Social Icons

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Jonnan uusi elämä 2



Helvetilliset seurakuntalaiset


Ville oli lukenut elämänsä aikana kylliksi aiheesta käsittääkseen, että useiden naisten kertomusten takaa paistoi esiin yksi ihmiselämän tuskastuttavimmista kärsimysnäytelmistä, mistä vain harva tänään on selvillä. Hän oli kuunnellut kärsivien ihmisten tarinoita ja joutunut tekemään mitä surullisimpia johtopäätelmiä. Miksi ihmislapsia pitää rangaista sellaisella tavalla, että he parhaan elämänsä ajan menettävät psykopaatin uhrialttarille, mille mikään uhri ei ole riittävä tuottamaan lunastus ahdistuneelle kumppanille? Tämä kärsimys ei pääty ahdistuksesta ulos tulemiseen, vaan se on jättänyt niin syviä ja tuskallisia arpia, että ihmisen on kaiken entisen lisäksi käytävä verinen taistelu elämään uudelleen tarttumiseksi.
Jonna oli eräässä mielessä yksi surullisimmista tapauksista, joista Ville oli tietoinen. Useat ihmiset olivat itse sitä tiedostamatta ajautuneet avioliittoon tai yhteyteen luonnehäiriöisen ihmisen kanssa, ilman että heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan olisi ollut siihen johtaneita tekijöitä. He eivät olleet uhrityyppejä, masokistisia luonteita, vaan olivat yksinkertaisesti rakastuneet psykopaatin ”katsokaa kuinka ihana ihminen” naamioon. Mutta Jonnalla oli selvät jäljet lapsuuden pettymysten ja laiminlyöntien sylttytehtaalle.
Villen tavoin äiti oli silitellyt Jonnan päätä. Tässä kohden mies joutui menemään itseensä ja tutkistelemaan tarkoitusperiänsä. Hän tiesi monien ihmisten pitävän kotieläimiä ja silittelevän niitä mitä suurimmalla mielihyvällä. Hän oli katsellut kuinka aikanaan yksi naapurinrouva mitä suurimmalla maireudella ja mielihyvällä oli taputtanut heidän koiraansa päähän sellaisella voimalla, että koira ulisten oli paennut paikalta. Koira oli rouvalta saanut huonon arvosanan ja moitteen käsittämättömästä käytöksestä. Eläintä siis voidaan taputella ja silitellä ihmisen omilla ehdoilla, ajattelematta ollenkaan miltä eläimestä itsestään tuntuu. Sama pätee ihmisiin!
Ville tutkisteli sisintään ja joutui myöntämään olevan hyvinkin mahdollista ja tottakin, että osa hänen silittelynhaluaan merkitsi myöskin omaa hyvänoloa. Mutta miksi Jonna ei pystynyt hyväksymään hänen silittelyään rakkaudenosoituksena, pelkästään sellaisena? Oliko Jonna niin tyhmä, että odotti miehen suorittavan täysin epäitsekästä ja vain häneen ja hänen ehtoihinsa sitoutunutta hyvänä pitämisen kaaviota?
Jonna oli kertonut hyvinkin paljon lapsuudestaan. Oikeastaan niin paljon, että normaalin järjen mukaan Villen ei olisi tullut olla missään tekemisissä niin kärsineen ihmisen kanssa. Mutta toisaalta ”normaali järki” oli aikaansaanut ja sallinut kaiken tällaisen mahdollistamisen! Siitä kertoivat ne lukuisat yhteydenotot niin Jonnan kuin Villenkin seurakuntalaisten taholta. ”Normaali järki” järkeili ja pohti toisten ihmisten asioita, ja suuressa jumalisuudessa tarttui puhelimeen tai kynään, viestittäen näille suoranaisessa helvetissä eläneille kurjille maan matkaajille, että samaan helvettiin on kaikki mahdollisuudet palata näiden hurskaiden esirukousten ja onnentoivotusten saattelemana. Todellinen uskovainen ei eroa, tai edes ajattele sitä! Mitä enemmän kärsii, sitä kirkkaampi on kruunu tuolla puolen ajan ja kärsimyksen rajan! Halleluja!
…kele! Ville koki suoranaista sisäistä raivoa näiden ”normaalijärkisten” ihmisten yhteydenottojen johdosta. Kaikkina menneinä vuosina nämä samat ihmiset olivat kaikin mahdollisin tavoin tukeneet ja kannustaneet nimenomaan noita kiusaajia heidän uskomattoman eheän terveen ihmisen naamion takia, näkemättä mitään siitä todellisuudesta, mikä loi maanpäällisen helvetin juuri sille, jota kaikesta mahdollisesta moitittiin. Ei siis ole väärin sanoa ja väittää, että kaikkein pahinta ei sittenkään ole helvetillinen puoliso, vaan helvetilliset jumalanvaltakunnan kansalaiset, jotka uskovat matkaavansa suurimpaan mahdolliseen kirkkauteen ja kunniaan, tallustellen kuitenkin rautakengin kaikkein heikoimpien ja vähäisimpien ylitse!
Niin, Jonnan isästä tuli tietynasteinen alkoholisti, jos näin voidaan sanoa. Hän ei ollut paha mies eikä halunnut tulla alkoholistiksi, mutta alkoholi teki hänestä palvelijansa, jonka ”velvollisuus” on tehdä kanssaihmisten elämä suoranaiseksi helvetiksi. Tästä emme halua puhua enempää, mutta tämän maanpäällisen helvetin keskellä äidillä oli vain yksi lohtu. Hänellä oli mitä suloisin tytär, joka oljenkeltaisine hiuksineen paistoi kuin aurinko perheen elämään!
Näissä olosuhteissa tapahtuu yleensä jotakin sellaista, mikä itkettää taivaan enkeleitäkin. Jonnan äiti ei jaksanut enää olla aviopuoliso miehelleen, ja joka ei jaksa olla vaimo miehelleen, ei usein jaksa olla äiti lapselleen. Näin kävi tämän tyttöparan maailmankaikkeudessa, ja onko se sitten ihme, jos pieni lapsi katselee tällaiseen aikuisuuden peiliin koko lapsuutensa ja osan nuoruuttaankin? Mikä on se kuva, mikä hänen silmissään siirtyy hänen mukanaan aikuisuuteen?
Tämä peilikuva ei perustu vain johonkin hetkittäiseen pettymykseen tai tragediaan, vaan vuosikautiseen henkiseen kärsimysnäytelmään, jossa voidaan havaita vain erilaisia naamioita, maskeja, meikkejä ja kulisseja. Kaikkivaltias Jumala armossaan suo kuitenkin armonsa auringon paistaa tällaisiinkin risuläjiin, niin että kehittyvä ihmislapsi sieltä ja täältä kokoaa elämänsä palapeliin palasia, jotka edes jollakin tavalla pitävät hengissä ja kiinni edes hiukan ihmisarvoisessa elämässä.
Tuntuu ajoittain aivan kauhistuttavalta ajatella näitä ihmiskohtaloita, jotka tavallinen maan matkaaja ohittaa ikään kuin joinakin vain kirjoissa tai elokuvissa esiintyvinä hahmoina, jotka nappulan painalluksella voi unohtaa niin pian kuin kuva tai mielikuva haihtuu. Mutta on Eräs, joka ei mieltymyksellä katsele meidän asenteitamme ja elämän nurjan puolen kulkijoille käännettyä selkäämme. Mitä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä… Mitä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä… Kummallisella tavalla tuo sana YHDELLE nousee sielun silmien eteen. Me olemme niin itsekkäitä ja suorastaan narsistisia, että kuvittelemme voivamme ohittaa kaiken yksittäisen kärsimyksen ja tuskan, kiinnittäen katseemme suuriin ja tuleviin asioihin, joissa niitämme kunniaa ja mainetta koko ihmiskunnan edessä. Millainen pettymys tuleekaan useimmilla olemaan sinä hetkenä, kun iankaikkisuus kolkuttaa sielunportilla ja kaikki mielenrauhaa varten kootut kulissit sortuvat iankaikkisen totuuden edessä?
Ville ei syyttänyt itseään siitä nautinnosta, mitä Jonnan silittäminen hänelle tuotti. Hänkin oli vain ihminen, kaikkien luonnonlakien alainen, ja yksi luonnonlaeista on se, että rakastetuksi tulemisen ohella ihmiselle on hänen syvimpään sisimpäänsä laitettu myöskin suorastaan jumalallinen tarve saada rakastaa. Ville oli siinä määrin alkanut käsittää ja tiedostaa kuka oli, etteivät ihmisten mielipiteet enää niin suuressa määrin vaikuttaneet hänen elämäänsä ja ajatteluunsa.
Mitä väliä itse asiassa on sillä, mitä mieltä ihmiset ovat niistä asioista, jotka tiedämme oikeiksi? Tässä juuri on suurin kulisseja ja esteitä rakentava tekijä ihmiselämässä. Ihmisen ja lähimmäisen hyväksi palvelevat ajatukset ja totuudet ovat tarkoitetut elettäviksi ja toteutettavaksi täysin piittaamatta siitä, mitä ajattelemattomat ihmiset julkituovat kompastuskivinä niiden harvojen eteen, joilla vielä on kosketus lähimmäisenrakkautta kumpuavaan voimavirtaan. Tähän virtaan oli Ville astunut, ja hänen sydämensä suli kaikkien näiden kärsivien ihmisten ajattelemisessa.

Äiti vai lapsi?


Jonna oli saanut lapsuutensa ajan läheisyyttä ja rak… Miten sanoisimme asian tekemättä vääryyttä kenellekään? Jokainen äiti omalla tavallaan rakastaa lastaan, näin voitaneen sanoa. Mutta onko tuo rakkaus siinä määrin riittävää, että se voimavarana suo mahdollisuuden ihmisarvoisen elämän elämiseen? Jonnaa pidettiin sylissä, silitettiin, suudeltiin hiuksiin ja poskille, sitä teki joskus isäkin. Tyttöparka olisi loppuikänsä muistava, kuinka aina isän lähdettyä ryyppymatkoilleen äiti oli ottanut hänet hellästi ja joskus kesken leikkienkin syliinsä, puristaen lasta siten, että tämä tunsi hengityksensä salpaantuvan. Hänellä oli tämä mielikuva sellaisella tavalla sielussaan, että hän kymmeniä kertoja oli puhunut siitä Villellekin. Kuitenkin kaikessa oli jotakin pohjattoman suruvoittoista, mikä miehen johdattelevien kysymysten kautta hiljakseen oli tullut esiin.
Sylissä pitäminen ja hyväily eivät aina merkitse juuri sitä, mitä ensimmäiseksi mieleen tulee. Siksi Villekin nyt antoi anteeksi Jonnan epäilyn hänen itsekkäistä pyrkimyksistään.
He olivat joskus olleet samanaikaisesti eräässä kotikokouksessa, missä oli tullut puheeksi, kuinka äiti oli pitänyt Jonnaa sylissä. Läsnä olevat hurskaat olivat tietoisia sisaren vaikeuksista, mutta ylistivät tätä sen johdosta, että hän sentään lapsena oli saanut sellaisen määrän rakkautta ja hellyyttä osakseen. Tämä ylistys ei ollut saanut Jonnaa iloisiin myöntymisen merkkeihin, vaan päinvastoin. Väki oli ihmetellyt moista reaktiota, ja seurauksena oli ollut suorastaan ajattelematonta murinaa kiittämättömyyden johdosta. Villen ajatuksia on parempi olla tallentamatta tähän kohtaan, ettei kirjaa leimaisi liian suuri määrä tuhmaksi katsottavia sanoja tai ajatuksia!
Jonnan äiti piti lasta sylissään itsensä korvikkeena. Hän ei lohduttanut lasta, vaan lapsi lohdutti äitiä. Aivan kuten tapahtuu melko yleisesti alkoholiperheissä, niin luonnonlaki oman olemuksensa mukaisesti ja määrätietoisesti tulvi tähän kotiin kaikista niistä raoista, mitä ”herra alkoholi” syövytti perheen suojapiiriin. Ilman että kukaan sitä tuossa perheessä siihen aikaan tajusi tai edes aavisti, nämä sylissä istumiset siirsivät kosmisella tavalla kaiken äitiyden lapseuteen, ja lapseus ja rakkaudentarve siirtyivät sinne, mistä niistä oli suurin tarve. Lapsesta oli tullut äiti, ja äidistä hellyyttä kaipaava lapsi!
Jonna ei siis käytännöllisesti katsoen saanut olla lapsi silloin, kun se maailmanjärjestykseen kuuluu. Ihmiselämän raadollisuus riisti häneltä nimenomaan kaikkea sitä, mitä tulevaisuudessa mahdollisesti, korostakaamme, mahdollisesti olisi johtanut hänet tekemään toisenlaisia ratkaisuja elämässään.
Mahtoiko olla niin, että nyt Villen silittäessä rakkaansa päätä ja puristaessaan tätä itseään vasten, Jonnan alitajuntaan tuli muistutus siitä, mitä joskus kauan sitten oli ollut. Sotkiko alitajunta, joka ikävä kyllä ei ole hallittavissamme, Jonnan mielen sellaisella tavalla, että miehen rakkaudenosoitukset tulkittiin mahdollisimman väärällä, joskin johdonmukaisella tavalla?
Ei tule unohtaa sitä, että Jonnan päätä oli tässä lapsuuden ja nykyhetken välillä silitelty muultakin taholta. Unohdamme tarkoituksella täysin kaikki hänen nuoruuden ajan seurustelunsa ja mahdolliset ”sen” tekemiset, koska niitä ei edes itse henkilömme enää varmuudella muista, eikä niillä siten ole suurtakaan merkitystä.
Mutta merkitystä on sillä lapsuuden jälkeisellä, pitkään jatkuneella silittämisellä ja syliin puristamisella, mistä vieläkin on syvät arvet Jonnan sielussa! Olemme toisessa kirjassamme kertoneet jotakin tästä yhdessäolosta, joka aikanaan sai kärsivän ihmisen useaan otteeseen yrittämään elämänsä lopettamista.
Jonnan mies oli siis erään seurakunnan vanhemmistoveli, hyvin arvostettu sellainen. Hän oli saattanut seurakuntalaisensa avioon tilanteessa, jossa tämä tuskin tajusi mitä tapahtui. Silloinkin Jonna oli ollut sairaan yksinäinen, niin että toteutui yksi ikävimmistä maailman laeista: kuka tahansa tuntui paremmalta kuin ei mitään! Tämän teesin pohjalta on kirjoitettu lukematon määrä kärsimystä tämän maailmankaikkeuden näkymättömiin kirjoihin, nimenomaan sille osastolle, missä kirjataan ylös psykopaattien uhrien elämäntarinoita. Kun kerran siellä ollaan niin paljon viisaampia kuin täällä olevaisuudessamme, miksi ihmeessä ei kukaan jo ole pannut merkille tämän vääryydenmaailman tuhoisuutta ja puuttunut tähän rajattomaan tuskan tuottamiseen? Taitaa olla niin, että asia on koko ajan ollut tiedossa, mutta nyt vasta on tullut aika, jolloin siitä kertominen uskotaan edes jossakin määrin. Siksi kai näitä kirjojakin kirjoitetaan?
Villen olisi tehnyt mieli soittaa Jonnalle ja kertoa ajatuksistaan, mutta tällä hetkellä hän ei ollut halukas kuulemaan tämän ajoittain niin negatiivissävyisiä ajatuksia. Eron jälkeen oli toki hänessä tapahtunut aivan valtava muutos, niin ettei häntä ollut tuntea samaksi ihmiseksi, joka avioliittonsa aikana kumaraisena oli kulkenut ikäänsä nähden paljon vanhemman näköisenä sen aikaisen kotikaupunkinsa kaduilla.

Miksi ei kukaan näe?


Miksi kerromme tällaisista asioista? Tuskin kukaan on vielä todella tiedostanut esiin tuomiemme seikkojen laajuutta ja niiden muodostamien juurien ulottumista sellaisillekin alueille, missä niiden luulisi päivittäisen elämän hyvien asioiden vaikutuksesta unohtuvan ja jäävän menneisyyteen. Useimmissa tautitapauksissa ja elämänkäänteissä puhutaan paljon unohtamisesta ja taakse jättämisestä. Sen tähden monet psykopaatin uhrit ovat jääneet vaille lähes kaikkea tarpeellista hoitoa ja rakkautta. Joka ei vielä ole kokenut todellista rakkautta, ei sitä itsekseen pysty löytämään eikä myöskään muille tarjoamaan!
Vähitellen alamme käsittää ongelmakenttämme laajuuden, jota ei vielä kukaan ainakaan meidän maassamme ole tuonut esiin. Kertomamme perusteella, kuunnellen Villen ja Jonnan ajatuksia, on selvääkin selvempää, että olemme ymmärtämättömyyttämme ohittaneet tavattoman määrän kärsimystä, jonka ei olisi tarvinnut olla tai ei tarvitsisi olla niin syvää, jos ymmärrystä riittäisi edes jossakin määrin.
Tuntuu pahalta tarkemmin kertoa näiden ihmisten elämästä, ja pyrimme enemmänkin pohtimaan tiettyjen ja väistämättä esiin tulevien seikkojen vaikutusta ihmisten elämään juuri nyt, sillä tämä on ainoa päivä jolloin voimme ratkoa ongelmiamme. Eilinen on jokaisen terveen ajatuksen mukaisesti mennyt, ja huominen on mahdotonta elää tänään. Meillä on siis vain tämä päivä elettävänämme, ja siksi meitä ensisijaisesti kiinnostaa mitä voimme tänään tehdä.
Ville oli kyllästynyt ostoskeskuksen huminaan ja meluun. Syötyään jälleen kerran Macin erikoistarjouksen pitkäaikaisine sivuvaikutuksineen, asteli hän vatsa valittaen metroon. Kuukausilippu maksoi sen mitä maksoi, eikä keskustaan matkustaminen ollut lisäkustannus. Hän rakasti kävellä kauppatorilla ja meren rannalla katsellen matkustajalauttojen lähtemistä ja tulemista. Toisaalta häntä hävetti tämä joutilaisuutensa, mutta hänkin oli tietynasteinen potilas, joskin moninkertaisesti tervehtyneempi kuin Jonna, joka nyt todennäköisesti kiersi kotikaupunkinsa kirpputoreilla käsi tunnustellen jokaista mielenkiintoisen näköistä vaatekappaletta.
Tässä kohden he olivat erilaisia, mikä tulisi jokaisen miehen ja naisen kohdalla hyväksyä. Nainen on nainen ja hänellä on naisen kiinnostus ja näkökanta tämän maailmankaikkeuden suhteen. Hänen elämänsä täyttymys ikävyyden hetkillä saattaa olla niinkin yksinkertainen kuin tunkkaisessa hajussa käytettyjen vaatteiden hiplaaminen, kun taas Ville suutaan mutristellen ensimmäiseksi etsii katseellaan tuolia oven läheltä. Jokaisen järkevän kirpputorinpitäjän tai vaatekauppiaan tulisi varata useampikin tuoli ulko-oven lähelle, jos toivoo saavansa asiakkaakseen mahdollisimman monta avio- tai seurustelevaa paria.
Alkaakohan lukijaa jo masentaa kaiken tämän kurjuuden keskellä? Tuskin kirjoittaisimme näistä asioista, jos emme kaikesta huolimatta uskoisi johonkin parempaan. Parempaan uskominen on edellytys yleensä elämän jatkumiseksi. Näistä asioista pystyy tuskin positiivisemmalla tavalla kertomaan, koska niiden lonkeroissa roikkuu aivan kauhistuttaviakin asioita, joita tuskin rohkenee nostaa laidan yli ja kirjaan laittaa. Toisaalta järkytys on paras herätyskeino, ja juuri tällä alueella tarvitsisimme jonkin todellisen shokkihoidon, että uskaltaisimme riittävällä tavalla tulla ulos suojatuista asemistamme. Virheitä tekee jokainen uloslähtevä, koirankakkaan voi astua ainoastaan ulkona, jos ei itsellä ole koiraa sisällä!
Villen päässä surisi taas kerran. Hänhän oli vuosikymmenien ajan elänyt syyttävässä ilmapiirissä, eikä perhettä ollut kohdannut oikeastaan mikään ikävä asia, johon häntä ei olisi jossakin vaiheessa voitu yhdistää. Syyllinen, syyllinen, syyllinen! Kymmenien vuosien ajan hän oli hyväksynyt tämän ajatuksen, kun se seurakunnan opetusten mukaan lisäksi oli niin nöyryyttävää ja oikealla paikalla pitävää. Millä ihmeen oikealla paikalla? Käytännössä se oli merkinnyt sitä, että Ville seurakunnan yhteisellä sopimuksella oli maannut maassa ja jokainen halukas oli saanut kulkea hänen ylitseen. Yrittikö nyt Jonnakin kävellä hänen ylitseen? Surina päässä lisääntyi tai sitten ratikka meni ohitse.

Peilit


Ville itse asiassa tiesi jo omasta kokemuksestaan mistä nyt oli kysymys. Olihan hän käynyt näitä asioita lävitse niin monen vuoden ajan. Jonna ei yksinkertaisesti pystynyt näkemään kuin vähän kerrallaan, sillä nyt hänen eteensä asetettu peili näytti niin eri maailmasta olevia kuvia, ettei hän tiennyt mitä uskoa ja mitä ei. Ajatelkaamme todella sitä, millainen peili hänen eteensä oli työnnetty lapsuudenkodissa ja millaiseksi hän siinä oli nähnyt itsensä!
Mitä tuo peili oli puhunut hänelle? Se ei ainakaan ollut ilmoittanut Jonnan olevan ”kaunehin päällä maan”. Siitä oli osoittanut synkkä ja vaativa sormi, joka oli johtanut Jonnan ns. häpeän tielle. Hän häpesi itseään ja kaikkea tekemäänsä, vaikka siihen ei todellisuudessa olisi ollut mitään syytä. Hän häpesi sitä ajatusta ja näkemystä, mikä ihmisillä oli hänestä, vaikkei sisimmässään kuitenkaan tuntenut olevansa sellainen. Mutta tämä on yksi maailmankaikkeuden erikoisimmista asioista. Ville tiesi sen itsestään, kun ajoittain seisahtui sen lastentarhan aidan taakse, missä lapsenlapset olivat lähes päivittäin. Lastentarhan väki oli jo oppinut tuntemaan hänet, mutta useat ohikulkijat loivat häneen sellaisia katseita, että Ville tunsi häpeää, vaikka tiesi ettei hänessä ollut mitään pedofiiliin viittaavaakaan.
Mistä kaikesta hän ja Jonna olivatkaan jääneet paitsi! Heidän parhaat vuotensa, joiden aikana normaalisti syntyvät ihmisen kestävät ystävyys- ja tuttavuussuhteet, olivat virranneet kuin Kankkulan kaivoon jatkuvien riitaisuuksien tähden. Niin Jonnan mies kuin Ritukin olivat suorastaan eläneet loukkaantumisen tunteen tuoman itsesäälin ja oman pään silittelyn voimasta.
Ritulla olikin aivan kummallinen piirre, sillä loukkaannuttuaan hän useaan kertaan siveli hiuksiaan, vaikka ne olivat aivan paikallaan. Kummallakaan perheellä ei ollut tuttavuuksia liiemmälti, sillä puolisoiden sairas asenne oli julki tulemattakin johtanut siihen, ettei läheisempiä suhteita päässyt syntymään. Ja jos Villen tai Jonnan lähipiiriin oli ilmaantunut joku mukavan tuntuinen henkilö, olivat puolisot tavalla tai toisella karkottaneet nämä.
Ville siis tunsi itsensä todella yksinäiseksi siitä huolimatta että Jonna oli olemassa. Kuukauden väli tapaamisessa, onko moista milloinkaan kuultu! Hän vain harmitteli, vaikka tiesikin selittää rakkautensa kohteen käytöksen. Mutta entä että hän olisi aivan samanlainen kuin muutkin miehet naisasioissa! Sitä hän ei pystynyt edes hampaat irvessä hyväksymään, mutta senkin hän osasi selittää, vaikkei selitys suuresti lohduttanutkaan, päinvastoin.
Miksi Jonna sellaisella tavalla huomaamattaan syyllisti häntä asioista, jotka eivät olleet hänen mielestään ollenkaan paikallaan? Miksi Jonna näki hänessä menneisyytensä kummajaisia? Kysymys itsessään on jo vastaus. Miten hänellä ylipäätään olisi voinut olla toisenlainen käsitys miehistä, yksinomaan jo isän hänen eteensä asettaman peilin johdosta? Entä sitten vuosikymmeninen yhteiselo miehen kanssa, joka oli kuin örkki tarussa Sormusten herrasta? Kaikki nämä asiat olivat menettäneet otettaan, mutta koska Jonnalla ei ollut mahdollisuutta asialliseen terapiaan, purkautuivat nämä asiat vähän kerrallaan, maallikkokeinoin.
Villen ei tarvinnut olla mitään erikoista tai pahaa. Jonna yksinkertaisesti heijasti jäljellä olevaa pahaa oloaan siihen henkilöön, joka antautui ystävän tehtävään. Jonnahan oli koko ikänsä ollut terapeutti ja sovittelija, ensin lapsuudenkodissaan ja sitten luonnehäiriöisen miehensä luona. Koko elämä oli ollut sovittelua ja mukautumista ja kilttinä olemista, edes pienen huomion ansaitsemiseksi. ”Katsokaa, tässä minä olen! Eikö kukaan huomaa minua?”
Ei Jonnaa oltu liiemmälti huomattu, aivan kuten ei huomata äidin tai isän normaalilta ja itsestään selvältä tuntuvaa vaivannäköä perheen hyväksi. Ja jos perheen äitinä toimi alaikäinen tyttölapsi, ei sellaista toki sopinutkaan huomioida, niin absurdia kuin se on!
Nyt Jonna tarvitsi olkapäätä johon nojata ja syliä jossa itkeä niitä lukemattomia itkuja, jotka olivat jääneet itkemättä. Jonakin päivänä tuo olkapää varmastikin olisi tuntuva toisenlaiselta, ei sellaiselta, mihin hän oli tottunut. Ei jokainen halunnut hyötyä hänestä, käyttää häntä hyväkseen! Mutta kenellä olisi kyllin kärsivällisyyttä ja hyvät hermot odottaakseen niin kauan, että itku lakkaa ja lapsi hymyilee tyytyväisenä? Pitäisikö nämä ihmiset jättää omiin oloihinsa, itkemään omat itkunsa, sillä jokaisenhan on itse selvitettävä elämänsä sotkut?
Ehkä tässä onkin meillä vastaus siihen, miksi tämä elämä on niin täynnä kärsimystä. Me näemme kaiken vain totunnaisella tavalla huomioimatta ollenkaan näitä taustalle jääviä tekijöitä. Miksi joku tappaa itsensä, miksi joku ohjaa autonsa vastaantulevan rekan alle? Miksi joku ampuu vaimonsa tai miehensä, lapset lisäksi? Miksi joku tekee niin kauhistuttavia tekoja, oltuaan normaalin ihmisen kirjoissa siihen asti? Olisiko parasta olla kauhistelematta asioita, ja miettiä asiaa jostakin uudesta näkökulmasta?
Jonna oli sille päivälle koskettanut jo tarpeeksi montaa käytettyä vaatetta ja verhokangasta. Hän oli juuri astumassa ulos kirpputorilta, kun puhelin soi. Iloinen mieli haihtui heti mielestä, kun jo aikuinen tytär hyvin vihaisena kertoi päivänsä pettymyksistä ja sai Jonnan tuntemaan itsensä vihoviimeiseksi äidiksi. Miksi maailmankaikkeuteen mahtuukaan niin paljon ikäviä asioita? Miksi kosminen säteily tällaisella tavalla keskittyy yhden ihmislapsiparan ylle, niin että rikkoontunut, helvetillinen avioliitto on takana, ja nyt sitten vielä aikuinen tytär vihoittelee taustatekijänä se, että äiti niin ihanan isän jätti koko seurakunnan hävetessä?
Ikävä kyllä ei ole kysymys kosmisesta säteilystä, vaan vihan ja häpeän kierteestä. Kumpikin ovat hävettäviä asioita, ja siksi ne kuin taian vaikutuksesta nähdään aivan erikoisin lasein jossakin sellaisessa henkilössä, joka on kyllin heikko (tai vahva) suostuakseen sylkykupiksi ja häpeän kantajaksi. Mutta eikö jo olisi aika Jonnan saada rauhassa koota elämänsä sirpaleita ilman näitä vihoviimeisiä loisia, joita lapsiksikin kutsutaan? Mutta kenelle lapsi kiukuttelisi elettyään psykopaattiperheessä koko elämänsä ajan, ellei sitten äidille, joka alitajuisesti tiedostaen on sittenkin hänen paras ja ainoa ystävänsä? Rakkaudesta hevonenkin potkii, lapsi pahasta olostaan. Eli elämme loputtomassa kierteessä, jossa vuoron perään annamme toinen toisellemme niin hyviä kuin huonojakin asioita, ja kaikesta sitten kai muodostuu jollain lailla siedettävällä tavalla elettävä elämä. On vain lähdettävä liikkeelle pahasta olosta. Lehmänläjään voi astua tai jopa lennähtää nurin sen päälle, mutta siihen ei ole pakko jäädä makaamaan. ”Shit happens”, niin kuin englanninkieliset sanovat, mutta siinä ei ole mitään epänormaalia. Epänormaalia on jäädä makaamaan paskakasaan!
Jos hiukankin analysoidaan niitä kommentteja, joita Jonnalle menneiden vuosien aikana oli sadellut hänen entisen seurakuntansa taholta, tulee hiukan sama tunne kuin Jonnan kohdatessa puliukon. Hyvin monien seurakuntalaisten mielestä on aivan oikein ja hyväksyttävää että aviovaimo makaa kaulaansa myöten sonnassa. Kummallinen juttu, kun jokainen hyviä neuvoja jakava kuitenkin omassa elämässään näyttää olevan aivan ilman mitään haisevaa tai huomiota herättävää. Taitaa olla aika tavalla siihen malliin kuin eräässä keskieurooppalaisessa kylässä, missä seurakunnan vanhemmistoveli traktorinsa peräkärryssä keräsi kaikkien seurakuntalaisten käymälänalustat tuttavansa piharakennuksen taakse. Ihmetellään sitten sonnan määrää ja valtavaa hajua, mutta ei ajatella ollenkaan mistä sellainen määrä voisi lähteä!
Jonna toki rakasti lapsiaan, mutta nämä eivät ollenkaan tajunneet, eivät suorastaan halunneet tajuta äitinsä rikkinäisyyttä. Nämä puhelinsoitot ja moitteet kuluttivat tavattomasti muutenkin väsyneen äidin voimia ja hermoja. Eikö kukaan voisi sanoa sellaisia mahtisanoja, että tällainen peli loppuisi, jos ei muualla niin ainakin seurakunnissa? Ei taida kukaan uskaltaa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti