Kauhistuksen kanahäkki osa 5

Martti Paloheimoa jälleen:

Tietoisuus siitä, että jäsenyys ihmisyhteisössä tuo mukanaan mahdollisuuden henkilökohtaisen avun ja tuen saantiin, helpottaa näiden vaikeuksien voittamista; tunnemme, että tämänkaltainen mahdollisuus tuen saamiseen silloin, kun sitä tarvitaan, kuuluu ihmisoikeuksiimme myös aikuisina…

Ilman tätä vakaumusta ihmisen elämä muuttuu kovin uhatuksi ja vaaranalaiseksi, sitä epätoivoisemmaksi, mitä heikommassa asemassa tai voimiltaan vähäisempi kukin on. Kaikenlainen yritteliäisyys ja senlaatuinen aktiivisuus, joka edellyttää riskejä, lamaantuu tämän pelon vuoksi…

Ihmisenä olemisen ja ihmisenarvoisen elämän tärkein ja olennaisin ehto on mahdollisuus turvalliseen, luottavaiseen, läheiseen ja lämminsävyiseen yhdessä olemiseen. Lähestyimmepä ihmisen ongelmia miltä taholta hyvänsä, joudumme aina tuon saman yhdessä olemisen oikeuden vaatimuksen eteen. Se antaa syvimmän sisältönsä yksityisen ihmisen omalle henkilökohtaiselle olemiselle samoin kuin hänen yhteiskunnalliselle, valtiolliselle ja uskonnolliselle elämälleen. Se on luonnossa tavattavan ja kaikille eläville olennoille yhteisen, alkuperäisen turvallisuusongelman inhimillinen ja vain ihmiselle ominainen muoto. Sen vuoksi näiden oikeuksien kielletyksi tuleminen merkitsee ihmiselle tosiasiassa hänen olemassaoloaan uhkaavaa vaaraa.

…jokainen ihminen tuntee halua kuulua jollekin toiselle, hän ei halua olla ainoastaan riippuvainen toisesta vaan haluaa myös olla tärkeä ja merkityksellinen jollekin toiselle ihmiselle. Tämä yhteenkuuluvaisuuden tunne on aivan keskeisellä sijalla ihmisen yhteydentarpeessa ja lisäksi säännöllisesti laadultaan molemminpuolista: siihen kuuluu halu olla rakastettu, mutta myös itsestään selvä ja luonnollinen oikeus rakastaa toista ja pitää hänestä huolta. Näihin seikkoihin kätkeytyy ihmisten välisen keskinäisen rakkauden ydin. Voimme todella puhua täydellä syyllä ihmisen oikeudesta rakastaa ja olla rakastettu. Eräät elämän tuskallisimmat ja vaikeimmin voitettavat pettymykset kertovatkin siitä, että tämä rakastamisen oikeus kielletään tai osoitetaan, että asianomaisen näyttämällä ja tuntemalla rakkaudella ei ole mitään arvoa. (sivu 47).

****************************************************************

 

Jos sinä olet minä mutta minä en tunne olevani sinä, niin kuka minä sitten oikein olen?

Me olemme jo puhuneet siitä, kuinka lh-persoona varastaa ja pilaa toisen elämän. Kuinka vakavista asioista todella on kysymys, sitä ei monikaan ole tullut edes ajatelleeksi. Sitä ei oikeastaan voikaan ymmärtää, ellei itse ole kokenut jotakin siitä. Sen todistavat ne lukemattomat ahdistuneen ihmisen kertomukset, joista selvästi kuultaa läpi tuska “olemattomien asioiden kanssa taistelemisesta“. Vain harva pääsee edes jollakin tavalla “sisälle“ siihen, mitä tällaisen ihmisen elämässä on ollut tai on vieläkin. Häneltä ei ole varastettu autoa, ei jotakin kallisarvoista esinettä, vaan hänen ainoa elämänsä, hänen persoonansa, hänen olemuksensa! Hänen mahdollisuutensa ihmisarvoiseen suhteeseen toisiin henkilöihin.

Lähes jokaisessa tapauksessa tulee selvästi esiin se, kuinka uhri mahdollisimman täydellisesti eristetään ystävistä ja tuttavista, jopa omaisistakin. Miten sellainen on mahdollista? Sitä emme vielä tänäkään päivänä käsitä, mutta tiedämme olevamme tekemisissä lähes yliluonnollisten asioiden kanssa.

Sama henkilö saattaa tietyssä tilanteessa todistajienkin läsnäollessa vakuuttaa, että toisella osapuolella on oikeus keskustella kenen tahansa kanssa tahtoo, mennä kahville kenen kanssa tahtoo. Mutta jo muutaman tunnin sisällä kiusaaja saa hirvittävän raivokohtauksen oman kehotuksensa toteuttamisen johdosta!

Niissä olosuhteissa, missä alkoholistin ja luonnehäiriöisen lähimmäinen elää, pätee yksi surullisimmista elämän laeista:

 Kukaan ei tilanteen jatkuessa voi olla sitä, mitä todella olisi toisenlaisissa olosuhteissa, normaalissa elämän tilanteessa.

 Voiko suurempaa menetystä ajatellakaan? Ja koska on kysymys niin vakavista ja satuttavista asioista, on meidän pakko puhua niistä, vaikka tämän aiheen esiin ottaminen hetkeksi tuokin vain lisää tuskaa. Mutta tämä tuska on vapauttavaa kipua, joka antaa elämälle mahdollisuuden palata takaisin. Synkimmälläkin pilvellä on kultareunus auringon valon osuessa siihen, ja murheellisinkin päivä on huomenna ohitse.

Mikä on pohjimmainen syy siihen, että joku ajautuu niin pitkälle toisen ihmisen valtaan? Siihen ei varmastikaan ole tyhjentävää vastausta sen paremmin maallikolla kuin ei ammatti-ihmiselläkään. Niin monta kuin on olemassa ihmisiä, on myöskin erilaisia tapauksia. Näillä tapauksilla on kuitenkin joitakin yhteisiä nimittäjiä, joissa toivomme pysyvämme. Otamme esimerkeiksi vain sellaisia tilanteita, jotka liittyvät toisiinsa samankaltaisten oireiden ja tekijöiden kautta.

Yksi perustavaa laatua oleva asia lienee se, että on olemassa ns. uhriksi otollisia ihmisluonteita, jotka eivät kuitenkaan ole missään suhteessa halveksittavia tai alempiarvoisia. Päinvastoin he ovat mitä hienoimpia luonteita, herkkiä, avuliaita, uhrautuvaisia (jossakin tilanteessa todella paha sana!), kaikkensa toisen puolesta antavia. Tässä kohden emme voi olla mainitsematta uskonnollista aluetta, missä näitä ihmisen hyviä piirteitä voidaan häikäilemättä käyttää hyväksi. Hyvyyttä voidaan siis käyttää väärin, manipuloida, ohjastaa ja rajoittaa väärien tarkoitusperien saavuttamiseksi!

On parasta vain todeta, että uhriksi voi joutua ja joutuukin itsensä sitä käsittämättä, sillä ei kukaan terveen mielen omaava ajattele: “Minä haluan tulla alistetuksi, pahoinpidellyksi, hyväksi käytetyksi!“ Ikävä kyllä on joitakin sairaalloisia luonteita, jotka suorastaan anovat alistetuksi tulemista, mutta me haluamme tässä yhteydessä jättää heidät tutkistelumme ulkopuolelle.

Useille uhreille on todella tuskallista heidän päästessään niin pitkälle, että hakevat apua ammattilaiselta, kun koko heidän ongelmansa pyritään ratkaisemaan etsimällä syy heidän omasta elämästään. Mitään hullumpaa tuskin voi ammattilainen tehdä. Tässä tulee selvimmin näkyviin tietämättömyys tämän ongelman todellisen olemuksen suhteen. Vain todella harva sadasta siinä tilassa olevasta ihmisestä, että etsii apua esim. allekirjoittaneelta, pystyy löytämään elämästään tekijöitä, jotka selittäisivät ajautumisen lh-persoonan uhriksi. Useimmat ovat aivan normaaleja ihmisiä, jotka ovat nähneet vain lh-persoonan terveen mielen naamion ja ihastuneet pettävään, ulkonaiseen olemukseen. Heidän lapsuutensa ei selitä sen paremmin uhriksi joutumista kuin ei viipymistä kiusauksen kohteena.

Autettavieni joukossa on siis harvoja, joiden lapsuus ja nuoruuden pettymykset voidaan nostaa esiin ongelmien alkulähteenä. Silti emme voi kieltää sitä tosiasiaa, että tietyt persoonallisuuteen vaikuttavat tekijät siirtävät pahasta olosta irtautumisen hetkeä, koska matkaeväät elämää varten eivät sisällä tarpeellista määrää oikeanlaista ravintoa aidon itsenäisyyden syntymiseksi.

Minä henkilökohtaisesti näen kaiken tämän keskellä yhden suurimmista ihmiselämän tragedioista, mihin kukaan voi joutua osalliseksi. Tämä ei rajoitu vain lh-persoonan ympäristöön, vaan se ulottuu moniin erilaisiin ihmissuhteisiin. Ihmisen kärsimys on mittaamaton, eli siitä ei voida laatia jonkinlaista asteikkoa tai käyrää. Me emme lainkaan puhuisi näistä asioista, ellei tätä kärsimystä olisi olemassa. Me emme myöskään tietäisi kärsimyksestä, jos ei kukaan siitä kertoisi.

On tietysti helppo havaita loukkaantuneen tai kipujensa kanssa kamppailevan ihmisen tuska hänen kasvoiltaan ja suusta purkautuvista voihkaisuista. Mutta me puhumme nyt kärsimyksestä, joka on sisäistä laatua, useimmille näkymätöntä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ole valmiutta havaita sitä muista merkeistä. Näitä merkkejä on aivan tavaton määrä, jos vain on hiukankin aikaa ja silmää niiden havaitsemiseksi. Toivon tämän kirjani avaavan yhä useamman ymmärryksen sille ahdistukselle, jonka huuto suorastaan särkee korvissa sellaisella, joka sen on oppinut kuulemaan.

Tämä elämän suurin tragedia ei koostu yksinomaan tästä sanomattomasta kärsimyksestä joka on kohdannut niin monia ihmisiä. Se on kuin hapolla kyllästetty vanne sydämen ympärillä, mutta se ei vielä sinänsä ole se, mikä on kaikkein pahinta. Uskallan väittää, että kaiken tällaisen kärsimyksen kruunaa, ei vääryyttä tehnyt ihminen, vaan ympäristön tuomio! Ympäristön tuomio! Mikä voisi ahdistetulle ihmiselle olla kauheampaa kuin se, että hänet leimataan epäuskottavaksi, valehtelijaksi, haihattelijaksi, olemattomien asioiden kanssa hulluksi tulleeksi? Edelliset luvut mielessämme meidän tulisi viimeistään nyt käsittää lh-persoonan uhrin todellinen kärsimystie. Hänellä on täydellinen helvetti päällä kotona, työpaikalla, ympäristössään, ja hän tuskin jaksaa raahautua päivästä toiseen. Kun hän sitten parhaalle ystävälleen tai terapeutille kertoo tuskistaan, ei tämä ollenkaan voi ymmärtää mistä on kysymys, koska se jonka tulisi auttaa näkee jotakin aivan toisenlaista.

Tässä juuri on avain näihin kysymyksiin. Ihmiset näkevät jotakin aivan muuta ja toisenlaista. Miksi? Koska he haluavat nähdä asiat siten. Heillä ei ole valmiutta johonkin muuhun, koska heillä ei ole aikaa pysähtyä, pysähtyä todella kuuntelemaan ja kuulemaan, havainnoimaan. Heillä itsellään ehkä menee melko hyvin, ainakin kohtuullisesti. Sen mukaan he punnitsevat sitten kanssaihmisensäkin asiat, mahdollisesti täysin käsittämättä, että itse elävät valheellisemmassa maailmassa kuin tuo läheinen. He vain kieltävät omat vaikeutensa, omat kipunsa, koska pelkäävät kohdata ne silmästä silmään.

Kun sitten tulee joku ja rehellisesti kertoo elämänsä sellaisena kuin se todella on, he säikähtävät ja vetäytyvät kuin jonnekin turvallisen matkan päähän, haluamatta nähdä, koska joutuisivat samalla punnitsemaan omaa elämäänsä. Ja mitä kauemmaksi he vetäytyvät, sitä huonommin he näkevät toisen ihmisen hädän ja ahdistuksen tuntomerkit. Eikö tämä olekin melkoinen murhenäytelmä? Kaikki pahuus ja ahdistus karkotetaan tietämykseltä piiloon sisäisiin syövereihin, käsittämättä ollenkaan, etteivät ne ole poissa, vaan saavat nyt tehdä tuhotyötänsä entistä suuremmalla voimalla!

Useammankin uhrin kertomus sisältää viittauksia siihen, että ammattilaisetkin pelkäävät kohdata autettavansa tuskan todella sellaisena kuin se on. Olisiko niin, että monet alan ihmiset eivät osallistu työnohjaukseen, purkaakseen omia paineitaan?

Ihminen siis itse asiassa pelkää elää elämäänsä. Hän elää toisen tai toisten ihmisten elämää kauniiden ja rohkeiden mallin mukaan. Mistä muuten tällainen nimi? Paremmin sopisi “kauniit ja röyhkeät“. Kaikki tällainen kadottaa ihmiseltä jotakin omaa, pahimmillaan oman persoonallisuuden. Ihminen voi antaa vain sitä, mitä hänellä on. Hän ei voi antaa sellaista, mitä hänellä ei ole. Jos hän ei tiedä kuka todella on, hän ei myöskään voi käyttää itseään ja persoonaansa muiden ihmisten hyväksi.

Me emme siis ole vain joidenkin väärämielisten ihmisten uhreja, vaan myöskin ympäristömme uhreja. Me kadotamme oman minuutemme ja ihmettelemme keitä todella olemme. Meidät ensin särjetään kodissamme, työpaikallamme, ja sitten meitä vasta oikein potkitaan päähän sen päälle, meihin tunkeudutaan.

Olen viime aikoina todella käsittänyt tämän sanonnan merkityksen. Sitä käytetään huomattavasti enemmän muiden kielien parissa. Aikaisemmin ajattelin, että tämä luonnehdinta sopii ensisijaisesti hengellisen elämän piiriin, mutta olen nyt tullut näkemään, että sillä on laaja sijansa kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä – ihmisen uteliaisuuden johdosta. Ystävä, naapuri, lähimmäinen haluaa tietää toisesta kaiken, ennen kaikkea vaikeuksien todellisen syyn. Ja jos kerrottua ei uskota, ollaan vakuuttuneita siitä, että jossakin syyn täytyy olla. Ja tämä on se vaihe, jossa lukemattomat ihmiset tunkeutuvat meihin tavalla tai toisella, eivät vain luonnehäiriöiset.

Missä ovat nämä ovenkahvat tai sulkijalaitteet, joista meihin pääsee sisälle? Niitä ei itse asiassa ole luonnostaan olemassa, sillä uskon suurella vakaumuksella siihen, että jokainen ihminen on koskematon niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä. Jonkinlainen ovi on kuitenkin olemassa kussakin ihmisessä, ja uskon sen avaamiseksi tarvittavan kahvan olevan kunkin ihmisen sisällä.

En voi tässä yhteydessä olla viittaamatta siihen, kuinka Ilmestyskirjassa meidän Herramme sanoo seisovansa ovella ja kolkuttavansa. Jos joku kuulee tämän kolkutuksen ja avaa, astuu Herra sisälle ja aterioitsee hänen kanssaan. Olemme sitten uskonnollisia tai emme, on tässä mitä suurin oppi meille kaikille. Jos jo itse Jumaluus arvostaa meitä niin suuresti, että kolkuttaa ja siten kysyy meidän tahtoamme, niin kuinka voisi jollakin ihmisellä olla oikeus tunkeutua pyytämättä jonkun sisälle?

Ihmiset siis etsivät syytä kaikkeen kärsimykseen – vain harvoin omassa elämässään ja omissa asioissaan. Ihmisen luontainen piirre on, että hän haluaa olla mestari ja asiantuntija aina muiden asioissa. Ja mitä enemmän hän mielestään on kokenut ja oppinut, sitä hanakammin hän haluaa osoittaa taitonsa ja työntää kätensä toisen ihmisen sisälmyksiin tyytyväinen ilme kasvoillaan. Hän on asiantuntija, hän selvittää nyt kaikki ongelmamme!

Lh-persoonan läheisyydessä on usein ensisijaisesti kysymys avioliittoon (seksiin) kuuluvista asioista. Voisiko otollisempaa kiistan ja erimielisyyden aihetta keksiä? Ja tällä alueella on joka toinen ihminen mielestään suuri terapeutti ja ammatti-ihminen, etenkin muutaman lasillisen jälkeen. Vuosikymmenien vaikeudet ja ongelmat selvitetään muutaman tunnin “neuvottelupöydän“ ääressä istumisen aikana, pöydän alla olevien pullojen määrän kertoessa tuloksen kattavuudesta. Eikä tarvita edes neuvoa-antavia tämän asiantuntemuksen esille tulemiseksi.

Kaikkein suurimmat asiantuntijat eivät ota tippaakaan, “ei edes vahingossa“, eivät syö edes liköörikaramelleja, ja he ovat juuri ne, jotka niin kauniisti autuas hymy kasvoillansa vetävät käteensä hengellisesti steriilin muovikäsineen, ja työntävät sen sisääsi avoimesta haavasta. Eikä aikaakaan, kun he jo ovat kyynärpäätä myöten sisälmyksissäsi, tunnistellen ja myhäillen ja tietävästi hymisten. Mitä oikein olet tehnyt, että olet tähän tilaan joutunut? Oletko tehnyt syntiä, oletko ottanut alkoholia, oletko syönyt liikaa ja liian hyvää? Käsi puristelee maksaasi, kasvoille tulee voitonriemuinen hymy: “Onko maksasi jo hieman kovettunut, minusta ainakin tuntuu siltä?“

Tutkimus jatkuu ja sinä vääntelehdit kivusta ja epämukavuudesta. “Onko tämä keuhko, tupakoitko sinä? Ai, ai, tässä taitavat olla munuaiset, onko tämä perna? Kyllä täällä on kaikki aivan sekaisin, ei ihme että voit huonosti.“ Hän on kyynärpäätä myöten sisälläsi, ja sinua alkaa todella ottaa aivoon, päätäsi särkee. Onko se mikään ihme, kun hän jo kourii aivojasi huolestunut ilme kasvoillaan. “Ei se ole mikään ihme, että aivosi ovat niin sekaisin, kun järkeilet niin kovasti. Järki ei ole tärkeä, vain usko on tärkeä. Miksi et ole tehnyt juuri siten kuin minä olen neuvonut?“

Huvittavaako? Kyllä, mutta samalla hyvin puhuttelevaa. Sinut tutkitaan läpikotaisin, vastoin tahtoasi, toivomustasi. Ja sinua sattuu entistä enemmän. Kouriminen jatkuu ja jatkuu, etkä osaa antaa pätevää syytä huonovointisuuteesi. Eikö siihen itse asiassa riitä sisälläsi kähmivä käsi? Jos ei mitään syytä saada nimetyksi, tulee käsi hetkeksi ulos sisältäsi, ja tekee, arvaa mitä? Jos ei mitään ole vielä löytynyt, uskotaan sen nyt löytyvän. Käsi menee sisälle uudelleen samasta jo tulehtuneesta haavasta, ja kourii nyt alaspäin. Mitä sieltä löytyykään, mitä siellä kähmitään? Siitä emme tässä yhteydessä häveliäisyyden vuoksi viitsi edes puhua!

Loppujen lopuksi näitä tutkimuksia suorittaa aivan samalla tavalla niin sanottu “hengellinen“ kuin aivan maallinenkin ihminen. Ja jos todellakaan ei mitään muuta syytä löydy, alaspäin kourimalla keksitään sitten ahaa-elämyksen tavoin se kaikkien vaikeuksien perussyy: sinun seksielämässäsi täytyy olla jotakin vikaa, muuten kaikki teillä olisi hyvin. Uskomatonta, käsittämätöntä! Onko ihme, jos suu rävähtää auki, ja iso pyörä heittää tyhjää?

Miksi me ylipäätään annamme kouria sisintämme, munaskuitamme, omia asioitamme? Miksi? Kukaan ei ole antanut siihen lupaa, vaan asialla ovat itsetietoiset, mistään piittaamattomat ihmiset, lähimmäiset. Me taidamme olla jo siinä määrin rikki ja kadottaneet minuutemme, että annamme tällaisen tapahtua. Mutta entä jos yhdessä, toistamme tukien, päätämme kaiken tämän olevan nyt kerta kaikkisesti lopussa? Auttaako sinua, jos minä, samoja asioita kokeneena, annan sinulle luvan kieltäytyä tällaisesta “lähimmäisenrakkaudesta“. Ilman minun lupaanikin sinulla on oikeus kieltäytyä kaikesta sellaisesta, niin kuin jo pelkästään Martti Paloheimon esittämistä ihmisen oikeuksista käy ilmi. Mutta tuntuu niin hyvältä, kun joku kaikkien ahdistusten vuosien jälkeen koko sydämestänsä kertoo minulle, että minulla on oikeus parempaan elämään, omana itsenäni olemiseen, ilman kenenkään sisääni tunkeutumista. Minä olen ihminen, ihminen kaikkine oikeuksinensa, eikä kenelläkään ole valtuutta tunkea kättänsä minuun kuin jokin konitohtori hevosen peräaukkoon.

Yksi perusasioista, joita korostamme ryhmätyössämme, on oikeus kieltäytyä kaikesta sellaisesta yhteydestä, mikä rikkoo ja tuhoaa meitä. Meillä on todellakin oikeus valita kenen kanssa tahdomme olla tekemisissä, kenen emme.

Lupaa omana itsenä olemiseen ei meille suoda valtiovallan eikä tämän yhteiskunnan taholta. Mutta meillä on oikeus olla ihmisiä ihmiselle, ja me yhdestä suusta kuulutamme jokaiselle kärsivälle lähimmäisellemme: sinulla on oikeus olla ihminen, koskematon niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä!

Kannattaako näistä asioista puhua?

Kirjan tässä vaiheessa tahtoi tietynlainen masennus vallata mieleni. Aloin epäillä kirjoittamiseni kannattavuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että pilkallinen ääni yritti sanoa minulle: “On aivan turha kirjoittaa näistä asioista, sillä ei kukaan voi uskoa sitä, mitä paperille laitat.“

Kirjoittamani asiat ovat useille todellakin jotakin aivan uutta ja käsittämätöntä. On surullista, jos ihmiset eivät pysty uskomaan sellaista, mikä on tuhansien kokemus. Jo varovaisen arvion mukaan maassamme on noin 100 000 –150 000 eriasteista lh-persoonaa. Jos ajattelisimme, että jokaisella on ainakin yksi läheinen henkilö, on uhreja yhtä monta. Lisäksi tulevat sitten lapset kotona ja useat ihmiset työpaikoilla. Asia koskettaa siis järkyttävän monia ihmisiä, joiden uskon ymmärtävän mistä nyt puhumme.

Yleensä aamuisin mieleni on hyvin vastaanottavainen näiden asioiden suhteen, ja eräänä päivänä heräsin hyvin surullisena. Olin iloinnut jokaisesta rivistä, jonka olin saanut paperille, ja siitäkin, että jo pari luonnehäiriöisen uhria oli lukenut käsikirjoitukseni ja todennut: “Siinä ei ole yhtä ainuttakaan sanaa, joka ei pitäisi paikkansa.“ (Nyt laatiessani toista painosta, on kirjoja liikkeellä noin tuhat kappaletta, eikä minulle asti ole kantautunut yhtään ainoata negatiivista kommenttia!) Mutta juuri nyt tiedostan aivan uudella tavalla näiden uhrien kärsimyksen mittavuuden, kuultuani tiettyjä ympäristön kommentteja. Jossakin mielessä uhrien ongelmat eivät kokonaan poistu edes sen jälkeen, kun he ovat päässeet irtaantumaan lh-persoonan vaikutuspiiristä tavalla tai toisella. Mahdollisesti on tullut avioero, tai muuten on päästy sopimukseen elämän jatkamisesta irrallaan toisesta (mikä on tulos sanoinkuvaamattomasta taistelusta).

Eron tultua ihmiset ympäristössä pahoittelevat tapahtunutta, säälivät lapsia ja kumpaakin osapuolta, mutta käytännöllisesti katsoen lh-persoona saa osaksensa suurimman säälin ja pahoittelun. Uhri on uhri edelleenkin, sillä nyt on levinnyt tieto siitä, miksi tähän lopputulokseen on päädytty. Joskus lh-persoona joutuu avioeron jälkeen turvautumaan mielenterveystoimiston apuun, ja pian kaikki ympäristön ihmiset hämmästelevät: “Ei se ole mikään ihme, että toinen joutuu tuollaiseen tilaan ja syömään masennuslääkkeitä, kun kumppani oli sellainen kuin tuo Matti tai Liisa!“

Matti kävi edelleen asioilla entisessä kotikaupungissaan, vaikka avioero oli tullut jo aikaa sitten. Tieto erosta levisi hiljakseen ihmisten keskellä, mutta kukaan ei kommentoinut asiaa, tai ollut tietävinäänkään siitä. Mutta nyt Matti alkoi huomata ihmisten asenteiden muuttuneen häntä kohtaan ainakin joissakin liikkeissä ja muutamien tuttujen tullessa torilla vastaan. Maija oli alkanut valistaa ihmisiä tapahtuneiden suhteen, ja jonkin ajan kuluttua Matille hahmottui kuva siitä, mitä oli puhuttu: “Niin, niin, erohan siitä loppujen lopuksi tuli. Miksi minä olinkaan niin tyhmä, että niin pitkään odotin kaiken muuttumista paremmaksi? Minun olisi pitänyt toimia jo paljon aikaisemmin. Matti parka on niin mieleltään sairas, ettei hänestä ollut minkäänlaisen ratkaisun tekijäksi! Siksi minun täytyi ryhdistäytyä ja hakea avioero. Kyllä se Matti söi masennuslääkkeitä, mutta eihän niistä mitään todellista apua ollut, kun ei tarpeeksi käynyt psykiatrilla. Kehotinhan minä jatkuvasti häntä hakeutumaan hoitoon, mutta ihan turhaan.“

Kuulin kuinka eräs hyvin asiallisena pidetty mieshenkilö pahoitteli yhden lh-persoonan osaa avioeron jälkeen. Hän oli hyvinkin selvillä tämän naisen sairaudesta, mutta silti hänen oli mahdoton uskoa kaikkea kuulemaansa, koska on ihastunut tähän henkilöön. Tämä on raskas väittämä, mutta se perustuu niin monen uhrin kertomukseen, että se on pakko uskoa. Etenkin uskonnollisissa piireissä, missä ei juurikaan uskota avioeron mahdollisuuteen, salaisesti omien pettymysten keskellä ihannoidaan ja tavallaan himoitaankin näitä toisten aviopuolisoita, jotka niin selvästi “ihanuutensa“ johdosta erottuvat muusta joukosta. Tulee kuitenkin varoa, ettei jokaista ihastuttavaa persoonaa aleta epäillä luonnehäiriöiseksi, mutta on hämmästyttävää yhä uudelleen todeta, missä määrin lh-persoonat valtaavat ympäristönsä ihmisten sydämet. Heistä ei voida eikä haluta uskoa mitään pahaa! Heidän ympärillään vallitsee usein aivan erikoinen, jossakin määrin seksuaalisesti virittynyt ilmapiiri, jonka havaitsee vasta  kun on saanut kylliksi etäisyyttä asiaan.

Olemme korostetusti tuoneet esiin sen seikan, että lh-persoonalta useimmiten puuttuu täydellisesti sairauden tunne. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei hän ajoittain hakeutuisi jopa psykiatriseen hoitoon. Hän saattaa suorastaan raahata puolisonsa avioliittoneuvolaan tai johonkin kriisikeskukseen selvittelemään heidän elämäänsä ja hänen ahdistustaan. Hän hakee apua huonovointisuuteensa ja kärsimäänsä vääryyteen esim. avaamalla keskustelun kriisityöntekijän edessä: “Mitä meidän tulisi tehdä, ettei puolisoni jatkuvasti löisi minua?“

Puoliso ei milloinkaan ole lyönyt häntä siinä mielessä, mitä yleensä käsitetään. Mutta niin kuin jo olemme maininneet, saa lh-persoona raivokohtauksiaan mahdollisesti muutaman päivän/viikon välein, ja jokainen tietää tällaisessa tilanteessa mihin hillitön huutaminen johtaa. Naapurit saattavat koputtaa seinään tai soittaa ovikelloa, ja uhrin yrittäessä rauhoittaa tilannetta syntyy hetkiä jolloin käsirysykään ei ole mahdoton. Kumpikin lopulta menettää hermojensa hallinnan, ja etenkin mies saattaa yrittää hillitä vaimon raivoa läimäyttämällä kädellä takapuolelle. Tämä kaikki tulkitaan myöhemmin pahoinpitelyksi.

Kerrottakoon nämä esimerkit varoitukseksi jokaiselle, joka on tekemisissä lh-persoonan kanssa. Oikeuteen joutumisen ja väärän tuomion saamiseen ei tarvita paljoakaan.

Maija sai yhden pahimmista raivokohtauksistaan yöllä, joskus yhden aikaan. Ei ollut tapahtunut yhtään mitään. He vain olivat juoneet jonkin verran alkoholia ja nauttivat yhdessä olosta sängyssä. Juuri silloin Maijan mieleen tuli jotakin negatiivista, normaalille ihmiselle täysin merkityksetöntä.

Harvoin vaimo huusi sellaisella tavalla, ja naapurit kävivät kaksi kertaa soittamassa ovikelloa. Matti oli nyt saanut todella tarpeekseen ja alkoi pakata vaatteitaan pienessä vaatehuoneessa. Hän ei ehtinyt tehdä mitään, kun vaimo jo oli sulkenut sisään päin kääntyvän oven ja asettunut sen eteen huutaen ja takoen nyrkeillään miehen rintaa. Mies tunsi tukehtuvansa ja halusi ulos, mutta Maija ei päästänyt. Matin olisi tunkkaisessa ja ahtaassa kopissa kuunneltava kauhistuttavaa karjuntaa, eikä hän kestänyt sitä.

Matti selvisi ulos ja autotalliin nukkumaan, mutta seuraavana aamuna selvisi, että Maijalla oli musta silmä ja hän ei viikkoon voisi mennä työpaikallensa. Tuttu sairaanhoitaja kävi hoitamassa silmää, mikä merkitsi sitä, että Maija siinä vaiheessa otti syyn itsellensä.

Mutta myöhemmin mies saisi tietää olleensa koko ajan väkivaltainen ja kiivas mies, joka sellaisella tavalla pahoinpiteli vaimoaan. Miksi ei vaimo ollut mennyt poliisin puheille, siinä katumuksen aihe lopuksi elämää? Matti ei totisesti tiennyt missä vaiheessa ja miten musta silmä tuli, sillä hän ei tietoisesti ollut lyönyt Maijaa, ei koskaan.

Matilla oli onnea, mutta ei kaikilla kaltaisillansa. Useat ovat joutuneet vastaavanlaisesta tilanteesta oikeuteen, vaikka vaimo ensin olisi lyönyt heitä useaan kertaan, ja kysymys olisi ollut selvästä itsepuolustuksesta.

Jos tällaista pääsee tapahtumaan, on syytä olla viisas, sillä jossakin suhteessa emme eläkään oikeusvaltiossa. On syytä hankkia ja säilyttää todisteita, jos niitä on, sillä lh-persoona tekee kaikkensa hävittääkseen itseään vastaan olevat todisteet, jopa aivan häikäilemättömällä tavalla.

Matilla oli kuvia yläruumiistaan ja päästään, jotka olivat täynnä verisiä kynnenjälkiä. On hetkiä, jolloin ei halua puolustautua, vaan antaa tapahtua sen mikä tapahtuva on!

On väärin että miehet lyövät naista. Mutta olisi myöskin otettava huomioon se seikka, että luonnehäiriöinen nainen on selvästi vaarallisempi kuin normaalilla tavalla väkivaltainen mies.

Tulkoon mainituksi, ettei raivokohtauksesta ole mitään ulospääsyä. Uhrin pakeneminen ei usein tule kysymykseenkään, sillä huutaja nimenomaan edellyttää, että hänen asiansa kuunnellaan keskeyttämättä loppuun asti!

Niin, lh-persoona siis hakeutuu jopa psykiatrin vastaanotolle, mutta ei todellisen sairauden johdosta, vaan hyvin usein häntä hoidetaan masennuksen tähden. “Onko mikään ihme, jos hän tuollaisen henkilön kanssa eläessään joutuu syväänkin masennukseen?“

Useissa tapauksissa psykologin tai psykiatrin luona käymisen perimmäisenä syynä on ennalta valmistelu puolison hankkimiseksi hoitoon, eli siis eräänlainen mustamaalaus ja uskottavuuden hävittäminen. Ja tuskin voi tällainen lh-persoona saada parempaa ymmärrystä ja sääliä ja pään silitystä muualla kuin psykiatrin tai psykologin vastaanotolla! Hän on todella niin vakuuttava, että häntä uskotaan siitäkin huolimatta, että puoliso yhteisellä käynnillä kertoo kaikki luonnehäiriöön viittaavat oireet. Lopulta uhri tuomitaan mielenvikaiseksi, mutta onneksi häntä ei sentään useinkaan diagnosoida luonnehäiriöiseksi, se kun on niin vaikea määritellä!!!

Kertomustemme Maija tai Jussi siis saattavat syödä masennuslääkkeitä tullakseen toimeen “niin vaikean ja mieleltään epävakaisen Matin tai Liisan kanssa“ (jotka hekin mahdollisesti syövät masennuslääkkeitä), ja heidän vastaanottamallaan säälillä ja ymmärryksellä ei ole rajoja. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että jos Maija ja Jussi ovat jonkin seurakunnan tai yhteisön jäseniä, he ovat kaikkien avioliittoonsa tyytymättömien jäsenten salaisen tai vähemmän salaisen ihastuksen kohteita!

“Matin ja Maijan välit olivat viime aikoina olleet hyvin tulehtuneet. Matti tuskin sai nähdä hymyä Maijan kasvoilla, ja kaikki tämän kommentit tulivat hyvin terävään sävyyn, sisältäen aina moitetta. Seksiä heillä kyllä oli varmaankin enemmän kuin monella muulla, mutta siitä puuttui kaikki läheisyyden ja lämmön tunne.

He eivät voineet olla yhdessä ilman jonkinlaista määrää alkoholia. Kuuluisa tutkija oli lausunut mielipiteenään, että seksi ilman rakkautta on pornoa. Matti oli hyvinkin valmis allekirjoittamaan tämän ajatuksen. Hänellä oli kautta koko heidän avioliittonsa ollut sellainen tunne, ettei Maija ollutkaan sängyssä hänen kanssaan, vaan aina jonkun mielikuvituksellisen kohteen kanssa.

Niin kuin monen muun lh-tapauksen kohdalla, heillekin seksi oli tullut korvikkeeksi lähes kaikelle normaaliin elämään kuuluvalle. Melkein kaikki aito tunteiden kokeminen oli korvattu seksillä. Ja ollakseen rehellinen, Mattikin joutui myöntämään, että hän tarvitsi jonkinmoisen määrän alkoholia voidakseen nauttia Maijan kanssa olemisesta, tai ylipäätänsä pystyäkseen seksiin hänen kanssaan. Ja hänkään tuskin makasi vaimonsa kanssa; hänen rakkauden ja lämmön kaipauksensa sai hänet kuvittelemaan kanssaan olevan jonkun toisen… sellaisen, joka todella välitti hänestä!

Matti oli työmatkallaan, ja oli sovittu, että hän kotiin palatessaan hakisi Maijan tämän firman pikkujoulusta. Yksi miehen perusvelvollisuuksista oli toimia vaimon autokuskina. Ajatus viehätti vaimoa siinä määrin, että tämä oli ajatellut hankkia Matille kuljettajan lakin! Juhlat olivat vielä kesken, ja väsynyt mies meni turvamiehen koppiin odottamaan vaimonsa lähtöä. Tässä huoneessa oli lasi, jonka lävitse näki saliin, mutta salista päin katsoessa nähtiin vain suuri, hiukan tummasävyinen peili.

Maijalla oli hämmästyttävä määrä luonnehäiriöisen piirteitä, ja yksi pahimmista oli hänen mustasukkaisuutensa, joka varmaankin haki vertaansa. Matti ei itse asiassa saanut keskustella kenenkään naispuolisen henkilön kanssa, ellei tämä sitten ollut alle kymmenen tai yli seitsemänkymmenen. Edes sukulaisten teini-ikäisten tyttölasten kanssa Matti ei saanut istua muutamaa minuuttia pidempään. Maijan uskonnollinen kasvatus toki kertoi mikä on oikein ja mikä väärin!

Matti oli käsittänyt väärin juhlien loppumisajan. Nyt oli vasta lopetettu jouluateria. Aivan kuin kohtalon ivaksi Maija nousi pöydästä muutaman miespuolisen työntekijän kanssa tullen peiliksi luulemansa lasin eteen. Toinen miehistä piti kättään Maijan vyötäröllä, ja he keskustelivat intensiivisesti. Tuona hetkenä jotakin kuoli lopullisesti Matin sisimmässä. Maija ei milloinkaan, ei milloinkaan, ollut hymyillyt hänelle noin kauniisti, ei edes seurusteluaikana!

Käsilaukkuaan kaivellen Maija korjasi ehostustaan. Koko ajan hän keskusteli tuon firman hurmuripojan kanssa ja katseli tätä peilistä, autuaan tietämättömänä siitä, että hänen oma miehensä oli juuri sillä kohtaa peilin takana. Nyt Matti tajusi jotakin hyvin murheellista, mistä hänellä oli ollut vain aavistus.

Avioliiton alkuvaiheessa hänen oli pitänyt pyytää lupa jopa Maijan suukotteluun ja halaamiseen, mutta nyt vieras mies piti kättään hänen vaimonsa uumalla ja kylpi sellaisessa hymyn ja liehittelyn virrassa, mitä ei milloinkaan oltu suotu kärsivälle aviopuolisolle!

Tämä kertomus tuo esiin jotakin hyvin tuskallista ja murheellista. Se voitaisiin kertoa toisinkin päin, Jussin ja Liisan elämästä. Tämä tositapahtumiin perustuva kuvaus tuo esiin jälleen yhden säikeen lh-persoonan luomasta kiristävästä verkosta. Se kertoo elämän pelisäännöistä. Ne vaikuttavat tavalla tai toisella elämämme koko kulkuun sen alusta loppuun asti.

Markku Vuori