Social Icons

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Narsistisen persoonallisuushäiriön ABC Osa 2




Irtautuminen vahingollisesta suhteesta

Asiantuntevia auttajia on hyvin vähän, ja ikävä kyllä jotkin näistäkin aikaansaavat uhreille turhia lisätuskia ja mietiskelyjä. Turhauttavaa on saada kuulla ryhmää vetävältä henkilöltä, kuinka helppoa loppujen lopuksi on irtautua narsistisesta suhteesta ja aloittaa uusi elämä. Ilmeisestikään ei tämä henkilö ole ollut muuta kuin narsistisessa suhteessa, jossa vahingollinen vaikutus on ollut hyvin rajattu.
(Käyttäessämme kirjoituksissamme lyhykäisyyden johdosta nimikkeitä narsismi ja narsisti, tarkoitamme joskus juuri vain tätä lievempää muotoa, mutta asiayhteydestä riippuen lukija voi itse päätellä milloin tarkoitamme narsistista persoonallisuushäiriötä!)
Miksi niin suuressa määrin selitetään uhrin väkivaltaisessa suhteessa viipyminen riippuvaisella persoonallisuudella tai läheisriippuvaisuudella? Eikö tämä käsite jo kerro meille, että on kysymys jostakin paljon laajemmasta ja suuremmasta, kuin mitä olemme olleet halukkaita näkemään ja uskomaan? On pakko olla kysymys todella merkittävistä voimista ja vaikutuksista, jotka aikaansaavat niin selvästi havaittavaa riippuvaisuutta ja sidonnaisuutta. (Muistutamme tässäkin, että uhrien kohdalla ensisijaisesti on kysymys ns. Tukholman syndroomasta!) Huomionarvoista on ainakin yhdistyksemme autettavien keskuudessa, että lähes jokaisesta saa erittäin myönteisen kuvan, niin että kirjoittaja on lukemattomia kertoja todennut näiden ihmisten olevan hienoimpia persoonia, mitä elämänsä aikana on kohdannut.
Lyhyen keskustelun tai puhelun aikana ei toki pysty luomaan kovin kattavaa kuvaa puhekumppanista, mutta yhdeksän vuoden aikana ei ole ollut kuin vain muutama soittaja, jonka kohdalla heti on tullut mieleen, että tällä täytyy olla aika pahoja mielenterveysongelmia. Lähes sataprosenttisesti ovat kaikki apua hakeneet olleet normaaleja, mutta hyvin haavoitettuja ja rikkinäisiä ihmisiä, monet heistä koulutettuja ja oppineita.
Helppo irtautua? Olisiko tämä väite sittenkin melko kevyesti lausuttu, kun todella ajattelee millaisten ihmisten kanssa on pohdittu näitä vakavia ongelmia? Ahdistuneiden soittajien joukossa on ollut ainakin kolme psykiatrian sairaanhoitajaa, lukuisia sairaanhoitajia, joitakin lääkäreitä ja muita korkeasti oppineita. Onpa soittanut muutama psykologi ja psykiatrikin, joiden kanssa keskustellessa on päädytty toteamaan, että olemme tekemisissä aikamme merkittävimmän mielenterveysongelman kanssa.
Jos elämän ahdistuneisuus on siinä määrin ongelma jollekin psykiatrian sairaanhoitajalle, että hän katsoo tarpeelliseksi hakea apua kirjoittajalta, tulisi jo tämän avata meidän silmämme näkemään, ettei ole kysymys mistään perin vähäisestä asiasta. En voi olla hymyilemättä tälle tilanteelle, jossa yhä vieläkin ihmettelen asemaani tässä työssä. Olen jo toisaalla maininnut kolme eri kohtaamista nuorten naispsykologien kanssa, joissa tuli selväksi, ettei näillä oman tunnustuksen mukaisesti ollut minkäänlaista käsitystä siihen aikaan luonnehäiriön nimellä kulkevasta asiasta. Hymyilyttää sekin, kuinka pari kesää sitten yksi psykiatri soitti, selvästi halukkaana keskustelemaan kanssani, ja lohdutti minua ajatuksella, ettei minun tule surra, jos joku apua hakeva joutuu psykoosiin keskustelumme aikana!
Kirjoittajan tiedot ovat rajalliset ja perustuvat suurimmalta osaltaan erilaisiin kokemuksiin ja noin yhdeksän vuoden auttamistyöhön (2013 12 vuotta). Kun puhumme erilaisista sidonnaisuuksista ja riippuvuuksista, kaipaisin edes jonkinlaista tämän alan koulutusta. Kenenkään ole pakko uskoa kaikkea kirjoittamaani, mutta itsekin olen hämmästyksellä joutunut toteamaan, ettei kaikkien näiden vuosien aikana pienintäkään ilmaisuani ole epäilty tai asetettu kyseenalaiseksi. Hyvin moni on lähestynyt nimenomaan ajatuksella, että kaikki pitää paikkansa jokaista sanaa myöten. Useampikin on todennut, että nettisivuillamme on luettavissa kaikki tarpeellinen, ja että verrattuna jopa maailmanlaajuisiin sivustoihin, siellä on oivalluksia, joita ei vielä kukaan muu ole esittänyt.
Rohkenen siis esittää näkemyksiäni omalla tavallani ammattilaisena, joka on käynyt sellaisen yliopiston ja korkeakoulun, missä ainoastaan voidaan saada todellinen kuva tältä alalta. Jokaisella on oikeus suhtautua kirjoittamaani omalla tavallaan. Esitän ajoittain ajatuksia, joiden tiedän olevan ensi näkemällä ristiriitaisia, mutta teen sen herättääkseni ajattelua ja keskustelua.
Selvä yleislinja kaikkina näinä vuosina on ollut, että jokaisen tuhoavaan suhteeseen joutuneen elämästä täytyy löytyä tekijöitä, jotka ovat johtaneet ”ei toivottavien tilanteiden” syntymiseen. Etsittäessä niitä ensisijaisesti heidän lapsuudestaan, ei varmaankaan olla harhateillä. Yleensä ottaen ovat lapsuuden vaikutukset jääneet aivan liian paljon kaiken muun selvittelyn varjoon. Mutta kun ajattelen ennen kaikkea sitä, miten lähes jokainen soittaja saa sisimpääni lämpimän tunteen ja ajatuksen, että tässä on todella hieno ihminen, tulevat mieleeni myös ne lukuisat mielenterveysalan korkeasti oppineet ihmiset, jotka ovat täysin ulalla ahdistuksensa kanssa. Olisiko jokaisella, tai edes useimmilla niin suuria ongelmia lapsuudessaan, että ne ovat saaneet heidät tekemään todella katastrofaalisia ratkaisuja?
Jos pahalaatuisen narsistin tunkeutuminen johonkin ihmiseen merkitsee aukkoja persoonallisuudessa ja sen turvajärjestelmissä, jotka ovat voineet syntyä vain lapsuudessa tai nuoruudessa, niin mikä on ongelmamme ydin? Lukuisat yhteenotot ja omat kokemuksetkin noin neljänkymmenen vuoden ajalta puhuvat aivan omalaatuista kieltään, jota ainakin kirjoittaja on oppinut ymmärtämään. Missä ovat meidän ongelmiemme alkuperät, lähtökohdat, ketkä kaikki ovat kokeneet vajavaisen lapsuuden ja nuoruudenkin, kenellä on taipumus sokeuteen vahingollisten ihmisten lähestyessä? Ketkä antavat väärämielisten ihmisten tunkeutua sisälleen tai kävellä lävitseen, joidenkin elämättömien ja elettyjen vaiheiden johdosta?
Maailmankuulu tutkija Robert Hare (Ilman omaatuntoa, Gilgames) on erikoistunut kriminaalipsykologiaan, mutta tunnustaa avoimesti tulevansa aina uudelleen psykopaattien pettämäksi. Lukuisat yhteydenotot todistavat jatkuvasti siitä, kuinka etenkin huoltajuuskiistoissa psykopaatit ryntäävät kuvainnollisesti kuin preussilaista pikamarssia monenlaisten ammattilaisten sisään ja lävitse. Onko kaikilla näillä viranomaisilla suuria ongelmia lapsuudenkokemusten kanssa? Eiköhän enemmänkin ole kysymys siitä, että keskuudessamme on aivan uskomattoman erehdyttäviä ihmisiä, jotka saavat osakseen aivan ansaitsematonta uskottavuutta, jonkun tai joidenkin toisten ihmisten vahingoksi!
Meidän on pakko myöntää olevamme tekemisissä ehkä vaikeimman mielenterveydellisen ongelman kanssa, mutta on toisaalta anteeksiantamatonta se, kuinka vähän tietyillä aloilla on halua saada tietoa tältä alueelta. Syyllistytään aivan liian moniin mainemurhiin ja vääriin diagnooseihin, koska ihmisellä on taipumus kulkea siitä, missä aita on matalin. Vaikka ratkaisujen tekeminen oikeuslaitoksessa tai muualla on hyvin vaikeaa, tulisi päättäjillä kuitenkin olla enemmän tietoa tältäkin alalta, jotta tarpeellisia näkökantoja edes harkittaisiin enemmän kuin nykyisin.
Mitä haluamme tällä sanoa? Ehkä ensisijaisesti sen, että jos näin korkeasti koulutetut henkilöt eivät ole kykeneviä näkemään missä mennään narsistisen persoonallisuushäiriön alueella, niin miksi tulisi aivan tavallisten kansalaisten tuntea itsesyytöksiä ja häpeää tilanteensa johdosta? Vahingolliseen ihmissuhteeseen joutuminen voi tapahtua ja on tapahtunutkin aivan normaaleille ja vahvoille persoonille, ja lapsuuden ongelmat tulevat merkittävään valoon vasta kun puhumme irtautumisvaiheesta. Oli lapsuus millainen tahansa, ei sillä ole niinkään merkitystä, yleisesti ottaen, puolison valinnassa tai väärän ihmissuhteen luomisessa. Kuka ei olisi hurmaava ja ihana persoona nuoruudessaan tai seurankaipuussaan? Rakkaus tekee kenet tahansa sokeaksi; tosin meidän tulee aina varoa umpisokeutta! Hätäkellot soivat ikävä kyllä aivan samalla tavalla kuin hääkellotkin, koska ne tulevat samasta tornista, sointu vain on erilainen!
Irtautumisvaiheessa voimme pohdiskella lapsuuden traumojen tai huonojen kokemusten vaikutusta ihmisen kykyyn oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Tietynlainen luonteen lujuus antaa pohjaa rohkeudelle ja järkeville teoille, mutta tässä kohden joudumme ottamaan esiin todella vakavan ja unohdetun seikan. Vaikka uhrillamme olisi ollut millaiset valmiudet elämään tahansa, on jotakin todella merkittävää ehtinyt tapahtumaan väkivaltaisen suhteen aikana, on se sitten kestänyt vain vuoden tai viisikymmentä vuotta! Yleinen näkemys on, että varhaisimmat merkit väärästä ratkaisusta saattavat ilmetä jopa kahden kuukauden kuluttua, hyvin lievinä, mutta usein vasta noin kahden vuoden kuluttua todellinen tilanne alkaa valjeta.
Jossakin mielessä uhri on poikkeuksetta mennyt naimisiin näyttelijän kanssa, jonka rooliasu ja itse roolikin on niin hyvin työstetty, ettei sitä tarkempikaan havainnoija osaa erottaa todellisesta elämästä. Naamiona terve mieli! Normaalitkin ihmiset elävät suuren osan elämäänsä vaihtelevissa rooleissa, olematta aivan oma itsensä. He ehkä kuitenkin ovat tietoisia rooleistaan, niin että joskus häpeävätkin pakollisissa tilanteissa. Narsistisesti persoonallisuushäiriöinen häpeää aivan omalla tavallaan, pyytämättä koskaan anteeksi. Hän kompensoi vajavaisuutensa ja epäonnistumisensa mitä merkillisimmillä rituaaleilla, joita emme ehkä milloinkaan tule täysin ymmärtämään. Tämä valeasu ja naamio ovat niin harhaanjohtavia ja todellisen tuntuisia, että kestää siis noin kaksi vuotta, ennen kuin roolihenkilö monestakin tekijästä johtuen alkaa väsyä, ja naamio alkaa kutittaa tai muuten tuntua epämukavalta. Tulee tarve pukeutua uuteen asuun, suorittaa uusi meikkaus. Seuralainen on ymmällään, ei tiedä mitä ajatella. Ainoa selvä ajatus taitaa olla, että nyt on tainnut tulla tehtyä todella suuri väärä ratkaisu!
Yhden kirjojemme miehen vaimo on oivallinen esimerkki tästä naamioinnista ja roolileikistä, joka ei todellisuudessa ole uhrille leikkiä. Jossakin vaiheessa tämä alkoi muuttaa ääntäänkin päivä päivältä yhä enemmän. Elekieli oli jo kautta vuosien ollut todella laaja ja ärsyttävä, mutta nyt mies sai kokea elävänsä aivan uudenlaisen persoonan kanssa. Vaihtelustahan se meni jonkin aikaa, etenkin kun sukupuolielämässä oli alkoholikin mukana, joka sai hetkeksi unohtamaan arjen, ja ”vieras nainen” tuntui oikeastaan aika seksikkäältä!
Jossakin vaiheessa mies alkoi todella tympääntyä, todeten olevansa väsynyt tähän vaimon näytelmähahmoon, julkituoden kyllästymisensä. Siihen vaimo totesi yksikantaan: ”Minä olen löytänyt itselleni uuden persoonallisuuden, ja pidän siitä kovasti!” Kenenkään muistissa ei ole mitä sitten tapahtui, mutta uusi hahmo jatkoi olemassaoloaan jonkin aikaa.
Merkittävää tässä kaikessa on, ettei ulkopuolinen maailma juurikaan pane merkille näitä rooleja, johtuneeko siitä, että erilaiset naamiot ja roolit ovat niin yleisiä keskuudessamme. Teennäisyyden tulisi olla helpommin havaittavissa, mutta onko sen näkeminen vain muutamien etuoikeus?
Olin kerran palaamassa Helsingistä, kun satuin junassa pienehköön Intercityn osastoon, jossa istui useampiakin johtajatason miehiä ja heidän alaisiaan naisia. Siitä on jo lähes kymmenen vuotta, mutta tuo tilanne jäi mieleeni jonakin merkittävänä näytelmänä. Oikeastaan kukaan tuossa osastossa ei ollut oma itsensä, vaan veti mitä huvittavinta roolia, aivan kuin jossakin renessanssiaikaisessa, ehkä Ranskaan sijoittuvassa komediassa. Miehiltä puuttuivat vain röyhelöhepenet, peruukki ja valkoinen meikki naamasta!
Olin paljon kuullut tai lukenut näistä rooleista, mutta en vielä koskaan ollut elävässä elämässä nähnyt juuri tätä teeskentelyn haaraa. Johtuneeko juuri näin laajamittaisesta roolileikistä, että kiusaajat niin helposti sulautuvat suurempiin massoihin, eikä heitä juurikaan erota muista? Ovatko omat roolileikkimme syynä siihen, että olemme niin haluttomia oikealla tavalla tuomitsemaan vääriä tekoja ja asenteita, jotka silmissämme näyttävät viattomilta ja normaaleilta, mutta jotka kuitenkin tuhoavat lukemattomia kanssamatkaajiamme?
Ammattimainen näyttelijä terveenä ihmisenä on varmaankin tietoinen rooleistaan ja erottaa ne normaalista elämästä. Olen kuitenkin lukenut joistakin rooliin eläytymisistä, mitkä hyvin laajakantoisina ja erikoisina ovat lyöneet esittäjäänsä niin syvän leiman ja vaikutuksen, että hän eräällä lailla on kadonnut roolihahmoonsa. Eläytyminen on mennyt liian pitkälle ja oma persoona on omaksunut roolihahmon piirteet.
Harjoitteluvaiheessa, etenkin merkittävämmän roolin ollessa kyseessä, muutetaan ulkonäköä, annetaan parran tai hiusten kasvaa, jopa lihotetaan tai laihdutetaan itseään paremmin osaan sopivaksi. Ei ole ihme jos näytteleminen osaltaan muuttaa esittäjän persoonaakin enemmän tai vähemmän pysyvästi. Tietynlaisiin rooleihin valitaan usein sama henkilö luonnenäyttelijänä, mikä ei voi olla vaikuttamatta tämän persoonaan. Tai toisaalta ehkä joku jatkuvasti psykopaattia esittävä saattaa hyvinkin olla liiankin yhtä roolihahmonsa kanssa, koska on niin vakuuttava roolissaan!
Olemme selvästi osoittaneet narsistisen persoonallisuushäiriön teatraalisuuden ja loputtomat roolihahmojen esittämiset. Kun normaali näyttelijä kotonaan on varmaankin ainakin suurimman osan aikaa oma itsensä, ei oikeastaan kukaan vielä ole päässyt selvyyteen narsistipuolisonsa todellisesta persoonallisuudesta. Aikanaan rakastuttiin sen aikaiseen persoonallisuuteen, mistä nyt ei ole jälkeäkään – oliko se kiusaajamme todellinen hahmo, vaiko noin kahden vuoden kuluttua esiin tuleva, aivan toisenlainen, paljon negatiivisempi hahmo? Miten missäkin ja milloin, näitä hahmoja on vaihteleva määrä, kahdesta lukuisiin.
Mitä tahdomme tällä sanoa? Jotkut ovat kiinnostuneet teatterista, toiset eivät. Kiusaajat ovat alan ammattilaisia, mutta eivät milloinkaan ole kertoneet todellisesta alastaan uhrilleen, vaan tämä saa sitten vuosikausiakin arvailla ahdistuksensa ja pahoinvointinsa syytä. Systeemiin kuuluu tämä salaperäisyys, niin että jo alusta alkaen olemme puhuneet siitä kuinka ihmisten ahdistukselta puuttuu nimi, koska kaikki on niin salaperäistä ja käsittämätöntä. Kirjoittajallekin on vielä jokainen kiusaaja melko suuri salaisuus. Edes kolmekymmentä vuotta ei suo selvää ja riittävää kuvaa roolihahmojen runsauden takia. Mikä koetusta ja nähdystä on todellista, mikä ei?
En koskaan ole rakastanut oopperaa tai teatteria, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jo pienestä lapsesta pitäen, niinä harvoina hetkinä kun seurasin näytelmää, kiinnittyi huomioni enemmänkin lavasteisiin ja niiden rakenteeseen, kuin itse esitykseen. Jollain lailla vaivasi tuttujen ihmisten eläytyminen sellaiseen, mitä he itse eivät olleet. Myös huvipuistoissa mietin miten eri lavasteet ja kummajaiset olisi tullut muovata ja maalata eri lailla, jotta ne olisivat näyttäneet luonnollisemmalta tai oikeammalta. Jo nuorena siis halusin tietää mitä minkin lavasteen ja liikkuvan esineen takana tai sisällä on.
Ymmärrän nyt erittäin hyvin niitä ihmisiä, jotka eivät tienneet lähtevänsä mukaan johonkin heille vieraaseen ja epämiellyttävään esitykseen. Kaikki elämässä kohtaamamme vaikuttaa jollakin tavoin persoonaamme, etenkin pitkäkestoisena. Meidät voidaan pakottaa omaksumaan asioita, joista emme ollenkaan pidä, ja joita vastustamme ensi alkuun. Tottumus on kuitenkin valtavan suuri voima, minkä tietävät meitä hyväkseen käyttävät piirit. Ilman liiallisia aasinsiltoja voimme heti alkuun puhua aivopesusta, joka on laajempaa kuin kukaan haluaisi uskoa. Aivopesua on itse asiassa kaikki jatkuvasti toistuva informaatio, joka kohdistetaan meihin vastoin tahtoamme jatkuvasti, keskeytyksettä. Se perustuu jonkun toisen tahon tahtoon ja tarkoitusperiin, kieltäen kohteensa perusinhimilliset oikeudet. Luonnon meille suoma valinnanvapaus tallataan jalkojen alle, koska emme kelpaa sellaisena, mikä on perusolemuksemme.
Aivopesua on sekin, kun meidät pakotetaan jonkun toisen ihmisen läsnäoloon seuraamaan päivästä toiseen hänen suoritustaan, roolihahmoaan. Meille on itsestään selvää mitä tämä kaikki vaikuttaa lapsiin, jotka hankkivat suurimman osan tietoisuuttaan vanhemmiltaan, omaksuen sen elämänmallin, mikä kotona vallitsee. Tämä on selvä luonnon valinta, mutta aikuisen joutuessa kohtaamaan tilanteen, jossa häntä elämänsä kypsyydessä aletaan aivan kuin uudelleen kouluttaa ja muuttaa hänen vakiintunutta persoonallisuuttaan ja halujaan ja tarpeitaan, puhumme jo aivopesusta ja suorastaan rikollisuudesta.
On itsestään selvää, ettei kukaan normaali ihminen pyri edellä mainittuun, vaan kysymys täytyy olla henkilöistä, joiden oma persoonallisuus on jäänyt puutteelliseksi tai kokenut vakavia rikkomuksia. Martti Paloheimon kirjan ”Kotivammaisuuden synty” mukaan keskuudessamme on paljon ihmisiä, jotka jo kotonaan ovat saaneet niin syviä henkisiä vammoja, etteivät yksinkertaisesti ole kykeneviä luomaan normaaleja ihmissuhteita. Esim. nuoret miehet etsivät korviketta äitihahmolle ja heittäytyvät kuin pieninä lapsina vaimonsa hoidettavaksi, osallistumatta ollenkaan perheen normaaleihin toimintoihin. Ainoaksi merkittäväksi yhteiselämän muodoksi jää siten usein vain seksi.
Kun puhumme nyt tällaisista tilanteista irtautumisesta, tulee meidän nähdä millaisissa olosuhteissa avun hakijat ovat joutuneet elämään vuosikymmeniäkin. Kukaan heistä ei ollut valmistautunut sen kaltaiseen ihmissuhteeseen, jossa pahoinvointi hiipi heidän elämäänsä todella salakavalasti ja hitaasti, niin että sen huomasi vasta useamman vuoden kuluttua. Jotakin merkittävästi sitovaa oli tapahtunut jo niin pitkän ajan kuluessa, että silmien alkaessa avautua, oli irtautumisen ajatus ja mahdollisuus monen esteen takana. Moni kiusaaja piti huolen ensimmäisen lapsen syntymästä, ehkä yksinomaisena tarkoituksenaan naisen peruuttamattomasti itseensä sitominen. Kuka lähtisi pois kotoaan parikuukautisen tai – vuotiaan vauvan kanssa?
Seurattuaan kohtaamaansa teatteria näinkin monen vuoden ajan, ei uhri enää ole selvästi tietoinen omasta roolistaan, vaan osallisuus vastentahtoiseen teatteriin on pakostakin muuttanut häntä ja hänen persoonallisuuttaankin. Eihän hän ole aivan tervekään, vaan hänellä on lapsuudentraumoja, hän on jollain lailla outo ensi alkuun! Kerromme nyt yksinomaan siitä, mitä puoliso tai muu omainen on hänelle viestittänyt siitä lähtien, kun yhteiselämä alkoi. Lähes sataprosenttisesti on uhrit leimattu jollakin tavoin mielenhäiriöisiksi. Tilanteen kehittyessä on tämä diagnoosi vain pahentunut, niin että viimeistään uhrin alkaessa osoittaa mieltään kaikkea kokemaansa kohtaa ja uhatessa lähteä pois, nimetään hänet täysin hulluksi, mielisairaaksi.
Jos uhri todella olisi tietoinen tilanteestaan, ei hän sellaisella vakavuudella ottaisi vastaan näitä syytöksiä, mutta rakkaan ihmisen vakuutteluihin suhtaudutaan aina vakavasti. Kuinka usein sainkaan itse kuulla vakuutteluja omasta henkisestä tilastani useammaltakin läheiseltä ihmiseltä! Moneen vuoteen ei oikeastaan kukaan rohjennut käyttää selviä ilmaisuja, mutta mitä erilaisimmilla vihjailuilla ja tiettyihin asioihin viittaamalla tahdottiin tietoisuuteeni iskostaa, että en ole ollenkaan niin vahva ja normaali ihminen, kuin halusin antaa ymmärtää. Ja nyt tulen juuri siihen seikkaan, jota en ehkä vieläkään ole työstänyt tarpeeksi, ja joka vasta nyt selvästi tulee mieleeni. Lähes jokainen halusi samaistua sairaalla tavalla kanssani, rakkauden ja läheisyyden varjolla, taka-ajatuksena kuitenkin minun vahingoittamiseni, usein alitajuisestikin.
Uskoin olevani seurakuntatyössä, mutta tänä päivänä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että olin enemmänkin mielenterveystyöläinen ja terapeutti!
Vasta nyt alkaa tämä tietty puoli valjeta minulle tämän kirjoittamiseni johdosta, ja saan omalle itselleni selitystä siihen, miksi niin syvällisesti sallin sitoa itseni asioihin, joita en sisäisessä ihmisessäni voinut hyväksyä. Tarpeeksi voimakas huonovointisuus ja henkinen väsymys lamauttavat kenen tahansa ihmisen, niin että hän kaiken seurauksena antaa kohdella itseään halventavalla tavalla ja sallii aivan törkeänkin hyväksi käyttämisen.
Esim. pidin eräänlaisen jatkuvan vakuuttelun ja oikeastaan aivopesunkin pohjalta aivan luonnollisena sen seikan, että lähes kaikki maahamme kuuluvat, työhöni liittyvät varat, lähetettiin Saksaan yksinomaan työni mahdottomaksi tekemiseksi. Tuohon aikaan minulla oli useampiakin vakavia sairauksia, niin etten voinut olla paljonkaan muussa työssä, vaikka joidenkin henkilöiden tarkoitus oli, että tekisin kaiken käännöstyöni vapaaehtoisesti. Käytännön seikat veivät alusta alkaen kaiken siihen, että olin riippuvainen tuosta suomentamisestani, vaikka vuosikausia yritin liiketoimintaa huonolla menestyksellä, koska edes vaimoni ei ollut siinä mukana ja auttamassa.
Joillekin ihmisille ei mikään tekemiseni riittänyt, aivan kuten on narsistisen persoonallisuushäiriön kohdalla. Joukko henkilöitä teki tuon kolmenkymmenen vuoden aikana kaikkensa tuhotakseen työni ja aivan konkreettisesti pilatakseen maineeni. Minulta haluttiin pois virka ja tehtävä, jotta muut saisivat ne.
Hengellisen elämän alueella on totuttu siihen, että kaikki asiat selvitetään sisäisesti, eikä likapyykkiä saa pestä ulkopuolisten nähden. Eräällä tavalla tuli kääntää poskea toisensa perään, jotta seurakunnan maine säilyisi, eikä käytettäisi ulkopuolisia tuomareita. Hyväksyin tämän periaatteen, mutta nyt olen asioista eri mieltä. Jos jokin hyvänä alkanut asia turmellaan väärillä asenteilla ja väärämielisyydellä, tuhoten lukemattomia ihmiselämiä, pilaten yhteisön maine ulkopuolellakin, ovat minusta riippumattomat tekijät johtaneet asioiden julkisuuteen tulemiseen. Paljastamalla rehellisesti vääryydet, toimimme todellisuudessa kaikkien parhaaksi!
Nimenomaan asioiden salailu on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa hengellisiin asioihin on alettu suhtautua ennennäkemättömällä varauksellisuudella.
Nyt historiankin vahvistaessa aikaisemmat epäilyt, voin todeta, että oikeastaan jokainen syyttäjäni samaistui sairaalla tavalla kanssani, projisoiden minuun omat heikkoutensa, virheensä ja vääryytensä. Joka syytti minua varojen pimittämisestä, teki sitä itse. Ei ole oikeastaan mitään pahuutta, mistä minua ei olisi syytetty. Pelottavaa on vain se, että nyt olen joutunut, niin monen seurakunnallisen vuoden jälkeen, toteamaan tietäväni henkisestä väkivallasta enemmän kuin moni muu.
Onnistuin tietyltä osin työssäni yhtä hyvin kuin eräs pieni ryhmä aikanaan jossakin idän maassa. Isä ja poika olivat matkalla kävellen aasin vierellä. Väkijoukot nauroivat heille, kun olivat niin tyhmiä, ettei kumpikaan istunut aasin selässä. Niinpä isä nosti poikansa aasin selkään, kävellen ja taluttaen aasia. Poika sai nyt kuulla ankarat moitteet, kun antoi vanhan isän kävellä. Vaihdettiin paikkaa, ja poika talutti eläintä. Olipa siinä kelvoton isä, kun istui itse mukavasti aasin selässä ja antoi pienen poikansa kävellä! Oppineena nuhteista istuivat kummatkin aasin selkään tuntien mielihyvää erinomaisesta ratkaisusta. Uskomatonta, eihän aasiparka jaksa kahta ihmistä kantaa, pettäväthän sen jalat jo aivan selvästi! Nyt alkoi jo riittää sekä isälle ja pojalle, jotka hyppäsivät maahan ja nostivat aasin selkäänsä! Voi hyvänen aika, nyt oli todistettu kummankin hulluus, kun kantoivat aasia selässään!
Olenkohan minäkin ollut yhtä hullu, kantaessani niin montaa aasia selässäni? Eräässä mielessä kaikki kiusaajani jossakin vaiheessa heittäytyivät kannettavakseni, osoittamatta minkäänlaista kiitollisuutta. Päinvastoin on minut nyt tuomittu vääräoppiseksi, suorastaan rikolliseksi, jolle ei kuitenkaan ole katsottu tai ei katsota tarpeelliseksi ilmoittaa rikkomuksiaan.
Meidät siis niin helposti syyllistetään aivan kohtuuttomastikin, sitoen meidät aivan uskomattomiin asioihin. Jos ei yksi ihminen saa meitä vakuuttuneiksi mitättömyydestämme ja syyllisyydestämme, etsitään apuvoimia vahvistamaan diagnoosi. Eli narsistisen persoonallisuushäiriön alueella henget huutavat avuksi henkiä, tarkoittaen, että kiusaajalle löytyy samanmielisyyttä ja apua aina tarvittaessa. Tämän olen saanut kokea useita kertoja, hämmästellen ihmisten tuuliviirimäisyyttä. Joillakin on käsittämätön kyky manipuloida tarvittavia ihmisiä omien tarkoitusperien toteuttamiseksi.
Kotona oli vaikeaa, työssä oli vaikeaa. Kukaan ei uskonut olevan olemassakaan jotakin siitä, mistä yritin puhua, kenelle milloinkin. Edes parhaat ystäväni eivät uskoneet hätääni ja esittämiäni todisteita, vedoten veljelliseen rakkauteen, joka haluaa nähdä vain hyviä asioita. Aivan korkeimmalta taholtakin minua kiellettiin puuttumasta negatiivisiin asioihin ja käskettiin puhua vain hyviä asioita. Suorastaan kammosin tilannettani, haluten paeta siitä, mutta olemukseni oli siinä määrin rikki ja avuton, että toteutin sitä mitä useimmat asemaani joutuneet tekevät. Nyt tunnettu paha olo oli parempi kuin tuntemattomaan heittäytyminen, mahdollisesti tuntemattoman pahan olon kohtaaminen. Irtautumishalussani ei yksikään ihminen tukenut minua, uskonut todellista hätääni. Voin siis väittää ymmärtäväni todella rikottuja ja ahdistettuja ihmisiä.
Jossakin vaiheessa sitten kohtasin muutaman ihmisen, jotka äärimmäisessä tilanteessa, viime hetkellä, antoivat jonkinlaisen potkun oikeaan suuntaan. Yhtäkkiä pidin pienessä joukossa puheen, joka teki suuren vaikutuksen kuulijoihin ja itseenikin. Tajusin olevani ihminen, persoona, jolla on omat oikeutensa, joita kukaan toinen ihminen ei voi kiistää. Helpotus oli valtava, mutta vain alku kamppailulle, jota käyn vieläkin jossakin määrin, joillakin alueilla. Irtautuminen, pahasta olosta pois lähteminen, on useimmille pitkä prosessi, jota ei tule vähätellä. Ihminen ei siis lähde pois vain joistakin tilanteista, ihmissuhteista, vaan hänen on irtauduttava myös kaikesta pahasta olosta, itseensä injektoidusta toisen ihmisen vaikutuksesta. Nämä pahat kokemukset ja vääryydet ovat kestäneet vuosia tai vuosikymmeniä, vain harva kykenee karistamaan kaiken vääryyden hetkessä. Aivan kuten alkoholisti on alkoholisti elämänsä loppuun asti, kykenemättä enää juomaan lasillistakaan, aivan samoin narsistisen persoonallisuushäiriön uhri omalla tavallaan on ollut tekemisissä itselleen hallitsemattomien asioiden kanssa, joutuen koko loppuelämänsä varomaan samanlaisia kokemuksia. Hänen irtautumisprosessinsa saattaa kestää hautaan asti. Tämä ei ole masentava tieto ja väite, vaan tuomme tämän julki ystävällismielisenä varoituksena ja suojana meille jokaiselle. Meidän oikeuksiamme ei enää kenelläkään ole oikeus loukata, ja pakomme syyllisyydestä ja häpeästä on jalo ja suuri prosessi, jota kenenkään ei tule vähätellä tai yrittää häiritä.

Markku Vuori
Copyright 2010-03-25

ihminentavattavissa.net


maanantai 18. marraskuuta 2013

Minä olen kaikessa parempi kuin sinä osa 4



Pimeyden voimat


Maija siis odotti kesälomalta paljon, kuten Jussikin. Kummankin perheet muistivat jokaisen kesän omalla tavallaan, melko surullisella. Jokainenhan rakastaa kesää tässä maassa, missä siitä saa nauttia niin lyhyen aikaa. Olisi siis suotavaa jo kansanterveydellisistä syistä, että jokainen saisi tuona aikana koota voimia talven pimeyttä varten. Mutta jossakin määrin mainitsemiemme perheiden voimavarat kerättiin, jos niitä yleensä jäi tallelle, palvelemaan näitä pimeyden voimia, jotka pohjattoman kaivon tavoin imivät itseensä kaiken saatavissa olevan energian.
Jussin poika pelastui isänsä itsekkyyden ja kasvattajan roolin ansiosta. Jotakin hyvää voi joskus seurata pahasta. Isä halusi osoittaa olevansa hyvä kasvattaja ja vaimon tuli tuntea nahoissaan äitiytensä mitättömyys. Niinpä lapsi eli suurimman osan lapsuuttaan Jussin vanhempien luona, ja nuoruuden koittaessa hänet sijoitettiin hyvämaineiseen sisäoppilaitokseen. Hän siis menetti melkoisen määrän äitiyttä ja isyyttä, mutta ilmeisestikin säilytti mielenterveytensä, mitä ei voida sanoa monista hänen kaltaisistaan lh-ongelman kanssa painivista lapsista.
Lapset surettavat kaikkein eniten puhuessamme näistä asioista. Monissa perheissä he menettävät itse asiassa kaiken sen, mitä lapsuuteen toisenlaisissa olosuhteissa kuuluisi. Jotta heille jäisi edes jotakin heille kuuluvaa, joutuu terve vanhempi uhraamaan valtavan määrän energiaa ja persoonallisuuttaan tälle uhrialttarille. Selvääkin selvempää on, että nämä ihmiset kokevat hidastetun ja henkisen kuoleman, mitä juuri koskaan ei panna merkille. On vain tapahtunut niin ja niin ikävästi, eikä kukaan pysty selittämään tämän menetyksen kauhistuttavuutta. Jos isä tai äiti on tehnyt itsemurhan tai jonkin muun selittämättömän teon, jäljelle jäänyt itkuisin silmin kertoo sydän pakahtuen teon odottamattomuudesta, vaikka itse olisi vuosikausien ajan koko energiallaan ollut ajamassa toista tähän tekoon!
Tiedotusvälineissä kerrottuja surullisia tapauksia kauhistellaan, mutta harvempi tulee ajatelleeksi sitä, mikä kaiken takana todellisuudessa on. Vain jotakin asioista kokenut voi käsittää, kuinka vuosikausia kestänyt aivopesu, mitätöinti, jatkuva ärsyttäminen ja provosointi voi vaikuttaa keneen tahansa terveenä pidettyyn ihmiseen, niin että jossakin vaiheessa mitta täyttyy aivan mitättömän tuntuisen asian johdosta. Sitä sitten kauhistellaan ja ihmetellään, kuinka niin pieni asia saa toisen niin harkitsemattomaan tekoon.
Kun Maija sai raivokohtauksiaan, oli Matti joka kerta hajota sisäisesti. Hän tuskin tulisi milloinkaan unohtamaan sitä pohjatonta tuskaa ja ahdistusta, minkä tämä vaimon reaktio sai hänessä aikaan. Hän oli sen edessä täysin voimaton, sillä vaimo ei lopettaisi ennen kuin voimat ehtyisivät, tai Matti antaisi periksi jälleen kerran ja ottaisi kaiken syyn itselleen. Sen hän oli tehnyt vuosikausien ajan, mutta oli alkanut vähitellen tajuta, että kaikki vain paheni näiden syiden itselleen ottamisen myötä. Kaikki kirjattiin muistiin vaimon mielessä, niin että jokainen myönnytys oli kuin naula Matin ruumisarkkuun.
Matti saattoi muistaa sen pohjattoman avuttomuuden, jonka taakse kätkeytyivät hirvittävät vihan voimat. Kymmeniä kertoja oli Maijan hengenlähtö ollut kuin japanilaisen paperioven takana. Varjelus oli kuitenkin ollut mukana, ja Matti oli onnistunut purkamaan vihansa niinä yksinäisinä hetkinä, kun hän toivottomuudessaan mietti näitä asioita. Liisan tavoin oli hänelläkin pari kertaa ollut keittiöveitsi kädessään, ja noina hetkinä oli puolison mahtipontisuus hetkessä kadonnut hirvittävään kuolemanpelkoon.
Nämä puolisot tai perheenjäsenet, näin monen kertomuksen kuulemisen jälkeen, aivan ilmiselvästi provosoivat siinä määrin läheisiään, että ajoittain suorastaan toivoivat tulevansa tapetuiksi, jotta toinen joutuisi istumaan elinkautista murhasta tai taposta. Tässä kohden tulee yhdeltä osin heidän irrationaalisuutensa esiin. Tajusivatko he ollenkaan sitä, etteivät kuolleina pääsisi ollenkaan nauttimaan odottamastaan nautinnosta, vai olivatko he todella niin harhaisia, etteivät erottaneet todellisuutta näinkään ilmiselvässä asiassa?

Persoonallisuutta vaiko harhaisuutta?


Yleensä on annettu sellainen kuva, etteivät nämä ihmiset ole harhaisia, ja asiaa on todistettu sillä, ettei heillä ole skitsofreenisia oireita. Tässä tulee jälleen kerran esiin ammattitaidottomuus ammatti-ihmisten keskuudessa. Kuulemiemme lukuisten kertomusten pohjalta on pakko mieluumminkin korostaa sitä seikkaa, että pahimmissa tapauksissa, joita on tiedossamme yli sata, puuttuu näiltä ihmisiltä lähes totaalisesti todellisuudentaju tietyillä elämän alueilla.
Jos syytetään jatkuvasti, päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen toista omista negatiivisista tunteista ja teoista, ollaan jo harhaisuuden puolella. Kaikki menneisyyden väärät syytökset nähdään oikeutettuina, ja näiden pohjalle rakennetaan nykyhetken ja tulevaisuuden mitätöimiset. Tuskin on olemassa nyt tai tulevaisuudessa sellaista terapiaa, mikä pystyisi palauttamaan nämä ihmiset todellisuuteen. Olemme toivottoman tehtävän edessä, ja siksi tuleekin kysyä yhä uudelleen: kumpaa meidän on autettava, missä on mukana mielekkyys?
Maijan negatiivisuus Mattia kohtaan perustui todennäköisesti vielä eronkin jälkeen kaikkeen siihen, mitä Maija oli mieltänyt, ei niinkään siihen, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Kaikki negatiivinen ja positiivinen oli vaihtanut paikkaansa hämmästyttävällä tavalla, ja tulemme tuskin koskaan olemaan kykeneviä selittämään tätä asiaa riittävällä tavalla.

Olet tosi hyvä! … et kai uskonut, hah haaaa!


Maija oli Jussin tavoin hyvä kaikessa siinä, mitä heidän puolisonsa tekivät hyvin. He kehuivat kyllä puolisoaan tietyssä määrin, tarkoin valituissa hetkissä, voidakseen sitten tämän kehumisen väärinkäyttämisen perusteella romauttaa läheisensä entistä syvemmälle mitättömyyteensä. Pelkkä haukkuminen ja moittiminen saa kenet tahansa puolustuskannalle, mutta voidaanko ajatella sen kavalampaa ja ilkeämpää tapaa nujertaa toinen, kuin mitä on korostettu kehuminen, joka sitten perutaan aivan pirullisella, ivallisella vastareaktiolla?
Jussi äänitti mielellään Liisan alkukauden soittamista, etenkin niitä kappaleita, jotka tuottivat tälle vaikeuksia. Juuri nämä äänitykset olivat säilyneet arkistoissa. Mies saattoi sitten ottaa pienen, taskuun mahtuvan nauhurin, ja asettaa sen pianon päälle. Juuri hän oli ehtinyt kehumaan vaimonsa soittotaitoa, ja nyt pannen kasetin soimaan, yritti soittaa nauhoitetun mukaisesti. Ei hän toki sanonut mitään, puisteli vain päätään ”virheiden” kohdalla ja lopetti hetkeksi oman soittonsa. Pirullista, pirullista! Jälkeenpäin Liisa todella kuvitteli eri kokoisia ja näköisiä sarvia miehensä päähän.
Kaikki moite ja mitätöiminen puettiin siis näennäiseen kannustukseen, tunnustukseen ja kehumiseen. Mikä voi olla satuttavampaa ja haavoittavampaa, kuin kaikki näennäinen, joka on vain kuin kulissina kaiken edessä ja takana? Nämä näytelmät olivat kuin pitkitettyä kuolemantuomiota uhrien elämässä, ja he kokivat saman tuskan kuin ns. polttouhrit, joiden keskitysleirikokemus rajoittui sentään muutamiin vuosiin tai kuukausiin.

Sinä olet minä ja minä olen sinä!


Maija itki melko usein, mutta Matti ei muistanut yhtään ainoata kertaa, jolloin tämä itku olisi herättänyt hänessä myötätuntoisia ajatuksia. Oliko Matti ilkeä? Oli toki, sitä hänelle oli tolkutettu vuosikymmeniä. Hän oli alkanut ainakin osittain uskoa kaiken sen, mitä suloinen, kaikkien rakastama ja kunnioittama aviosiippa hänelle vakuutti. Matti tiesi vain sen todellisuuden, että useimmiten vaimo itki juuri silloin, kun mies oli murheellisimmillaan. Olemme jo kertoneet heidän kävelyretkestään, jonka aikana Maija väkisin yritti puristaa miehestään tämän huonovointisuuden ja surullisuuden syytä. Tämä ei ollut vain yksittäinen tapaus, vaan se toistui omalla, totunnaisella tavallaan lähes päivittäin.
Maija oli omalla, sairaalla tavallaan, niin samaistunut mieheensä, ettei käsittänyt sitä kai ollenkaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että miehellä ei koskaan ollut tilaa omille tunteilleen, ajatuksilleen tai teoilleen. Jos Matti tunsi suurta murhetta, alkoi Maija heti itkeä ja valittaa juuri niitä asioita, mitkä koskivat miestä. Jos Matti oli työssään saavuttanut jotakin uutta ja kiitosta ansaitsevaa, kuunteli vaimo tuskin koskaan loppuun miehensä kertomusta, vaan alkoi kertoa siitä, kuinka juuri tänään häntä oli kiitetty hyvästä osaamisesta, tai jonkin uudistuksen keksimisestä. Jos Matti oli korjannut pihakeinun ja laittanut koko ympäristön hienoon kuntoon, oli Maija heti rientänyt puhelimeen kertoakseen sukulaisilleen, kuinka suuren työn hän oli tehnyt miehensä pienellä lisävaikutuksella.


Tehdään yhdessä!


Matti oli siis olemassa vain, jotta Maijakin olisi voinut olla olemassa ja kehua olemattomilla saavutuksillaan. Heidän elämässään oli eräänlainen sääntö, joka tuskin koskaan koki poikkeuksia. Jos piharakennus piti maalata ja sitä ennen raapata irrallinen maali pois, ilmoitti touhukas vaimo alkavansa etsiä saappaitaan ja sopivia työvaatteita. Hän tulisi heti kun ehtisi. Piharakennus oli raapattu ja Matti oli kiipeämässä alas tikkailta, kun vaimo energisesti puuskutti paikalle kysyen, mitä hän voisi nyt tehdä!
Seuraavana aurinkoisena viikonloppuna sovittiin maalaamisen alkavan. Naapurilta oli jo lainattu pukit, joiden päälle lankut voi levittää. Maija tulisi auttamaan, tottahan toki, kunhan vain löytäisi ensin keittiön komerosta tiettyjä purkkeja, kun talkooporukalle tuli tarjota kahvit. Hän tulisi heti, todella pian, kunhan vain ehtisi pukeutua sopiviin vaatteisiin!
Aurinko paistoi juuri sopivasti, ei liian kirkkaasti, ja puut varjostivat piharakennusta sen verran, ettei maali kuivunut liian nopeasti. Matilla koski jo selkään ja käsivarsiin, ja lapset maalasivat seinän alaosaa niin innokkaasti, että heidän osuutensa oli valmis ennen isän maalaamaa katonrajaa. Lapset leikkivät jo naapuripihalla ja Matti oli siirtynyt viimeiselle seinäosuudelle, kun Maija saappaat lonksuen riensi paikalle hengästyneenä, kädessään kuistilta löytämänsä kuivunut pensseli, jolla auton pohjaan oli vedetty mönjää.
”Kesti se hiukan, mutta nyt olen tässä. Voiko tätä pensseliä käyttää?” Kyllähän sitä voi käyttää, ajatteli Matti kiukkuisena, melkein raivokkaana. ”Senkin perssuti!” karjaisi hän niin kovaa kuin jaksoi – mielessään vain!
Piharakennus oli maalattu joitakin kuukausia sitten, ja nyt tarvittiin takka- ja saunapuita talveksi. Matti oli tuttaviltaan saanut kuulla mistä saisi halvalla hyvää polttopuuta, ja vaimokin oli omalla tahollaan kysellyt. Jälkeenpäin kumma kyllä, vaimo saattoi kehua tilanneensa ne polttopuut, jotka Matti oli käynyt henkilökohtaisesti paikanpäällä tilaamassa ja maksamassa.
Nyt puukuorma oli kipattu nurmikolle, eikä autoa saanut pihalle. Matti oli jo usean päivän aikana töistä tultuaan pinonnut puita rakennuksen räystään alle. Maassa oleva kasa ei näyttänyt pienenevän ollenkaan, ja vaimokin jo pelkäsi puiden kastuvan seuraavilla sateilla. Sovittiin, että seuraavana perjantai-iltana koko perhe osallistuisi urakkaan ja sen jälkeen saunottaisiin. Tarvinneeko meidän kertoa, miten tuona päivänä kävi?
Kerrotaan nyt kuitenkin, kun kerran ollaan aloitettu. Maija lähti hankkimaan ruokaa ja saunakaljoja noin kolmen kilometrin päässä olevasta keskustasta. Hän tulisi niin pian kuin ehtisi, sillä työvaatteet olivat jo levitettyinä kuistilla. Hän luonnollisesti otti auton ja lähti, sanottakoon klo 14.22, talon edestä. On hauska mainita oikein tarkka aika, kun kaikki tapahtui todella niin tehokkaasti! Matti oli lasten kanssa alkanut urakan jo klo 14.20. Puukasa pieneni pienenemistään, ja naapurin pihalla soivasta radiosta kuului aikamerkki. Tulivat seitsemän uutiset!
Maija ajoi nyt autonsa siihen, missä puukasa oli ollut, tasan kolme minuuttia aikamerkin jälkeen. ”Lapset, viekää ostokset sisälle, että äiti ehtii puunkantoon!”
Äiti ehti paikalle juuri ajoissa kerätäkseen kolme ämpärillistä puunsilppua, jota ei voinut laittaa pinoon!
 Matti etukäteen arvasi saavansa illalla kuunnella saunan jälkeen puhelinkeskustelua, jossa Maija valittaisi väsymystään, kun oli ollut niin ankarat puutalkoot!


Hyvin ajateltu on todellisuudessa tehty (?)

Matti oli näiden vuosikymmenien aikana tullut siihen vakaumukseen, että vaimoa väsyttivät enemmänkin tekemättömät teot, kuin se mitä hän todella teki. Jo pelkkä ajatus jonkin tekemisen tarpeellisuudesta saattoi vaivata häntä siinä määrin, ettei sitten ollut lainkaan voimaa jonkin todelliseen tekemiseen. Siitä huolimatta vaimo jatkuvasti väitti tehneensä kaiken, vaikka olemme juuri kertoneet todellisuuden. Eli Maijan kaltainen ihminen ei pystynyt erottamaan toisistaan sitä mitä todella teki, ja mitä suunnitteli tekevänsä!
Nyt vuosien pohdiskelun jälkeen Matti päivä päivältä käsitti yhä enemmän sen menetyksen, minkä oli kokenut parhaina miehuutensa vuosina. Hänellä ei todellakaan ollut ollut omaa elämää, omaa identiteettiä, omaa persoonallisuutta, vaan vaimo oli hallinnut kaikkea rautaisella otteellaan. Mistä tämä voima ammennettiin, se olisi kai jäävä ikuiseksi arvoitukseksi. Kuinka yleiseltä mittakaavalta keskinkertaisen älykkyyden omaava ihminen tietyissä asioissa saattoi olla niin laskelmoiva, ennakoiva, hallitseva? On pakko ajatella jotakin ylimaallista, näkymätöntä voimaa – olisiko lupa mainita jonkinlainen demonisuus?


Anteeksi että olen olemassa…


Kuinka joku saattoi niin totaalisesti hävittää toiselta ihmiseltä kaiken tämän kokemuksen, ilon, surun, onnistumisen riemun, pettymyksen tuoman murheen? Kuinka joku saattoi toisen, samassa talossa asuvan, saattaa siihen tilaan, että tämä ajatteli asuvansa toisen ihmisen kodissa, toisen ihmisen tiloissa, toisen ihmisen kustannuksella? Matin kaltaisten ihmisten syyllisyys oli sitä luokkaa, ettei sitä koskaan tulisi käsittämään kukaan muu kuin joku sitä itse kokenut.
Matin koko elämä oli muuttunut anteeksipyynnöksi olemassaolostaan. Jos hän todella olisi sanoiksi pukenut tunteensa, olisi hän ulos lähtiessään todennut vaimolleen: ”Anteeksi, minä menen nyt ulos.” Kadulla vastaan tuleville hän olisi toiselta puolelta kuuluttanut: ”Anteeksi, että kuljen tässä!” Kaikkialla hän olisi pyytänyt anteeksi häirintäänsä, paikalle tuloaan, olemassaoloaan.

Anteeksi vaan, mutta minäkin olen olemassa!


Nyt Matti näki kaiken aivan toisessa valossa. Hän ei enää pyydellyt anteeksi sellaista, mitä ei ollut tarve pyytää anteeksi. Hänhän oli todellisuudessa toiminut elämän antajana koko perheelleen. Ilman häntä ei olisi mitään tapahtunut, mikään ei olisi edistynyt. Lapset olisivat jatkuvassa terapian tarpeessa, jos ei hän olisi odottanut niin kauan, että lapset muuttivat kotoa. Todellisuudessa vaimo oli koko heidän yhteisen elämänsä ajan elänyt Matin voimasta. Matti ei ollutkaan niin heikko ihminen kuin oli luullut, vaan oli ylläpitänyt elämää siellä, missä ilman häntä ei mitään olisi ollut!
Maija ei kai milloinkaan olisi sitä käsittävä, saati sitten anteeksi pyytävä, eikä mies sitä odottanutkaan.
Mutta kaikki nämä menneet vuodet oli pakko käydä lävitse, pala palalta, jotta sisimmässä vallitseva neuvottomuus olisi poistunut. Miten hän ylipäätään oli antautunut kaikkeen siihen? Helpotusta toi ajatus, ettei hän suinkaan ollut ainoa älykäs ihminen, joka oli mennyt helppoon. Hänen kaltaisiaan ilmaantui koko ajan lisää, ja arvio vähintään sadasta tuhannesta kohtalotoverista vähensi itsesyytöksiä.

Mistä lapset… ei kun vaikeudet tulevat?


Maija ei ollut tosi. Jussi ei ollut tosi. Miksi he olivat sellaisia kuin olivat? Kummankaan lapsuudessa ei ollut mitään silmiinpistävän erikoista tai masentavaa, tai lapsen mieltä rikkovaa. Kuitenkin kummankin suvussa oli useampia heitä monessa suhteessa muistuttavia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan kertomansa mukaan koskaan olleet kokeneet isän alistaneen äitiä, tai äidin kohdelleen lapsia väärällä tavalla. Kumpikin olivat näennäisesti normaaleista perheistä.
Ihmismieli voi kuitenkin rikkoutua aivan toiselle mitättömältä tuntuvista seikoista johtuen. Ei tarvita kuin vain näkymätön rinki pikkutekijöitä, jotka lapsen mielessä aikaansaavat säröjä. Niitä voi vain yrittää arvailla tiettyjen aikuisuuden reaktioiden perusteella, sillä tosiasihan on, että harva todellisuudessa muistaa lapsuutensa asioita aivan realistisella tavalla, sillä muutamankin vuoden vanhat asiat muuttuvat ihmismielessä ainakin yksityiskohdiltaan.
Yksi selitys avioliittovaikeuksille on se, että ennen kaikkea nainen helposti vie avioliittoonsa lapsuudenkuvansa. Todellisuudessa ei äidin ole tarvinnut tulla isän alistamaksi, riittää se, jos lapsi on asian sellaisella tavalla mieltänyt. Haavoitettu mieli sitten siirtää tämän mielikuvan uuteen kotiin, ja saa sen toteutumaan omalla tahdonvoimallaan, vaikka toinen osapuoli ei millään tavalla siihen vaikuttaisikaan, vaan jopa voimalla vastustaisi sitä. Siitä sairas mieli saa vain lisää ainesta vakuuttuakseen elävänsä nyt juuri sellaisessa maailmassa, jota on pelännyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa.
Todellisuus tulee siis vääristyneen sisäisen elämän syrjäyttämäksi. Ihminen uskoo siihen, mitä mieltää ja syrjäyttää todellisuuden omalla mielellään. Olemme ehkä pohtiessamme näitä asioita jättäneet huomioimatta mielikuvituksen tavattoman voiman. Ihminen voi todellakin kadota mielikuvituksensa luomaan maailmaan, tajuamatta tapahtunutta ollenkaan.
Se mikä on tapahtunut sairastuneelle ihmiselle, lh-persoonalle tai vastaavalle, voi tapahtua ja tapahtuukin liian kauan hänen vaikutuspiirissään olleelle ihmiselle. Tämä tuo julki hyvin murheellisen puolen käsittelemästämme asiasta. Olosuhteet eivät rajoitu vain yhteen ihmiseen tai yhteen kotiin tai yhteisöön. Jokainen ”tartutettu” persoona levittää huonovointisuutta ympäristöönsä, missä sitten kulkeekin. Täten yksi lh-persoona voi sairastuttaa suuren määrän lähimmäisiään, ja sen tähden kysymys ei olekaan mistään pikkuongelmasta, vaan tietyissä kasvualustoissa jopa yhteisölliseksi muodostuvasta ongelmasta.

Ole sitten oma itsesi näissä olosuhteissa!


Jos Maija ei ollut tosi, oma itsensä, ei Mattikaan voinut olla sitä, mitä olisi ollut toisenlaisen ihmisen kanssa. Tietyssä määrin hän pyrki olemaan oma itsensä, mutta kaikki itsenäisyys oli vaimolle kuin sodanjulistusta, ärsyttävää, hänelle epätodellista. Mattihan ei lainkaan vastannut hänen odotuksiaan!
Matti ei aivan suoranaisesti kokenut sitä, mitä jokin kertomuksemme naisista saattoi kokea. Mies saattoi hallita vaimoaan siinä määrin, että ei uskonut tämän osaavan hankkia sen paremmin vaatteita kuin ei meikkejäkään. Siksi hän jatkuvasti huolehti vaimoa koskevista ostoksista, pukien tämän oman mielensä mukaan, kysymättä tämän mielipidettä. Jokainen vähänkin naista tunteva tietää mitä tällaisesta on seurauksena! Totaalinen katastrofi! Kun vielä lisäksi ajatellaan, että mies päättää hiusten väristä ja pituudesta, kynsien lakan väristä, vaimon paksuudesta. Niin, on miehiä, jotka varmuuden vuoksi huolehtivat siitäkin, mitä vaimo syö, jotta tämä pysyisi lihavana tai lihoisi, jottei vieraat miehet kiinnostuisi tästä!
Ole siinä sitten tosi, kun mikään sinussa ei ole sinun omaasi!
Millaiset eväät lapset sitten saivat mukaan omaa elämäänsä varten näissä olosuhteissa? Heidänkin totena olemisensa oli ajoittain hyvin kyseenalaista.
Kun Matti ei voinut olla sitä mitä olisi ollut toisenlaisissa olosuhteissa, ei hänenkään ympärilleen voinut muodostua sellaista ilmapiiriä, missä kaikilla olisi ollut hyvä olla.
Millaista oli Maijan työpaikalla? Millainen vaimo oli siellä? Matille ei kukaan koskaan ollut kertonut mitään; hän vain tiesi sen, mitä vaimo itse kertoi. Ja tässä kohtaamme nyt kaksi mahdollisuutta, riippuen useammasta tekijästä. Maija joko harjoitti hirmuvaltaansa myös työpaikalla tai sitten ei. Matti uskoi vaimonsa kuuluvan siihen puoliskoon, jolle riitti hallinta kotona. Työpaikka oli tällaiselle ihmiselle se ympäristö, missä tämä koki tulevansa hyväksytyksi sen mukaisena, mitä esitti, mitä piti itsessänsä totena. On siis tarpeetonta pelätä, että jokainen lh-persoona työpaikallaankin pilaisi ilmapiiriä ja ihmisten elämää. Emme ole vielä tarpeeksi kuulleet kertomuksia työpaikoilta ja kodeista yhtä aikaa, että voisimme tehdä oikeudenmukaisia päätelmiä.
Nykyään monella alalla narsistisuutta ja luonnehäiriöistä käytöstä pidetään jopa etuna. Mutta parantaako se kenenkään muun kuin lh-persoonan työpanosta? Jos muut työntekijät voivat huonosti, on tuskin odotettavissa koko firman tuloksen paraneminen!

Markku Vuori

jatkuu...

Minä olen kaikessa parempi kuin sinä osa 3



Mystinen käyttömekanismi


Mikä oli se mekanismi tai ohjelma, joka käytti tätä naista, nimeltään Maija? Kymmenien vuosien avioliittokaan, tai liitto pelkästään, ei ollut tuonut miehelle selvyyttä siitä, mistä todella oli kysymys. Sen verran oli selvää, että ohjelma oli pienintä yksityiskohtaa myöten laadittu Maijan ehtojen mukaan. Säännönmukaisuutta ihmisen tarpeiden huomioimisen suhteen voitiin havaita vain sillä kohden, mikä koski vaimon tarpeita!
Maija toki maksoi asioita, joihin miehellä ei ollut mitään mahdollisuutta, mutta kaikkiin niihin liittyi se tosiseikka, ettei Maija yksin olisi näitä projekteja pystynyt toteuttamaan. Etenkin oli koskettavaa kuulla vuosikausien ajan siitä, miten vaimo pienet tulonsa oli käyttänyt perheen yhteisiin matkoihin, usein ulkomaille. Maija oli omasta mielestään melko kielitaitoinen, muttei todellisuudessa pärjännyt ulkomailla, kun harva maassa puhuu kirjakieltä.
Viime kesänä Matti oli ollut henkisesti melkein lopussa, ja se tuntui ruumiissakin. Tämä erikoisen voimakas uupumus johtui itse asiassa siitä, että jo keväällä ja alkukesästä Maija oli ollut totaalisen puhki. Tämä oli jo toinen kerta, kun tällä oli aivan selvä henkinen romahdus, böörn out. Silti Maija ei mennyt psykologille saati sitten lääkärille. Perhehän oli sitä varten, että piti huolta elättäjästään!
Tuona kesänä perhe yritti matkailla kotimaassa, kun ei ollut voimia eikä varoja ulkomaanmatkaan. Maija ajoi autoakin silloin tällöin, osoittaakseen kuinka hyvä kuljettaja oli. Kun Matti ajoi, istui vieressä ”Pokka pitää” - sarjan ihastuttava Hyasintti juuri sellaisena… Parempi kun ei sano mitään!
Oltiin leirintäalueella. Ei saanut vain istuskella ja maata, piti katsella paikkoja ja kuntoillakin. Maija jaksoi kävellä kovempaa kuin isä. Maija huomasi koko ajan lintuja ja eläimiä, mitä isä ei edes pannut merkille. Kun valittiin grilliltä tai jäätelökioskilta jotakin syötävää, äiti osasi valita paljon terveellisemmän vaihtoehdon. Ja kun mentiin uimaan, huomasivatko lapset, kuinka paljon pidempään ja paljon nopeammin äiti osasi uida?
”…kele, …tana!” Matti ei tiennyt mistä korvin kuulematon ääni tuli, mutta jossakin se soi.
Mitähän se aivopesu oikein on? Voisiko sitä olla aivan tavallisen näköisten ja oloisten ihmisten keskuudessa? Keneen se tepsisi? Kuka voisi joutua sen vaikutuksen alle?
Matti ei ollut tyhmä. Vaikka tietynlainen pelko ihmisten arvostelun ja väärän arvioinnin suhteen oli vallannut mieltä, tuli hän toimeen kaikkien normaalien ihmisten kanssa. Työpaikalla oli kyllä useampiakin ihmisiä, jotka olivat kuin kaksosia vaimon kanssa. Todellisuudessa tuttavat ja useat työtoverit eivät arvostelleet tai moittineet häntä; hän vain oli niin tottunut mitättömyyteensä, että punnitsi kaikkea sen mukaan, mitä kotona sai kokea.
Maija valitsi sellaista ruokaa, mikä oli helppo valmistaa. Hän ei juurikaan ajatellut sitä, mikä olisi lapsille parasta. Ostettiin sitä, mitä edullisesti sai, harkiten. Matti oli joskus ostanut suuren erän jotakin valmisruokaa, mistä osa oli jäänyt käyttämättä. Siitä vaimo muistutti aina ostoksilla oltaessa. Että se oli ainoa huononpuoleinen ostos, ei vaikuttanut asiaan. Maijan tietokone oli rekisteröinyt sen vuosia sitten, ja käytännössä se oli kuin tapahtunut eilen.
Erään liikkeen vuosipäivän kunniaksi myytiin useanlaisia säilykepurkkeja reilusti alle puolen hinnan. Matti toi niitä kymmeniä purkkeja, koska säästö oli niin suuri. Jo ostaessaan hän oli käsittänyt saavansa moitteita. Mitä siitä! Hänellä alkoi olla mitta täysi.

Lapset kauppatavarana


Lapset olisivat nyt halunneet jotakin sellaista, minkä ostamisesta äiti ei pitänyt. Mattia suututtivat vaimon rasvapurkit, joista ei olisi mitään todellista hyötyä. Niinpä hän kiirehti painokkaasti sanomaan, etteivät lapset nyt juuri tarvitsisi sellaista. He olivat jo tulleet noiden pussien ohitse, kun Maija päätään nostaen peruutti kovalla vauhdilla ja nappasi useamman pussin ostoskärryyn. Kyllä, kaiken, mitä isä kielsi tai torjui, sen äiti salli keräten pisteitä lasten silmissä!
Todellisuudessa lapset kärsivät koko asiasta. He olivat jo tulleet siihen ikään, missä omakin ajattelu toimii. Aivopesu ei ollut tehonnut heihin äidin toivomalla tavalla. Isäkin oli rakas, vaikka äidin eriävät mielipiteet aiheuttivat kasvavissa lapsissa ristiriitaisia tunteita. Äitikin oli rakas, koska oli äiti. Kumman puolelle asettua, siinä oli kysymys, joka ei ainakaan positiivisesti vaikuttanut oman persoonallisuuden kehitykseen. Useammat tiedemiehet ovat todistaneet sen, ja sen on kokenut jokainen näissä olosuhteissa elänyt: sisäiset ristiriidat johtavat henkisiin vaikeuksiin, jotka tarpeeksi kehityttyään aikaansaavat ruumiillisia vaivoja. Voidaanko kuvitella sen suurempaa ristiriitaa, kuin mikä vallitsee omaa itseään etsivän ja omaa paikkaansa hakevan lapsen sisimmässä! Ne, joiden tulisi pitää heitä sylissä ja suoda heille oikeanlainen kasvuympäristö, käyttävätkin nyt heitä omien tavoitteidensa saavuttamiseen!
Lapset olivat eräässä vaiheessa oirehtineet siinä määrin, että oli käyty lääkärissäkin. Koska perheessä ei tiedetty, ei haluttu, olevan vaikeuksia, oli syytä etsitty ties mistä.


Matti syyllistyy rikkomuksiin jopa Kiinassa


Matilla oli tuskin päivää ilman jonkinlaista moitetta Maijan puolelta. Moitteen ei tarvinnut tulla sanoina, vaan siihen riittivät vaimon luomat katseet, eleet. Jos astianpesuaine oli aivan loppumaisillaan, pärryytti Maija kiukkuisena pulloa, rutistellen sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja jälleen kerran osoitettiin se, kuinka mies ei ollut huolehtinut velvollisuuksistaan, sillä eihän raskaassa työssä käyvä vaimo jaksanut enää huolehtia näin itsestään selvistä asioista!
Niin uskomatonta kuin se asioista vähemmän selvillä olevalle on, sai Maija inspiraation miehensä moittimiseen jopa joistakin Kaukoidässä tapahtuneista asioista. Useampikin ihminen kertoessaan ongelmistaan on viitannut vastaavanlaisiin syytöksiin, joilla terveen järjen mukaan ei voi olla vähäisintäkään yhtymäkohtaa siihen, mitä jonkun puoliso tai läheinen tekee täällä kylmässä Pohjolassa. Mutta Maijan kaltaiset ihmiset eivät todellisuudessa eläneetkään tässä elämässä, tässä maailmassa. Heillä oli aivan oma mielikuvituksen siivittämä olevaisuus, jota tuskin pystytään määrittelemään. Vaikka monet ovat eläneet näissä olosuhteissa vuosikymmeniäkin, toteaa poikkeuksetta melkein jokainen, että läheinen on kaikesta huolimatta jäänyt hänelle täydeksi arvoitukseksi!

Miellytä tai jäät yksin


Matti yritti kaikesta huolimatta miellyttää Maijaa, koska tunsi itsensä niin hirvittävän yksinäiseksi. Tässä on yksi surullisimmista puolista kertomuksissamme. Missä tilassa itse asiassa on ihminen, joka tällaisessa määrin pyrkii miellyttämään toista ihmistä, joka koko ajan vain vahingoittaa häntä? Noina pahoina vuosina juuri kukaan kärsivä ei tiedosta ongelmiensa todellista laatua, koska hän on ollut vuosikausia aivopesun uhrina.
Matti siis pelkäsi jäävänsä yksin, jos ei yrittäisi muuttua sellaiseksi, mitä vaimo häneltä odotti. Vaimo yritti muuttaa häntä toisenlaiseksi, ja hän itsekin yritti muuttua, ja muuttuikin mielestään.
Vaimon roolit ja naamiot vaihtelivat hyvinkin usein, ja vasta nyt näin jälkeen päin Matti tajusi, että hän itsekin oli kaiken tämän keskellä samaistunut näihin vaihteleviin ja muuttuviin tilanteisiin, eli hänkin oli omalla tavallaan vaihtanut naamiota ja rooliaan, vaikkakin vastentahtoisesti. Hän ei siis sydämellään ollut mukana siinä, mitä oli ja teki, koska näki kaiken teennäisyyden lävitse.

Onko ihminen totta?


Näin jälkeen päin ajatellen Maijassa kaikkein pahinta oli ollut se, ettei hän eikä mikään hänessä, hänen tekemisessään ja olemisessaan, ollut totta. Seurusteluaikainen Maija oli totaalisesti kadonnut jonnekin, ja tilalle oli tullut aivan outo ja vieras persoona, joka uutuudellaan ei viehättänyt, vaan pelotti, arvelutti. Aina kun mies uskoi jotakin oppineensa nuorikkonsa ajatuksista ja tottumuksista, sai hän kovakouraisen palautuksen takaisin maan päälle.
He tekivät nimenomaan ennen lasten syntymää jatkuvasti retkiä eri puolille maata ja ulkomaillekin. Jokaisen matkan aikana Maija suuttui silmittömästi ainakin kerran, mutta ei valittanut ja ollut surkeana koko ajan. Hän nautti kauniista ilmasta, ja pieni sadekaan ei häirinnyt heidän lomanviettoaan, mutta useamman päivän kestänyt kaatosade sai Matin tuntemaan voimattomuutensa kokemansa vihan keskellä: hän oli aikaansaanut näin huonot ja kauheat ilmat, mutta ei ollut kykenevä tuomaan auringonpaistetta uudelleen lomataivaalle!
Työpaikalla kaikki vastoinkäymiset olivat vaimon työtovereiden syytä, jotka taitamattomuuttaan eivät saavuttaneet ollenkaan niin täydellistä työsuoritusta, mihin vaimo oli kykenevä oman lahjakkuutensa johdosta. Mutta jos Maija jostakin syystä, sitä julkituomatta ja tunnustamatta, oli jollakin tavoin epäonnistunut säilyttämään täydellisyytensä, tuli hän kotiin vihaa kiehuen. Ja hetken vierähdettyä ja puhetulvan jatkuessa, kiivauden yltyessä, Matti yhtäkkiä tajusi taas tehneensä jotakin pahaa, täysin ilman omaa tiedostamistaan!
Lh-persoonan uhri ei siis loppujen lopuksi tiedä ollenkaan, mihin kaikkeen on syyllistynyt, sillä kiukustuneen reaktio tarvitsee itselleen kohteen, joka saa tuta kaiken epäonnistumisensa. Koska työpaikalla ei voi tuoda julki harmistumisensa todellista määrää, on se purettava siihen tai niihin henkilöihin, jotka aivan pakosta ovat alistettuja kuuntelemaan näitä vuodatuksia. Siksi Matin kaltaisten ihmisten elämä on niin täynnä syyllisyyttä, epäonnistumista, anteeksipyytelyä käsittämättömistä asioista, että lopulta he ovat täysin ulalla. He eivät tiedä mistä he itse alkavat ja minne he loppuvat, koska heidän syyllisyytensä ulottuu jopa jonkin valtamerilaivan uppoamiseen tai vuoroveden Intiassa aiheuttamaan tuhoon!
Todellisuudessa esim. kertomustemme Maija ei ole missään suhteessa aidosti lahjakas. Vaikka hän oman todistuksensa mukaan on erittäin hyvä, paras työntekijä firmassa, ei hän käytännössä ole kuin keskivertoinen, työllensä siinä määrin antautunut, ettei kodilla juurikaan enää voi olla suurta merkitystä voimavarojen rajautuessa kodin ulkopuoliseen elämään. Mutta jotakin ylimaallista oveluutta ja viisautta jokainen tällainen ihminen omaa, aivan käsittämättömässä määrin. Mutta mikä kuitenkin saa tarkkaavaisen katselijan ja kuuntelijan epäilemään kaikkea seuraamaansa? Naamiona on terve mieli, roolina sankarihahmo joka suhteessa. Mutta mikä kaikessa mättää, lahjakkaasta roolisuorituksesta huolimatta? Epätodellisuus, se, ettei yksikään lh-persoona ole totta!
Maija ei siis omannut mitään erikoislahjakkuuksia, mutta oli kuitenkin monessa asiassa hyvä. Mihin tämä hyvyys perustui? Vertauskohtiin, peileihin, joihin nämä ihmiset katsoivat. Mutta katsoivatko he ollenkaan samoihin peileihin, joista me kirjoituksissamme olemme puhuneet? Tuskin. Heillä on aivan omat peilinsä, vertauskohteensa, näkemyksensä, maailmankuvansa.
Maija ei ollut oman edun tavoittelussaan aivan sellainen kuin monet uhrit ovat kertoneet. Maija jakoi ruuan tasaväkisesti, ei ainakaan Matin tietäen ostanut itselleen erikoisherkkuja, joita perhe ei olisi päässyt maistamaan. Mutta oli olemassa suuri määrä maailmannapoja, jotka enemmän tai vähemmän salaisesti nauttivat itse todella kalliitakin ruokia ravintoloissa tai kotonakin, ilman että muu perhe olisi saanut niistä nauttia. Joissakin tapauksissa perhe näki nälkää perheen isän tai äidin käyttäessä perheen vähäiset ruokarahat itsensä lihottamiseen.
 

Hän ansaitsee kaiken huomion


Maija kuitenkin ihmetytti yhä uudelleen ja uudelleen perheenjäseniä itsekehullaan ja usein käsittämättömillä ostoksillaan. Hän oli ansainnut kaiken sen huomion, mitä hän soi itselleen, sillä olihan hän siinä määrin tärkeä henkilö niin työyhteisössään kuin kotonaankin!
Niin Maija kuin kohtalotoverinsakin olivat yhdessä suhteessa hyvin samankaltaisia. He tarvitsivat paljon lepoa ja rauhaa, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämän rauhan ja levon säilyttämiseksi perheiden tai omaisten oli tehtävä kaikkensa, sillä ilman sitä leipä loppuisi eikä kattoa olisi kenenkään pään päällä. Juuri tältä elämän alueelta eivät uhkakuvat lopu koskaan, ja lukemattomissa kodeissa kuljetaan sukkasillaan ja suu tiukasti rullalla. ”Hän” lepää nyt, lapset kesällä mieluummin pihalle tai uimarannalle, puoliso lenkille tai kauppa-asioille.
Totalitäärisen hallinnan kuva alkaa vähitellen muodostua, etenkin kun pitäisi vielä kyetä arvioimaan, milloin lepoa on kerätty tarpeeksi ja jäykkäaskelinen, tukka pystyssä sojottava kummajainen lähestyy keittiötä kahvihammas kolottaen. "Eikö kahvi olekaan valmiina, missä kaikki ovat?” Kaikkihan oli käsketty mieluummin poistumaan levon tyyssijasta, ja nyt heidän pitäisi kuin salamaniskusta olla paikalla noudattaakseen jokaista heille osoitettua toivetta!
Miksi nämä valioyksilöt väsyvät niin herkästi? Miksi he kesäloman alkaessa ovat paljon uupuneempia kuin muut kansalaiset? Jos heiltä itseltään kysyy – tai turha kysyäkään – hehän ovat kuluttaneet itsensä palvellen perheensä ja työyhteisönsä parasta. He ovat antaneet kaikkensa, ja nyt he odottavat puolestaan saavansa kokea mitä suurinta huomiota ja hoivaamista, kuka kahden viikon, kuka jopa kuuden viikon ajan. Totalitäärisen hallinnan hirvittävin vaihe on alkamassa: loma!
Kertokaamme lomasta hieman myöhemmin. Vielä on mielissämme avoimena kysymyksenä se, miksi nämä lh-persoonat jatkuvasti ovat niin väsyneitä kotonaan ja yksityiselämässään, kenenkään ulkopuolisen näkemättä. Vaikka sohvan nurkassa istuisi tai makaisi kuinka väsynyt ja yrvähtänyt nahkakasa, vaitonaisena, puolikuolleena, puhelimen soidessa erikoistehokas pumppu pamauttaa tämän elottoman kuoren täyteen ilmaa ja energiaa, niin että puhelimessa puhuu hyvälle ystävälle tai firman johtajalle todellinen voimalataus niin elävöitetyllä ja vaihtelurikkaalla äänellä, ettei sitä todeksi uskoisi edeltävien voimattomuuden hetkien jäljiltä!
Puhelun loputtua on ikään kuin pienehkö tajuttomuuden hetki, jonka aikana on päätettävä kumpi roolihahmo saa jatkaa. Se riippuu jonkin verran siitäkin, mitä puhelimessa on kuultu. Useimmiten kuitenkin laahustavat askeleet vievät takaisin sohvan nurkkaan, ja vielä ihmisen näköinen nahkapeitteinen otus hitaasti lyyhistyy kasaan vieraalle täysin tuntemattomaksi olennoksi. Tässä kohtaavat mitä ikävimmällä tavalla kaksi eri maailmaa. Tolkienille riittäisi tässä aiheita useihin kirjoihin, vai onko hän innoituksensa saanutkin jostakin kertomamme kaltaisesta?

Utopia lomasta


Vieläkään emme ole vastanneet kysymykseemme! Maija oli jatkuvasti todella väsynyt, samoin kuin kertomustemme Jussi. Tämä väsymys aivan erikoisella tavalla tuli esiin kaikkina loma-aikoina. Loma ei useimmille suomalaisillekaan ole juuri koskaan sitä, mitä sen uskotaan olevan. Koko maanpiiristä kohoaa tavattomia pettymyksen huokauksia, sillä uupuneet eivät saakaan sitä hoivaa, mitä ovat odottaneet, sillä muutkin ovat väsyneitä! Ongelma ei siis ole vain käsittelemillämme henkilöillä, vaikka heillä se on selvästikin suurempi kuin muilla.
Mistä se johtuu? Olemme itse asiassa jo vastanneet siihen kaikella kertomallamme. Hehän tekevät yhtä aikaa kahta eri työtä! Normaali työ kestää kuudesta kahdeksaan tuntia, ylitöiden kanssa joskus kaksitoistakin tuntia. Mutta nämä ihmiset tekevät ylimääräistä työtä jokaisena valveillaolonsa hetkenä, saati sitten painajaismaisina yöunen hetkinä, jolloin elämän todellisuus pyrkii viestittämään jotakin alitajuntaan, joka on sulkeutunut siltä tosiasialta, että nämä ihmiset kuluttavat suurimman osan voimistaan sen roolin toteuttamiseen, mikä kulloinkin on vuorossa! Vapaa aika on todella vaarallista aikaa, sillä silloin todellisuus paljon helpommin saattaa kolkuttaa sielun portille.
Maija ja Jussi ja heidän kaltaisensa siis väsyttivät itsensä rooliensa vetämisellä, siinä määrin, etteivät he juuri koskaan olleet totta sen enempää kuin roolihahmonsakaan. Ja jos he väsyivät, väsyi myöskin jokainen tässä näytelmässä mukana oleva, tahtoi tai ei. Mukana oli mentävä ja näyteltävä, aivan kuten Cervantesin maailmankuulussa kirjassa tuulimyllyjen sankarista ja hänen kumppanistaan. Kumpikin olivat hetken päästä aivan hukassa itseltään ja toisilta.

Levottomat sielut


Kuinka voisi joku olla oma itsensä ja totta tällaisessa ilmapiirissä? Kun joku ei ole totta ja oma itsensä, muodostuu olemassaolo, joka päivä päivältä on valheellisempi ja epätodempi. Koska todellisuudella ei ole sille kuuluvaa sijaa näissä yhteisöissä, pienemmissä tai suuremmissa, katoavat realiteetit roolihahmojen taakse, ja toteutuu vanha viisaus, jonka mukaan susien seurassa on ulvottava susien tavalla, tai käy köpelösti. Leijonan haju ja suden karvat tarttuvat helposti, ja virtahepoa tai sarvikuonoa tarpeeksi katseltuaan alkaa nähdä itsensäkin samanlaisena, tahtoi tai ei.
On siis keskuudessamme ryhmä ihmisiä, joilla ei ole hetkenkään todellista lepoa. He ovat jatkuvassa hälytysvalmiudessa, seuraavan toimintaa vaativan hetken odotuksessa. Levosta herätessä täytyy heti muistaa viimeisin käytössä oleva rooli, ettei tulisi munattua itseään väärillä vuorosanoilla tai väärällä naamiolla. Ja loma on se kauan odotettu, utopistinen onnen aika, joka ei koskaan ole vielä toteutunut!
Miksi loma on jokaiselle sellainen koettelemus onnen ja levon sijasta? Ei ainoastaan luonnehäiriöisille. Suuri osa ihmisistä, enemmistö, esittää jonkinasteista roolia, ei ole jossakin määrin totta. Totuus pitää hukuttaa kiireeseen ja toimellisuuteen! Tässä suhteessa on oikeassa se, joka väittää, että luonnehäiriöisyyden piirteitä on meissä jokaisessa. Oikeastaan tämä väittämä kuitenkin on naurettava ja väärä. Ei osoita ammatillista asioiden tuntemusta. Pitäisi sanoa: Jokaisessa luonnehäiriöisessä on terveiden ihmisten piirteitä, joskin vain väärässä mittakaavassa. Heissä on juuri samoja piirteitä kuin meissä jokaisessa, mutta heidän piirteensä ovat saavuttaneet kohtuuttomat mittasuhteet. Heidän itsekkyytensä on niin suurta, että se saa sairauden piirteet. Heissä on jokaisessa joskus vallitsevaa mustasukkaisuutta ja kateutta, mutta heidät se usein on läpitunkenut, niin ettei läheinen saa edes keskustella toista sukupuolta olevan kanssa. Heiltä puuttuu kokonaan empaattisuus, mitä terveissä ihmisissä on vielä vaihtelevassa määrin. Luonnehäiriöisyyden piirteitä ei siis ole meissä jokaisessa, MOT. Mutta luonnehäiriöisyydessä vallitsevat lähes kaikki ihmisen huonot piirteet ylikorostetulla tavalla!

Markku Vuori

Jatkuu…