olin vain jonkun toisen ihmisen ääni, kenen milloinkin. Kun toistin sitä, mitä joku toinen sanoi, minulle nyökyteltiin. Minä olin vain jonkun toisen ääni. Minua ei oikeastaan ollut olemassakaan. Aivan kuten eräs kriittinen kuulija kerran totesi: ”Me emme kiitä sinua tulkkina, vaan kiitämme tulkkausta!”

Kun ihmiselle tehdään vääryyttä kyllin kauan, eikä hän saa työstettyä sitä sisimmässänsä vihankin tunteiden vallatessa mielen, hän vähitellen lakkaa tietämästä ja tiedostamasta kuka on. Kuinka moni ihminen todella tietää kuka on? Jos näitä itsensä tiedostavia ihmisiä on niin todella vähän, niin eikö silloin jokainen itsensä tiedostava koeta uhkaksi niiden keskuudessa, jotka vieläkin epätoivoisesti etsivät itseänsä? Kannattaako siis ihmetellä sitä käsittämätöntä vastustusta, jonka kohteeksi jokainen persoonallinen ihminen joutuu?

Kun ihminen on siinä määrin hukassa itseltänsä, niin onko ihme jos hän etsimisessänsä käyttää hyväksensä muita ihmisiä? Ne jotka ovat löytäneet itsensä, saavat siis taistella olemassaolostansa näiden epävarmojen ja horjuvien ihmissielujen keskellä. Mitä ei itsellä ole, sitä ei mielellään suotaisi muillekaan. Itsensä tiedostava ihminen siis omistaa jotakin sellaista, mille ollaan pohjattoman kateellisia. Ja kateellinen ihminen hyvin mielellänsä mitätöi toisen hyvän esittämällä sen vääräksi tai olemattomaksi.

Tein kolmekymmentä vuotta työtä niille ihmisille, joiden parissa olin. Kun fanaattinen ja aivan sairas ilmapiiri tunkeutui keskuuteemme ja jouduin suorastaan pakenemaan sitä kaikkea, ei yksikään ihminen tuosta joukosta ole ollut kiinnostunut elämäni tilanteesta, koska en enää palvele pyyteettömästi heitä. Kuinka monta vuotta sainkaan kuulla aivan mieletöntä arvostelua ja panettelua, niin ettei mieleeni ole jäänyt kuin yksi äärettömän positiivinen lausunto 90- luvun loppupuolelta. Kuinka monta kertaa vakuutettiinkaan minulle, että kunhan vain antaudun täysin Jumalan huolenpidon varaan, on kaikki menevä hyvin, ja olen saava järkevää palkkaakin. Kuitenkin sama ihminen heti selkäni käännettyä oli valmis puhumaan kaikenlaista negatiivista minusta. Olenko siis kohtuuton ja väärä, kuin koen tulleeni mitä raskaimmin petetyksi ja hyväksi käytetyksi?

Mikä kaikille muille ihmisille piirissämme oli sallittua, se oli minulle kiellettyä. Muut saivat osoittaa vihaa ja katkeruutta, panetella ja puhua toisista pahaa, mustamaalata, olla tyytymätön, valittaa. Minulta odotettiin täydellisyyttä kaiken vajavaisuuden keskellä. Minun olisi tullut olla täydellinen kuten kaikki muutkin. Kuka ihmeessä on keksinyt tuon ajatuksen, että me olisimme jo tulleet täydelliseksi? Me olemme korkeintaan täydellisiä vihassamme ja vääryydessämme, emme jumaluudessa!

Käyn yhtä vihan jaksoa lävitse juuri nyt. Hyväksikäytetty, torjuttu, nurkkaan asti ahdistettu ihminen ennen lopullista vapautumistaan käy lävitse useampia vihan vaiheita. Toivon että tämä on viimeinen niistä, kun nyt olen vihainen kaiken sen johdosta, mitä olen saanut kokea.

Hyväksi käyttämisen yritykset eivät lopu kaiken tämän prosessin jälkeenkään, vaan nyt tulisi todella oppia pitämään puolensa kaikkea sitä vastaan, mikä pyrkii hyötymään väärällä tavalla meistä. Ehkä kaikkein vihastuttavinta on todella se, kun ystävinä pitämäni ihmiset osoittautuvat niin inhimillisiksi, että kaikesta kauniista puheesta huolimatta ajoittain herää epäilys toisen motiivien suhteen.

Kirjoittamani kirja on aikaansaanut melkoista huomiota niissä rajoitetuissa olosuhteissa, missä se on tullut tunnetuksi. Ja ennen kuin olen saanut penniäkään kasaan, on jo joku valmis jakamaan voittoni puoliksi! (Kaikki kirjarahat ovat menneet yhdistyksen tilille, enkä henkilökohtaisesti ole koskaan saanut mitään. Viimeisten vuosien aikana, kun kirjojen kysyntä on tyrehtynyt, ei yhdistyksellä ole itse asiassa rahaliikennettä ollenkaan. Kaikki toiminta pyörii kotisivujen ja blogin ympärillä. Huomautus heinäkuussa 2014.)

Hyväksi käyttäminen on varmaankin yksi satuttavimmista ja ihmissuhteita särkevimmistä asioista, koska se niin syvästi koskettaa meidän persoonaamme.

Sisimmässäni on usean viikon ajan vallinnut hyvin raskas olo. Erikoisesti nyt lomamatkan aikana ajoittain olen tuntenut voimieni loppuvan kokonaan. Se ei johdu mistään normaalista tuntemuksesta, vaan jokin sisimmässä huutaa todellisen ja elävän ihmissuhteen puoleen. Voin varmaankin muuten aika hyvin, mutta tunne-elämä käy melkoista kriisiä lävitse. Onko näin kaikkien kaltaisteni ihmisten kohdalla? Ilmeisestikin. Kun irtaantuu entisestä elämästä, jossa ei ollut juuri minkään arvoinen, ei ollut persoona, ei ollut ihminen, menee ensimmäinen vapauden vuosi irtautumisen onnessa. Mutta kun sitten alkaa tajuta minuutensa ja käsittää sittenkin olevansa olemassa, alkaa minuuden oivaltamisen jälkeen tunteiden sekamelska. Minusta tuntuu että useampi meistä käy lävitse ensimmäisen vaiheen enemmänkin järjen ja tietoisuuden kanssa. Tunteiden todellinen sekamelska alkaa sitten kun selviää kenen tunteet ovat sekaisin.

Tässä onkin varmaan yksi vaikeimmista tehtävistä luonnehäiriöisyyden uhrin kohdalla. Selvittää itsellensä mikä todella kuuluu omaan minuuteen ja mikä on aikanaan toisen ihmisen tuomaa, toisen ihmisen istuttamaa, projisoimaa. Uhrina olon aikana ei varmaankaan yksikään ole ollut enää täysin tietoinen siitä, mikä on puhtaasti omaa elämää ja mikä ei. LH-persoonan läheisyydessä oma persoona pakostakin tuli painetuksi jonnekin piiloon niin kiusaajan kuin oman itsensäkin taholta. Tarpeeksi kiusattuna ihminen pakenee kokemiansa kauhuja jonnekin. Kun ei ole mahdollista kehollisesti siirtyä jonnekin, jää ainoaksi mahdollisuudeksi pyrkiä kätkemään herkin osa itseänsä jonnekin sisälle, syvälle. Jos minut tuhoat, minua vahingoitat, jää ainakin jotakin omaani jäljelle! Missä sitten tämä ihmisen piilopaikka on? Minne ihmisen sielu pakenee, minne se voi mennä? Kutsuttakoon minua sitten kuinka kerettiläiseksi tahansa ammattipiireissä, olen viime aikoina yhä uudelleen ja uudelleen joutunut tietynlaisten mielikuvien vaikutuksen alle. Tiedän toki mitä autismi todellisuudessa tarkoittaa, vaikken ole asiaan kovin syvällisesti perehtynyt. Olen lukenut siitä jonkin verran ja nähnyt joitakin elokuvia. Aivan pakostakin yhdistän tämän asian luonnehäiriöisen uhriin.

Koska tutkistelemamme asia on jäänyt tiedostamatta ammattipiireiltä, ei puhumillemme asioille ole selviä ja täysin kuvaavia sanoja ja käsitteitä. Olenkin sitä mieltä, että on monia asioita, joille on nyt pakko löytää aivan uusi kuvaus tai nimi. Esim. ”autismi” lainausmerkeissä on mielestäni erittäin kuvaava sille tilalle, mihin onnettomimmat uhrit joutuvat, ja jotka itse ovat esittäneet tämän ajatuksen autismista. He ovat osittain erittäin lahjakkaita ihmisiä, hienoja persoonia, mutta olosuhteet ovat johtaneet siihen, että heidän on aivan kuin ollut pakko muuttaa pois omasta ruumiistansa, aivan kuten insestin ja raiskauksen uhri usein tekee. Se mitä näissä ihmisissä näemme, on vain ulkonainen kuori, mutta sisäinen elämä on piiloutunut jonnekin alitajuntaan. Todellinen olemus ja mieli vain hetkittäin pääsevät näyttäytymään turvallisissa olosuhteissa. Näitä turvallisia olosuhteita vain on valitettavasti niin hyvin harvoin, että voidaan liioittelematta sanoa, että näiltä ihmisiltä jää todellisuudessa suurin osa elämää elämättä. Niissä olosuhteissa, joissa he joutuvat olemaan, he eivät voi olla sitä, mitä olisivat normaaleissa elämän tilanteissa. He syyttävät itseään tästä tilasta, koska heidät on opetettu siihen. Nämä ihmiset ovat olleet syyllisyyden korkeakoulussa tai yliopistossa!

Kun sitten alkaa saada uuden kosketuksen elämään, ja terve järki pääsee niin paljon pinnalle, että alkaa tajuta ettei sittenkään ole itse hullu, kestää aikansa ennen kuin todelliset tunteet tulevat esiin. Tuntea voi todella vain persoona, ihminen. Irrottautumisessa erottaudutaan ahdistusta tuottavasta henkilöstä, mutta mitä se merkitsee? Se merkitsee myöskin erottautumista omaksi itseksensä, erottautumista toisen tunteista ja tuntemuksista. LH-persoonan uhrilla on usein ns. neulansilmäomatunto, joka ei ole muodostunut sisäisistä tekijöistä käsin, vaan sen on aikaansaanut toisen ihmisen reaktio tai aivan tahallinen vaikutus.

Esimerkkinä edelliseen erään uskonnollisen taustan omaava rouva, joka ei uskalla lukea luonnehäiriöisyyttä koskevaa kirjaa, koska pelkää miehensä kysyvän jossain vaiheessa” ”Oletko lukenut Markku Vuoren kirjoittaman kirjan?” Hän ei voi kuvitellakaan sanovansa ei, jos lukisi kirjan. Tällaisessa määrin LH-persoona pääsee hallitsemaan uhriansa, niin että tämän omatuntokin on puolison tai työtoverin hallinnassa.

Irrottautumiseen kuuluu ehdottomasti myös äärimmäisen vastenmielistä ja mieluummin ohitettavaa kokemusta. Tietyssä mielessä näissä olosuhteissa elänyt ihminen on koko elämänsä ollut yksinäinen, vaikkakin ihmisen tai ihmisten seurassa. Mutta nyt on kohdattava todellinen yksinäisyys. Tämä on aivan elämän laki uhrin elämässä. Tämä saattaa tuntua raakalaismaiselta opetukselta, mutta kaikki tämä on läpikäytävä jos haluaa toipua. Useat uhrit tekevät sen virheen, että heti kun ovat päässeet irti edellisestä suhteesta, he antautuvat toiseen, mahdollisesti vieläkin kiduttavampaan yhteyteen. Se on asia jota ei voi tuomita, sillä ymmärrän koko sydämestäni tällaista ihmistä. Se on luonnollisin, monen mielestä selvin tie, mutta seuraukset saattavat olla katastrofaaliset.

Vain yksinäisyydessä, onneksi rajallisessa, me voimme löytää jälleen oman itsemme. Jos uhri ei ole ehtinyt irtautua kylliksi kaikesta menneestä, vie hän kaiken entisen mukanaan uuteen ihmissuhteeseen. Aluksi kaikki saattaa näyttää hyvältä ja onnelliselta, mutta käytäntö lähes 100 % osoittaa sen, että jossakin vaiheessa todellisuus kaivaa vanhan esiin. Kuinka kauan sitten tulee odottaa, siihen ei kukaan ihminen voi vastata. Mutta oman kokemuksen perusteella ja kirjatiedonkin mukaan tämä prosessi kestää ainakin vuoden, usein parikin vuotta. Mitä sinä aikana tapahtuu, on hyvin yksilöllistä.

Uhri on tietyssä mielessä uhri loppuelämänsä ajan, aivan kuten alkoholisti on aina alkoholisti. En halua luoda mitään harhakuvia kenenkään kohdalla, en edes hengelliseltä pohjalta. Tiedän Jumalan tekevän ihmeitä, mutta useimmiten tai lähes aina näyttää siltä, että Hän parantaa haavat ja tekee meidät terveiksi, mutta arvet hän jättää meidän kannettavaksemme.

Kaunistuksen kanahäkki II-4

Sielun tyhjiö

Luonnehäiriöisen uhri ei siis elä ainoastaan elämää, jossa lähes kaikki hänen omat oikeutensa jäävät toteutumatta, vaan hän elää sen lisäksi luonnottomassa tunnetyhjiössä. Kuka osannee vastata siihen, että kestää vuosikausia, ennen kuin hän todella tajuaa: ”Hyvänen aika, minähän olen naimisissa pikkulapsen kanssa. Minä en olekaan aviopuoliso, vaan äiti tai isä tälle toiselle!”

Jo Erik Ewalds muiden ohella toteaa luennoillansa, ettei kukaan nainen voi olla naimisissa viisivuotiaan kanssa. Ajatelkaamme sitä pettymystä, mikä kohtaa jokaista tähän tilanteeseen päätynyttä. Kuinka on mahdollista, että tällainen asia pysyy salassa niin pitkään? Koska tämä toisen ihmisen tunne-elämän pysähtyneisyys lapsen asteelle ei tule näkyviin ennen kuin jotakin merkittävää tapahtuu. Luonnehäiriöinen osaa esittää jotakin täysin muuta kuin mitä todellisuudessa on. Hän omaksuu itsellensä jonkun toisen ihmisen, aikuisen ihmisen persoonallisuutta, mikä ulkonaisesti asettuu lapsen asteelle jääneen persoonallisuuden peitteeksi. Hämmästyttävää on sitten jollekin jo jonkin aikaa naimisissa olleelle, kun puoliso yhtäkkiä alkaa puhutella häntä äidiksi tai isäksi. Ei auta vaikka toinen kuinka protestoisi, hän pysyy äitinä loppuelämänsä ajan (harvemmin olen kuullut vaimon kutsuneen puolisoansa isäksi, vaikka sitäkin ilmenee).

Ymmärrämmekö, mitä tämä merkitsee aikuiselle ihmiselle, jolla on elämä edessänsä ja joka kuvitteli löytäneensä onnen elämäänsä? Hän uskoi voivansa jakaa elämänsä toisen aikuisen ihmisen kanssa ja saada lapsia. Hän kylläkin sai mahdollisesti lapsia, mutta yhden liikaa! Tämä yksi on todella vaikea tapaus, koska sillä on kaikki pienen lapsen oikut, mutta aikuisen valmius niiden toteuttamiseen. Oikeat lapset eivät jää tästä kärsimyksestä osattomiksi, sillä tämä suuri lapsi saattaa olla äärettömän mustasukkainen jopa sylivauvasta, joka vie äidin huomion tältä suurelta vauvalta. Joka ei usko tätä kirjoittamaani, kysyköön niiltä ihmisiltä, jotka sen ovat kokeneet. Tämä kaikki on todellisuutta lukemattomissa kodeissa tässäkin maassa, ja ajatelkaa mitä nämä ”lapset” tekevät sitten työpaikoillansa!

Niin, luonnehäiriöisen uhri kokee tavattoman menetyksen kadottaessansa kaiken sen, mitä hän odotti avioelämältä ja puolisoltansa. Mutta tässä ei ole läheskään kaikki. Hän ei yksistään menetä sitä mikä hänelle yhteiselämässä toisen kanssa kuuluisi. Mitä hänellä on jäljellä? Hänellä on jäljellä oma itsensä, persoonansa, mahdollinen maallinen omaisuutensa. Kun hän nyt menetyksensä jälkeen vielä antaa ja luovuttaa jotakin, usein käsittämättömän pakotuksen alaisena, niin mitä se on? Hän ei vilpittömänä ja rehellisenä ihmisenä voi luovuttaa jotakin toisen omaa, vaan hän mahdollisesti ensin antaa omaisuutensa puolisonsa tai läheisensä velkoihin tai maksuihin. Sen jälkeen kaikki jäljellä oleva on hänen oma olemuksensa ja persoonansa, ja sitä hän nyt sitten jakaa luonnehäiriöiselle niin pitkälti kuin jotakin on vielä jäljellä. Siksi kirjoitimme ensimmäisessä kirjassa siitä, että ”hän varastaa sinun elämäsi.”

Jokin käsittämätön seikka hänessä saa hänet käyttämään toista hyväksensä ilman minkäänlaisia omantunnon puistatuksia. Hän yksinkertaiseksi katsoo oikeudekseen tehdä kaiken tämän. Yksi puolusteluista on se, että olet jossakin vaiheessa osoittanut kapinahenkeä hänen johtajuuttansa ja yksinvaltiuttansa kohtaan. Sinun ei ole välttämättä tarvinnut tehdä tai sanoa mitään, vaan todellakin riittää se, että hän mieltää asian siten kuin itse sen näkee.

Voisimme kutsua tätä tilannetta vihollisuustilaksi. Valtioiden välisissä kiistakysymyksissä tarvitsee yleensä tehdä jotakin melko radikaalia, että syntyy sotatila. Mutta luonnehäiriöisen ollessa kysymyksessä sotatilan julistaminen ei ole alkuunkaan kiinni jostakin uhrin tekemisestä tai sanomisesta, tai jostakin mikä piilisi hänen olemuksessansa. Kaikki vihamielisyys ja sodanjulistusmieliala ovat kätkettynä tähän henkilöön, joka jossakin vaiheessa elämäänsä on kadottanut kosketuksen todelliseen minäänsä, ja siten samalla kanssaelämään toisten lajitoveriensa kanssa. Hän ei todellisuudessa tiedä kuka hän on, vaan etsii omaa persoonaansa, omaten ainakin kaksi selvästi toisistaan erottuvaa persoonallisuutta. Jos hänellä ei ole useita suoranaisia persoonallisuuksia, on hänellä kuitenkin rooli mitä erilaisimpia elämän tilanteita varten.

On todella suorastaan lamaannuttavaa kuulla näitä kertomuksia ahdistettujen suusta. Kaikki LH-persoonat eivät tuo asioita esiin niin näkyvällä tavalla, mutta eräässä tapauksessa vaimo alkoi yhtäkkiä muuttaa ääntänsä aivan huomattavasti. Jo lähes koko avioelämän ajan hän oli puhunut ainakin kotonansa teennäisellä äänellä, mutta nyt tämä muutos oli täysin poikkeava kaikesta entisestä. Aviomies oli jo tottunut kaikenlaiseen ja hillitsi itsensä useamman kuukauden ajan. Mutta kun ilmiö koko ajan paheni, ei hän enää voinut vaieta, vaan antoi ymmärtää tuollaisen puheen olevan hyvin ärsyttävää, eikä haluaisi kuulla sellaista. Vaimo ei luonnollisestikaan pitänyt tästä henkilökohtaisuuksiin menevästä arvostelusta, vaan tokaisi: ”Etkö sinä käsitä, että minä olen löytänyt itselleni uuden persoonallisuuden?” Mies ei käsittänyt ja toi esiin tyytymättömyytensä asian suhteen. Tähän vaimo vain totesi: ”Samantekevää mitä sinä ajattelet, minä pidän tästä uudesta persoonallisuudestani!” Mitäpä siihen voisi lisätä, kuin että mies ilmeisestikin huokasi raskaasti ja alistui osaansa tämän ”uuden persoonallisuuden” kanssa.

Niin kuin jo mainitsin, on tämä julkituotuna ehkä harvinainen tapaus, mutta se on erittäin kuvaava puhuessamme luonnehäiriöstä. Aivan yhtä uskomatonta kuin on tämän tapauksen totena pitäminen, aivan yhtä uskomatonta on kaikki se, mitä kulissien taakse kätkeytyy. Vaimo tuskin olisi koskaan todennut julkituomaansa jollekin vieraalle ihmiselle, ja jos mies olisi kertonut sen jollekin ulkopuoliselle, olisi häntä itseänsä pidetty höperönä. Niinpä kaikki nämä asiat ovat piilossa julkisuudelta, ja siksi niiden olemassaolosta ei tiedetä juuri mitään.

Jotkut kanssani keskustelleet ovat viime aikoina käyttäneet sanaa ”salamyhkäinen”, ja se sopii erinomaisesti tähän yhteyteen. Liittyisikö tämä rakkaus salamyhkäisyyteen jollakin tavoin siihen, että LH-persoona osittain elää elämäänsä lapsena? Kuinka tärkeitä lapsille ovatkaan kaikki salaisuudet ja esineiden kätkemiset! Ja olisiko tässä yksi selitys sillekin, etteivät aivan kaikki kärsi puhumistamme asioista LH-persoonan kanssa. Osa tällaisissa avioliitoissa tai yhteiselämässä elävistä on itse niin lapsen kaltaisia, että heitä suorastaan kiehtoo toisen lapsenomaisuus. Entä sitten, jos samalla työpaikalle kerääntyy useampi tällainen ”lapsenmielinen”…? Mikä on yrityksen tulevaisuus?

Nämä poikkeavuudet eivät ole kuitenkaan mikään puolustelu asialle. Kärsimys niiden kohdalla, jotka itse ovat todella aikuisia aikuisen ruumiissa, on aivan ylitse normaalijärjen ulottuva, kun heidät on suorastaan tuomittu elämään jopa loppuelämänsä tällaisen ihmisen kanssa. Minä itse uskon avioliiton peruuttamattomuuteen siinä määrin kuin Raamattu siitä puhuu ja uskon Jumalan tarkoittaneen avioliiton pysyväksi asiaksi. Mutta meidän tulee lukea kaikki muukin, mitä Sanaan on kirjoitettu, ja siellä lukee myös Roomalaiskirjeessä: ”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa!” Joka ei lue tätä ja muita vastaavia kohtia, saattaa tulikivenkatkuisesti tuomita kaikki yrityksetkin toisesta eroamiseksi.

Ymmärrämmekö kuitenkin, kuinka oikeita asioita voi käyttää totaalisen väärin? Tästäkin asiasta saadaan jotakin sellaista, mikä jo opinkappaleena on joillekin ihmisille kuin kuolemantuomio. Opinkappale: ”Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta erota puolisostasi milloinkaan eikä missään olosuhteissa!” voidaan nähdä elämää suojelevana sääntönä, mutta myös kuolemantuomiona. Rakkaus ymmärtää kaiken oikealla tavalla, elämän suojelemiseksi olevana asiana, mutta rakkaudettomuus ja kovuus tekevät parhaastakin asiasta kuolettavaa myrkkyä.

Onko kukaan todella tullut ajatelleeksi, miten kuolettavalla tavalla voidaan käyttää tuota vaatimusta avioliiton peruuttamattomuudesta? Tässä ajassa, jossa yli puolet avioliitoista purkautuu, en haluaisi ollenkaan ottaa tätä asiaa puheeksi, mutta minun on tehtävä se elämän suojelemiseksi. Aloittakaamme esimerkillä. Julkaisimme aikanaan suomentamani avioliittoa koskevan kirjoituksen, ja koska tiesin jo lähipiirissänikin olevan useita naispuolisia henkilöitä, jotka henkensä pelastamiseksi olivat joutuneet muuttamaan pois yhteisestä kodista, kirjoitin irrallisen liitteen postituksen mukaan. Siihen kirjoitin mm.

Jos me luemme Jumalan Sanaa vain kirjaimena, ilman Hengen ilmoitusta, emme milloinkaan ole käsittävä Jumalan todellista olemusta ja ajatusta ihmislasta kohtaan. Vaikka tiettyjä asioita ei olekaan seikkaperäisesti selvitetty Jumalan Sanassa, suo kuitenkin oikea ymmärrys Jumalan olemuksesta ja Hänen kokonaisajatuksistansa meille mahdollisuuden nähdä oikea tie niissäkin asioissa, mitkä eivät kirjaimen mukaan ole niin ilmeisiä ja laajasti selvitettyjä. Väärä näkemys Jumalan todellisesta olemuksesta saattaa myös näkemään väärin itse asiassa kaiken sen, mitä Hänen Sanansa sisältää.

Yksi asia joka meidän on pakko viimeistään nyt käsittää aivan uudella ja lopullisella tavalla on se, ettei Jumalan rakkaus ja uskovaisen vaellus perustu vain sanoihin, vaan tekoihin ja todellisuuteen. Minua ovat vuosikausien ajan puhutelleet aivan erikoisella tavalla ne kaksi sanaa, jotka väistämättömästi nousevat esiin 1. Kor. 7 jakeissa 12-16. ”…ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan”. ”…suostuu …tahtoo”. Kun avioliitto solmitaan, lausuu kumpikin osapuoli tuossa tilanteessa: ”Tahdon!” Kuka on kuitenkaan koskaan tullut ajatelleeksi, mitä tuo yksi sana todellisuudessa ja käytännössä tarkoittaa? Kuka tulee ajatelleeksi yhden ainoan sanan sisältämää merkitystä? On helppoa lausua jotakin, mutta on paljon vaikeampi toteuttaa vaikka vain yhdenkin sanan velvoittama todellisuus.

Se mitä saamme kuulla yhä uudelleen ja uudelleen joidenkin ihmisten suusta, sisältää hämäävän todellisen vakuuttavuuden: ”Kyllä minä olen (olin) suostuvainen ja halukas jatkamaan hänen kanssansa; minä olen (olisin) tahtonut, mutta hän kuitenkin suunnittelee lähtemistä (lähti)!” ”Aivan Jumalan Sanan mukaisesti minä olen (olisin) tahtonut, mutta hän ei tahdo (tahtonut)!” Ja näiden vakuuttelujen johdosta me olemme valmiit tuomitsemaan toisen osapuolen Jumalan Sanan rikkojana, koska hän toisen halusta huolimatta ei itse halua tai ei halunnut. Mutta miten näkee Kaikkivaltias Jumala nämä asiat, sillä eihän todellakaan ole kysymys siitä, kestämmekö me toinen toisemme edessä, vaan Jumalan edessä?

Suotakoon minun aivan käytännön esimerkkien avulla tuoda julki jotakin, mikä selvittää meille mistä todella on kysymys. Riittääkö vain jonkin asian toteaminen ja vakuuttaminen, vai tarvitaanko sittenkin jotakin aivan muuta? Riittääkö Herran edessä se, jos uskoon tullessamme sanoimme ”tahdon”, mutta kuitenkin vaelluksemme aikana teoillamme osoitamme jotakin aivan muuta? Riittääkö avioliittomme koko taivalta varten se, jos vihkitilaisuudessa sanoimme: ”tahdon”? Olisiko mahdollista, että tuo meidän ”tahdon” sittenkin merkitsee enemmänkin: ”Minä en missään tapauksessa tahdo!”?

Minä olen monessa suhteessa allerginen ja tietyt aineet ja hajut aikaansaavat suoranaisen tukehtumisen tunteen. Suotakoon minun käyttää tätä aivan luonnollista ja konkreettista vaikeuttani esikuvana jollekin sellaiselle, mikä selvittää mistä on kysymys. Minun on helppo ymmärtää jokaista samoista oireista kärsivää, koska itse olen osallinen niistä. Toisen ymmärtäminen perustuu hyvin suuressa määrin omiin, samankaltaisiin kokemuksiin. Ajatelkaamme nyt kuviteltu esimerkki, että joku mies on naimisissa naisen kanssa, joka aikanaan sanoi hänelle ”tahdon” aivan samalla tavoin kuin jokainen tuossa tilanteessa sanoo. Nainen omalla tavallaan vetoaisi tähän sanaan koko avioliiton ajan, aivan kuin itse kukin olisi valmis tekemään. Jokaisessa elämän ristiriitatilanteessa hän yksinkertaisesti toteaisi: ”Sinä sanoit aikanaan tahtovasi elää kanssani ja teit sopimuksen yhteiselämästä! Sinun on siis tahdottava nytkin, koska meillä on elinikäinen sopimus!”

Kuka voisi väittää vastaan ja sanoa, että asia olisi toisin? Kuka tahansa vihkitilaisuudessa ollut voisi todistaa, että kumpikin sanoi ”tahdon” tai synonyyminä ”suostun”. Aivan samoin voitaisiin marssittaa esiin vaikka koko seurakunta todistamaan, että ainakin toinen osapuoli on kuuluvalla äänellä ilmoittanut yhä vieläkin tahtovansa, suostuvansa. Veli voisi todistaa veljen sanovan tahtovansa yhä edelleen, sisar voisi todistaa sisaren todella tahtovan kaikesta huolimatta. Ja tilanteen mukaan kukin vuorollaan tuomitaan jopa Jumalan Sanan pohjalta, koska ”ei tahdo vaikka toinen tahtoo”. Mutta siitäkö todellisuudessa on kysymys? Vain jonkin sanan toistamisesta ja vakuuttavalla tavalla lausumisesta?

Mies siis olisi naimisissa naisen kanssa, joka sanoo tahtovansa, ja mieskin omalta puoleltaan tahtoo. Kumpikin tahtoo, mutta mistä sitten syntyy tuo tilanne, joka johtaa tarpeeseen todistaa muiden ihmisten edessä omasta halukkuudesta ja tahtomisesta? Mies tahtoo asua tuon naisen kanssa, mutta onko riittävää kummankin tahtominen? Mies on allerginen monille asioille itsestään riippumattomista seikoista johtuen. Hän ei voi mitään sille millainen hän tässä suhteessa on, ja vaimo tietää sen, koska hän jo seurusteluaikana totesi aivastelun ja punoittavat silmät. Mutta entä jos vaimo haluaa sisustaa kodin allergiaa aiheuttavilla materiaaleilla ja tahtoo vuoteen vierellä olevan maljakollisen kukkia, jotka saavat miehen voimaan huonosti? Hän rakastaa noita niin ihania luonnon ihmeitä eikä voi olla katselematta niitä makuulla ollessansa. Toistuvasti hän vaihtaa uudet nuutuneiden tilalle, eikä välitä mitään siitä, että mies voimallisesti protestoi vastaan ja välillä heittää ne roskakoriin. Aivastelun hän toki ymmärtää ja pitää huolen siitä, että miehen yöpöydällä on jatkuvasti puhtaita nenäliinoja, että hän voi niistää vuotavan nenänsä ja pyyhkiä vetistäviä silmiänsä. Hengityksen vinkuva ääni ei häntä häiritse, sillä onhan hän tottunut siihen, että kuukaudesta toiseen miehen tila vain pahenee.

Kysymyksemme aivan tällaisen käytännön esimerkin perusteella kuuluu: ”Tahtooko vaimo todella elää tuon miehen kanssa? Suostuuko hän Jumalan Sanan mukaisesti asumaan hänen kanssaan?” Kirjaimen mukaisesti toki ei ole mitään huomauttamista, ennen kaikkea kun hän aamuin ja illoin ilmoittaa rakastavansa miestä ja nauttivansa hänen seurastaan. Mistään hinnasta hän ei haluaisi jäädä yksin tai toivoisi miehen poissaoloa edes muutamaksi päiväksi. Sukulaisille ja tuttaville hän vakuuttaa rakkauttansa miestä kohtaan ja kertoo suuresta huolenpidostansa ja kaikesta vaivannäöstänsä, mitä jatkuva nenäliinojen peseminen ja silittäminen merkitsee. Hän todella rakastaa miestä — vai rakastaako hän sittenkään häntä?

Jos miehen tila heikkenee siinä määrin, ettei hän enää pysty hengittämään ilman lääkkeitä ja jatkuvaa raittiissa ilmassa olemista, onko mies paha ja Jumalan Sanaa vastaan rikkova ihminen, jos hän jonakin päivänä lääkärin määräyksestä ottaa oman asunnon? Onko mies uskoton avioliittolupauksellensa, koska vaimo todella tahtoo elää hänen kanssansa eikä tahdo hänen lähtevän pois yhteisestä kodista? Voidaanko todella sanoa, että mies lähti ja jätti vaimon, vai tulisiko sittenkin sanoa, että miehen oli pakko henkensä pelastamiseksi etsiä jokin toinen paikka? Eli vaimo suorastaan ajoi miehen pois kotoa!

Me olemme tietyissä järkeilyissämme ja ajatuskuluissamme todella typeriä ja mielettömiä. Me emme useinkaan näe asian kokonaisuutta, vaan kiittelemme hyvää aviovaimoa rakkaudellisuudesta ja huolenpidosta, kun tämä sellaisella antaumuksella pesee miehellensä nenäliinoja ja jopa silittää ne, mutta emme lainkaan huomioi sitä, että koko huolenpito on aivan turhaa ja mieletöntä ja perusteetonta, koska se johtuu yksinomaan vaimon itsensä aiheuttamasta sairauden puhkeamisesta. Vaimo tahtoo miehensä pysyvän kotona ja pitää tästä huolen kaikin mahdollisin tavoin, mutta ei suostu poistamaan niitä tekijöitä, mitkä tekevät miehen olemisen kotona mahdottomaksi! Sana ”tahdon” ei siis merkitsekään vain tahtomista, vaan kaiken sen lopullisesti ulos heittämistä, mikä on esteenä todelliselle Jumalan tarkoittamalle yhteiselämälle!

On niin monenlaisia seikkoja, jotka toisistaan poiketen tekevät yhden ja toisen elämän mahdottomaksi. Ajatelkaamme myöskin toisin päin. Mies haluaa vaimonsa pysyvän kotona ja palvelevan häntä kaikin mahdollisin tavoin. Hän tahtoo todella, sillä hän on mies, joka tarvitsee vaimon, ja lukee Raamatusta ettei naisella ole lupaa jättää miestänsä ja lähteä pois kotoa. Mutta mitä sisältää tuo tahtominen tällaisessa tilanteessa? Mies tekee jatkuvasti asioita, jotka saavat vaimon voimaan huonosti, jopa siinä määrin, että tämä tuntee tukehtuvansa ahdistavaan ilmapiiriin. Hän on vaarassa joutua mielisairaalaan, mutta mies ei halua nähdä todellisuutta, vaan ajattelee vain omia oikeuksiansa miehenä. Jumala sanoo Sanassansa: ”Kirottu olkoon se, joka häpäisee isäänsä ja äitiänsä!” (5. Moos. 27:16) Mies jatkuvasti yllyttää lapset pilkkaamaan äitiä ja käyttää näitä joka tilanteessa välikappaleena itsensä ja vaimonsa välissä. Mitä isä ei itse rohkene vaimollensa osoittaa tai sanoa, sen hän panee lapset tekemään. Missä määrin kirous tulee lasten ylle, sen yksin Jumala tietää, mutta mies itse on kirouksen alla perheen päänä, jonka joka suhteessa tulisi suojella ja rakastaa vaimoansa, sekä kantaa vastuu myöskin lapsistansa ja näiden tekemisistä.

Kaikkea voitaisiin kuvata ikään kuin huoneella, jota lämmitetään puukamiinalla. Mies on mies eikä ole siinä mielessä herkkä kuin vaimonsa. Hän rakastaa lämpöä ja kääntää jatkuvasti pellin niin kiinni, että huone täyttyy savusta. Vaimo pakon sanelemana sietää aikansa savua suuresti kärsien, mutta vähitellen alkaa tuntea tukehtuvansa siihen. Hän rukoilee ja anoo miestänsä avaamaan enemmän peltiä, jotta olisi mahdollista hengittää, mutta mies ajattelee vain omaa itseänsä ja lämpimyyttänsä, ja vaimon anova katse ja silminnähtävä hätä eivät hätkäytä miestä lainkaan. Ajan mittaan vaimo tuntee loppunsa lähestyvän, sillä hän ei enää jaksa hengittää juuri lainkaan, ja välittämättä siitä mitä mies lukee Raamatusta, eräänä päivänä henkensä hädässä lähtee ja jättää miehensä savun sekaan. Onko hän nyt rikollinen Jumalan ja seurakunnan edessä, vai voitaisiinko ajatella, ettei hänellä ollut mitään muuta mahdollisuutta? Mies vaatimalla vaatii häntä takaisin, vedoten avioliittolupauksiin ja viranomaisilla olevaan paperiin. Hän todella tahtoo vaimon takaisin, tahtoo elää tämän kanssa, mutta vaimo ei tahdokaan, sillä hän pelkää henkensä edestä!

Kuka on syyllinen, kuka tahtoo ja kuka ei? Jokaiselle järkevälle ihmiselle on selvää näiden esimerkkien pohjalta, ettei pelkkä sana ”tahdon” tai ”suostun” merkitse yhtään mitään ilman käytännössä toteutettua elämää. Itseasiassa pitkätkään puheet eivät merkitse mitään, vaikka ne kestäisivät vuosikymmeniä. Toisen savustaminen ulos yhteisestä kodista välinpitämättömyydellä ja sydämen kovuudella ei missään suhteessa eroa suoranaisesta avioeron hakemisesta, se vain on niin hämäävän vanhurskas tapa tehdä mitä suurin rikos toista osapuolta kohtaan. Avioero voidaan tehdä omalla elämällä ja asennoitumisella, ja virallisen eropaperin hankkiminen on loppujen lopuksi vain jotakin inhimillistä, ihmisten edessä tapahtuvaa, jo tapahtuneen virallistaminen. Jumalan silmissä moni asia on jo saavuttanut äärirajansa ja ratkaisunsa, vaikka ihmiset eivät sitä tahtoisikaan tunnustaa. Monessa tapauksessa on aikaansaatu niin suuri vahinko, ettei mitään paluuta entiseen ole suuresta tahtomisesta huolimatta. On ylitetty rajat, peruuttamattomasti!

Jos mies ei rakasta ja kohtele vaimoansa Jumalan Sanan mukaisesti, on hän syyllinen niin Jumalan kuin ihmisten edessä, jos vaimo on pakotettu jättämään yhteinen koti. Monet asiat, joita mies saattaa välinpitämättömyydessänsä tehdä, ovat kuin naskalinpisto jalkapohjaan. Avioliiton asioita ei saa viedä julkisuuteen, ulos kodista. Mutta jos mies kuvainnollisesti jatkuvasti herättää vaimonsa naskalin pistolla kantapäähän ja kuitenkin vakuuttaa rakastavansa tätä, ei vaimo todellakaan voi olla syyllinen avioliiton pilaamiseen, jos hänen tuskanhuutonsa kaikuvat läpi kerrostalon tai lähiseudun. Jumala tuomitsee aina sen, joka on pahan aiheuttaja, ei sen kohdetta. Jokainen todellinen jumalanlapsi käsittää Isänsä olemuksen ja vanhurskauden, joka ei tässäkään kohdin poikkea Hänen kokonaiskuvastansa. Vaikka ihmiset eivät näkisikään todellisuutta, ovat silmät jotka näkevät ja korvat jotka kuulevat, ohitse kaiken inhimillisen!

Uskovainen ei ole jokainen joka itseänsä sellaiseksi kutsuu. Herra tunnustaa ainoastaan todelliset uskovaiset, jotka Hän tuntee, ja joille Hänen ei tarvitse sanoa: ”Menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät! Minä en ole koskaan tuntenut teitä!” Avioliitonkin alueella on laittomuutta, joka on vertaansa vailla! Tässä ajassa ulkokultaisuus on saavuttanut huippunsa, ja siten monien kohdalla pätee Paavalin ilmaisu: ”Heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman.” Miten he kieltävät sen? Teoillansa, eletyllä käytännöllänsä! Tässä kohden en voi olla ajattelematta yhä uudelleen sitä, mitä sanotaan 1. Tim. 5: 8: ”Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan  ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.” Millaisessa valossa meidän siis tulisi tämänkin sanankohdan perusteella nähdä se, kun 1. Kor. 7 puhutaan siitä, joka ei usko? Sanat ilman niitä vahvistavia tekoja eivät merkitse yhtään mitään, vaan päinvastoin tuovat tuomion monen ylle.

Se mitä ihminen tuo julki seurakunnassa tai yleensä julkisuudessa, ei ole mikään todiste hänen puolestansa jotakuta toista vastaan. Miellyttävä ulkoinen olemus on usein pettävää ulkokuorta, ja ainoastaan sydänten Tuntija tietää totuuden. Sen tähden kenenkään ihmisen ei tulisi lausua tuomiotansa tällaisten seikkojen perusteella kenenkään avioelämästä, koska avioliittovaikeudet eivät kuulu julkisuuteen, ja siten ei seurakuntakaan voi olla selvillä kaikista olosuhteista ja tekijöistä.

Jumala on järjestyksen Jumala, rauhan Jumala. Hän haluaa lapsiensa elävän sopusointuista elämää, missä jokainen tuntee olevansa tarpeellinen ja rakastettu. Seurakunnan keskuudessa ei kenenkään tulisi pyytää anteeksi olemassaoloaan, mikä ikävä kyllä monen kohdalla on todellisuutta vielä tänäkin päivänä.

Kirjoittaessani aikanaan edellä olevaa en ajatellut lainkaan luonnehäiriöisyyttä, mutta nyt itsekin hätkähdän huomatessani asiayhteyden.

Pian kirjoittamiseni jälkeen saimme vieraan Keski-Euroopasta, joka nuhteli minua kirjoitukseni johdosta ja aivan kuin paheksuen antoi minulle esimerkin siitä, kuinka todellinen uskovainen nainen suhtautuu kaikkeen kokemaansa. Hän kertoi kirjaimellisesti: ”Meidänkin maassamme on uskovainen nainen, jota mies jatkuvasti pahoinpitelee ja hän on koko ajan mustelmilla. Siitä huolimatta hän on sanonut useasti: ’Minä annan mieluummin tappaa itseni, kuin että lähtisin pois kotoa’.”

Avioliiton peruuttamattomuutta voidaan siis käyttää kuolettavana pakkokeinona, joka täysin riisuu aseista pahoinpidellyn ja kadottaa häneltä kaiken toivon jostakin paremmasta. Joka lukee kaiken vain lakina, julistaa itse asiassa: ”Avioliitto on peruuttamaton, eikä sinulla ole mitään mahdollisuutta jättää minua, vaikka tekisin sinulle mitä tahdon. Käsitätkö, että koska olemme naimisissa, on minulla oikeus tehdä sinulle mitä vain?”

Onko siis ihminen sidottu toiseen jopa hengen lähtemisen uhalla? Todella pelottava ajatus! Kun nyt puhumme luonnehäiriöisyydestä, tulee mieleeni tapaus erään seurakunnan piiristä. Mies ihastui yksinäisyydestä kärsivään, melko viehättävän näköiseen naiseen. Tämä kuitenkin oli kokenut todella kovia lapsuudessansa, ja kärsi tuolla hetkellä jonkin asteisesta mielenhäiriöstä. Miestä varoitettiin todella vakavasti menemästä naimisiin hänen kanssansa ennen kuin ongelma olisi ratkennut. Kukaan ei tuolla hetkellä käsittänyt miehen luonnehäiriöisyyttä, ja tässä tulee julki jotakin siitä, mitä tällaisen ihmisen mielessä liikkuu. Mies piti kovaa kiirettä ja vei naisen vihille ensi tilassa. Tarpeetonta mainita, että avioliitto oli täydellinen henkinen helvetti tuolle naiselle, sillä mies teki koko ajan mitä mielettömimpiä asioita. Vuosikymmeniä myöhemmin mies heikkona hetkenään myönsi: ”Jos et olisi ollut mielenhäiriössä, et olisi huolinut minua. Siksi halusin juuri silloin mennä naimisiin kanssasi!”

Tässä tulee korostetusti esiin se, kuinka LH-persoona etsii itsellensä henkilöä, jota hän voi alkuun hoivata ja jonkin ajan kuluttua heittäytyä hänen hoidettavaksensa kuin pienenä lapsena. Jos ajattelemme tätä nimenomaista tapausta tarkemmin, löydämme siitä yhden käsittämättömimmistä piirteistä LH-persoonassa. Olen joissakin yhteyksissä kertonut siitä, kuinka hän saattaa tehdä pahaa toiselle, vahingoittaa, haavoittaa, voidaksensa sitten auttaa ja lohduttaa. Tämä mies teki itse asiassa hyvin ilkeän teon saattaessansa toisen ihmisen avioon tilassa, jossa tämä ei tiennyt mitä hänelle todella tapahtuu. Myöhemmin tapahtuva ”hyvänä pito ja hoivaaminen” saavat siten hyvin kyseenalaisen leiman, etenkin kun voidaan jälkeenpäin todeta koko avioliiton olleen enemmänkin äiti-poika suhde kuin aviosuhde.

Tällaisissa olosuhteissa elänyt ihminen on siis jäänyt paitsi lähes kaikkea sitä, mitä inhimillisyyteen ja ihmisyyteen kuuluu. Hänessä on syntynyt eräänlainen tunnetyhjiö, joka aivan luonnon lakien mukaan pyrkii löytämään jotakin, mikä täyttäisi sen. Erikoisesti uskonnollisella alueella ollaan valmiita tuomitsemaan näitä ihmisiä, jotka aivan hehkuvat ja huokuvat huutoa: missä olisi joku, joka välittäisi minusta, missä olisi joku, joka osoittaisi minulle hellyyttä, lempeyttä, rakkautta, sillä minä en oikein edes tiedä mitä se on!?” Näiden ihmisten silmät saattavat suorastaan anoa rakkaudellisuutta sellaisella tavalla, että heidät leimataan haureellisiksi ja avionrikkojiksi!

Luonnehäiriöisyyden uhrien kohdalla on äärettömän tärkeätä tiedostaa tämä rakkauden ja välittämisen puutteen tuoma tyhjiö. Ihminen, jolta on riistetty itse asiassa kaikki inhimillisyys, jos hänessä vielä on hiukkanenkin elämää jäljellä, ei ensi sijassa ole kykenevä vastaanottamaan mitään monimutkaista. Hänen ensisijainen tarpeensa on saada tunne siitä, että joku edes hiukan välittää hänestä. Pienikin rakkauden osoitus palauttaa hänen olemukseensa jotakin siitä, mitä hän on kadottanut. Jo alan oppikirjojen mukaan potilas usein rakastuu terapeuttiinsa. Tässä yhteydessä lähes jokainen uhri rakastuu keneen tahansa, joka vain osoittaa oikeanlaista myötätuntoa ja ymmärtämystä.

Ny saamme myöskin melko laajakantoisen vastauksen siihen, miksi niin moni luonnehäiriöisyyden uhri ajautuu toisen luonnehäiriöisen syliin. On suorastaan inhottava tosiasia se, että useilla LH-persoonilla on aivan kuin korppikotkan aisti haistaa uhri pitkän matkan päästä. Uhri voi todella huonosti ja hänessä oleva tyhjiö huutaa täyttymistänsä. Tällaisessa tilanteessa tuntuu melkein mikä tahansa paremmalta kuin entinen. Todella vaarallinen tilanne!

”Matti oli elänyt jo pari vuosikymmentä luonnehäiriöisen Maijan kanssa. Seksielämää heillä oli siinä määrin, ettei sen suhteen voinut olla valittamista. Surullisinta kaikessa oli vain se, että seksi oli tullut korvikkeeksi kaikelle normaalille tunteiden esiin tuomiselle. Maijan kohdalla oli surullisen totta se, mikä koskee lähes kaikkia tällaisia ihmisiä. LH-persoona pitää paljosta puhumisesta ja hoitaakin usein sen puolen yksipuolisesti. Mutta jos näitä puhumisia analysoi hiukankaan, voidaan todeta jotakin hyvin mielenkiintoista: nämä ihmiset puhuvat paljon, keskustelevatkin mielellään, mutta vain pintapuolisista asioista. He eivät siedä lainkaan sitä, että puhe menisi arkaluonteisiin ihmisyyttä koskeviin asioihin. Puhua saa, mutta ei asioista, jotka pakottavat menemään itseensä, suorittamaan itsetutkistelua. Puhua saa, mutta ei missään tapauksessa mennä sellaisiin aiheisiin, jotka johtavat henkilökohtaisten asioiden julkituomiseen. Kaikkea leimaa siis tässäkin kohden tietynlainen salamyhkäisyys.

Matti siis joutui kuulemaan korvansa ja sielunsa puuduksiin kaikkea sitä, mitä puoliso hänelle kohdisti. Hän oli siis aivan käytännössä terapeutti, joka kuunteli ja kuunteli ja myötäili, saamatta kuitenkaan Maijan suojamuurin lävitse mitään mikä olisi voinut muuttaa Maijan olemusta. Niinpä hän eli oman sielunsa puoleen melko täydellisessä tyhjiössä, etenkin kun työpaikalla sai kokea melko tylyä kohtelua.

Maijalle puhuminen oli oikeastaan aivan turhaa itsepetosta, sillä sisimmässään Matti tiesi ja tunsi jo täydellisesti sen, että hänen äänensä kyllä kuultiin, mutta puhutun sanoma jäi täysin vaille huomiota. Niinpä hän jo vuosikausien ajan oli tuntenut olemuksessansa sanomattoman kaipuun sen puoleen, että joku todella kuuntelisi häntä ja ottaisi kantaa asioihin, eli edes hiukan välittäisi hänestä. Jo pelkkä kuuntelija, joka uskoisi hänen puhumansa, tuntui olevan melkoinen täyttymys hänen tyhjyydessänsä. Mutta tähän mennessä kukaan ystävistäkään, niistä vähäisistä, ei uskonut miehen vaikeuksien todellisuutta, sillä tunsivathan kaikki tämän suloisen vaimon, joka kaikkialla aivan säteili energiaa ja ystävällisyyttä!

Niin hullulta kuin se tuntuikin, olisi Matille kelvannut tässä tilanteessa melkein kuka tahansa naisihminen, joka suinkin vielä pysyi kasassa. Huh, huh, ajatteli Matti välillä, minähän olen jo aivan sekoamassa! Häntä saattaa ymmärtää vain sellainen, joka on joutunut tällaiseen tyhjiöön, joka on imetty tyhjäksi.

Televisiosta tuli tieteiselokuva, missä maahan tunkeutujien johtaja oli jonkinlainen avaruusolio. Tällä oli naisen pää, joka jonkinlaisilla letkuilla ja johdoilla oli yhdistetty näkymättömiin laitteisiin. Mutta tämä pää oli aivan sievän näköinen, ja puhui ainakin suurimman osan aikaa ystävällisesti. Ja tässä jäi Matin mieleen kuva, joka ei vieläkään ollut kadonnut. Tuolloin hän olisi tuntenut mitä suurimmaksi rikkaudeksi sen, jos hänellä olisi ollut kotonansa tuollainen pää, viis siihen menevistä letkuista ja johdoista, jos se vain olisi päivittäin tai edes silloin tällöin keskustellut syvällisesti hänen kanssansa ja lausunut ystävällisiä sanoja!

Tämä kertomus kuvaa mielestäni tavattoman hyvin sitä kaipausta, mikä ainakin kätketysti, ellei sitten tiedostetusti vallitsee jokaisessa luonnehäiriöisyyden uhrissa. Mikä tahansa ystävällisyys tai rakkaudellisuus merkitsee näille ihmisille tavattomasti. Siksi heitä ei saa tuomita väärin. Kuinka hirvittävällä tavalla tässä kohden lyödäänkään lyötyä ja saadaan aikaan aina vain syvempiä haavoja!

Mitä tästä opimme? Kysymys ei pohjimmaltaan ole mistään täysin mahdottomasta ja toivottomasta asiasta. Kalvava kysymys vain on se, miten on mahdollista tällainen kylmyys ja välinpitämättömyys niin maallisella kuin hengelliselläkin alueella. Mihin olemme päätymässä tässä modernissa ajassa narsistisuutemme kanssa? Me elämme yltäkylläisyydessä, mutta koska olemme tottuneet siihen, emme enää huomaa pinnallisuuttamme. Nyt ei ole kysymys rahoistamme tai omaisuudestamme, vaan jostakin sellaisesta, minkä antaminen ei maksa meille yhtään mitään, vaan mikä päinvastoin rikastuttaa meitä henkisesti. Pieni hymy ei maksa mitään, pieni rakkaudenosoitus ei maksa mitään, muutama kaunis todella tarkoitettu sana ei maksa mitään.

Mieleeni on ikuisiksi ajoiksi syöpynyt muutama lause. Niin kuin olen jo tuonut julki, olen saanut kokea luonnehäiriöistä kohtelua noin kolmenkymmenen vuoden ajan. Tietysti saatan olla huonomuistinen, tietysti saattaa olla niinkin, että kokemani negatiivisuus on lyönyt leimansa olemukseeni siinä määrin, että olen nähnyt kaiken ehkä väärässä valossa (sanon tämän niitä arvostelijoita varten, jotka ehkä haluaisivat tuoda tämän seikan esiin. Häh, hää! Sainpas teidät kiinni!), mutta en kuitenkaan usko sitä. Tuttavapiiriini on onneksi aina kuulunut muutama henkilö, jotka ovat olleet melko neutraaleja, muttei mitenkään kantaa ottavia. Siksi en niin suuresti ole pannut merkille heidän positiivista asennettansa itseäni kohtaan. Mutta en usko olevani väärässä, jos väitän että kuulin ensimmäiset todella positiivisesti tarkoitetut sanat vasta yli kahdenkymmenen viiden vuoden päästä siitä, kun olin aloittanut toimintani seurakunnallisissa piireissä. Tuolloin kuulin ensimmäiset lauseet, jotka todella olivat balsamia sielulleni, ja minkä kaltaista ei kukaan vielä ollut sanonut minulle koko aikuiselämäni aikana. Vierailulle tulleet naisihmiset tutustuivat toimistotiloihimme ja näkivät sen noin kaksi metriä leveän ja viisi metriä pitkän huoneen, joka toimi asuntonani. Silloin juuri oli yläkerrassa vapautunut noin 57 neliön huoneisto. Pähkäillessäni mitä tehdä, kehotti yksi vierailevista sisarista minua ottamaan asunnon sanoen: ”Markku, sinä ansaitset ja sinä tarvitset tuon asunnon!”

Ymmärtääkö sitä kukaan, mutta nuo pari sanaa saivat aivan uuden elämän syntymään olemuksessani, ja siitä alkoi jonkinlainen toipumiseni kaikesta siitä, mitä siihen asti olin saanut kokea!

Itsesääli on surkea asia, eikä tuota mitään hyvää kenellekään. En kerro tätä itsesäälistä, vaan kerron sen, koska siitä on tullut kuin jonkinlainen profetia elämääni ja kaikelle sille, mistä näissä kirjoituksissa puhumme. Aloitin hengellisen työni noin 30 vuotta sitten surukseni todeten, ettei hengellisyys merkitse ollenkaan vaikeuksien loppumista, vaan niiden todellista alkamista. Oli suurta kiistaa siitä, mitä minulle tulisi maksaa, ja kun sitten sain lähes kokotoimisesta työstäni noin 1000 mk kuukaudessa, todettiin sen olevan aivan liikaa minulle. Ei tässä kaikki, vaan sama henkilö, tietynlaisten erimielisyyksien jo vallatessa alaa, halusi vaihtaa muutaman sanan kanssani ja katsoi minua silmiin sanoen: ”Koska sinä olet nyt hyväksynyt tämän viran meidän keskellämme hengellisenä johtajana, saamme me tehdä sinulle mitä haluamme.” En aivan tarkoin muista sen aikaisia tuntemuksiani, mutta koska se tällaisella tavalla on syöpynyt mieleeni, oli sillä melko shokeeraava vaikutus.

Nyt lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen pidän tuota lausuntoa suorastaan profeetallisena, ei koskien omaa itseäni, vaan ylipäätänsä kaikkea hengellistä elämää. Jos lähdemme kaivelemaan ja tutkistelemaan kaikkia ongelmia uskonnollisella alalla, löydämme kaiun tuosta lausumasta kaikkialta. Se on eräänlainen luonnehäiriöisyyden sotahuuto, julistus. Ei kukaan normaali ja tervejärkinen ihminen edes lausu julki jotakin sellaista. Olin siis jo silloin tekemisissä enemmänkin mielenterveystyön kuin hengellisen työn kanssa. Jos kertoisin kaikesta kokemastani, menettäisin ehkä sen vähäisenkin rippeen arvovaltaa ja kunnioitusta, mitä olen onnistunut säilyttämään. Ja tässä törmäämme jälleen kerran tuohon seikkaan, joka on estänyt luonnehäiriöisyyden tulemisen julkisuuteen. Häpeä. Minäkin häpeän kaikkea sitä, mille pakostakin olen joutunut antamaan jonkinlaisen hyväksynnän vastoin tervettä itsetuntoa!

Minulle aina vakuutettiin kaiken tämän kuuluvan normaaliin elämään. Milloin ajauduin siihen tilaan, etten enää tiedostanut kaiken järjettömyyttä, sitä en osaa sanoa. Jos ihmisellä on sanoinkuvaamaton tuska niin avioliitossa kuin työelämässäkin, katoaa helposti taju niistä rajoista, missä ihminen on koskematon niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä. Uskonnollisuuden varjolla vaaditaan usein suorastaan mahdottomia asioita, eikä yhtään nähdä toisen ahdistusta tai kärsimystä. En itse, eikä kukaan mukaan tiedostanut sitä, että olin tekemässä henkistä kuolemaa. Johtuneeko siitä, että olin vain yksi monien joukossa?