Narsistisen persoonallisuushäiriön ABC OSA 1

Narsismi on yhtä kuin psykopatia ja narsistinen persoonallisuushäiriö?

Yhdistyksemme piirissä katsotaan tämän yhtälön laatiminen melko suureksi virheeksi. Käsitteet narsismi ja narsisti on vuosikymmenien aikana hyväksytty psykologian alalla koskemaan ominaisuuksia, joita jossakin määrin on meissä jokaisessa. Näkyvimmin asiaa halusi olla muuttamassa erään yhteisön johtohenkilö, joka totesi julkisuuteen, ettei tervettä narsismia ole olemassakaan. Mielestämme ei tässä yhteydessä tule lähteä muuttelemaan vuosikymmenisiä, totuttuja näkemyskantoja, etenkin kun tämän yhtälön laatiminen tuottaa melkoisia ongelmia ja väärää suhtautumista käsittelemäämme alueeseen.

Voiko olla olemassa positiivista narsismia, on oikeastaan aivan turha väittelyalue, koska on kysymys asiasta, joka jossakin määrin koskettaa meitä jokaista. Narsismilla tarkoitetaan lyhyesti sanottuna omahyväisyyttä, itserakkautta ja omien etujen tavoittelua jne. Kun tulemme alueelle, missä asiasta on tullut ongelma, puhumme ns. uhrien auttamisesta. Ryhtymättä hyvin laajoihin kannanottoihin, voimme todeta, ettei läheskään jokainen ns. narsisti tuota läheiselleen tai kumppanilleen todella suuria ongelmia. Useat narsistit ovat omalla tavallaan aivan siedettäviä, joskin kiusallisia. Narsistilla on useimmiten ainakin jonkinlainen omatunto, mitä psykopaatilla ja narsistisesti persoonallishäiriöisellä ei ole.

Narsisti ajaa omaa etuaan ja asiaansa, mutta ei välttämättä ollenkaan pyri tuhoamaan ja selvästi vahingoittamaan läheisiään ihmisiä. Hän ei välttämättä koe toista ihmistä uhkaksi itselleen, koska hänellä on ainakin jonkinlainen kuva omasta itsestään ja persoonallisuudestaan. Hän ihailee omakuvaansa, joka ei varmastikaan ole totuudenmukainen, vaan ehkä oma näkemys valitsemastaan heijastumasta. Hän korostaa saavutuksiaan ja haluaa palkita itsensä hyvinkin monella tapaa, mutta niin kuin jo olemme todenneet, oman etunsa tavoittelussa hän ei välttämättä ollenkaan pyri tekemään toisen ihmisen elämää mahdottomaksi, minkä seikan olemme joutuneet panemaan merkille narsistisen persoonallisuushäiriön kohdalla.

Meissä jokaisessa asuu pienenpikkurainen narsisti, joka kaipaa itselleen jonkinlaisen nimen tai nimityksen. Perinteisen käsityksen mukaan tämä alue elämässämme on myös tarpeellinen, ja omaperäinen työkenttä henkisen kehityksemme saralla. Antakaamme siis narsismille oma paikkansa ja tilansa, ja puhukaamme mieluummin psykopatiasta ja narsistisesta persoonallisuushäiriöstä niissä tapauksissa, joissa joudumme kohtaamaan ihmisiä, jotka tuskin pystyvät pidättelemään itkuaan, ja jotka kokevat kadottavansa oman persoonallisuutensakin.

Työkenttämme on hyvin laaja ja sisältää yhtä monenlaisia tapauksia kuin on olemassa ihmisiä. Jotkut kotiäidit kokevat tulleensa väärin ymmärretyiksi ja ovat tympääntyneet miehen olemukseen ja käytökseen ja haluavat muutosta suhteeseensa. Yhdistykseemme ovat lähinnä ottaneet yhteyttä ihmiset, jotka ovat henkisen sietokykynsä äärirajoilla, kadottamassa oman persoonallisuutensa, eivätkä kuulu siihen selviytyjien ryhmään, jota laajasti on esitelty mediassa. Olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joiden selviytyminen rajautuu suoranaisiin ihmeisiin, koska yhä vielä valtaenemmistö soittajista kokee tulleensa väärinymmärretyksi niin sosiaaliviranomaisten kuin mielenterveyden ammattilaistenkin piirissä.

 

Miten ajauduit sellaiseen ihmissuhteeseen? Miksi et aikaisemmin lähtenyt pois, sillä pakkohan sinun oli nähdä, ettei kaikki suhteessanne ollut kunnossa?

Koska on hyvin harvoja asian pohjaan asti ymmärtäviä auttajia, tulevat apua etsivät yhä uudelleen syyllistetyiksi, ja heidän mielenterveyttään kyseenalaistetaan aivan väärässä kohdassa. Jokainen pidemmän aikaa tuhoavassa suhteessa elänyt on väistämättä kärsinyt myös mielenterveydellisesti, mutta ei sillä tavoin, kuin yleisesti halutaan käsittää. Kiusaaja on ainakin 95 prosentissa tapauksistamme vakuuttanut toisen olevan kaikkea mahdollista oudon, henkisesti epävakaisen ja täydellisen hullun väliltä. Asia on pyritty vahvistamaan sitä jatkuvasti toistamalla, manipuloimalla ja erilaisia tilanteita luomalla, sellaisella oveluudella, että jokainen näissä olosuhteissa elänyt tarvitsisi terapiaa, jota ikävä kyllä vain murto-osa saa.

Olemmeko siis kaikki me, jotka vuosikymmenienkin ajan viivyimme tuhoavissa ihmissuhteissa, jollakin tavalla viallisia, väärällä tavalla kehittyneitä, automaattisesti vääriin ihmissuhteisiin ajautuvia? Oliko ihmissuhteeseen ajautumisemme vääriin laskelmiimme, lapsuutemme ongelmiin, kehittymättömään itsesuojeluumme perustuva? Olemmeko todellisuudessa niin kieroutuneita, että alitajuisesti selvästi halusimme tulla hyväksikäytetyiksi, alistetuiksi ja suorastaan orjuutetuiksi? Onko meissä jotakin masokistista ja sairasta, etenkin kun emme osanneet irtautua ajoissa kiusaajistamme? Miksi emme ymmärtäneet irtautua ensimmäiset negatiiviset seikat havaittuamme, vaan annoimme tehdä itsellemme pahaa jopa vuosikymmenien ajan? Miksi emme nähneet todellisuutta, miksi, miksi, miksi…?

Hyvä ystäväni, minulla on sinulle hyviä uutisia. Et sinä ole sen kummempi kuin kukaan muukaan kovia kokenut. Sen suuremmitta selittelyittä kerron sinulle erään tapahtuman, jota vastaavaa koko ajan saamme seurata hyvinkin laajoissa piireissä.

Osallistuin joitakin vuosia sitten eräälle teemaviikolle Etelä-Suomessa. Olin esittelemässä kirjojani ja yhdistystämme eteisaulassa. Kirjoja ostettiin melko reippaasti, ja pääsin keskustelemaan aika monen asiasta kiinnostuneen kanssa. Ruokatauolla tuli luokseni sievä, ehkä noin kolmekymppinen nainen, ja kertoi kokemuksistaan psykopaattien kanssa. Nyt hän kävi terapiassa, jossa pyrittiin selvittämään niitä aukkoja, joista psykopaatti on päässyt häneen käsiksi.

Asia ei siinä vaiheessa erikoisemmin herättänyt ajatuksia, mutta herätessäni yöllä majoituksessani koulun käytävällä, alkoi mielessäni myllertää. Tietynlainen rinnakkain asettelu sai mieleni suorastaan kiihdyksiin, etenkin kun elimme aikaa, jossa vasta oli laajemmin alettu puhumaan aiheesta. Nyt etsittiin aukkoja tämän nuoren naisen psyykestä, eli omalla tavallaan etsittiin hänestä syytä vaikeisiin tilanteisiin joutumiselle. Mutta kuka etsi näitä aukkoja ja millä tavalla?

Tilanne on vielä tänä päivänä sama kuin tuolloin. Mikä on käytännön todellisuus juuri nyt, etenkin kun soittajat hädissään kertovat lastenhuoltajuuskiistoista ja pelostaan lapsen menettämisestä? Kuinka voisi joku nuori nainen, parikymppisenä seurustelun aloittaessaan, omata valmiuden panna merkille luonnehäiriöisiä piirteitä jostakin erittäin ystävällisesti ja hurmaavasti lähestyvästä nuoresta miehestä? Kuinka olisi kirjoittaja voinut tiedostaa ensi silmäyksellä seurakuntatyössään kohtaamansa vaarat, kun nämä suorastaan tuhoavat persoonat esiintyivät vuosikausiakin mitä hurmaavimpina ja erinomaisimpina lähimmäisinä? Työyhteydessäni oli kuusi täysin psykopaattista, ja lisäksi ainakin kymmenen totaalisen tuhoavaa ihmistä. Kukaan tuttavistani ei tunnistanut näitä asioita, vaan päinvastoin moitti minua pelkojeni johdosta, ajaen itseäni aina vain syvemmälle näiden ihmisten henkisen väkivallan alle. Sama näkemys vallitsee yhä vielä useiden läheisten ystävien mielessä, niin että minut on suorastaan rikollisena heitetty ulos entisistä ystävyyssuhteista ja jätetty omiin oloihini.

Onko meillä siis tarve kaivella persoonaamme ja etsiä itsestämme syytä kärsimykseemme ja suoranaiseen ahdistukseemme? Ei, ei todellakaan! Nuori naisemme osallistui siis silloin, toivottavasti ei enää, terapiaan, jossa hänestä etsittiin aukkoja ja syytä psykopaatin kiinni pääsemiseen. Mikä on nyt pointtimme ja loppupäätelmämme? Hyvin yksinkertainen. Me olemme kaikki maallikoita, tavallisia ihmisiä, joten meiltä ei ole voitukaan millään tavoin odottaa jonkinlaisia muita ratkaisuja! Me toimimme parhaan ymmärryksemme mukaan, eikä meissä tarvinnut olla mitään erityisiä aukkoja tai reikiä tai vikoja. Meitä hämättiin, petettiin, mitä raaimmalla tavalla, ja kuka tahansa toinenkin olisi mitä todennäköisimmin joutunut samaan ansaan.

Miksi me syyttäisimme itseämme ja tuntisimme itsemme jotenkin vajavaiseksi, jos kerran todistettavasti vielä tänä päivänä psykopaatit etenkin lastenhuoltajuuskiistoissa preussilaista sotilasmarssia astuen ryntäävät sosiaali- ja mielenterveysviranomaisten lävitse!?

Kenestä ensisijaisesti siis tulisi etsiä aukkoja ja puutteita, jos huoltajuuskiistat niin usein päätyvät kiusaajan hyväksi?

Tukholman syndrooma

Kirjoittaja taisi olla ensimmäinen, joka otti tämän käsitteen esiin puhuessamme narsistisen persoonallisuushäiriön uhreista. Vasta usean vuoden jälkeen se mainittiin erään psykiatrin haastattelussa.

Väärän diagnoosin laatiminen on yksi vaarallisimmista virheistä, mitä ammattilainen tai maallikkokin voi tehdä. Todistettavasti väärän arvion saanut hyvin usein alkaa elää sen mukaisesti ja jopa luo itselleen mainitun sairauden, koska ihmiselle on hyvin tärkeää tunnistaa ongelmansa, etenkin kun se tuottaa suurta kipua ja vaivaa. Selvyys, ikäväkin, on parempi kuin tietämättömyys, epävarmuus. Jos missä niin meidän alueellamme on tehty käsittämätön määrä vääriä diagnooseja ja sotkettu kiusattu ja kiusaaja keskenään. Samoin syyllistetään uhreja aivan väärin ja tarpeettomasti, aikaansaaden entisestään rikotumpia persoonia.

Yksi vakavimmista väärin arvioinneista koskee tutkimuksiamme syistä, jotka ovat johtaneet uhrin tilanteeseensa. Ensisijaisesti etsitään aukkoja ja puutteita, jotka ovat johtaneet vääriin ratkaisuihin ja ihmissuhteisiin. Kun sitten on mielestään löydetty riittävä määrä laiminlyöntejä ja useimmiten lapsuuden ongelmia, päädytään kahteen erilaiseen pääteemaan: uhri on joko riippuvainen persoona, tai läheisriippuvainen. Nämä kaksi käsitettä ovat melkein sama asia, mutta kumpikin tuovat esiin sen puolen ihmisyyttä, jossa jollakin henkilöllä ei ole kyllin suurta oman persoonallisuutensa tuntemista. Ihminen ei siis ole kykenevä selviämään elämästä omatoimisesti, vaan hän tarvitsee jonkinlaisen kävelykepin tai jopa kainalosauvat, eli hän ripustautuu johonkin siihen suostuvaan henkilöön.

Tällaisen ajattelun perusteella olemme päätyneet siihen, että suurin osa uhreista ainakin jossakin vaiheessa käy kamppailuja itsesyytösten kanssa ja pitää itseään ikään kuin riittämättömänä nykyiseenkin elämään, koska on siinä määrin läheisriippuvainen. Kirjoittaja uskaltaa väittää, puhuessamme psykopatiasta tai narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, että käsitettä läheisriippuvainen voidaan käyttää vain todella rajoitetusti ja harvoissa tapauksissa. Kysymys on lähes aina enemmänkin ns. Tukholman syndroomasta.

Mitä Tukholman syndrooma sitten tarkoittaa? Jokainen voi netistä etsiä vastausta, mutta lyhyesti sanottuna se tarkoittaa tilannetta, johon kukaan ei ole ajautunut tarkoituksellisesti tai tahallaan, tietoisesti. Esimerkiksi olen pankissa pienen lapseni kanssa, kun sinne ryntää rikollinen ase kädessä, vaatien kassavirkailijoita mättämään rahat ojennettuihin säkkeihin. Jokin menee vikaan, ja ennen arvioitua aikaa poliisit ovat piirittäneet rakennuksen. Kiukuissaan pankkiryöstäjä ampuu kattoon ja käskee kaikki yhteen paikkaan rähmälleen lattialle. Minä en tullut pankkiin kokeakseni ryöstön, en ainakaan olisi ottanut pientä lastani mukaan. Olen alusta alkaen rikoksen uhri, vaikkei juuri minua pyritäkään ryöstämään. Minun vapauteni on riistetty, pelko lapseni suhteen saa minut aivan erityiseen valppauteen, ja varon millään tavoin ärsyttämästä pyssy kädessä riehuvaa miestä.

Minä olen nyt toisen ihmisen armoilla, eli Tukholman syndrooma-tilanteessa. Minut on pakotettu johonkin sellaiseen, mitä en ole toivonut enkä odottanut, ja aivoni raksuttavat uskomattomalla energialla, jota en olisi uskonut omaavani. Miten selvitä hengissä, miten suojella lastani…? En mieti miten riistää ase mieheltä, en mieti miten kaapata lapsi syliini ja juosta ulos pankista, sillä rosvo on hyvin hermostunut, mutta määrätietoinen. Vastoin kaikkia periaatteitani ja näkemyksiäni olen valmis tekemään mitä tahansa, kunhan vain saan poikani turvallisesti ulos tästä tilanteesta. Oman itseni ja lapseni tähden haluan tehdä kaikkeni auttaakseni tuota miestä saamaan rahat ja poistumaan paikalta. Hänen etunsa on tässä tilanteensa ensisijainen huoleni aihe. Samoin toivon kaikkien lattialla makaavien pysyvän rauhallisina ja hiljaa. Jos joku alkaisi ärsyttää ryöstäjää, varmastikin olisin valmis iskemään hänet nyrkillä tainnoksiin. Tilanne on niin erikoinen, etteivät mitkään normaalin elämän lait päde siinä.

Kautta aikojen on todistettu, että näissä tilanteissa uhri väistämättä muuttaa ajatteluaan ja periaatteitaan, alkaen tavalla tai toisella toimia ryöstäjän hyväksi, jotta tämä voisi poistua paikalta ja uhkaava tilanne loppuisi. Aikanaan näin toimivia uhreja syytettiin rikollisen hyväksi toimimisesta ja jopa rangaistiin sakoilla tai vankilatuomioilla. Myöhemmin asia sai nimen Tukholman syndrooma, ja oikeuslaitos ymmärsi tilanteen vakavuuden.

Miksi mainita lapsi ryöstön yhteydessä? Ehkä suurin osa vanhemmista, isistä ja äideistä, jää tuskalliseen tilanteeseensa alaikäisten lasten tähden. Tilanne on uhkaava, ja vaikka rikollinen omalla tavallaan soisi mahdollisuuden uhrin pakenemiselle, jää tämä paikalleen suojellakseen lasta ajatuksin: parempi vaikka minun kuolla, kuin että lapsi jäisi tuon ihmisen kanssa, joka väistämättömästi tekisi tästä hullun!

Miksi ihmiset eivät pakene kauhistuttavasta tilanteestansa? Kukaan sitä itse kokematon ei voi ymmärtää näitä asioita. Syitä on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Kysymys voi olla taloudellisista asioista, niin että irtautunut henkilö jää aivan tyhjän päälle. Kirjoittajalla on vain yksi mielikuva jostakin naisesta, joka kertoi olevansa hankkimassa omaa omistusasuntoa. Yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti on kaikilta soittajilta viety omaisuus siinä määrin, että irtautumisvaiheessa ihminen joutuu turvautumaan sosiaalitoimiston apuun.

Jos ymmärtää Tukholman syndrooman vaikutukset ja edes jossakin määrin osaa samaistua tilanteeseen joutuneiden tuntemuksiin, voi ymmärtää jotakin siitä, missä mennään uhrien elämässä. Tässä kohden koemme varsin vääränä termin ”narsisti” käyttämisen, koska suurin osa uhreista on saanut kuulla vuosikausiakin uhkauksia pahoinpitelystä ja tappamisestakin. Narsisti ei yleensä uhkaa tappaa ja pahoinpidellä, lisänä täytyy olla luonnehäiriö.

Masentunut vaiko traumaattinen?

Millaista apua pankkiryöstöpaikalle joutunut ihminen tarvitsee? Aletaanko häntä hoitaa masennuksen johdosta? Ei ainakaan ensisijaisesti, vaan hänet ohjataan, jos viisaita ollaan, traumaterapeutin luokse. Allekirjoittanutkin söi masennuslääkkeitä usean vuoden ajan, ilman että kukaan olisi käsittänyt mitä todella tarvitaan. Masennus ei sinänsä ole väärä termi, koska jokainen uhri on osaltaan masentunutkin, mutta ensisijainen ongelma on traumaattisuus. Hänen elämänsä on ollut täynnä nousuja ja laskuja kuin Linnanmäen vuoristorata. Kiusaaja on täyttänyt hänen elämänsä epävarmuudella ja epätoivolla. Itse asiassa hyviä asioita ei ole olemassakaan, koska ne palvelevat vain kiusaajan parhaaksi. Toivoa sytytellään tietyissä tilanteissa nimenomaan kiusaajan tarkoitusperiä palvelemaan, mutta jokaista nousua vastaa jyrkkä ja synkkä pudotus, niin että on kohtuutonta viitata ihmisen elämässä oleviin hyviin asioihin.

Olisinko voinut tehdä jotakin toisin?

Jos puhumme vakavammista tapauksista, voimme epäröimättä sanoa, ettei sinun kannata vaivata itseäsi tämän kysymyksen kanssa. Jokainen kertomus itsessään vahvistaa seikan, että häiriintynyt ihminen ei todellisuudessa tiedä kuka ja mitä on, eli etsii koko elämänsä ajan huomiota ja sääliä. Ongelma on vain siinä, ettei ole selvyyttä siitä, kenelle kaikkea tätä etsitään. Suurimmaksi osaksi on kysymys heijastumakuvasta, joka ei perustu todellisuuteen. Narkissos katseli pienen lähteen pintaan, rakastuen sillä hetkellä näkemäänsä heijastumaan. Mutta veden pinnan muodostama kuvajainen on riippuvainen taivaan väristä, pilvisyydestä ja tuulenvireestäkin. Siten kuva muuttaa olemustaan vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Jotta tätä mielikuvaa voisi noudattaa ja palvella sen säilymiseksi, ollaan mahdottoman tehtävän edessä. Olemme kirjoituksissamme todenneet, että persoonallisuushäiriöisen mieli on hyvin epävakaa ja joskus vaihtelee leikillisesti sanoen kolme kertaa minuutissa.

Oikeastaan jokaisen kertomuksen sisältö on lyhennettävissä muutamaan lauseeseen: ”Oli aivan samantekevää, mitä ajattelin ja tein, aina oli seurauksena erimielisyys ja riita!” ”Vaikka olisin seissyt päälläni, ei se olisi riittänyt!” ”Vaikka olisin voinut muuttua käskystä näkymättömäksi ja tarvittaessa jälleen näkyväksi, ei se olisi muuttanut mitään!”

Väite: ”Kukaan ei riitele yksikseen”, ei päde alueellamme ollenkaan. Häiriöinen ihminen etsii omaa paikkaansa tässä elämässä aivan omalaatuisella tavalla, mikä asiaa tuntemattomille on täysin uskomaton ja käsittämätön. Ns. säälin ja myötätunnon etsiminen kätketyllä manipuloinnilla on ehkä yksi merkittävimmistä tekijöistä näiden ihmisten elämässä. He esiintyvät tavattoman itsevarmoina ja lujina persoonallisuuksina, mutta kuitenkin taustalla on äärettömän epävarma pieni lapsi, joka oikeastaan haluaisi vuorokauden ympäri tapahtuvaa huomiota ja hyvänä pitoa. Ja mitä tekee lapsi, jonka tahto ei toteudu? Hän kokee tulleensa laiminlyödyksi ja loukatuksi ja osoittaa sen itkulla, jalkojen tömistämisellä, tai jopa maahan pitkälleen heittäytymisellä huutaen suoraa huutoa.

Aivan kuten lapsi ei ehkä vielä tajua elämän todellisia arvoja ja pelisääntöjä (Tästä aiheesta voitaisiin keskustella enemmänkin. Tajuaako hän vai kieltäytyykö vain näkemästä asioita?), häiriintynyt ihminen ei välitä mitään yleisistä pelisäännöistä, vaan on luonut itselleen kuvan omista oikeuksistaan ja oikeutetuista odotuksistaan. Jossakin kehityksen vaiheessa hän alkaa uskoa itsellään olevan rajoittamattomat oikeudet lukemattomiin asioihin, jotka normaalille ihmiselle ovat itsestään selvästi kyseenalaisia.

Mitä uhri siis olisi voinut tehdä toisin muuttaakseen kehityksen kulkua? Ei yhtään mitään, itseään ja omia oikeuksiaan vahingoittamatta!

Kukaan ei riitele yksikseen?

Edellisen perusteella voimme jo nähdä loukkaantumisen ja suuttumuksen merkityksen häiriintyneen ihmisen elämässä. Pitkän kokemuksen pohjalta voimme kiistatta todeta, että nämä ulkopuoliselle käsittämättömät ja toistuvat purkaukset ovat suoranaisesti välttämätön osa häiriintyneen elämää ja kokemusta. Ne ovat lähes yksinomaan vallankäytön väline. Ne tukevat häiriintyneen itsetuntoa ja toisaalta tuhoavat ja murentavat kohteensa persoonallisuutta ja itsetuntoa. Ei ole merkitystä sillä, onko loukkaantumisen aihe todellinen ja perusteltu – on tehty vääryyttä henkilöä kohtaan, joka ei missään suhteessa ansaitse tällaista kohtelua!

Niin uskomatonta kuin se onkin, narsistinen persoonallisuus uskoo olevansa, jos ei aivan täydellinen, niin kuitenkin aivan erikoislaatuisen onnistunut ihminen verrattuna kumppaneihinsa ja koko yhteisöön. Hän ei yksinkertaisesti voi tehdä virheitä, vaan kaikki mahdolliset epäonnistumiselta näyttävät asiat ovat tarkkailijan virhearviointeja. Jokainen moitteeksi tulkittava äänenvärin muutos tai pilkalliseksi luokiteltava hetkellinen ilme saattavat laukaista käsittämättömän kiivaan reaktion ja puolustautumisen. Esitettyä ei tarvitse suoranaisesti tuomita tai arvostella, itse asiassa pienikin epäilyksen varjo saa kiusallisen epävarmuuden syntymään häiriintyneen mielessä, joka ei todellisuudessa siedä minkäänlaista epäonnistumisen tai virheen teon mahdollisuutta.

Joudumme siis kokemaan aivan käsittämättömiä ja kohtuuttomia purkauksia, joskin harvoin laajemmissa todistajapiireissä. Pahimmat mielenilmaukset rajoittuvat useimmiten kahdenkeskisiin tai hyvin pieniin piireihin. Hieno ihminen ei kuitenkaan menetä sellaisella tavalla malttiaan, joten nämäkin tilanteet häiriöinen joutuu selittämään itselleen ja todistajille omalla, manipuloivalla tavallaan. Häntä ärsytettiin ylitse kaiken sovinnollisuuden, eikä todellakaan ole kysymys vain sillä hetkellä tapahtuneista seikoista, vaan taustalla on valtava määrä aikaisempaa materiaalia, josta kyseisillä henkilöillä ei ole aavistustakaan! Ja tässä kohden tulemme aiheeseemme historian tapahtumien uudelleen kirjoittamisesta. Häiriintyneellä on henkisen tietokoneensa kovalevyllä valtava määrä itse kirjoitettua ja tallennettua materiaalia, joka sekunnin murto-osassa on hänen käytettävissään hädän hetkellä. Tämä informaatio ei perustu todellisiin tapahtumiin ja käytäntöön, vaan se on kyseisen persoonan oma näkemys kaikesta kokemastaan ja ”kärsimästään”.

Kaikelle on annettu uusi ja parempi selitys periaatteella: ”Minä olen hyvä ihminen, enkä todellakaan ole voinut tehdä sitä, mistä minua on syytetty! Tiedän aivan varmasti, että sen teki kumppanini, työtoverini jne.” Hän on siis kirjoittanut koko elämänsä tapahtumat omaan muistojen kirjaansa, ja siellä on jokainen häntä vastaan noussut, tai hänen puheitaan epäillyt henkilö, kuvattuna juuri sellaisena, kuin hän itse on mieltänyt. Hän ei ole unohtanut yhtään ainutta kokemaansa mielipahaa. Hän muistaa mitä teit kaksikymmentä vuotta sitten, hänellä on oikeus muistuttaa siitä vielä nytkin, ja jos joku sukulaisesi tuli teille viisitoista vuotta sitten vääränlainen ilme kasvoillaan, tuomitsee hän sinut ja sukusi vielä kymmenen vuoden kuluttua.

Kokemansa ristiriidan syntyessä hänen tietokoneensa kerää yhteen kaiken tämän informaation. Miten voit puolustautua ja selvittää tämän tilanteen ilman suurta mielipahaa ja mahdollisesti naapuriinkin kuuluvaa ”keskustelua”? Mikä on sinun osuutesi tähän riitaan? Voitko vuosikymmenestä toiseen tämän hetken koittaessa juosta ulos ovesta ja lähteä parin tunnin lenkille, kuten yleinen ohje kuuluu? Nämä neuvojat eivät taida tietää, ettei sinulla ole pienintäkään oikeutta paeta tästä selvittelytilanteesta, joka sinun on kuunneltava loppuun asti, vaikka se kestäisi tuntejakin. Jos yrität saada sanottua oman kantasi, on sinun korotettava ääntäsi voidaksesi julkituoda edes muutaman ajatuksen, ja silloin jo sinä olet se joka huutaa ja riitelee!

Näissä selvittelyissä ajaudutaan sitten aivan luonnostaan ja ymmärrettävästi tilanteisiin, joissa tulee tarve hankkia uusia keittiökaluja ja astioita. Ilmapiirin kireydestä riippuen saattaa tulla tarve ostaa uusi sohvapöytä, kukkateline, jopa arvokas kitarakin saattaa tulla käyttökelvottomaksi kovan huudon ansiosta!

Kaiken koetun ja kuullun jälkeen on rehellisyyden nimessä pakko kysyä itseltä, ja mielellään monelta muultakin, että kuka sen riidan todella aloitti? Kuka tarvitsi sitä, kuka halusi sitä? Kuka on kautta vuosien ja vuosikymmenien nauttinut näistä ristiriitatilanteista siinä määrin, että näytelmä on pantava alulle vähintään viikoittain tai mieluummin useamminkin?

Teemmekö suurta vääryyttä, jos vieläkin väitämme keskuudessamme olevan ihmisiä, jotka riitelevät sisäisestä tarpeestaan, eikä riitaan välttämättä tarvita kahta ihmistä perinteisessä mielessä. Tiedossamme on tapauksia, joissa kiusaaja huutaa äänensä käheäksi, vaikkei paikalla ole ketään toista? Tarvitsisimme ehkä aivan uutta sanastoa tämän ongelmakentän alueella, koska pakeneminen näistä tilanteista ei tule kysymykseen muuna kuin lisä-ärsykkeenä, sillä myöhemmin kotiin palaava joutuu kohtaamaan saman tilanteen entistä rajumpana yön hiljaisina hetkinä, jolloin jokainen naapuri mieluummin nukkuu kuin miettii mikä se hälytysnumero oikein olikaan, 112 vai 118!

Nämä ihmiset siis riitelevät yksinään, pakottaen läheisensä mukaan tähän näytelmään statistina. Lapsille tämä on niin kova pala, että he vielä aikuisuudessaankin rikkovat hampaansa sen kanssa. Koira mahdollisesti ulistessaan pääsee ulos parvekkeelle tai koppiinsa, mutta minne lapset pakenisivat, etenkin talvella?

Mikä todistaisi sen puolesta, että riita tuottaa sairasta mielihyvää häiriintyneelle? Oikeastaan kaikki todistaa siitä, mutta päällimmäisenä tulee mieleen se mitä aikuiset yleensä harrastavat keskenään. Narsistisen persoonallisuushäiriön perheissä tämä alue on aivan omaa luokkaansa, ja voinemme ymmärtää ennen kaikkea, miten nainen kokee sukupuolisuuden kaiken painostamisen keskellä. Mutta kuulemistamme kertomuksista voimme selvästi päätellä, että monen repivän tilanteen jälkeen kiusaaja syöksyy autoonsa tai istuu polkupyöränsä selkään, lähtien luontoretkelle tai jonkun tutun luokse. Jonkin tunnin kuluttua hän sitten tulee kotiin kuin uudestisyntyneenä persoonallisuutena, mahdollisesti Alkon kautta, jos se vielä on ollut auki. Hän hymyilee ja tulee aivan lähelle kuin mitään ikävää ei koskaan olisi tapahtunutkaan, ja haluaa osoittaa ylitsepursuvan rakkautensa hellässä hoivassa parisängyssä, tai miksei jossakin muuallakin! Hän odottaa tavatonta määrää hellyyttä ja läheisyyttä!

Nämä riidat siis tavallaan laukaisevat voimakkaan seksivietin näissä ihmisissä, minkä asian joku ammattilainen voisi paremmin selittää. Ongelma-alueellamme vallitsee hyvin usein ns. täydellisen torjunnan ilmiö siinä määrin, että illalla ovat naapurit saattaneet kutsua sinitakkiset ovelle kolkuttelemaan, mutta siitä huolimatta kumppani aamulla kysyy: ”Rakas, eikö meillä eilen illalla ollutkin todella ihanaa?” Kun sitten pilaat ihanan muistelujen hetken kertomalla sinitakkisten käynnistä ovella, lakkaavat linnut ulkona laulamasta ja jäämeren viima pyyhkii läpi koko asunnon. Nyt mahdollisesti koetaan yksi niistä harvoista tilanteista, joissa häiriintynyt on todella neuvoton ja onnetonkin siinä määrin, että aamiainen jää syömättä, ja töihin lähtee mustanaamainen, hiljainen ja kumarainen olento, jollaista harvoin pääset näkemään.

Jos nyt joku luulee, että jonkinlainen muutos parempaan on päässyt syntymään, on se mitä suurin erehdys. Työpäivänä ei todennäköisesti synny mitään työnantajaa hyödyttävää, sillä nyt on avattu sisäinen tietokone, josta on pakko löytyä tarpeeksi hyvä selitys sille, että poliisi kävi ovella ja kaikki naapurit kurkkivat verhojen välistä nähdäkseen kuka lähtee ensimmäiseksi ja missä kunnossa. Ei huolta, riippuen tapauksesta, päivän aikana kaikesta on laadittu seikkaperäinen selvitys pienintä yksityiskohtaa myöten, ja kotiin astelee jälleen itsevarma ja suoraryhtinen mies tai vaimo, hymyillen mahdollisesti näkyvissä oleville naapureille ja pensaikossa kyyhöttävälle kissallekin!

”Kuinka sinä saatoit tehdä minulle sellaista ja tuottaa niin suuren häpeän, että poliisienkin täytyi tulla sinua rauhoittamaan!” Tuntuu liian kovalta jatkaa tätä purkausta sen enempää, ja jokainen näitä asioita kokenut tietää tasan tarkkaan mitä kaikkea sanaisesta arkusta on tuleva esiin seuraavien parin tunnin aikana!

Valehteleeko narsistisesti persoonallisuushäiriöinen, vai puhuuko hän jotakin minkä itse uskoo varmasti?

Vielä joitakin vuosia sitten jotkut esittivät ajatuksen, että psykopatia ehkä voisi olla vain jonkinlainen elämännäkemys, elämän filosofia. Tähän liittyy luonnostaan ajatus siitä, ettei tällainen ihminen sinänsä ole sairas, vaan hänellä on ainoastaan normaaliksi katsottavasta poikkeavia näkemyksiä. Eli hän ei ole sairas.

Jos kuitenkaan aikuinen ihminen todella ei voi tai halua muistaa mitä illalla on tapahtunut, vaan on korvannut mielessään poliisin vierailun ja kauhean perheriidan hetkeä aikaisemmalla onnistumisella, ei häntä minkään normaalin mittapuun mukaan voi pitää aivan terveenä. Joudumme pakostakin puhumaan ns. täydellisestä torjunnasta, jossa ihmisen alitajunta tulee hänelle avuksi ja aikaansaa täydellisen unohtamisen. Tämä tapahtuu ihmiselle hänen kohdatessaan täysin kestämättömiä tilanteita, joita hänen mielensä ei kykene käsittelemään. Tuskin on kukaan vielä tullut laajemmin käsittämään tämän ongelman laajuuden ns. narsistisen persoonallisuushäiriön tapauksissa.

Kirjoittaja itse uskoo, että harvempi syntyy tämän ongelman kanssa. Useimpien kohdalla se todennäköisimmin on vieläkin osittain tuntemattoman kehityksen tulos. Ihmisestä ei tule tämän luokan valehtelijaa ja totuuden kieltäjää jo syntymässä, vaan siihen ajaudutaan toistuvien tilanteiden väärin selittämisen kautta. Eli historian kirjoja aletaan muunnella ensin hiukan, mutta jo prosessin luonne johtaa siihen, että seuraavalla kerralla vääristynyt ja valheellinen tieto ja muistiinpano vaikuttavat sitä seuraaviin arviointeihin. Eli tilkku tilkun päälle, selitys selityksen päälle, vääryys vääryyden päälle. Ei aikaakaan, kun todellisuus on hautautunut sellaisen epätodellisuuden alle, että on aivan mahdotonta saada kyseinen henkilö muistamaan jotakin muuta kuin mitä hänen omat muistiinpanonsa kertovat.

Perinteisen käsityksen mukainen valehtelu on siis peruuttamattomasti poistanut kaikki faktat ja tehnyt mahdottomaksi asioiden selvittelyn jossakin myöhäisemmässä vaiheessa. Siksi emme suosittele kenellekään pariterapiaan tai yhteisistuntoon menemistä, olkoon terapeuttisena henkilönä sitten kuka tahansa. Nämä tilanteet ovat aiheuttaneet lukuisille ihmisille lähtemättömiä henkisiä traumoja, etenkin jos kiusaava osapuoli on saanut selvittelijän omalle puolelleen.

Voidaan siis sanoa, että suuressa määrin kiusaaja ei suoranaisesti valehtele, vaan hän puhuu omaansa, muunneltua ja mieltämäänsä totuutta. Kirjoittaja aikanaan jo totesi, ettei perinteinen valheenpaljastuskonekaan pysty havaitsemaan näitä hänen valheitaan, koska hänen kehonsa ei todella reagoi asioihin normaalin ihmisen tavalla. Saman vahvisti joitakin vuosia sitten yksi melko kuuluisa psykiatri.

Tämä ehkä selittää osaltaan sitäkin, että useimpien kertomusten mukaan psykopaattiset ihmiset näyttävät sairastavan huomattavasti vähemmän kuin muut ihmiset. Tämä johtunee juuri tuosta kehon heikosta reagoimisesta psyykkisiin ärsykkeisiin. Uhrissa sen sijaan kerääntyy kaikki kyseisen yhteisön tai perheen pahoinvointisuus sellaisessa määrin, että se lähes poikkeuksetta johtaa somaattisiin sairauksiin. Viime aikoina on selvästi osoitettu, että tarpeeksi voimakas altistuminen henkisille ongelmille siirtyy kehoomme pysyvinä muutoksina, välittäjäaineiden vaikutuksen puutteen tai liiallisuuden kaltaisesti. Meidän ajassamme tämä ongelma tulee kasvamaan räjähdysmäisesti, jos sille ei tehdä mitään.

Mitä tulee valehteluun käsittelemissämme tapauksissa, kohtaamme varsinaisen vääryyden maailman ehkä vasta perheneuvottelu- ja lastenhuoltajuustilanteissa. Sama koskee omaisuuden osittamista, jos sellainen vielä on mahdollinen. Useimmilta autettaviltamme on menneiden vuosien aikana viety kaikki omaisuus tavalla tai toisella, niin että lähes jokainen väkivaltaisesta suhteesta irtautuva joutuu turvautumaan toimeentulotukeen.

Sääli

Sääli on kirosana toimintamme piirissä. Se kuuluu sydäntä omaavan ihmisen olemukseen kiinteänä osana, mutta meidän tapauksissamme se kiusaajaan kohdistettuna on yksi suurimmista negatiivisista ja eheytymistä haittaavista tekijöistä. Kiusaaja on omalla piilotetulla tavallaan koko yhteiselämän ajan odottanut ja vaatinut sääliä, vaikka se onkin kätketty muiden nimikkeiden alle. Kirjojemme Jussi osti vaimonsa isänperinnöllä valheellisin verukkein ja suoranaisella petoksella kesämökin satojen kilometrien päästä, viettäen siellä aikaa rakastajattarensa kanssa.

Kaikki matkat tuolle mökille tapahtuivat työmatkoina, niin suuren vääristelyn ja valheellisuuden varjolla, että vaimon olisi eräässä vaiheessa mökille päästäkseen tullut värjätä vaaleat hiuksensa tummiksi, koska mökillä oli totuttu näkemään tummahiuksinen kaunotar. Mies siis petti vaimoaan, käytti kaikki tämän varat omiin huvituksiinsa, mielestään täysin laillisesti, koska oli kärsivä osapuoli, jota tuli sääliä ja ymmärtää - tämä ratkaisu oli ainoa mahdollinen hänen mielenrauhansa säilyttämiseksi! Oli siis vaimon syytä sekä petollinen mökkikauppa kuin uskottomuuskin! Itsestään selvää on, että rakastajattaren jättäessä Jussin, oli sekin vaimon syytä! Millaisin perustein tulisi Liisan sääliä miestään?

Hyvin useat uhrit kertovat säälistään kaikesta väkivallasta huolimatta. He itse tietävät sen kohtuuttomaksi ja vääräksikin, sopimattomaksi, mutta he ovat määrätynlaisen aivopesun uhreja. Siksi he tarvitsevat oikeanlaista asioiden selvittelyä. Pyrimme välttämään terapia- sanaa, koska niin harvat sitä todella tarvitsevat pääsevät sitä hyödyntämään. Sääli on siis näissä tapauksissa täysin hyljättävä tekijä, etenkin ns. uskonnollisissa piireissä, missä henkistä väkivaltaa ainakin tietyillä alueilla koetaan enemmän kuin missään muualla. Pastori Raimo Mäkelä kirjassaan kehottaa jopa olemaan rukoilematta näiden kiusaajien puolesta, koska se sitoo uhrin entiseen vääryyden maailmaan.

Kirjoittaja on viimeisten yhdeksän vuoden aikana henkilökohtaisesti tavannut ainakin kolme nuorehkoa naispsykologia, joista jokainen on rehellisesti tunnustanut, ettei tiedä luonnehäiriöstä oikeastaan mitään. Samoin kertoi eräs psykiatrian sairaanhoitaja joitakin vuosia sitten, ettei heidän koulutuksessaan ollut juuri mitään luonnehäiriöstä, josta nykyään useimmiten käytetään nimitystä persoonallisuushäiriö. Ainoa koulutus kuulemma perustui siihen, että heille teetettiin huumorimielessä testi, jonka perusteella jokainen heistä oli luonnehäiriöinen! Tämä sopii yhteen myös sen kuuluisahkon ammattilaisen lausunnon kanssa, jonka mukaan luonnehäiriöstä puhutaan turhan paljon, koska meissä jokaisessa on luonnehäiriön piirteitä. Tämä lausunto osaltaan saa meidät ymmärtämään yleisen asenteen tähän ongelmaan, joka mieluummin jätettäisiin pimentoon, koska sen ratkaisemiseksi on niin vähän tehtävissä, tai se on liian vaikea useimpien käsiteltäväksi.

Ei ole harvinaista kuulla joltakin autettavalta, että jopa psykiatri hänen ongelmiaan kuunnellessaan on todennut: ”Älä puhu enempää, en kestä kuunnella!”

Kaikkien näiden yhdeksän vuoden aikana on lähes jokainen soittaja tai keskustelukumppani todennut, ettei asiaa voi ymmärtää muuta kuin sen itse kokenut. Tämä pätenee yleisesti, eikä meidän tarkoituksemme ole syyllistää ammattiauttajia, joilla aivan käytännöllisistä syistä ei voi olla tarvittavaa tietoa. Tätä tietoa kaivataan monissa piireissä, etenkin oikeuslaitoksessa, koska häiriöiset ihmiset suorastaan rakastavat oikeusjuttuja, riippumatta siitä voittavatko vai häviävätkö. Huomionkipeys on suurin liikkeellepaneva voima heidän elämässään, joten näyttää olevan samantekevää saavatko he positiivista vaiko negatiivista huomiota. Muistakaamme heidän kyvyttömyytensä sietää epäonnistumista ja moitetta. He eivät jää osattomiksi kummastakaan, mutta heidän oma sisäinen prosessorinsa käsittelee nämä asiat omalla, sairaalla tavallaan, täydellisen torjunnan mekanismin mukaisesti. Kaikki heitä vastaan vaikuttava tai puhuva selitetään pois, antaen asioille uusi, heille edullinen merkitys.

Henkinen vammautuminen

Maassamme ei varmaankaan ole minkäänlaista tutkimustulosta, jonka perusteella voitaisiin määritellä ongelmamme aiheuttamaa henkistä sairastumista. Ilmeisestikin jäänee ikuiseksi arvoitukseksi vammautuneiden ja jopa henkensä menettäneiden määrä. Lukemattomia uhreja on hoidettu ja hoidetaan toisten nimikkeiden alla, ja jos terapeuttinen henkilö ei osaa ohjata keskusteluja oikeille alueille, saattaa todellinen ongelman syy jäädä täysin esiin tulematta, sillä alallamme vallitsee niin suuri syyllisyys, häpeä ja neuvottomuus.

Suurinta tuskaa ehkä monen kohdalla on tuottanut se, ettei häntä ole uskottu, kun hän pitkän taistelun ja harkinnan jälkeen on päättänyt kertoa ahdistuksistaan ja tuskistaan, joiden lähtökohta on läheisessä henkilössä. Miksi meidän on niin vaikea uskoa lähimmäisemme kertomuksia? Onko meillä itse kullakin liian paljon omia ongelmia ja vaikeuksia, jotka eivät anna tilaa toisen ihmisen ahdingolle, vai olemmeko niin ajan hengen vietävissä, että jo alitajuisesti alamme hyväksyä lisääntyvän narsismin oikeana ja hyväksyttävänä? Jotkut haluavat tiedottaa, ettei tervettä narsismia ole enää olemassakaan, jotkut taas alkavat pitää sitä mitä luonnollisimpana piirteenä, koska se näyttää takaavan menestyksen tässä niin epävarmassa maailmassa.

Hämmästyttää se, kuinka vähän auttamisjärjestöissä puhutaan tästä aikamme suurimmasta mielenterveydellisestä ongelmasta, joka vaikuttaa niin laajoihin piireihin, kuin ei mikään muu ongelma.

Joissakin piireissä, etenkin jos ongelmamme nimikkeeksi on annettu narsismi tai narsisti, korostetaan ihmisen omaa vastuuta elämästään ja annetaan ymmärtää olevan helppoa irtautua tällaisesta väärästä sidonnaisuudesta. Joka väittää näin, ei todellisuudessa taida olla kokenut sitä, mitä lukemattomat meistä ovat kohdanneet entisessä elämässämme. Ihminen itse on lukemattomia kertoja vakuuttanut itselleen ja toisillekin, ettei hän missään tapauksessa halua olla osallinen siihen, mihin hänet nyt on sidottu. Kirjoittajakin kamppaili näiden asioiden kanssa vuosikausia, suorastaan huutaen apua läheisiltä, ystävinä pidetyiltä ihmisiltä. Jostakin kumman syystä oikeastaan jokainen, ainakin jossakin vaiheessa, kehotti vain jatkamaan ja odottamaan parempaa huomista, sillä täytyi olla kysymys mitä suurimmista väärinkäsityksistä, jotka pian tulisivat oikaistuiksi! Oudolla tavalla nämä tuskani kuulleet ihmiset yksi toisensa perään osoittivat enemmän ystävyyttä näitä vainoajiani kohtaan, kuin mitä itse olin saanut kokea!

Kysymys on kai jostakin meille käsittämättömästä lumovoimasta, minkä nämä kiusaajat omaavat. Niin kuin olemme jo todenneet, he ovat löytäneet kiusattavistaan aukkoja, joista mennä sisälle. Nyt alkaa tuntua siltä, lukuisten ahdistuneiden äitien tai isien kertomuksia kuunnellessa, ettei lastenhuoltajuuskiistoissa enää ole kysymys vain joistakin aukoista sosiaaliviranomaisten ja mielenterveysihmisten kohdalla, vaan kiusaajat marssivat preussilaista marssia jalka koholla näiden ammatti-ihmisten ylitse. Miten on mahdollista, että nämä kiusaajat omaavat sellaisen uskottavuuden ja kyvyn manipuloida ja provosoida ammattilaisiakin? Kuuluisa asiantuntija Robert Hare, erikoistuneena ammattirikollisiin psykopaatteihin, kertoi rehellisesti tulevansa jatkuvasti näiden pettämäksi.

Viha

Ihminen on sitä mitä on. Hänet on sidottu tunteisiinsa koko tämän vaelluksensa ajan, tahtoi sitä tai ei. Hän käy loputonta kamppailua kaksijakoisuutensa kanssa, yrittäen hallita tunteitaan järjellä ja estäen niitä valtaamasta alaa siellä, missä joudutaan kokemaan mahdollisesti mielipahaa ja sellaista, miltä loppuun asti haluttaisiin välttyä. Kaikesta huolimatta ihminen joutunee kokemaan, jos ollaan rehellisiä, enemmän ikäväksi luokiteltuja asioita, kuin sellaista mikä tuottaa mielihyvää.

Tässä ehkä on aikamme suurin ongelma henkisyyden ja hengellisyydenkin alueella. Hylätessään rehellisyyden, lukemattomien ulkonaistenkin tekijöiden vaikutuksesta, alkaa ihminen automaattisesti etsiä yhä enemmän ja enemmän mielihyvää tuottavia tekijöitä elämäänsä. Häntähän on kohdeltu väärin, hän on jäänyt ilman monia ihmisyyteen kuuluvia asioita, niin että jos ei kukaan häntä ota suojaansa ja hoitoonsa, on hänen itsensä pidettävä huoli itsestään. Opettaahan yhä useampi taho, että ainoastaan itseään ajatteleva ihminen on terve. Jokainen, joka liiallisessa määrin haluaa ajatella muita ihmisiä ja kuluttaa energiaansa ja aikaansa näiden auttamiseksi, on tavalla tai toisella sairas, tai ainakin häiriintynyt.

Mitä mielihyvään sitten sisältyy, se on hyvin laaja käsite, ja riippuu kohteestansa hyvin suuresti. Näkyvimpiä mielihyvän lähteitä ovat avioliitot pullon tai erilaisten savuavien tai nieltävien substanssien kanssa. Netti tarjoaa silmälle aivan käsittämättömiä mielihyvää tuottavia heijastuksia ja kangastuksia, joihin suorastaan hukkuu jos sinne lähtee uimaan.

Kansamme perusolemukseen on jo muutaman vuosikymmenen ajan kuulunut kaiken ikävän välttäminen, jopa petollisuuteen asti. Mielipahaa tuottavia asioita ei oikeastaan saisi enää edes mainitakaan, ja siksi voimme jopa uutislähetyksessä kuulla, kuinka jotkin nuorisoryhmät toivovat, etteivät vanhukset, mitä sanaa ei oikein enää saisi käyttää, eli siis ikäihmiset, lähtisi kaduille tai ostoksille juuri siihen aikaan, jolloin nuoriso haluaa hoitaa asioitaan. Vanheneminen on ikävä asia, johon ei oikeastaan edes haluta uskoa, koska se samalla muistuttaa, pahus sentään, jokaisen ihmisen pakolla kohtaamasta kaikkein ikävimmästä asiasta, kuolemasta!

Kaiken kukkuraksi joudumme kohtaamaan lähes kaikkialla ontuvia, kumaraisia, laastaroituja, synkkäkatseisia, raihnaisia ihmisiä, jotka edustavat kolmatta torjuttua yhteiskunnallista aluetta – miksi ei sairaille voisi olla jotain aivan omaa kolhoosiaan, missä nämä voisivat olla poissa terveiden silmistä?

Suomalainen ei mielellään myönnä näitä kolmea heikkouttaan, ja siksi joku vuosikautinenkin tuttava voi todeta syöpäleikkauksessa käyneelle toverilleen, ettei enää osaa asennoitua tähän, eli ei toivo enää näkevänsä tätä! Siksi kai on lähes jokaiselle helpompaa puhua pahalaatuisesta kasvaimesta kuin syövästä!

Kirjojemme Matti oli kokenut elämässään ennalta arvaamattoman määrän asioita, jotka eivät missään suhteessa olleet tuottaneet mielihyvää, vaan päinvastoin olivat ajaneet hänet vuosikausiksi mielisairauden rajamaille, osaelämän alueella vallinneeseen itsetuhoisuuteen. Jokaisen normaalin ihmisen tavoin hän oli odottanut elämältä edes jossakin määrin mielihyvää tuottavia asioita, mutta niitä oli suotu hänelle hyvin rajoitetusti.

Tuttavat olivat lohdutelleet Mattia hyvinkin monella tapaa, nyt jälkeenpäin ajatellen aika kiusallisilla termeillä. Hän olisi hyvinkin pian löytävä itselleen hyvän elinkumppanin, kunhan olisi tehnyt tämän ja tuon. Nyt oli kulunut monta vuotta, ja yhä vielä tuotti mielipahaa yhdelle henkilölle valmistettujen aterioiden suunnittelu. Kuinka paljon helpompaa ja edullisempaa olisikaan ollut ostaa alennusruokia isompi määrä ja syödä ne mukavassa seurassa, sen sijaan että oli tarkkaan laskettava missä ajassa ehtisi kuluttamaan eri tuotteet ennen viimeistä käyttöpäivää. Päivittäinen laki näytti jatkuvasti, ikävystymiseen asti kuuluvan: pakkaseen, pakkaseen, pakkaseen!

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, etenkään kun ei ole vielä koskaan todella päässyt kokemaan todellista ja aitoa ihmissuhdetta. Useimmat kai jossakin määrin pettyvät elämään ja odotuksiinsa ajautuen avioliittoon edellä mainitsemamme pullon tai muun viihdykkeen kanssa, riippumatta siitä kuinka mielikuvituksen varassa kaikki on ja kuinka suuri on mielipahallinen krapula arkiaamun koittaessa.

Matti oli kaikesta absurdista kokemuksestaan huolimatta jättänyt itselleen avoimen oven, tai paremminkin ikkunan jonnekin, uskomuksessa, että kun Jumala sulkee jonkin oven, on jossakin ainakin ikkuna auki, olkoon sitten kuinka pieni tahansa. Hän ei vielä tiennyt mitä olisi todella tehdä jotakin yhdessä toisen kanssa. Hän oli ollut yksinäistäkin yksinäisempi kaikkina niinä vuosina, kun oli asunut yhteisössä, jota tavallisesti kutsutaan perheeksi. Ikävä kyllä hän ei milloinkaan ollut kokenut noita tiloja tai tilanteita omaksi paikakseen, vaan hän sai armon olla vierailijana ja osallistujana toisen ihmisen elämässä. Oli miten oli, hän ei noina vuosina koskaan tuntenut itseänsä täysimääräiseksi ihmiseksi, persoonaksi, vaan joka päivä Maijan luomat tilanteet viestittivät hänelle ihmisen vajavaisuudesta ja puutteellisuudesta, pahuudestakin, joka kaikki näytti kasaantuneen Matin persoonaan ja sen ympärille!

Juuri nytkin Matti taisteli jonkinlaista mielipahaa vastaan, vaikka entisiin olosuhteisiin nähden hänen elämänsä oli hyvällä tolalla. Yksinäisyys kuitenkin kaiversi mieltä, ennen kaikkea koska hän nykyisen työnsä johdosta joutui olemaan niin paljon tekemisissä kaikenlaisten ja kaikenikäisten naisten kanssa. Hän osallistui monella tapaa näiden ihmisten olemassaoloon ja ongelmiin. Miksi ihmeessä ei hänen elämäänsä voinut löytyä jotakin kauniimman sukupuolen edustajaa? Häntä jatkuvasti syytettiin liiallisista vaatimuksista, odotuksista, kursailusta. Hitto sentään, oliko hän liian vaativa jos ei suostunut erovetoavuksi jollekin jo mielenterveytensä kadottaneelle perheenäidille, jolla oli monta lasta? Miksi tuntui siltä, kuin lähes jokainen läheisempi tuttava suosittelisi hänelle jotakin todella säälittävässä tilassa olevaa, hyvin vammaista ihmistä, jonka kanssa yhteen liittyminen merkitsisi kaikkien muiden avun tarvitsijoiden hylkäämistä, koska tämä yksi veisi kaikki voimavarat ja ajan? Näinkö paljon hänen työtään arvostettiin, että hänelle suositeltiin lähes kaikkea sellaista, mikä estäisi hänen persoonallisuutensa kasvua ja eheytymistä?

Matti oli koko elämänsä ollut tekemisissä vähänarvostettujen ihmisten kanssa ja arvosti jokaista ihmiskohtaloa. Ketään ei tullut halveksia, ketään ei tullut vähätellä, mutta jollakin tavoin tuntui kohtuuttomalta ja halveksivalta, entiseen elämään psykopaattien keskellä viittaavalta, ettei hänelle viimeinkään olisi suotu rinnalle tervettä, rakastavaa persoonaa, joka haluaisi elää Matin tavoin niitä varten, jotka eivät mistään muualta saa apua.

Oliko totta, että Matti vieläkin joutui jossakin määrin työstämään vihaa sisimmässään, sillä näiden asioiden miettiminen ja muisteleminen sai aikaan melko voimakkaita reaktioita hänessä? Hän oli työstänyt viime vuosien aikana valtavan määrän vihaa, josta osa oli ollut hänelle itselleen niin piilossa, että ajoittain suuri hämmästys valtasi mielen.

Purkamaton viha on ehkä suurin tuhoava voima kenessä tahansa ihmisessä. Vihan olemassaolo on niin häpeään ja syyllisyyteen sidottu asia, että suurin osa siitä haudataan uhriensa kanssa paikkakunnan kalmistoon. Virren veisuu ja pari metriä maata arkun päällä eivät nekään näytä poistavan tätä suurta tuhoavaa voimaa, vaan se jyllää yhteiskunnassamme kasvavalla voimalla jopa haudan takaa. Sen kanssa joudumme askartelemaan ja ponnistelemaan koko elämämme ajan, joskus aivan kohtuuttomassa määrin.

Vihan tunnistaminen ja tunnustaminen on ensimmäinen askel kohti siitä vapautumista. Kohtuuttomalta tuntuu se, että tätä taistelua joutuvat käymään lävitse niin rikkinäiset ihmiset, kuten kertomustemme Matti ja Liisa, Jonna ja Reino jne. He ovat kokeneet elämänsä aikana sellaisen määrän tuhovoimia läheisimpien ja rakkaimpien ihmisten taholta, ettei sitä kukaan itse kokematon voi kuin vain arvailla ja kuvitella. Heitä on syytetty kaikesta mahdollisesta, ja itse kukin heistä on käynyt mielenterveyden rajamailla, osittaisessa itsetuhoisuudessakin. Useampikin on kuvaillut tuntemuksiaan ja ajatuksiaan siitä, miten voisi kuolla tekemättä itsemurhaa.

Kaikkien henkilöidemme matkakumppaniksi on ajoittain ilmestynyt pieni sarvipää ratin tai kojelaudan päälle, hymyillen suloisesti ja kehottaen kääntämään rattia juuri kun suuri rekka tulee kohdalle. Kaiken tämän päälle he joutuvat kohtuuttomaan itsetutkisteluun selvittääkseen mikä heidän elämänsä sisällöstä kuuluu heidän omiin valintoihinsa, ja mikä on kiusaajan injektoimaa, manipuloimaa, provosoimaa.

Provosoinnilla on aiheeseemme liittyen yksi suurimmista negatiivisista tunnelatauksista, sillä jokainen henkilöistämme on joutunut aivan äärimmäisiin ja kiihkeisiin tilanteisiin, joiden jälkeen täytyy vain ihmetellä, ettei kukaan näistä tuttavuuksistamme ole haudan povessa tai istu taposta pitkäaikaista tuomiota.

Mattia oli provosoitu sellaisessa määrin, että täytyy ihmetellä hänen vihansa aisoissa pysymistä. Ihmisen ei tulisi mennä vuoteeseen vihansa kanssa, ja anteeksiantamuksen merkiksi tulisi vaimon illalla saada suukko poskelleen. Mutta tässä perheessä ajoittain sai suukotella vain luvan kanssa, ja jokainen Matin anteeksipyyntö tulkittiin heikkoudeksi ja puutteeksi, koska vain vajavainen ihminen saattoi sellaisella tavalla loukata Maijan oikeuksia ja persoonaa. Eikö miesparka voinut näin monen vuoden jälkeen käsittää, kuinka erinomaisen ja täydellisen ihmisen kanssa hän oli tekemisissä? Todisteena tästä, joidenkin eron vuosien jälkeen, vaimo oli hieman heltynyt ja todennut, että jos mies keksisi jonkin asian heidän menneestä elämästänsä, missä vaimo ei ollut toiminut oikein, voisi Maija pyytää sitä anteeksi!

Ei saa nauraa, vaikka aikanaan, yli kymmenien vuosien liiton jälkeen, Maija ensimmäistä kertaa tietoisesti oli pyytänyt anteeksi ja sanonut: ”Eikö olekin ihanaa, kun minä pyydän sinulta anteeksi!?”

Oliko tässä oikeastaan kyse ihmissuhteesta ollenkaan? Useampikin uhri miettii pitkiä aikoja asemaansa ja tilannettansa, ihmetellen onko hänen kiusaajansa ollenkaan ihminen, ja onko hänkin vain jonkinlainen olento, joka pyrkii ihmisyyteen ja inhimillisyyteen, vaikka kaikki tekijät puhuvat hänen pyrkimyksiään vastaan. Tässä juuri onkin kysymys valtavasta taistelukentästä, jossa luodaan ihmisen sijasta erilaisia olentoja ja otuksia ja pyritään estämään kaikki pyrkimykset inhimilliseen ja siedettävään elämään.

Ihmetyksemme sen suhteen, etteivät useammat alamme ihmiset ole päätyneet mielisairaaloihin tai vankiloihin, on aivan aiheellinen. Niinä vuosina kun asui kerrostalossa Maijan tiloissa, kasvoi Matille vähitellen pelko sen suhteen, että tällä menolla jompikumpi tai molemmat löydettäisiin parvekkeen alapuoliselta hiekkaiselta kävelytieltä kuoliaaksi murskaantuneena. Vihaa oli latautuneena siinä määrin kummankin olemuksessa, ja tässä vaiheessa ainoa lohdutus oli lasten täysi-ikäisyys ja omissa kodeissa asuminen.

Ovatko nämä ihmisemme todellakin näin väkivaltaisia ja uhmakkaita omasta persoonallisuudestaan lähtöisin, vai voimmeko löytää joitakin tekijöitä, jotka ihmisestä itsestään riippumattomista seikoista johtuen ajavat tilanteen näinkin pitkälle? Matti ei siis enää asunut Maijan valtakunnassa lasten takia, vaan mahdollisesti vain siitä yksinkertaisesta syystä, että pelkäsi riitoja enemmän yksinäisyyttä, kun lisäksi oli vaikeita sairauksiakin. Oliko Matti läheisriippuvainen, kun ei pystynyt pakenemaan, vaikka voikin ajoittain asua työpaikkansa yhteydessä olevassa huoneessa?

Entisten käsitysten mukaan tämä useidenkin ammattilaisten suoma diagnoosi piti paikkansa ainakin jossakin määrin, mutta Matti oli enemmänkin vuosikautisen Tukholman syndroomaan jälkitilassa, jossa ei vielä ollut löytynyt tarpeeksi vahvuutta ja itsenäisyyttä oman, erillisen elämän aloittamiseksi. Hänen taloutensa oli melko huonossa kunnossa, joten täydellinen irtautuminen merkitsi melkoista haastetta joka suhteessa.

Mikä oli se seikka, joka sai Matin sitten lopullisesti, viimeistä kertaa, sulkemaan Maijan asunnon oven? Yksi suurimmista tekijöistä varmaankin liittyi vaimon suorittamaan provosointiin, joka oli saavuttanut eräänlaisen lakipisteensä. Näin vuosien jälkeen ja lukuisten muiden todistajien kuulemisen jälkeen voitaneen todeta, että näiden ihmisten provosointi usein menee niin pitkälle, että voisimme kärjistää tuon kiivaan huudon ja tuskallisen purkauksen rivien välistä kuuluvaan provokaatioon: ”Tapa, tapa minut, sittenhän saat nähdä mitä siitä seuraa, ja istut lopun elämääsi vankilassa! Häh, häh, hää!”

Miksi provosoida tällaisella tavalla, miksi puhua tappamisesta ja kuolemasta? Kiusaajakin siis kokee kaiken näin traagisella tavalla, katsoen tappamisen jonkinlaiseksi tyydytystä tuottavaksi ratkaisuksi kireässä, kauan jatkuneessa ongelmassa. Asiaa tuntematon saattaa ihmetellä asiaa ylitse sovinnaisuuden, mutta totuus on se, että useat kiusaajat elävät syvässä itsesäälissä ja huutavat näin sairaalla tavalla ymmärrystä ja myötätuntoa. Itsemurhalla ja mahdollisella tappamisella uhkailu tarkoittavat ensisijaisesti törkeää vallan käyttöä uhria kohtaan. Kaiken huipentuma on absurdi kuvitelma siitä, kuinka tapettu sitten katselee jostakin kaukaisuudesta hänelle tehtyä vääryyttä ilkikurisesti hymyillen, kun kumppani viimeinkin on astunut kaikkien rajojen ylitse tappamalla hänet. Eikö hän lainkaan käsitä kuolemansa peruuttamattomuutta, ja ettei hänellä ole minkäänlaista mahdollisuutta tyydytyksellä katsella ajan tuolta puolelta kiusattunsa kärsimystä?

Matti siis pelkäsi parvekkeelle menoa, ja muistelemme, kuinka usein Liisa oli suorastaan pakotettu pakenemaan järven rantaan, ettei olisi kiivastuksissaan tyrkännyt parvekkeella kurkottelevaa Jussia alas piha-asfaltille. Alemman asunnon parvekkeella otti usein aurinkoa ilkialasti nuori blondi, täysin tietoisena Jussin kurkkimisesta.

Toinen ihminen saattaa siis ajaa kumppaninsa tilanteisiin, joiden lopputuloksesta voimme lukea iltapäivälehdistä ja kuulla uutisista. Meille tiedotetaan vain viimevaiheen ihmetyksen aiheet, puuttumatta ollenkaan jopa vuosikymmenien piinaan ja provosointiin, jota järkyttävän teon tehnyt on näin kauan pystynyt torjumaan.

Ei varmaankaan ollut yksi kerta Matin ja Liisan elämässä, kun puoliso raivokkaan huudon päätteeksi, mahdollisesti alkoholin avustamana, oli kaatunut keittiön lattialle, kiusatun heittäytyessä päälle leipäveitsi kädessään. Ainakin Maijan elämä oli ajoittain ollut kuin japanilaisen paperiseinän takana!

Mikä sitten näistä kiusaajan ehkä viikoittaisistakin raivokohtauksista tekee niin kestämättömiä? Mikä saa toisen näinkin usein menettämään malttinsa, useimmiten aivan käsittämättömistä ja mitättömistä aiheista? Nyt vuosikymmenien kokemuksen perusteella täytyy todeta, tietoisuudessa siitä että aiheenamme olevat kiusaajat pystyvät riitelemään yksikseen, täysin oma-aloitteisesti - nämä ihmiset eivät yksinkertaisesti pysty elämään ilman näitä loukkaantumisia, mielen pahoittamisia. Kiusaajien elinehto on saada suuttua silmittömästi, tapauksesta riippuen, ainakin kerran kuussa, joskus kerran viikossa, useamminkin.

Yleisin neuvo on lähteä lenkille toisen suuttuessa. Tämä neuvo on jo osoitettu asiantuntemattomaksi, koska yleensä ottaen uhrilla ei ole lupa poistua paikalta. Siitä huolehditaan uloskäynnit tukkimalla, usein itse oven eteen asettumalla, tai jopa kaatamalla uhri sängylle ja käymällä osittain tämän päälle makaamaan. Ihmisen normaaliin elämään ja oikeuksiin kuuluu ristiriitaisia ja vaarallisia tilanteita pakeneminen. Mutta voimmeko syyttää ihmisiä, joita kohdellaan kuin häkkiin suljettuja eläimiä, kepillä sohien ja ärsyttäen? Et saa paeta, et saa panna käsiä korville, koska nyrkki puhuu, jos et kuuntele! Nyrkkiä ei ehkä muuten käytetä, mutta korville pannut kädet ovat niin suuri loukkaus, että se oikeuttaa nyrkin käyttöön, viedäänhän vaimo sitten selvityksen päätteeksi päivystykseen, kun on lyönyt päänsä mihin milloinkin.

Ihminen on rajallinen, persoonasta riippuen. Oikeastaan täytyy ihmetellä jokaista uhria, joka kaiken jälkeen on säilyttänyt siinäkin määrin mielenterveytensä ja hillinnyt itsensä aivan käsittämättömällä tavalla.

Kun väitetään, ettei kukaan riitele yksikseen, ollaan tekemisissä eräänlaisen psykologian paradigman kanssa. Eli väitetään aikakaudesta toiseen jotakin, mitä ei ole tieteellisesti ja kokeellisesti todistettu. Kun puhumme narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, saa riita aivan uuden asun, ja totutut kuvat erimielisyyksien selvittämisestä eivät päde alallamme ollenkaan. Näissä riitatilanteissakin pätee kaiken yllä hallitseva kuvamme Tukholman syndroomasta. Tämä asia valkenee kirjoittajallekin juuri tällä hetkellä. Kutsuisimmeko pankkirosvon ja lattialla makaavan uhrin välistä sananvaihtoa riidaksi, johon uhri omalta osaltaan on syyllinen? Aivan kuten ryöstäjä sanelee ehtojaan uhreille, juuri samalla tavalla kiusaaja sanelee omia näkemyksiään ja omaperäisiä faktojaan kiusatulle, jättäen ainoastaan yhden mahdollisuuden ja poispääsyn tilanteesta. Mistään ei neuvotella, vaan ainoa ratkaisu uhrille on hyväksyä tilanne esitetyn kaltaisena, ilman minkäänlaisia sivuhuomautuksia tai ehtoja!

Huh, huh! Kylläpä helpotti tämä oivallus, jonka tulisi avata silmiämme näkemään lukuisten ihmisten kärsimyksen todellinen olemus!

Matti alkoi jälleen muistella entistä elämäänsä, voidakseen paremmin käsittää nykyistä tilannettaan. Maailma oli muuttunut tänä aikana paljon, ikävä kyllä hänellekin vahingolliseen suuntaan, niin että toivomus tarpeeksi korkeatasoisesta terapiasta tuntui olevan entistä kauempana. Kehotus kaiken unohtamisesta ja uuden elämän aloittamisesta sisälsi entiset ainekset, julkituoden neuvojien avuttomuuden ja osittaisen kyvyttömyydenkin käsitellä ja tarkastella uhrien elämää tarvittavalla tavalla.

Liian monet tekijät ja näkemykset syyllistivät yhä vielä uhreja hyvinkin raskaalla tavalla. Syytös tai diagnoosi riippuvaisesta persoonasta tai läheisriippuvaisuudesta oli hiukan väistynyt ainakin niiden keskuudessa, jotka näkivät Tukholman syndrooman vaikutuksen. Kauan kesti todellakin, ennen kuin tämä tieto saatiin perille, etenkin kun koko ajan on puhuttu henkisestä väkivallasta! Miten on voitu olla niin sokeita tämän vaikutuksen ulottuvuuksista kaikille elämän alueille? Kun haluttiin todistaa uhrin osuus riitaisuuksiin, unohdettiin totaalisesti kiusaajan harjoittama provokaatio ja suorastaan sietämätön ärsytys. Jos joku näissä tilanteissa ajettiin niin nurkkaan, että pakoon päästäkseen käytti voimaakin, niin oliko se osoitus hänen väkivaltaisuudestaan ja kelvottomuudestaan?

Kukaan ei osaa kuvitellakaan sitä määrää muunneltua totuutta, minkä Matti oli elämänsä aikana kuullut, ei ainoastaan Maijan suusta, vaan myöskin joidenkin työtovereidensa ja ns. ystävien suusta. Oli kysymys suoranaisesta aivopesusta, johon oli pakko osallistua, sillä jos keksi jonkin menon päästäkseen ohjeiden mukaan lenkille, oli tilanne auttamattomasti edessä nukkumaan mennessä tai seuraavana päivänä. Toisaalta oli parasta ottaa vastaan nämä purkaukset juuri sinä hetkenä, jona tuo lahjakkaampi ja viisaampi ihminen katsoi etuoikeudekseen jakaa näkemyksiään huomattavasti lahjattomalle osapuolelle. Näin pääsi paljon vähemmällä, alistumalla korkeampaan tahtoon!

Maija puhui ja puhui, usein aivan käsittämättömin motiivein ja ehdottomasti käsittämättömissä tilanteissa. Purkauksen saattoi laukaista jopa jokin uutinen maapallon toiselta puolelta, jos ei juuri sillä hetkellä työpaikalla ollut tapahtunut jotakin Maijan mielen vastaista. Mikään negatiivinen tapahtuma ei säilynyt asiayhteydessään, vaan Maijan sisäinen tietokone etsi yhdistäviä seikkoja kaataakseen jokaisen rikkomuksen Matin ylle. Virkatoverin laiminlyönti tai virhe löysi hetkessä yhtymäkohdan johonkin sellaiseen, mikä Matissa oli ärsyttänyt vaimoa, ilman että siitä juuri sillä hetkellä oli mainittu mitään. Asiat hautuivat ja kypsyivät vaimon mielessä, selvästi muistiin merkittyinä, mutta usein auttamattomasti vääriin lokeroihin ja väärien henkilöiden kohdalle. Muistiin ei siis merkitty useinkaan todellisia tapahtumia, vaan Maijan mieltämiä asioita. Itse asiassa kumpikin eli täysin eri, toisiaan koskettamattomissa, maailmoissa. Ei ollut mitään merkitystä sillä, että Matti niin usein kyseenalaisti näitä tapahtumia ja kokemuksia. Hänen ymmärryksensä ei riittänyt selittämään tällaisia vaikeita asiakokonaisuuksia, vaan hänen tuli luottaa vaimonsa hämmästyttävään havainnointikykyyn!

Matin oli pakko muistella niitä kertoja, kun oli kuullut loppuelämäksi mieleensä jääneet sanat: ”Rakkaani, kerro minulle, mitä ajattelet! Tai ei sinun oikeastaan tarvitse sanoa mitään, minä kyllä tiedän mitä sinä ajattelet!”

Eiköhän tämä tuo jonkinlaista helpotusta sadoille jollei tuhansille Matin kaltaisille ihmisille! Muistojen kirjaan ei siis kirjoitetakaan todellisia tapahtumia vääristeltyinä, muutettuina, vaan siihen kirjataan myös valtava määrä asioita juuri kuulemamme lainauksen perusteella! Ei siis ole tarvitse sanoa yhtään mitään, koska toinen tuntee sinut niin hyvin, että voi kirjata ajatuksesikin juuri sellaisina kuin… kuin… hän on ne mieltänyt; ja uskalletaanko sanoa: kuvitellut.

Ymmärrätkö nyt, miksi niin usein on tarpeen tuoda julki mielipahansa kaiken tekemäsi ja ajattelemasi johdosta? Sinähän et ehdikään muuta kuin ajattelemaan pahoja asioita tuosta niin ihanasta kiusaajastasi, joka ei todellakaan siedä pienintäkään moitetta tai oikaisemista, koska on niin tasapainoinen ja hyvä ihminen, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään!

Matti ei ollenkaan ihmetellyt lehdistä lukemiaan järkyttäviä tapahtumia, koska muisti selvästi ajoittain kauhistuttavatkin vihan tunteet sisimmässään. Hänellä oli silloisessa asunnossaan laitteita, jotka oli uskottu hänen haltuunsa, mutta joita jotkut työtoverit havittelivat vääryydellä. Hän muisti kuinka viha suorastaan pursui hänen sisimmässään, ja hän ajatteli noiden ihmisten ovelle ilmestyessä tarttuvansa ensimmäistä takin kauluksesta ja heittävänsä hänet ikkunan läpi kadulle! Viha ei siis kaiken keskellä kohdistunutkaan vain jo silloin eri paikkakunnalla asuvaan vaimoon, vaan oikeastaan jokaiseen, joka vieläkin teki hänelle vääryyttä. Olisiko hänen silloin, tai vielä nytkin, pitänyt tuomita nämä tunteensa täysin väärinä ja kohtuuttomina? Rehellisyyden nimissä hän ei itse ollut toivonut mitään kokemastansa, eikä ollut hakeutunut näihin olosuhteisiin. Tätä kamppailua käy lähes jokainen uhri, syyttäen milloin itseään, milloin olosuhteitaan. Voinemme sanoa viimeinkin vuosikausien tuomalla tietoisuudella ja varmuudella: nyt ei ole syytösten aika, vaan kaikki tulee purkaa oikealla tavalla, oikeaan kohteeseen!

Uhri on uhri tässäkin suhteessa, ja hänet on suoranaisesti ajamalla ajettu tilanteeseensa. Häntä on syytetty, moitittu, provosoitu, pahoinpidelty henkisesti ja ruumiillisestikin, eikä hänen kaikesta huolimatta suotaisi tuntevan vihaa. Häneltä on kiusaaja kieltänyt kaiken itsensä ilmaisemisen, totaalisesti, ja nyt vielä ystävät ja tuttavat, sukulaisetkin, tuomitsevat hänet huonoksi ihmiseksi hänen kokemansa vihan ja syyllisyyden tähden.

Anteeksiantamukseen kehottaminen on helpoin tapa käsitellä ja ohittaa koko asia. Siten ulkopuoliset ihmiset sanoutuvat irti kaikesta kiusallisesta. Mutta kuinka monta ulkopuolista olemme todella halunneet asioidemme selvittelyyn? Kaikkein eniten neuvoja jakavat ne, joiden viimeksi olisimme halunneet puuttuvan asioihimme. He ovat käyneet lävitse sitä ja tätä, eikä heille mikään ole ollut ylivoimaista voitettavaksi ja hyvään tulokseen pääsemiseksi! Vuosien mittaan olemme kuitenkin päässeet näkemään, että olemme saaneet kuulla makeita sanoja ja sujuvia selityksiä, mutta todellisuudessa kaikki on ollut totuuden peittelemistä ja kieltämistä. Ihmiset aivan liian yleisesti käsittelevät omia asioitaan muiden elämässä, kauhistuen kohdatessaan oman peilikuvansa.

Yksin ei ollut hyvä olla, ja Matin ystävätkin olivat hyvin vähissä. Miksi hän olikin joutunut niin väheksyttyjen ihmisten seuraan, niin että nyt moni hyvistä tuttavista omalla tavallaan edesauttoi tästä elämästä siirtymistään, joko syömällä tai huonoilla elintavoilla? Oikeastaan kukaan ei jaksanut ajatella muuta kuin omaa kurjuuttaan ja sairauksiaan. Niin kauan kuin Matilla oli ollut näkyvämpiä ongelmia ja sairauksia, oli osa tutuista ollut melko normaaleja häntä kohtaan. Mutta nyt saavutettuaan hiukan paremman elämäntilanteen sairauksien väistyessä, hätääntyi muutama hyvä ystävä todetessaan itse vanhenevansa ja sairauksiensa lisääntyvän.

Alhainen, mutta hyvä keino itsensä lohduttamiseen ja hiukan parempana näkemiseen, oli nyt kaivella Matista esiin mahdollisia ja mahdottomiakin epäkohtia. Oliko hän sittenkään niin hyvässä kunnossa, eikö hänen sittenkin tulisi mennä tutkimuksiin, koska oli mahdollista, että hänellä olisi sitä ja sitä vaivaa, joka nyt oli kehottajassakin todettu?

Elämässä tapahtuu kaikenlaista ikävää ja ei toivottavaa, mutta jossakin määrin alkoi nyt kaikki mennä yli sovinnaisuuden äyräiden. Matti koki jäävänsä aivan liian yksin, vaikka työnsä puolesta kohtasikin suuren määrän ihmisiä. Hän oli ollut uskomattoman vahva itsellensäkin käsittämättömällä tavalla, kun oli sen suuremmin sairastumatta läpikäynyt prosessinsa. Mutta oliko uuden ihmissuhteen luominen todellakin näin vaikea asia?

Yksin jäänyt mies joutuu kohtaamaan monenlaisia tilanteita, joissa on tehtävä oikea ratkaisu. Mutta entä sitten, kun pitkän selibaatin jälkeen jokin suorastaan alkaa huutaa elinkumppanin puoleen, ja tullaan tilanteeseen, jossa melkein kuka tahansa tuntuu paremmalta kuin yksin olo! Eikö ihminen opi mitään kaiken kauhistuttavankin jälkeen? Jokin aikaa sitten hän olisi jopa saattanut ajatella Maijan luokse palaamista, sen hetkisessä ahdistavassa pulassaan. Tietoisuudessa oli täysin kaiken mahdottomuus ja melko selvät seuraamukset, mutta ihmisluonto on mitä on. Jos kuka tahansa tuntuu paremmalta kuin ei mitään, ollaan tilanteessa, jossa järki on pakotettava paikalle ja tunteet on jäähdytettävä ainakin muutamalla asteella!

Pettymys ja haavekuvat

Jokin ihmisessä aina pyrkii tavalla tai toisella pakenemaan kohtaamiaan suuria pettymyksiä, minkä yhtenä äärilaitana on täydellinen torjunta. Kohdataan niin pahoja ja satuttavia asioita, että todellisuutta aletaan muutella ja korvataan sen hetkinen mielipaha jollakin positiivisemmalla tietoisuudella.

Väitämmekö jotakin paikkansa pitämätöntä, jos esitämme ns. narsistisen persoonallisuushäiriön uhrien olevan kaikkein pettyneimpiä ihmisiä taivaankannen alla? Useimmat voivat, ennen kaikkea kun puhumme avioliitoista ja liitoista, muistaa rakkautensa kohteen aivan uskomattoman glamourin ja koko sielun läpi tunkevat ihmetyksen ja onnellisuuden aallot, tämän ihastuksemme kohteen ensi kertaa katsoessa kohti ja sanoessa jotakin, mitä ei koskaan aikaisemmin kukaan ollut sanonut. Kirjoittaja ei ole oikeastaan missään elämänsä vaiheessa kuulunut noihin tavattoman ihastuksen herättäjiin, koska on läpi elämänsä lukeutunut niihin ihmisiin, jotka ovat oma itsensä. Tässä meillä onkin vastaus mahdolliseen ensimmäiseen kysymykseemme, millä pyrimme kaivamaan esiin totuutta ja pettymystemme perusteita.

Entisiäkin aikoja enemmän perustuu suuri osa tämän ajan ihastumisista joihinkin sellaisiin tekijöihin, joiden kestävyydestä kertoo avioerotilastomme. Rakastutaan ja ihastutaan, ilman narsistista persoonallisuushäiriötäkin, kaikenlaisiin teatraalisiin ja aivan selvästi suoritteellisiin ominaisuuksiin, joita ihminen jaksaa tuottaa rajatun ajan, mutta väsyminen ja kyllästyminen astuvat kuvaan tapauksesta riippuen ennemmin tai myöhemmin.

Ongelmamme piilee hyvin suuressa määrin siinä, etteivät ainoastaan selvästi häiriintyneet ihmiset pyri antamaan itsestään jotakin aivan teennäistä ja ilmasta temmattua kangastuskuvaa, vaan ennen kaikkea nykyinen narsistinen maailmankuva on lyönyt itsensä lävitse uskomattomassa määrin aivan normaaleinakin pidettyjen ihmisten elämässä. Lieneekö syyllisiä media ja viihdeala, kun entistä enemmän näyttää olevan totta, että naiset rakastuvat lurjuksiin? Tämä oli joitakin vuosia sitten erään iltapäivälehden kansijuttuna, ja innoittaa kirjoittajankin auttamistoiminnassaan esittämään tämän kysymyksen useille autettaville. Osaatko sanoa, miksi valitsit juuri tämän kumppanin, kun kerran itse sanoit, että sinulla oli valittavana aivan erilaisiakin ihmisiä? Jossakin on meihin iskostettu aivan käsittämättömän valheellisia asenteita ja odotuksia, jotka saavat niin monet ihmiset ihastumaan ja rakastumaan henkilöihin, joista todellisuudessa pitäisi pysyä kaukana. Olemmeko katsoneet niin monia väkivalta- ja rikoselokuvia, ettei ole enää mitenkään harvinaista, että yhä useampi nainen rakastuu vankilakundiin?

Kun kirjoittaja ajoittain esiintyy luennoiden ihmissuhdekouluttajana, ei hänen persoonansa herätä juurikaan ihastusta kuulijajoukon naisten keskuudessa. Miten olisi, jos hän luentonsa jossain vaiheessa voisi kertoa, että salin oven suussa istuu viranomainen, joka kokouksen jälkeen saattaa luennoijan tutkintovankeuteen? Alkaisiko näin mielenkiinnoton henkilö herättää enemmän huomiota, niin että ennen kokouksesta poistumistaan saisi ihailevia katseita eri puolilta salia? Tulisiko useampikin kysymään, saisiko hän kirjoittaa ja tulla mahdollisesti tapaamaan vankilaan?

Näin tavallinen ihminen ei siis kiinnosta useimpia naisia, jotka mieluummin kokeilevat jotakin jännittävää ja mahdollisesti uuttakin. Siispä ei alallamme tule olemaan koskaan työttömyyttä, kun niin lukemattomat ihmiset ajautuvat vääriin suhteisiin ja tavattomiin pettymyksiin. Olisiko useissa tapauksissa kysymys siitä, että elämään tuo jännitystä jopa pelko hylätyksi tulemisesta, vaikka tämä ajatus tuntuu niin absurdilta? Miksi muuten ihmiset lähtisivät mukaan suhteisiin, jotka sivullinen tarkkailija jo etukäteen voi nähdä epäonnistumaan tuomituiksi?

Voidaan totuudenmukaisesti sanoa, että yleisesti ottaen jokainen narsistin kanssa solmittu liitto perustuu suoranaiseen petokseen, johon kumpikin antautuu, tosin uhri tiedon puutteessaan. Syvästi narsistisella persoonalla, hänen luonteensa ja olemuksensa tuntien, ei voi olla tarkoitustakaan toteuttaa perinnäisiä käsityksiä avioliitosta, eikä edes avoliitosta.

Lyhykäisyydessään, mitä tarkoittaa hänen valansa maistraatissa tai papin edessä: ”Tahdon”? Tuhannet yhteydenotot omalla tavallaan kertovat meille jotakin, mikä samalla sekä hämmästyttää, raivostuttaa ja myöskin ironisella tavalla saa meidät nauramaan itsellemme – toiselle uhrille ei oikein saisi nauraa. Hän todellakin tahtoo, eikä muuta teekään! Tästä valan vannomisen hetkestä alkaa, jos ei jo aikaisemminkin, elämämme käsittämättömin ja persoonaamme tuhoavin vaihe, jossa heräämme oloomme suhteessa, jossa toinen koko ajan tahtoo ja tahtoo, hetkestä ja päivästä toiseen, aina vain enemmän ja enemmän. Häntä ei mitenkään saa tajuamaan sinun tahtomisesi tarkoitusta. Itse tiedät, että sinullakin on haluja ja tahtomista omaan persoonaasi kohdistuen, mutta hän on alusta alkaen käsittänyt, että te molemmat tahtomisellanne tarkoititte vain hänen tarpeitaan ja parastaan!

Narsistinen persoona alusta alkaen tiedostaen tai tiedostamattaan, etsii itselleen kumppania, seuralaista, puolisoa, joka tulee hänen elämäänsä sulostuttamaan ilman minkäänlaisia pyyteitä ja odotuksia. Hän on oikeastaan täysin välinpitämätön ja sydämetön sinun persoonaasi ja sisäisintä olemustasi kohtaan, koska hänen henkiset ja sisäiset voimavaransa eivät aivan konkreettisesti riitä edes hänen omia tarpeitaan varten. On suorastaan väärin ja naurettavaa odottaa hänen voivan omata empatiaa tai sympatiaa toista ihmistä kohtaan. Hänellä ei yksinkertaisesti olisi varaa solmia ihmissuhteita, koska hän laatii koko elämänsä näennäisen varallisuuden pohjalle, maksattaen jossakin vaiheessa kaiken mukavan ja viihdyttävän uhrillaan. Hän kutsuu sinut mitä riemastuttavimmille seikkailuille ja elämysmatkoille, jos ei aivan Havaijille ja Balille, niin ainakin Sysmään tai Hankoon. Hänen seurassaan Puuhamaakin tuntuu Disneylandilta tai Kalajoki Kalliovuorilta, menon ollessa aivan uskomattoman ihanaa, rahan virratessa ja onnen pursutessa. Kumma kyllä, sitten jonkin ajan kuluttua huomaat pankkitilisi tyhjäksi ja tajuat vasta nyt, että sinä olit kaiken maksajana!

Tämä on tavallaan jokaisen kertomuksen ydin hiukan karrikoituna, vain hiukan! Voimme siis ymmärtää ihmisten pettymyksen suuruuden, etenkin kun kaikkeen sisältyy niin suuri määrä häpeää ja syyllisyyttä, ystävien vältellessä liian rajuja pahoitteluja ja moitteita, voimatta kuitenkaan kätkeä satuttavia ilmeitä ja masentavaa kehon kieltä.

Jos uhri nyt kaiken tämän jälkeen entistä rikotumpana pohtii näitä asioita ja huumaavia hetkiä, onko hän sen kummempi kuin kukaan meistä, jos ajautuu kaihoisiin ajatuksiin ja sittenkin uskoo kaikessa olleen ainesta johonkin oikeaankin, mikä olisi mahdollista kun se oikea löytyisi?

Yksi ihmiskunnan suurimmista petoksista on vääränlaisten odotusten luominen ja herättäminen ihmisissä, joita ei ollenkaan ole tarkoitettu sellaiseen pintaliitoon tai unelmamaailmoihin. Elämän todellisuus on ikävä kyllä kautta maailman aikojen ollut aika paljon muuta kuin mitä on haluttu uskoa. On joitakin satuprinssejä ja prinsessoja, on kauniita ja rohkeita, jotka liitävät valkeiden ratsujen selässä, mutta totuus on, että tavallinen kansa, johon oikeastaan kaikki kuulumme, saa niellä näiden ylväiden ratsukoiden nostattamaa pölyä ja yskiä joskus keuhkot verelle. Ja mitä ei oikein haluta uskoa ja nähdä, jokainen ylväs ihanteemme kohde jättää säännöllisesti jälkeensä haisevia kasoja ja ruskeita lätäköitä!

Me annamme niin lukemattomin tavoin pettää itseämme, ja heräämme lumouksistamme vasta kun sattuu todella pahasti. Me olemme odottaneet jotakin aivan muuta, olemmehan ihmisiä, joilla on itse luonnon säätämät oikeudet, joiden rikkominen jossakin vaiheessa väistämättä johtaa henkisiin ongelmiin. Meissä jokaisessa on aikuisuutemme verhon takana se pieni lapsi, sisin ominaisuutemme, joka ei koskaan kasva aikuiseksi tämän ajan näkemysten mukaisesti. Tuo lapsi haluaa luottaa ihmisen hyvyyteen, ja kaikkien pettymystenkin keskellä odottaa jotakin parempaa. Nyt kohtaamamme aika ja maailma kuitenkin vähät välittävät tästä lapsestamme ja pyrkivät kaikin tavoin kurittamaan sen ulos meistä mitä valheellisimmilla ja kauhistuttavimmilla tavoilla. Me olemme luomassa aikuisten maailmaa, joka on liian kova ihmisyyttä ajatellen.

Olemme kirjoituksissamme puhuneet olennoista ja olioista, koska ihmisyys on ajettu niin ahtaalle. Kirjoittaja muistaa hyvin sen ajan, jolloin hänkään ei oikein ollut ihminen, vaan mieluumminkin jokin kummajainen, josta ei mitenkään päässyt käsitykseen, koska joka puolelta tulvi niin suurta negatiivisuutta, arvostelua ja tuomiota, ettei mieli oikein enää pystynyt jäsentämään kaikkea. Oli kuin pientä lasta olisi piiskattu päivittäin pahoista teoista, joita tämä ei lainkaan tiennyt tehneensä. Kun tämä kaikki vielä tapahtuu nimenomaan kristillisellä alueella, jolla ei ole totuttu uskomaan sellaista valheellisuutta ja petosta, jättää se uhreihinsa lähtemättömiä jälkiä Jumalan armostakin huolimatta.

Mielestä ei saa väistymään kysymystä siitä, miten niin korkeasti arvostetut henkilöt voivat asennoitua siten vuosikymmeniä heidän asiaansa palvellutta kohtaan. Ei voida kertoa mitä pahaa on sanottu tai tehty, ihminen yksinkertaisesti savustetaan valheella ja petoksella ulos ystävyydestä ja vuosikymmenisestä työyhteydestä terveisin: ”Olet kelvoton, sinun ei tarvitse edes tietää mistä sinua syytetään!”

Näin ei voi kohdella ketään ihmistä. Kirjoittaja on siis edelleenkin joidenkin arvovaltaisten silmissä olento tai otus, jolla on puutteellinen minuus ja olemus, jolle saa tehdä mitä halutaan, kertomatta edes perusteita. Psykologisesti ajatellen näin laaja hylkääminen uskonnollisella alueella on pahinta mitä ihmiselle voidaan tehdä. Siinä laajuudessaan kuin se on tapahtunut kirjoittajan kohdalla, on se monissa tapauksissa johtanut kohteensa täydelliseen romahtamiseen. Kirjoittaja ei siis enää voi syyttää itseään kokemistaan tunteista ja päivittäisestä ihmetyksestään. On vain hyväksyttävä nykyinen todellisuus ja suoranainen ihme, että kaiken tämän keskellä on säilyttänyt henkisen terveytensä tällaisessa määrin!

Kaiken tämän pohjalta voi ymmärtää toisia saman tien kulkijoita, joita kohdellaan epäinhimillisellä tavalla. Mikä on sen parempi paikka hirmuvallan harjoittamiselle rakkauden varjolla, kuin ns. seurakunta? Pettymys ja petos tällä alueella ovat eniten ihmistä satuttavia, koska ei oikeastaan kukaan voisi odottaa sitä näissä piireissä. Toisaalta olemme aika tyhmiä tässä pohdiskelussamme, sillä eikö juuri uskonnollisuuden alueella ole kautta ihmiskunnan historian tehty suurimmat ja kauhistuttavimmat teot? Miksi yhä vielä uskomme, että ihminen olisi oppinut jotakin ja muuttunut paremmaksi?

Olen vuosikausia tuonut julki ajatuksen, että kaikilla ahdistuksillamme ja kivuillamme on jonkinlaiset ihmiskasvot. Osa vaikeuksistamme on selvästi sisäsyntyisiä, eli lähtökohta on oman persoonallisuutemme, minuutemme, alueella. Tätä ei sovi kieltää, mutta luvattoman suuri määrä problematiikkaamme, joka syö persoonallisuuttamme, on lähtöisin väärästä kohtelusta. Kirjoittaja voi selvästi todeta, että oikeastaan jokainen päivittäin mieleen tuleva ikävä asia heijastaa mielen silmien eteen jonkun enemmän tai vähemmän tunnetun ihmisen kasvot. Suurin osa kivuista on jäljitettävissä johonkin matkan varrella kohdattuun persoonaan, joka tavalla tai toisella on pyrkinyt murentamaan minuuttani ja psyykeäni. Ei siis ole ollenkaan yhdentekevää millainen asenne meillä on toisiamme kohtaan!

Aviollisissa kysymyksissä ei tarvitse edes kysyä kenen kasvot tulevat mieleen, mutta kun muistelee ennen kaikkea ulkopuolisten ihmisten asenteita ja suoranaisia tekemisiäkin, tulee mieleen melkoinen joukko mielestään erittäin terapeuttisia ihmisiä, jotka jakelivat kaikenlaisia ohjeita. Aikanaan yksi läheisistä tuttavamiehistä totesi, ettei elämässäni olisi ollut ollenkaan aviollisia vaikeuksia, jos hän vaimonsa kanssa aikaisemmin olisi alkanut vierailla luonamme. Kerta kaikkiaan, millainen terapeuttipariskunta, jolla varmasti riittää työtä mielenterveyden ja avioliittoneuvonnan parissa! Mieltä kaivaa kuitenkin jonkinlainen epäilys tuon terapian luonteesta! Mitähän se oikein olisi sisältänyt, etenkin kun mielessä on nykyinen vapaamielisyys sukupuoliasioissa?

Muistelmat pakottavissa tilanteissa tapahtuneista mielenpurkauksista tuovat mieleen suuren määrän erilaisia sekä miesten että naisten kasvoja. Hämmästeleviä, kummastelevia, mutta lähinnä epäuskoa heijastelevia kasvoja! Uskottavuuteni oli ilmeisesti todella heikko, kun parhaatkin ystäväni loppujen lopuksi asettuivat enemmän vaimoni kuin minun puolelle. Ainoa, jolle ei tarvinnut vakuutella mitään, oli aikanaan yksi pirkanmaalainen ystäväni, joka sattui paikalle kun ilmassa oli tavaton määrä jännitystä ja huutoa, ilman että minua näkyi missään!

Ei tässä tarvitse mennä henkilökohtaisuuksiin, sillä olen jo vuosikymmenen ajan saanut kuulla, että kaikki kertomani on kuin suoraan jonkun toisen elämästä, oikeastaan jokaisen kuulijani ja lukijani elämästä!

Uskottavuutemme puute lienee yksi satuttavimmista asioista. Kirjoittajaa ruoski ja murensi ainakin viisitoista henkisesti todella väkivaltaista ihmistä, ilman että kukaan olisi rohjennut epäillä näiden motiiveja ja tarkoitusperiä. Syyllisyys kummallisesti latautui kirjoittajan ylle, kai siitä syystä että tämä oli johtavassa asemassa. Siksi kai yksi näistä murentajista totesi aikanaan, että nyt kirjoittajan hyväksyttyä asemansa johtajana, oikeutti tämä kansalaiset tekemään hänelle mitä halusivat!

Edellinen ei ole aivan ihmeellistä ja käsittämätöntä. Rajoitetussa määrin samaa saa vieläkin kokea auttamistyössä. Kirjoittajan uskomaton eheytyminen kaiken jälkeen ei ole jokaiselle ollut mielihyvää tuottava asia, etenkin jos omassa elämässä ei ole tapahtunut odotettua korjaantumista. Ihmiset eivät sitä itse huomaa, mutta jokainen todella eheytyvä ja parempaa kohti kulkea koetaan jonkinlaiseksi uhkaksi ja liian kovaksi haasteeksi. Meitä lohduttavat aivan liian suuresti toisissa näkemämme puutteellisuudet ja ongelmat, ja kun joku iloisena todistaa elämänsä muutoksesta, kokee moni jäävänsä jälkeen ja pelkää tulevansa hylätyksi. Vertaistukea ei ole tarkoitettu sellaisella pohjalla toimivaksi, että viikosta toiseen kävisimme ryhmissä vain toteamassa itse kunkin elossa olo, ja aina vain valittaisimme kurjuuttamme. ”Mieli maasta – yhdistyksen” perustaja kertoi, kuinka hän aikanaan meni ryhmään hyvin iloisena, kertoen hyvistä tuloksista elämässään. Koko ryhmä oli masentunut kuulemastaan!

On surullisen totta, että vain itse samoja asioita kokeneet ovat kykeneviä uskomaan ja kulkemaan rinnalla. Paras asiantuntemus psykopatian alueella, lukuun ottamatta kriminaalispsykologiaa, on yhä vielä pääpainoisesti uhrien keskuudessa. Lähes jokainen soittaja toteaa, ettei meitä voi ymmärtää muu kuin itse sen kokenut. Näitä asioita ei opita kirjoista eikä esitelmistä kuin vain pinnallisesti.

Voisiko olla totta, että kirjoittajan lähipiirissä oli niin monta psykopaattia, vai olisiko meidän puhuttava muita nimikkeitä käyttäen? Varmaankin. Selviä tapauksia oli noin kuusi, ja muut olivat sitten muuten henkisesti väkivaltaisia. Nämä olivat hyvin narsistisia, mutta narsisti-nimike ei oikein sovi heille. Ehkä voidaan sanoa, ettei kukaan voi olla niin henkisesti väkivaltainen ilman jotakin taustalla olevaa sairaalloisuutta. Nämä ihmiset olivat niin monista eri ryhmistä, ettei heille löydy mitään selvää yhteistä nimittäjää. Ajoittain he käyttäytyivät hyvinkin psykopaattisesti, mutta aivan ilmeisiä piirteitä ei ollut kyllin suuressa määrin.

Voisimmeko ajatella, että laajemmin otettaisiin käytäntöön käsite: persoonallisuushäiriöinen käytös, joka ei tarkoita suoranaista persoonallisuushäiriötä vallitsevana tekijänä, vaan että ihmiset ympäristön vaikutuksesta, kotilähtöisesti, ovat omaksuneet käytösmallin, joka julkituo rajoitetussa määrin sairaalloisia piirteitä. Tältä pohjalta voisimme hyvinkin laajasti selittää vallitsevia hengellisiä ilmiöitä, joissa yksittäisten ihmisten selvä häiriintyneisyys suljetussa piirissä muuttuu yhteisölliseksi. Eli, oleskeltuaan kyllin kauan tällaisessa ilmapiirissä, alkaa itse kukin omassa psyykessään toteuttaa ilmapiirin vallannutta sairaalloisuutta, kadottaen oman persoonallisuutensa tämän ilmiön keskellä. Hän on kuin pienoismalli, kopio, robotti, joka on luotu yhteisön johtohenkilön- tai henkilöiden kuvan mukaisesti. Hän tietoisesti tai tietämättään matkii esikuvaansa, mutta ei todellisuudessa koskaan saa nousta korkeammalle tai vallata enemmän tilaa kuin esikuvansa. Olemme siis tekemisissä hyvinkin narsististen ja persoonallisuushäiriöisten asioiden kanssa. Rajan vetäminen samannäköisten ja oloisten asioiden välille on suorastaan mahdotonta, ja ehkä juuri siksi käsittelemämme alue on niin vaikea ammattilaistenkin mielestä.

Lukiessani Martti Paloheimon uusintapainosta kirjasta ”Suomalaisen lapsuuden haavat – Kotivammaisuuden synty”, joudun uudelleen kysymään mielessäni, eivätkö juuri samat asiat toistu keskuudessamme tänäkin päivänä, joskin hieman hienostuneemmalla tavalla? Tietynlaiset paradigmat eivät koske ainoastaan lasten kohtelua, vaan myöskin käsitystämme henkisestä väkivallasta, jonka näkyvin, osaltaan piilotettu muoto on narsistinen persoonallisuushäiriö. Asioita käsitellään ja niihin suhtaudutaan perittyjen, loppujen lopuksi todistamattomien ennakkokäsitysten mukaisesti, ja siksi ei ole tarjolla läheskään niin paljon apua ja terapiaa, kuin olisi tarpeen. Mikään muu mielenterveyden alue ei invalidisoi niin suurta määrää lähipiirissään.

Ihmisten huonovointisuus on lisääntynyt räjähdysmäisesti parin viime vuoden aikana. Tämä näkyy myös kirjoittajan ystäväpiirissä. Viisas ei kysy mistä kaikki johtuu, mutta mitä voisimme tehdä vähentääksemme edes jossakin määrin inhimillistä kärsimystä?

Kirjoittaja katsoo yhdeksi perustekijäksi ihmisten pahoinvoinnissa narsistisen ajattelun lisääntymisen. Käsitteen toistaminen on saanut meidät jonkinlaisen sokeuden valtaan, niin ettemme nyt näe metsää puilta. Jotta narsismin idea voisi toteutua, täytyisi todellisuudessa ihminen luoda ja muovata uudelleen. Perimäämme kuuluu yhteisöllisyys, joka kyllä voidaan puristaa kasaan ja kätkeä jonnekin sisimpäämme, mutta jossakin vaiheessa alitajuntamme kaivaa sen esiin. Yhteisöllisyys olemuksessamme on niin perustavaa laatua oleva tekijä, ettei sitä voida poistaa meistä ilman henkistä kuolemaamme. Leikkaus voidaan suorittaa onnistuneesti, mutta potilas kuolee varmasti!

Miksi kirjoittaja voi niin huonosti kaikesta huolimatta? Mikä jäytää eniten? Kyky nähdä ihmiskorotuksen merkitys päivittäisessä elämässämme! Aivan kuten nyt raha menee rahan luokse, voittoja ei käytetä enää toiminnan jatkamiseen, vaan rikkaiden rikastuttamiseen, aivan samoin yhdelle ihmiselle kertyvä liiallinen huomio on pois joltakin pienemmältä ihmiseltä. Rikkaiden raha ei tule rikkailta, vaan pienistä virroista, joiden lähtökohta on pienen pakertajan tai eläkeläisen kukkarossa. Koko nykyinen systeemi ruokkii varakkaiden hyvinvointia, niin että eriarvoisuus kasvaa ilman että sille tahdottaisiin tehdä mitään.

Niin uskonnollisella kuin maallisellakin alueella käytetään hyväksi pienen ihmisen hätää ja hyväuskoisuutta, entistä raffinoituneemmalla ja röyhkeämmällä tavalla. Olemmeko todella niin huonossa jamassa, että meidän on pakko tukeutua niihin suuriin persooniin, jotka vain etsivät meistä hyötyä?

Kirjoittaja antoi elämästänsä yli kolmekymmentä vuotta tulkin ja suomentajan virkaan, ilman että olisi koko aikana saanut yhtään mielekästä palkkaa. Vihamieliset piirit käyttivät käännöksiä hyväkseen, ja todellisuudessa kaikki varat kerättiin ulkomaille lähetettäväksi, jottei kirjoittajan ryhmälle ja työlle olisi jäänyt mitään. Näitä omaan maahamme kuuluvia varoja sitten palautettiin minimaalisesti kuin armopaloina materiaalihankintoihin, mitkä eivät millään tavoin hyödyttäneet kirjoittajaa. Vasta nyt alkaa selvitä tämän petoksen laajuus ja kantavuus, etenkin kun joutuu päivästä toiseen elämään hyljeksittynä rikollisena. Ketään ei kiinnosta totuuden esiin kaivaminen!

Markku Vuori

Copyright 2010