Vanhus lasipurkissa osa 1

Matilda-

vanhus lasipurkissa

eli saako vanhuksen

ajaa alas

säästösyistä?

Kirjoittaja Markku Vuori, ihmissuhdekouluttaja

Kirja kahdeksassa osassa. Matildamme on jo poistunut keskuudestamme 2006, mutta muita Matildoja on maamme täynnä.

Matilda – vanhus lasipurkissa

Haluatko kuulla jotakin Matildasta, joka on aivan tavallinen ihminen aivan tavallisessa pikkukaupungissa? Hänen elämässään ei ole mitään niin erikoista, että jokin lehti haluaisi kirjoittaa hänestä, ei edes sitten kun aika hänestä jättää. Jokainen ihminen on kuitenkin kertomuksen arvoinen, ainakin niille ihmisille, jotka ovat oppineet ymmärtämään todellista elämää. Siksi haluan kertoa Sinulle Matildasta. Häneen ei ole vaikea samaistua, koska hän on niin tavallinen ihminen. Tärkeintä hänessä on, että hän on ihminen!

Matilda on nyt vanhus, ja tämä on syy siihen miksi on tärkeää kirjoittaa hänestä juuri nyt. Hän makaa sairaalan pitkäaikaisosastolla, vaikka ei ole sairaalahoidon tarpeessa. Hän odottaa omaa paikkaa jossakin inhimillisemmässä ympäristössä ja kärsii suunnattomasti siitä, että on omien sanojensa mukaan juuri nyt kuin lasipurkissa. Hän on elänyt yli yhdeksänkymmenen vuoden ajan omassa kodissa, tuttavallisissa olosuhteissa, tuttujen esineiden ja seinien keskellä.

Ketään ihmistä ei ole tarkoitettu lasipurkkiin, vaan jokaisella tulee olla oma paikkansa tämän maan päällä elämänsä loppuun asti. Ihmisen henkisyys tarvitsee tunteen johonkin kuulumisesta, myös silloin kun vanhuus tuo mukanaan unohtamista ja sekavuutta. Oikeastaan juuri silloin ihminen tarvitsee vähintään yhtä paljon rakkautta ja huomiota kuin aikanaan pienenä lapsena.

Matilda on tottunut elämään omaa elämäänsä omassa kodissaan, omassa paikassaan. Sairaalassa ei todellisuudessa ole kenelläkään omaa paikkaa, koska jokaisen vuode on samanlainen, yöpöytä samanlainen, vuodevaatteet samanlaiset, ja jopa vaatetus on melko samanlainen niin miehillä kuin naisillakin. Kaiken tämän keskellä hiukan sekava mieli alkaa luoda jotakin sellaista, mitä ihmisen todellinen sisin kaipaa, ja koska kaikki henkiset edellytykset entisenlaisen elämän jatkamiseksi ovat kadonneet, turvautuu alitajunta ja tajuntakin korvikkeisiin. Tässä juuri on alue, josta ei kukaan haluaisi puhua, ei ainakaan oikeilla nimillä ja käsitteillä.

On helppoa puhua laitostumisesta ja vanhuksen sekavuudesta, mutta mitkä ovat ne tekijät, jotka johtavat tälle hyvinkin synkälle tielle?

Vanhuksella itsellään on usein hyvin vähän tekemistä tämän asian kanssa, jota aivan omasta intuitiostamme käsin olemme alkaneet kutsua vanhuksen alasajamiseksi.

Matildalla ei koko elämänsä aikana ole ollut mielenterveysongelmia, vaikka elämä onkin sisältänyt paljon negatiivista kokemusta. Mutta kun eräänä aamuyönä olo on huono ja aika ja ehkä paikkakin hämärtyvät, alkaa Matildan heikotus tuntua nälältä, ja niin hän aikoo keittää aamupuuron neljältä yöllä.

Hän tavoittelee alimmalta hyllyltä jauhopakkausta, kun pyörätuoli yllättäen lennähtää alta. Matilda muksahtaa lattialle, kolhaisee päänsä niin voimallisesti, että toinen puoli kasvoja alkaa tummua ja veri vuotaa silmäkulmasta. Kukaan meistä ei voi tietää mitä kaikkea näinä hetkinä tapahtuu, mutta palvelutalon hoitajan saapuessa paikalle on koko jauhokaapin sisällys lattialla ja vanhus tajuton.

Kuinka paljon Matilda käsittää herätessään sairaalan vuoteessa on vain arvailujen varassa, mutta todetkaamme nyt jotakin sellaista, minkä pitäisi saada meidät suhtautumaan asioihin aivan uudella tavalla. Koska kertomamme hyvin suuressa määrin perustuu arvailuihin, emme saa tukea näkemyksiämme ja ”diagnoosejamme” perinteiseen ajatteluun, joka sisältää aivan liian suuren määrän ikään perustuvaa aliarviointia ja vähättelyä.

Missä instanssissa on laadittu laki ja määritelmä siitä, minkä vuosimäärän täytettyään ihminen ei enää oikein olekaan ihminen, vaan vain jonkinlainen otus tai olio?

Matilda on sairaalassa herätessään vielä aivan sama Matilda, joka yli yhdeksänkymmentä vuotta sitten parkaisi ensimmäisen itkunsa, osittain kai kauhusta sen suhteen että joutui ulos turvallisesta äidin kohdusta. Nyt hän varmaankin kuulumattomasti parkaisee toisen kerran yhtä järkyttävän kokemuksen keskellä: hän on jälleen kerran ulkona siitä turvallisesta ympäristöstä ja paikasta, jossa hän oli tottunut olemaan! Ensimmäinen järkytys perustui noin yhdeksänkuukautisen turvallisuuden tunteen katoamiseen, mutta nyt järkytys perustuukin yli yhdeksänkymmentä vuotisen turvallisuuden kadottamiseen. Vaikka sitä ei hänelle olekaan vielä sanottu, jokin hänen sisimmässään kertoo, että nyt on tapahtunut se, mitä hän vuosikymmenien ajan on pelännyt: hän ei pääse enää omaan kotiinsa!

Koko ihmisen elämä perustuu suurelta osaltaan tietynlaiseen menettämiseen, ainakin mitä tulee ihmissuhteisiin, niin kuin omaan ihmisyyteen. Vaikka ihmisen keski-ikä onkin pidentynyt, on varsinaista kasvun ja kehityksen aikaa vain pieni osa elämästä. Ensimmäiset rypyt ja hiusten ohentuminen ilmoittavat mielestämme aivan turhan aikaisesti siitä, että olemme vain ajallisia olentoja.

Pieni vauva makaa ensin vuoteessaan ja alkaa vähitellen kontata ja sitten kävellä horjuvin askelin. Loppupäässään elämämme kuvio on melko samanlainen, ja vaikka ruumiillisesti emme kulkisikaan kovin kumarassa, alkaa henkinen puolemme hyvin helposti jo valmistautua väistämättömästi edessämme olevaan. Tämä pätee toki vain niihin ihmisiin, joilla on realistinen ja totuudenmukainen käsitys ihmiselämästä.

Suurin osa homo sapiensin suvusta pahoittelee mielessään menneen elämän vaikeuksia, yrittää olla positiivinen ja uskoo tulevaisuuden tuovan mukanaan jotakin parempaa. Nämä ihmiset ovat unohtaneet elämän perustekijät, ja toteavat mahdollisesti vasta sairaalavuoteessa tai kuolinkamppailussaan, etteivät oikeastaan koskaan vielä ole eläneet, ja nyt on jo liian myöhäistä. Jos voisimme aivan realistisesti käsittää, että voimme elää vain ja ainoastaan tänään, olisi elämämme monessa suhteessa paljon helpompaa.

Matildan elämä oli opettanut hänelle niin paljon, kaikkine vastoinkäymisineen ja vaikeuksineen, että hän suhtautui vanhenemiseen ja kuoleman lähestymiseen harvinaisen järkevällä tavalla. Mutta hän oli koko vanhuutensa ajan toivonut nopeaa poisnukkumista, sillä eri sairauksien johdosta hän oli maannut sairaalavuoteella sen verran paljon, että tiesi tuon paikan olevan tarpeellisen, mutta ei toivottavan. Kukaan rehellinen ja mieleltään terve ihminen ei kaipaa sairaalavuoteeseen, vaan pyrkii viimeiseen hengenvetoon asti toteuttamaan aidon sisimpänsä toivomusta omasta paikasta ja omasta kodista.

Vaikka suhtautuisimme ajallisuuteemme ja kuolemaamme kuinka asiallisesti tahansa, joutuu jokainen rehellisyyden nimessä toteamaan, että kuolema tietyssä mielessä on tuntemattomuutensa johdosta hyvin pelottava asia. Mutta millaiseen aikaan oikein olemme tulleet, kaikesta hyvinvoinnista huolimatta, kun kuolema ei sittenkään tunnu niin pelottavalta kuin sairaalavuoteeseen joutuminen?

Laihat lohdutukset

Kerron niin mielelläni Matildasta, koska hänen elämässään voin samaistua niin moneen asiaan, sillä onhan hän niin äitini kaltainen. Aivan hänen tavallansa olen maannut sairaalassa aivan tarpeeksi voidakseni joka kerta kotiin päästyäni olla kiitollinen siitäkin terveydestä, mikä vielä on jäljellä. Tämän kiitollisuuden perustan ehkä johonkin muuhun, kuin mitä etenkin monissa hengellisissä piireissä on opin kaltaisesti omaksuttu kaikille pahoinvointia tuottavalla tavalla.

Kiitollisuutemme ei tarvitse perustua siihen, että niin monella muulla on paljon huonommin. Saan olla kiitollinen siitä, että minulla kaikki on niinkin hyvin, eikä sairauksieni keskellä tuo lohtua se, kuinka joku seurakuntalainen päivittelee riemun puutettani, kun vertaa minua johonkin sairaalassa makaavaan, jolta on lähes kaikki raajat amputoitu. Tällä ajattelutavalla on ihmiskunta saatettu aivan väärille raiteille, niin että jokaisen epäkohdan kohdatessamme vetoamme johonkin toiseen ihmiseen tai paikkakuntaan. Onhan meillä sentään kaikki hyvin verrattuna suurempiin kaupunkeihin! Onhan sinulla kaikki paremmin kuin tuttavallani, joka juuri oli auto-onnettomuudessa!

Riemullani ei siis ole rajoja, etenkin kun katselen uutisia sotatantereilta ja näen päättömiä ja riekaleisia ruumiita! Kyllä minulla ja Matildallakin on hyvin, kun pääkin on vielä tallella, joskin hiukan sekavana! Minäkin olen sekava, yksinkertaisesti siitä syystä, etten kulje ja ajattele suurien joukkojen marssitahtiin. Kaikki yleisestä ajattelukaavasta poikkeavat on aina luokiteltu hiukan epäluotettaviksi ja sekaviksi, ainakin elämänsä aikana. Kuoleman jälkeen sitten on suitsutettu heidän muistolleen, kun viimeinkin on päästy varmuuteen siitä, etteivät he sittenkään olleet sekoja, vaan näkivät sen, mitä muut eivät halunneet nähdä.

Haluammeko me nähdä mitä Matildan mielessä ja päässä liikkuu, vai onko kaikki kuitattavissa vain toteamuksella, ettei ole mikään ihme että niin vanha ihminen jo vähän sekoilee ja kadottaa nykyhetken?

Hän ei varmastikaan halua kadottaa sen paremmin nykyhetkeä kuin ei menneisyyttäkään, mutta hän elää elämäänsä, tai paremminkin jatkaa elämäänsä olosuhteissa, jotka eivät ollenkaan tue hänen henkisten kykyjensä säilymistä saati sitten elpymistä. Eli hänen sijoituspaikkansa määrittää hänen mahdollisuutensa ihmisyyden säilyttämiseen viimeisinä hetkinään. Vuoteessaan maatessaan hän näkee valkoisen katon, pölyisen tuloilmaventtiilin, ja päätä kääntäessään hän näkee viereisessä vuoteessa makaavan, paljon itseään sairaamman potilaan.

Matildalla ei ole paikkaa

Matilda ei tarvitsisi enää sairaalahoitoa, mutta mitään muutakaan paikkaa hänelle ei ole, sillä kaikki vanhusten hoitopaikat ovat täynnä, ja jono on todella pitkä. Niinpä hän päivästä toiseen kyselee minulta, oliko tämä ratkaisu aivan oikea. Hän ei totuuden nimessä käsitä olevansa kykenemätön elämään yksin omassa kodissaan, koska tarvitsee ympärivuorokautista valvontaa. Mutta tämä kysymys pakottaa meidät näkemään, etteivät nämä mielestämme hyvin sekavat ihmiset sittenkään ole niin sekavia kuin aivan liian helposti ajattelemme, mielemme rauhoittamiseksi.

Jos Matilda puhuu lasipurkista ja kyselee ratkaisun mielekkyyttä, tiedostaa hän asioiden olevan vastoin parempaa käsitystämme. Hän tiedostaa aivan selvästi olevansa väärässä paikassa. Hän tiedostaa hetkittäin niin paljon, että jos kaiken tietäisimme, tulisi meille hyvin paha ja murheellinen olo. Kun nykyajan ihminen on niinkin narsistinen, välttää hän pahaa mieltä ja murhetta, etenkin muiden puolesta, ja siksi niin sosiaalitoimi kuin terveydenhuolto turvautuvat perinteiseen näkemyskantaan: vanhus on vanha, elänyt elämänsä josta hänen tulee olla kiitollinen, ja nyt hänen on syytä tyytyä osaansa, etenkin jos on köyhä. Köyhän ei tule odottaa liikoja viimeisinä vuosinaan, sillä rikkaathan ne ovat, jotka tätä yhteiskuntaa yllä pitävät! Näin totesi ainakin eräs kauppias, joka oli sitä mieltä, että on yksi lysti missä olosuhteissa vanhukset elävät. En voi mitään sille, että jossakin mielessä toivoisin tuon henkilön sairaalavuoteeseen, missä hänellä olisi aikaa miettiä asioita tarkemmin. Tässäkään maassa ei olisi yhtä ainutta rikasta ihmistä ilman niitä köyhiä, jotka ovat työllään hänet rikastuttaneet!

Niin Matildalle kuin minullekin on luvattu turvattu vanhuus, vai olemmeko käsittäneet kaiken väärin? Onko meiltä jäänyt lukematta suuri määrä pientä tekstiä, jota ei näe ilman erikoislaatuisia linssejä?

Jos olemme käsittäneet kaiken väärin, emme kuitenkaan tunne itseämme idiooteiksi, sillä kukaan ei ole selvästi kertonut meille, ettei vanha ihminen enää ole tärkeä!

Matildat

Tänään vieraillessani Matildan luona ilahtui hän suuresti, koska oli jo luullut, etten koskaan enää tule. Hän oli juuri syömässä, ja nyt hän jaksoi nostaa lusikan suuhunsa tukematta toisella kädellä. Hän söi unohtaen minut siksi aikaa. Sitten keskustelimme sellaisella tavalla kuin se vielä on mahdollista, ja hän kertoi surustaan, kun ei enää niin usein näe äitiään. Alkaa äiti jäädä unohduksiin kaikilta, totesi hän.

Ymmärrän niitä nuorempia ihmisiä, jotka kokevat nämä vierailut ahdistavina. Itse olin alussa aivan samanlainen, mutta nyt katson nämä tapaamiset suureksi elämänrikkaudeksi. Opin nyt Matildasta aivan uusia asioita, uutta puolta ihmisyydestä. Hän kärsii hyvinvointivaltion näennäisestä huolenpidosta siinä kuin muutkin kaltaisensa. Jos kirjoittaisin omasta äidistäni, katsottaisiin se helposti itsekkyydeksi ja oman hännän nostamiseksi.

Sairaaloiden pitkäaikaisosastot ovat täynnä näitä Matildoja, ja kertoessani nyt hänestä yhtenä ihmisenä, kosketan sanoillani ja kirjaimillani yhtä satuttavimmista ongelmista ns. hyvinvointimaassamme. Me elämme todella suuren valheellisuuden keskellä, mistä vanhuksemme on elävä todiste. Elävä, niin kauan kuin hänen hetkensä tulee nukkua pois. Hän olisi jo toivonut sitä, mutta meidän toivomuksemme eivät määrää kohtaloamme!

Matilda vaistoaa sisimmässään yhteiskunnan kovuuden ja sanoin lausumattoman, kirjoittamattoman toiveen siitä, että mahdollisimman moni julkisuuden valokeilasta osaton, varaton vanhus, olisi kyllin viisas nukkuakseen pois olemasta vastus ja haitta merkittävämpien ihmisten tiellä. Toisaalta tuli juuri televisiosta ohjelma avioparista, joka sodasta lähtien on elänyt yhdessä. Jotakin erikoista ja merkittävää sisältyy heidän elämäänsä, koska tällaisen ohjelman sanoma kuuluu niin selvästi: nämä ovat merkittäviä ihmisiä, ja heistä on pidettävä huolta!

Tämänhetkinen presidenttimme totesi uudenvuoden puheessaan, että vanhukset ovat meille tärkeitä. Vain sen ehdin kuulemaan, kun hän jo siirtyi toiseen aiheeseen. Käsitin tuolloin, että hän tarkoittaa kaikkia maamme vanhuksia. Mahdollista kuitenkin on, että hän tarkoitti vain tiettyjä, merkittäviä persoonia, sukulaisia. Se on hyvinkin mahdollista, sillä jostakin kaupungista saattaa puuttua sija ja oma paikka yli sadalta vanhukselta! Nämä elävät olosuhteissa, jotka eivät vastaa heidän terveydentilaansa tai henkistä kapasiteettiansa. Heistä ei ole enää hyötyä tälle yhteiskunnalle, he eivät tuota, eivät ole hyödyllisiä!

Mihin tällainen ajattelu perustuu? En tiedä sitä, enkä tule koskaan käsittämään sitä. Nämä vanhukset eivät ole jokin erityinen rotu tai kansallisuus, joka on tunkeutunut meidän maahamme ja alueellemme, vaan he ovat tulos koko maamme elämästä ja suorituksesta. He eivät ole toiselta planeetalta, ei vieraalta maalta, vaan… hyvänen aika, eivätkö virkamiehemme ja johtajamme käsitä ollenkaan, että he ovat me, sinä ja minä ikääntyneenä!

Jos tämä yhteiskunta tällaisella tavoin alkaa vierastaa Matildaa ja kaltaisiaan, ilman että ihonväri muuttuisi mustaksi tai keltaiseksi, ilman että piirteet alkaisivat viitata johonkin toiseen rotuun… niin, pitääkö vanhuutta todella alkaa pelkäämään? Annettuani kaikkeni tälle yhteiskunnalle, se yhtäkkiä näkee minussa uhkan hyvinvoinnilleen ja pitää minua vieraan maan kansalaisena? Eikö se tajua, että se olen minä, sama minä, joka aikanaan tyydytyksellä merkittiin kirkonkirjoihin uutena yhteiskunnan kansalaisena? Eikö Matilda ja kaltaisensa elä elämänsä luottamuksessa tarpeellisuuteensa ja oikeuteensa ihmisenä?

 jatkuu...