Mielen syövereistä

 Joskus 2011 paikkeilla

Noin kymmenen vuotta sitten aloin kirjoittamaan ensimmäistä kirjaani narsistisesta luonnehäiriöstä. Tämän prosessin aikana alettiin puhua ensisijaisesti narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, eli psykopatiasta. Aluksi tuotti ongelmia se, ettei erilaisia käsitteitä eroteltu riittävällä tavalla toisistaan. Niinpä esimerkiksi osittain levisi käsitys, että kaikki luonteeltaan häiriintyneet olisivat toivottomassa tilassa, eli he olisivat mielenterveydellisen hoidon tavoittamattomissa.

Oikeastaan erilaiset käsitteet tuottivat ehkä suurimmat ongelmat eri piireissä. Ammattilaisilla olivat aivan omansa ennakkokäsityksensä, puoliammattilaisille taas oli tärkeää nostaa itseään esiin uudenlaisten määritelmien keksimisellä, koska aloimme käsitellä monessa suhteessa aivan uudenlaisia ongelmia. Ei niin että nämä asiat olisivat olleet uusia, vaan ne nostettiin nyt esiin tuottamiensa ristiriitojen johdosta. Tämä käsitteiden kirjo on koko ajan ollut häiritsevänä tekijänä puhuessamme narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja sen tuottamista tavattomista ongelmista.

Aikanaan Narsistien uhrien tuki ry:n johtohenkilö esitti, ettei tervettä narsismia ole olemassakaan. Vuosikymmeniä käytössä olleelle sanalle annettiin nyt 2000-luvulla aivan uudenlainen merkitys, joka pyrkii mitätöimään tämän käsitteen laaja-alaisuuden. Uusi näkemys saattaa meidät melkoisiin ongelmiin, jos kerran näin ikivanhan kuvauksen mitätöiminen jättää meille niin mittavan aukon mahdollisuuksissamme kuvata ihmisen kehitykseen ja olemukseen liittyviä piirteitä. Mikä olisi uusi käsite kaikelle oppimallemme, jos nyt on menty monissa piireissä niin pitkälle, että aivan käytännössä piirretään yhtäläisyysmerkki narsistin ja psykopaatin välille?

Asiaan niinkin syvällisesti perehtyneenä yli neljänkymmenen vuoden aikana, joudun suorastaan kauhistelemaan sitä linjaa, joka nyt puhuu narsismista aivan liian rajallisessa mielessä. Itse olen joka suhteessa maallikko, joka elämää ja tätä ilmiötä seuranneena voi puhua vahvalla kokemuksen tuomalla varmuudella. Selventävien sanontojen ja käsitteiden puutteessa olemme omalla tavallaan joutuneet luomaan uusia uria mielenterveyden alueella, koska suuri osa narsistisen persoonallisuushäiriön alueesta on kautta vuosikymmenien ollut ammattikirjallisuuden ulkopuolella, joten tietämys on ollut rajattua aivan korkeimmissakin ammattipiireissä. Kolme eri nuorehkoa naispsykologia on avoimesti tunnustanut minulle silmästä silmään, ettei heillä ole mitään tietoa luonnehäiriöstä, koska sitä ei heidän opiskeluaikanaan opetettu heille. Useampikin psykiatrian sairaanhoitaja on ottanut yhteyttä selvittääkseen, mikä hänen elämässään on vialla. Eräältä heistä kuulin ihmettelyni johdosta, ettei heillä ollut kuin yksi luento luonnehäiriöstä, johon liittyi kevytmielinen testi, jonka perusteella jokainen siihen osallistunut oli luonnehäiriöinen!

Näiden kymmenen vuodan aikana on tapahtunut aika paljon tällä rintamalla, vaikka odotuksemme eivät ole toteutuneet läheskään siten kuin aikanaan uskoimme. Emme ole kyenneet perustamaan mitään todellista auttamisverkostoa, koska alalla vallitsee käsittämätön kilpailuhenki, aivan kuten eräässä seurueessa noin pari tuhatta vuotta sitten: ”Kuka meistä on suurin?” Kuka tietää eniten, kuka keksi ensimmäiseksi jotakin? Suorastaan narsistinen mieli on vallannut niitäkin piirejä, joiden luulisi toimivan täysin vastakkaisesti!

Miksi Maijasta kehittyi niin narsistinen persoonallisuus, vaikka osa hänen veljistään ja sisaristaan kehittyi melko normaaleiksi henkilöiksi? Totuuden nimessä täytyy todeta, että melko narsistisia piirteitä oli havaittavissa joissakin sisaruksissa, mutta he selvisivät elämästään melko normaaleissa puitteissa. Jos perheessä oli joitakin ongelmia, niin miksi ne eivät vaikuttaneet koko lapsikatraaseen samalla tavalla? Melko yleisen uskomuksen ja tutkimustenkin mukaan narsistinen kehitys alkaa ihmisen ensimmäisinä elinvuosina, ennen kaikkea puutteellisen isä- tai äitisuhteen takia. Lapsi ei kehity oikealla tavalla, ei opi eriytymään, tulemaan omaksi persoonakseen, vaan kokee ensisijaisesti äidin oman itsensä jatkeeksi. Kun sitten tähän suhteeseen tulee ongelmia, syntyy koko elämän ajan kestävä ristiriitaisuus.

Eikö kaikkia lapsia kohdeltu samalla tavalla? Miksi ei muistakin kehittynyt yhtä vaikeita persoonallisuuksia? Miksi vain yhdelle kehittyi niin voimallinen vahvuuteen kätketty vajavainen persoonallisuuskäsitys? Saattaa hyvinkin olla niin, ettei kasvatuksessa ja itse kunkin huomioimisessa tapahtunut mitään oleellista puutteellisuutta, vaan on enemmänkin kysymys henkilökohtaisesta kokemuksesta, näkemyksestä. Jokin lapsen olemuksessa on alun pitäen siinä määrin vialla, että tämä alkaa mieltää kokemansa asiat asiaan kuulumattomalla tavalla. Maija kertoi Matillekin joskus mieleensä tulleista negatiivisista asioista, jotka kohdistuivat äitiin. Nämä ajatukset saivat sellaisen vallan lapsen mielessä, että hän muistaa ne näin hyvin aikuisena ihmisenä. Perusajatus lapsuudesta perustui siihen näkemykseen, että isä alisti äitiä, vaikka kukaan muu sisaruksista ei tällaista ollut pannut merkille. Todelliset olosuhteet eivät siis muidenkin esimerkkien valossa ole aina se ratkaiseva tekijä, johon voisimme perustaa diagnoosimme, jota meidän maallikoina ei ollenkaan odoteta tekevän.

Ihmisinä me kaikki olemme tavalla tai toisella erilaisia. Siksi me koemme ja näemme samat asiat hyvinkin poikkeavalla tavalla. Kunkin hetken ulkopuoliset vaikuttajat saavat meidät antamaan samasta tapahtumasta mitä erilaisimpia kuvauksia. Tästä näkyvin esimerkki on kai liikenneonnettomuuksista annetut kuvaukset, jotka saattavat sisältää todella ristiriitaisia tietoja. Jonkun mielestä paikalta paennut auto oli punainen, toisen mielestä se varmasti oli musta. Auton merkistä ja mallista tulee lukuisia arvioita, aivan sen mukaisesti, miten itse kukin näki tilanteen. Ongelmana on se, että me automaattisesti, vaistomaisesti, yhdistelemme erilaisia mielikuvia, jotka osaltaan jo ovat mielessämme kokemiemme asioiden johdosta. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että mielemme ei ehdi erittelemään mielessämme pyörineitä asioita silmiemme edessä tapahtuneista. Emme itse edes havaitse sitä, kuinka paljon eri asioita pyörii mielessämme niin kotona kuin myöskin ennen kaikkea kadulla kulkiessamme tai ajaessamme. Siksi olemme osaksi alttiita erilaisille onnettomuuksille, koska mielemme askartelee mitä moninaisimmissa pohdiskeluissamme, jotka osaltaan koskevat mennyttä, osaltaan tulevaa. Ihminen on loppujen lopuksi hyvin pienellä energialla kiinni nykyhetkessä ja sen tapahtumissa.

Jos näin on terveenkin ihmisen kohdalla, miten sitten on hyvin rasittuneen ja väsyneen, masentuneen ihmisen suhteen? Mieltä ankarasti rasittavat mietteet ja ennen kaikkea murheet johtavat meidät helposti sivuraiteille, joilta on hyvin vaikea palata takaisin pääväylälle, jolla elämämme säästyy monilta tarpeettomilta painolasteilta. Me emme ole täysin sattuman varassa, toisten vietävänä, vaan oma mielemme tekee meille usein pahojakin tepposia, jos liiaksi antaudumme tunteidemme valtaan.

Jotakin tällaista oli mahdollisesti tapahtunut Maijankin elämässä, niin että hänellä ei suorastaan ollut mitään mahdollisuuksia elää elämäänsä siinä todellisuudessa, jossa onneksi suurin osa meistä toimii päivittäisessä realiteetissansa. Mielenkiintoinen ajatus! Kuinka moni meistä todella näkee todellisuuden aivan sellaisena kuin se on? Taitaa olla niin, että suurin osa meistä elää kaikesta viisaudestansa ja älykkyydestänsä huolimatta aika monenlaisissa haavekuvissa, unelmissa, suoranaisissa fantasioissa! Tämä ei tarkoita sitä, että puheemme ja tekomme perustuisivat näihin kuvitelmiin, vaan mielemme jokin osa koko ajan työskentelee tai huvittelee alueilla, joiden todellisuuspohja on hyvinkin kyseenalainen. Osa mieltämme lähtee jo kuin ennakolta sinne, minne niin mielellämme haluaisimme mennä, mikä olisi niin ihanaa ja tarpeellistakin. Jokainen kaunis nainen saa yksinäisen miehen ajatukset pois juuri sillä hetkellä vallitsevasta todellisuudesta, työtehtävästä tai tarpeellisesta navigoinnista ihmisvilinässä, niin että on tipalla ettei valaisinpylväs törmää häneen. Nainen näkee näyteikkunassa unelmiensa asun tai mainoksen etelänmatkasta, ja jo tuottaa suuria vaikeuksia olla törmäämättä vastaantuleviin ihmisiin.

Terveinkin ihminen siis kohtaa tällaisia vaikeuksia jokapäiväisessä elämässään, vaikka ei sitä usein tule ajatelleeksi. Samankaltaisina toistuvat kohtaamiset, tapahtumat, näkymät, sekoittuvat ihmisen mielessä tietynlaiseksi kokonaisuudeksi, niin että on hyvin helppoa pitemmän ajan kuluttua sekoittaa eri aikoina koetut asiat keskenään. Me olemme todellisuudessa melko huonoja todistajia, koska henkilökohtaiset asiamme vaikuttavat niin suuresti mielipiteisiimme ja näkemyksiimme. Huolestuttavaa on sekin, kuinka erilaisissa rikostilanteissa olleita ihmisiä patistetaan jopa vuosikausiakin miettimään vieläkin tarkemmin mitä todella tapahtui. Mitä pidempi aika tapauksesta on kulunut, sitä heikommat mahdollisuudet on saada kiinni tarkoista faktoista. Ihmisen mieli on tavallaan kuin palapelin kokoaja, joka pyrkii täyttämään vajaat kohdat tiedoillaan tai todellisuudessa hyvillä olettamuksillaan. Etenkin painostuksen alla ihmisen mieli pyrkii miellyttämään kuulustelijaansa, ja siten päädytään usein suuriinkin oikeusmurhiin.

Tämä asioiden pyörittely on tuttuakin tutumpaa jokaiselle narsistisen persoonallisuushäiriöisen kanssa eläneelle. Siksi olemme alusta alkaen kehottaneet jokaista kirjoittamaan muistiin mahdollisimman paljon asioita juuri sen hetken valossa. Tuskin on pelkoa siitä, että uhri liioittelisi kokemaansa ja näkemäänsä, koska koko pelin henki toimii juuri tätä vastaan. Uhri ei niinkään kuvittele eikä paisuttele toisen tuottamaa tuskaa, vaan uhri useimmiten henkensä pitimiksi pakenee sinne minne suinkin vain yltää suljetusta tilastaan. Usein ainoa pakomahdollisuus perustuu mielikuvitukseen, joka kykenee lävistämään paksutkin muurit. Tämä helpotus on ikävä kyllä vain hyvin rajallinen. Liiallinen haavemaailmoihin pakeneminen sairastuttaa uhrin samalla tavoin kuin kiusaajansakin.

Kirjojemme Matti ajautui tietyssä vaiheessa niin syviin tuskiin, ettei elämällä enää tuntunut olevan mitään merkitystä. Hän oli joskus ampunut tuttavansa pistoolilla ja toivoi itsekin voivansa joskus ostaa sellaisen. Mutta nyt hän tiesi, että oli todella hyvä ettei hänellä sitä ollut, koska hän aivan varmasti olisi jo käyttänyt sitä jonakin epätoivon hetkenä.

Aivan kuten alkoholisti on aina alkoholisti, samoin narsistin uhrina kyllin kauan ollut ihminen askartelee tahtomattaan menneisyytensä kanssa elämänsä loppuun asti. Matti oli jo ollut erossa Maijasta vuosikausia, mutta siitä huolimatta jotkin tapahtumayhteydet palauttivat hänen mieleensä ajan Maijan kanssa. Ja jos hän hyvin onnistui pitämään ajatuksensa pois menneestä, pilasi nukkumisen tarve hänen tasapainonsa hetkeksi. Miksi ihmisen pitikään loputtomasti nähdä unia, jotka mitä erilaisimmilla tavoilla veivät hänet menneisyyden kokemuksiin, joskus ikävällä, joskus hurmaavallakin tavalla? Miksi jonkun naisen ystävällisyys ja läheisyys unessa saattoi olla niin kokonaisvaltainen, niin todellinen? Matti koki unissaan jotakin sellaistakin, mitä hän ei ollut osannut edes unelmoida, ja joinakin aamuina herättyään hän aivan kuin vieläkin maistoi häntä suudelleen ystävällisen naisen huulten maun.

Nyt oli mitä kaunein kesä takanapäin, ja ulkona satoi miltei jatkuvasti. Jälleen kerran mieli oli allapäin, ja elämässä koetut pettymykset tulivat mieleen. Miksi ihmiselämän tuleekaan olla niin monimutkainen ihmisen omasta tahdosta riippumatta? Kaikki Matin seurusteluyritykset olivat kariutuneet jostakin syystä. Viimeisin tuttavuus oli osoittautunut hyvin narsistiseksi, vaikka kysymys ei ollutkaan narsistista. Elämä vain ajaa ihmisiä kuin karjalaumaa pettymyksestä toiseen, niin ettei ole ollenkaan ihme että monet kehittyvät niin varovaisiksi ja omahyväisiksikin, suojellakseen itseään.

Ihmisen persoona on niin helppo rikkoa, musertaa, mutta sen korjaaminen onkin sitten aivan toinen juttu.

Tukholman syndrooma

Tukholman syndrooma

2005

On kulunut jo lähes neljä vuotta ensimmäisen kirjani julkaisemisesta. Tähän päivään mennessä ei ole tietoisuuteeni tullut ainuttakaan epäilevää kannanottoa, saati sitten moitetta jonkin sellaisen esiin tuomisesta, joka ei pitäisi paikkaansa. Päinvastoin on moni asioiden kanssa tekemisissä ollut ilmaissut kiitollisuutensa ja todennut jopa jokaisen sanankin pitävän paikkansa.

Kun nyt on näin suuri määrä vettä virrannut ajan uomassa ja jokainen tekstini löytänyt vahvistuksensa suuren todistajamäärän kertomuksissa ja lausunnoissa, uskoisi yleistilanteen maassamme muuttuneen olennaisella tavalla. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, ei ainakaan odotustemme mukaisesti. Tuhannet ihmiset ovat saaneet ainakin jonkinlaista apua kirjoistamme, kaseteistamme ja ennen kaikkea internetsivuiltamme. Lehtikirjoituksista voimme todeta, että nyt ammattilaisetkin ovat laatimassa kirjoja aiheesta. Yksi tuttavamme luki puhelimessa hiljattain Aamulehdessä olleet pitkähkön artikkelin, joka kertoi erään psykologin valmistelemasta kirjasta aiheena narsistinen persoonallisuushäiriö. Häneen oli tehnyt suuren vaikutuksen se, ettei artikkelissa ollut mitään uutta ajatusta, vaan kaikki on ollut vuosikausia luettavana kirjoittamissani teksteissä.

Tänä päivänä on tullut selviöksi se seikka, että ammattikuntaa halventamatta jopa ammattilaiset itsekin toteavat yhä useammin ja avoimemmin, että korkea koulutus on ollut suurena estävänä tekijänä narsistisen persoonallisuushäiriön todellisen olemuksen ja vaikutuksen näkemisessä. Yhtenä merkittävänä seikkana kaikelle salaperäisyydelle näyttelee suurta osaa ns. Tukholman syndroomana tunnettu tekijä, jota ei ole oikealla tavalla osattu yhdistää tälle alueelle.

Kirjoittaja on jo vuosikausia melkoisessa määrin samaistanut narsistisen persoonallisuushäiriön, henkisen väkivallan ja väärän vallankäytön. Kaikki henkinen väkivalta ja väärä vallankäyttö eivät automaattisesti merkitse narsistista persoonallisuushäiriötä, ja siksi selventävä rajanveto on todella vaikeaa. Psykopaatin luomaan ilmapiiriin ja vaikutusalueeseen kuuluu kuitenkin väistämättömästi sellainen määrä ihmisarvoa alentavia tekijöitä, että tällä kohtaa voidaan merkitä yhtäläisyysmerkki aivan kuin matemaattisessa samanarvoisuudessa:

Psykopatia/narsistinen persoonallisuushäiriö = henkinen väkivalta = väärä vallankäyttö. Hämäävintä kaikessa on kuitenkin ilmiön salaperäisyys ja näkymättömyys, minkä selittämiseen ei riitä edes laajempi tutkimus. Tässä yhteydessä katselemme tätä aluetta ns. Tukholman syndrooman näkökulmasta, mikä omalla tavallaan selventää ns. uhrin käytöstä ja asennetta kokemaansa henkiseen ja joskus ruumiilliseenkin väkivaltaan.

Vielä tänä päivänä hämmästyttää viestimme eteenpäin saamisen hitaus. Alemmilla terapeuttisilla tasoilla on selvästikin omaksuttu lisää ymmärrystä asiaamme koskien, mutta yhä vielä meidät saavuttavat todella surulliset viestit ahdistuneilta ihmisiltä, joita yhteydenotot korkeamman luokan ammattilaisiin ovat aikaansaaneet lisääntynyttä neuvottomuutta ja syyllisyydentunnetta.

Elämme ajassa, jossa entistäkin enemmän asioita tahdotaan selvittää syyllisyyden toteamisella, sen sijaan että haluttaisiin löytää kaikki ne merkittävät tekijät, jotka ovat johtaneet kulloisenkin tilanteen syntymiseen. Koska ammattilaisen aika on entistäkin rajatumpi, ei pelkästä ajan rajallisuudesta johtuen pystytä lähestymään asiaa tarvittavalla ja hedelmällisellä tavalla.

”Miksi et eroa?”

”Miksi jatkat sellaisen ihmisen kanssa?”

”Miksi suostut kaikkeen siihen, mistä olet kertonut?”

”Miksi et ryhdy toimenpiteisiin asioiden muuttamiseksi?” jne.

Tukholman syndrooma nähdään valitettavasti aivan liian rajatuissa puitteissa, lähinnä vain konkreettisissa kriminaaleissa tilanteissa, joiden huomioonottamisen raja kulkee selvästikin median halukkuudessa raportoida niistä. Todellisuus tänä päivänä on kuitenkin se, mistä vähitellen tavallinenkin kansa saa muistutuksia, joita ei vain osata yhdistää kokonaisuuteen. ”Mies tappoi vaimonsa. Perhe tunnettiin hyvin tasapainoisena ja onnellisena.” ”Vaimo puukotti miehensä ja lapsensa. Hänet tunnettiin miellyttävänä ja merkittävänä yhteiskunnallisena vaikuttajana.”

Kuinka monen tällaisen uutisoinnin takana piilotteleekaan perusongelmana narsistinen persoonallisuushäiriö ja siihen liittyvä Tukholman syndrooma! Ulospäin annettu vaikutelma, kulissiavioliitto, maineen säilyttäminen – monen hymyllä ja näennäisellä onnellisuudella silatun liiton takana piilottelee usein hirvittävä kummitus, jonka olemassaoloon asianomaiset itsekään eivät enää usko asian kammottavuuden tähden. Täydellinen torjunta ei ole tänä päivänä vain mieleltään selvästi sairaiden ihmisten ongelma, vaan siihen turvautuu entistä useampi elämän kestämättömien tilanteiden keskellä. Tässä juuri on yksi suurimmista ongelmistamme näistä asioista puhuttaessa. Kaikissa olennaisissa osatekijöissäkin sairauden ja normaalisuuden raja on entistä vaikeammin erotettavissa tai rajattavissa, koska omalla, absurdilla tavallaan, tekijäkokonaisuudessa on mukana uhri normaalina ihmisenä, sekä käsittämättömän idearikas ja luovuutta täynnä oleva kiusaaja, häiriöinen ihminen. Nämä kaksi vaikutuskenttää sekoittuvat toisiinsa niin hämäävällä ja uskomattomalla tavalla, että oikeastaan vain itse tässä paholaisen kehässä ollut ihminen on kykenevä näkemään niin kokonaisuuden kuin osatekijätkin juuri sellaisessa valossa, missä kaikelle voidaan löytää edes jollakin lailla ymmärrettävä selitys.

Syyllistävä ammattilainen tai terapeutti ei ole ilmeisestikään koskaan tullut ajatelleeksi, kaiken ammattimaisuutensa keskellä, juuri niitä seikkoja, jotka avaisivat aivan uusia ovia ja ikkunoita asian ymmärtämiselle. Uhri ei itse useinkaan ole kykenevä lähestymään oikeita ulospääsyteitä yksinkertaisesti siitä syystä, että hän on aivan liian kauan elänyt uhrin ja panttivangin roolissa. Hän ei ole se ratkaiseva lenkki ongelmavyyhdessä, vaan ammattilaisen tulisi johdatella keskustelu ja selvittäminen oikeaan suuntaan, oikeat ikkunat ja ovet raottamalla.

Miksi et ole aikaisemmin tehnyt sitä ja sitä? Oletkohan sinä riippuvainen persoonallisuus? Eikö olisi jo aikaa sitten pitänyt paeta? Olethan sinä aikuinen ihminen, jolla on päätösvalta!

Aikanaan panttivankitilanteissa rikollista auttaneet ja sympatisoineet ihmiset saattoivat saada ankariakin rangaistuksia, ennen kuin asiaa alettiin ymmärtää oikealla tavalla. Ihminenhän oli tilanteessa, jossa hän maallikkona (rikollisuutta tuntemattomana) oli täysin voimakkaamman ja usein aseistautuneen ihmisen vallassa. Enää ei ajatella, että hänen tulisi aina toimia yhteiskunnan hyvän ja oikeuden toteuttajana, vaan nähdään hänen loukkaantumisen ja kuoleman pelkonsa. Hän luonnollisestikin ajattelee omaa selviytymistään ja henkiin jäämistään. Siksi ensi sijainen ajatus on toimia tilanteen vaatimusten mukaisesti, eli myötäilemällä ja sopeutumalla lievittää kärjistynyttä tilannetta.

Tänä päivänä voimme lukemattomia kertomuksia kuulleena todeta, ettei tarvita mitään epäonnistunutta pankkiryöstöä tai panttivankitilannetta asian olemuksen julkituomiseen, vaan aivan tavallisen perheen maineessa olevissa yhteisöissä henkisesti raunioitetaan tuhansia ihmisiä ilman että kukaan panisi sitä merkille.

Mikä sitten on suurin ja merkittävin tekijä asian salassa pitämiselle, Tukholman syndroomasta tutulle käytösmallille? Jos perheessä on lapsia, on ehkä huoli lapsesta tai lapsista suurin ja surullisin tilanteeseen sitova tekijä. Kaikki liittyy omalla tavallaan erään James Bond- elokuvan nimeen; ”Pelko on aseeni”. Pelko on jokaisen psykopaatin ensisijainen ase, jonka avulla uhri saadaan tottelemaan tiettyyn rajaan asti. Onneksi useimmiten kaikki uhkailu ja pelottelu eivät johda toteutumiseen asti. Emme kuitenkaan rohkene kenellekään sanoa, että hänen pelkonsa on aiheeton. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei meidän ollenkaan tule käyttää sanaa ”pelko”, koska se ruokkii väärää asennetta ja antaa entistä enemmän valtaa kiusaajalle. Pelko sanana on kuitenkin hyvin monikäsitteinen. Kun kerran pelko on narsistisen persoonallisuushäiriöisen suurin vallankäyttökeino, tulisi se riistää häneltä pelkäämättömyydellä. Mikään ei ole hänelle inhottavampaa ja masentavampaa kuin se, ettei hänen aseensa toimikaan hänen haluamallaan tavalla! Tärkeää on riisua hänet aseista, mutta erittäin huomionarvoista on, ei pelätä, vaan olla varovainen, järkevä, eikä uhmata häntä väärällä tavalla.

Kiusaajalle tulisi pystyä osoittamaan hänen väärä vallankäyttönsä, joka on paljastunut, mutta useissa tapauksissa on vaarallista saattaa hänet liian suureen häpeään. Kokiessaan henkisten tukiensa sortumisen, etenkin jos on kysymys hengellisistä kainalosauvoista, saattaa hyvinkin maltillinen ja ruumiillisesta väkivallasta pidättäytynyt henkilö muuttua raivoisaksi tappokoneeksi. Jokainen kiusaaja on erilainen, eikä ole mahdollista laatia yksityiskohtaista ja peittävää ohjeistoa. Kiusaajan toiminta tulee saattaa julkisuuteen, tietoisuuteen, mutta häntä itseään ei saa häpäistä liiallisesti, koska emme koskaan voi tietää hänen todellisia rajojaan. Vain pelotteluksi tarkoitetut uhkakuvat voivat muuttua rajuksi todellisuudeksi vastoin kiusaajankin todellista tarkoitusta. Hän ei ole missään suhteessa normaali ihminen, hän on todellisuudessa totaalisen arvaamaton, ennalta aavistamaton. Hänen käytöksensä saattaa muuttua pienestäkin tekijästä johtuen, jota emme normaalina ihmisenä pysty käsittämään eikä määrittelemään. Niin hullulta kuin se tuntuukin, saattaa jopa jokin mielestämme täysin positiivinen asia aiheuttaa hänen käsittämättömässä tietokoneohjelman kaltaisessa mielessään täysin negatiivisen reaktion.

 Markku Vuori

Maaliskuussa 2009

Maaliskuussa 2009

Vuodet ovat kuluneet ja paljon vettä on virrannut ajan uomassa. Elämä on muuttunut monella tapaa niin yleisesti kuin kirjojemme henkilöidenkin elämässä. Jotkin asiat eivät kuitenkaan näytä muuttuvan hyvistä yrityksistämmekään riippumatta. Yleinen huonovointisuus ja elämän kriisit eivät ole vain ikävää menneisyyttä, vaan osaltaan, ettemme sanoisi suurelta osaltaan, myös harmaata nykypäivää. Monet asiat ovat hyvinkin merkittävästi parantuneet ja korjaantuneet, mutta alituinen taistelu eheytymiseksi ja elämän korjaantumiseksi ovat nykyhetkeä joskus mitä tuskaisimmalla tavalla. Tämä koskee kuitenkin vain niitä ihmisiä, jotka tilanteeseensa kyllästyneenä ovat lähteneet etsimään elämäänsä muunlaista sisältöä. Ehkä suurin muuttumiseen ajava tekijä on ihmisarvoisen elämän tavoittelu kaiken sen tilalle, mitä menneisyydessä on ollut. Kriisit eivät ole vain jotakin negatiivista, vaan ne omalla, hiukan ikävällä tavalla, ovat kuitenkin elämälle ehdottoman välttämättömiä. Mitään muutosta ei tapahdu ilman olosuhteita, jotka pakottavat meidät luopumaan pettävänkin turvallisista asemistamme ja lähtemään liikkeelle kohti tuntematonta, toivottavasti parempaa tulevaisuutta. Nykyhetkeen henkisesti pysähtyminen on varma henkisen ja hengellisen kuoleman merkki.

Kaiken kokemamme jälkeen on suorastaan pakko todeta, että tämä elämä ei ole ollenkaan sitä, mitä mahdollisesti olemme suuren osan elämämme ajasta pitäneet oikeana ja välttämättömänä, väistämättömänä. Itsestämme riippumattomista seikoista johtuen elämä ei ole reilua, ei ole ollenkaan sitä mitä toivoisimme ja odottaisimme. Menestysteologia ja menestysteoriat eivät pidä paikkaansa kuin vain harvojen tämän maan tallaajien elämässä – tälläkin kohden usein hyvin petollisella tavalla. Todellisuus on jotakin niin karua ja todellista, ettemme millään haluaisi hyväksyä sitä. Onkohan tässä elämässä mitään sen vaikeampaa ja haastavampaa kuin todellisuuden kohtaaminen juuri sellaisena kuin se on. ”Shit happens” on enemmän käytäntöä kuin sattumaa. Ikävät kokemukset ovat elämämme sisältönä enemmän kuin kukaan haluaa myöntää. On hyvä unohtaa ikävät asiat ja kulkea eteenpäin paremman toivossa ja uskossa hyvään tulevaisuuteen, mutta käytäntö on nyt osoittanut väkevällä voimallaan, ettei asioita sittenkään voi unohtaa ilman että käsittelisimme ne tavalla tai toisella.

Mielenterveyden ammattilaiset ja etenkin uskonnolliset ihmiset korostavat unohtamisen ja taakse jättämisen ajatusta sitä enemmän mitä enemmän vettä virtaa niin ajan kuin Jumalankin virrassa. Tämä kaikki johtunee suurelta osaltaan siitä, että olemme tulleet aikaan, jossa juuri kenelläkään ei näytä olevan aikaa toiselle ihmiselle. Me ratkaisemme enemmän kuin koskaan aikaisemmin kaikki ongelmat mitä erilaisimmilla pillereillä ja terveysjuomilla, joiden vaikutus ei kuitenkaan ulotu sinne, missä todelliset ongelmat piilevät. Me kaikki olemme tavallaan syyllisiä tähän tilanteeseen, joka on kuin eräänlainen noidankehä, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Vika ei ole yksin ammattilaisissa, vaan jokaisessa, joka väärällä tavalla pyrkii unohtamaan menneisyyden luurangot ja haisevat tunkiot. Kaikki haiseva levittää itiöitänsä tuulen mukana niin kauan kuin jotakin ikävän hajuista on takapihallamme tai sielumme syövereissä. Siivoaminen on ikävää puuhaa ja tuntuu tahraavan entisestään käsiämme ja vaatetustamme. Siksi tämä ikävä puuha halutaan unohtaa ja siirtyä eteenpäin kieltäen haiseva todellisuus.

Tässä ilmeisestikin ja aivan todistettavasti on elämämme tragedian syvin olemus. Todettakoon jo tässä vaiheessa, että kaikilla asioilla on useampikin kuin yksi puoli. Unohtamistakin on hyvin monenlaista, mitä suurimmassa määrin eri tarkoituksissa ja merkityksissä. Ihminen on siitä erikoinen olemus, että hän unohtaakseen tarvitsee asioiden esiin kaivelemista, niin vieraalta kuin ajatus tuntuukin asiaa tuntemattomasta. Talon takana olevaa tunkiota ei voi unohtaa niin kauan kuin tietynlainen haju leijuu pihamaalla. Ikkunat toki voi pitää kiinni kesät talvet, mutta kaikki elämään kuuluvat tekijät aikaansaavat uutta ja erilaista tunkkaisuutta suljetussa tilassa. Todellisuudessa ikkunan avaaminen on sittenkin parempi ratkaisu, sillä tuleehan samalla raitistakin ilmaa sisälle tunkion hajun ohella.

Aikanaan kirjoittaja euroviisuja seuratessaan uhkasi jättää vessan vetämättä viikon ajaksi, jos tietty hirviöyhtye voittaa kisan. Päätöstä ei järkevistä syistä johtuen tullut pidettyä, vaikka vettä olisikin säästynyt. Hajuhaitta kotona olisi ollut suurempi vahinko kuin paha mieli väärästä voittajasta – ja olisi saattanut syntyä suurikin katastrofi kun viemäri olisi tukkeutunut viikon kikkareista ja vessapaperista.

Aivan kuten luonnossa tietyt asiat ja kasat on toimitettava oikeaan paikkaan, aivan samoin on meidän henkisen ja hengellisenkin elämämme suhteen. Elämän laki on kaikesta huolimatta se, että tietyt asiat on epämiellyttävyydestään huolimatta otettava käsittelyyn. Haiseva tunkio ei kuulu nykyaikana aivan ihmisasumuksen läheisyyteen, vaan jätteiden käsittely on ollut modernia jo vuosikymmenien ajan. Jos joku kuitenkin on vanhanaikainen ja kerää pilaantuvaa ainesta pihallensa, on ainoa keino hajuhaittojen torjumiseksi toimittaa kasa sille kuuluvalle paikalle. Hetkeksi on asetuttava aivan lähituntumaan tuon kiusallisen asian kanssa ja mahdollisesti liattava niin saappaat kuin rukkasetkin. Liiallinen riuhtominen saattaa lisäksi liata koko asun, jos järkevyys ja maltillisuus unohtuu kovassa kiireessä päästä kauas koko ongelmasta.

Elämämme ongelmien kanssa on aivan samalla tavalla, vaikka sitä ei tänä päivänä haluttaisikaan tunnustaa. Olemme aivan liian kiireisiä voidaksemme oikealla tavalla havaita ongelmamme niin omalla kuin toistenkin kohdalla. Voimavaramme ovat kovalla koetuksella yksinkertaisesti jo siitä syystä, että aivojamme ei ole valmistettu kohtaamaan sellainen määrä materiaalia, mitä niihin syötämme, tai mitä meille syötetään. Ihmisaivot ovat aivan ihmeellinen asia, mutta koko persoonallisuutemme on rakennettu sellaisella tavalla, ettei se pysty kohtaamaan tämän ajan mukanaan tuomia vaatimuksia. Me yksinkertaisesti olemme kuin hiukan vanhanaikainen tietokone, johon syötetään materiaalia, mikä edellyttäisi huomattavasti nopeampaa ja tehokkaampaa prosessoria. Meidän keskusyksikkömme kyllä käsittelee valtavaa määrää tietoa, mutta huomaammeko raukat ollenkaan, kuinka paljon prosessorimme huijaa meitä jättämällä puutteelliseen käsittelyyn tärkeitäkin asioita? Me uskomme olevamme tehokkaita ja nykyaikaisia, mutta aivan luonnon lakien mukaisesti jää valtava määrä todella tärkeätä materiaalia käsittelemättä.

Me olemme tehokkaita, mutta aina jonkin toisen asian kustannuksella. Me olemme tehokkaita työelämässämme, mutta laiminlyömme jotakin elämälle välttämätöntä. Keski-ikämme kasvaa, mutta todellisuudessa elämme kauemmin entistä raihnaisempana ja sairaampana, koska prosessoimme toisarvoisia asioita aivan liian suuritehoisesti ja kuluttavasti. Yksinkertaisesti ja lyhyesti sanottuna: me prosessoimme valtavaa määrää tietoa ja materiaalia, mutta käytäntö osoittaa vääjäämättömästi, että olemme kaiken tämän keskellä unohtaneet olevamme ihmisiä, persoonia. Me olemme oman henkevyytemme ja ihmisyytemme kustannuksella suorittaneet suuria asioita, tavoitelleet kuuta ja tähtiä taivaalta, mutta olemme kadottaneet oman sielumme. Onko tämä todella järkevää? Saavutamme omalla tavallaan suuria, mutta kadotamme sen, mikä itse asiassa on merkittävintä elämässämme? Millaisia ihmisiä meistä on tullut, mitä olemme antaneet omille lapsillemme ja läheisimmillemme?

Pahoja ihmisiä on aina ollut olemassa ja pahaa on tapahtunut ihmiskunnan alusta lähtien. Aikanaan ei ollut kuin neljä ihmistä maan päällä, ja kateus iski yhteen näistä siinä määrin että hän tappoi oman veljensä. Pitäisikö meidän siis todella uskoa siihen, että jokaisessa ihmisessä on jotakin hyvää, tai että jokainen ihminen pohjimmaltaan syntyy tähän maailmaan hyvänä? Jotkin seikat sitten vain saavat hänet toimimaan väärällä tavalla ja kehittymään kieroon.

Kysymys on aivan liian suuri tässä yhteydessä pohdittavaksi ja perusteltavaksi. Voimme kuitenkin todeta, että nyt saavutettuamme tämän viisauden ja tiedon asteen, joka on kuvaavaa aikamme ideologialle, ruokkii koko vallitseva ilmapiiri meissä juuri niitä ominaisuuksia, joita haluaisimme kaikin tavoin välttää. Me uskomme ihmisen hyvyyteen ja ihmisrakkauteen, mutta kuitenkin joudumme toteamaan, ettei tänään juuri kenelläkään ole aikaa toiselle ihmiselle, ei edes sille läheisimmälle. Ihmettelemme miksi lapset tekevät mitä tekevät, ihmettelemme erilaisia tragedioita haluamatta ollenkaan nähdä sitä, että tämä aika ei suo lukemattomille, etenkään nuorille ihmisille sitä, mitä heille on tärkeintä: ihmisarvoa ja elämän merkitystä.

Tarkatkaamme yksinomaan jo televisiomainontaa, jos emme halua puuttua itse televisio-ohjelmiin. Jos olisimme nähneet nykyisen kaltaisia mainoksia kolmekymmentä vuotta sitten, olisimme kaikki pitäneet niitä todella sairaina ja suorastaan demonisina. Me emme olisi pitäneet niitä mahdollisina, vaan katsoneet ne todella sairaan yhteiskunnan tuotteiksi, kaikkea inhimillisyyttä pilkkaaviksi. Koko media ja ympärillämme oleva ruokkii meissä jotakin sellaista, mikä väistämättömästi estää meitä ajattelemasta ja toimimasta inhimillisellä tavalla. Seksuaalisuus on valjastettu tavalla, joka johtaa entistä suurempaan vääristymään ihmismielissä, ennen kaikkea nuorisossamme ja jo lapsissa. Kaikki mikä ennen oli sairasta ja kielteistä, on nykyään normaalia ja hyväksyttävää. Kaikki tämä on mahdollista vain sen kautta, että aivan tietoisestikin alitajunnan ohella kiellämme näkemämme tulokset ja suoranaisen lähestyvän katastrofin.

Terveenä pidetään vain sellaista ihmistä, joka ajattelee vain itseään ja omaa parastaan. Viime eduskuntavaalien edellä ei voinut olla hämmästyttämästä se seikka, että useampikin ehdokas myönsi kirjoittajalle avoimesti, että jos hän pääsee edustajaksi, ajaa hän lähinnä omaa asiaansa. Vakava sairaus esti allekirjoittanutta käymästä vaalikampanjaa ja äänimäärä jäi seitsemäänkymmeneen seitsemään. Onkin herännyt ajatus siitä, että onko tuohon paikkaan pyrkimisellä mitään merkitystä. Tietynlaisen oman ja senioripuolueen tunnettavuuden parantamiseksi tuli luvattua ehdokkuus eurovaaleissa, mutta pystyneekö enää kukaan yksittäinen ihminen vaikuttamaan mitään kaiken tämän narsistisuuden keskellä?

Kaiken keskellä on unohdettu yksittäinen ja kärsivä ihminen. Kärsivä ihminen? Viimeisimpien tietojen perusteella joka viides suomalainen kärsii mielenterveysongelmista. Kuinka moni kärsii monenlaisista ongelmista, joita kenelläkään ei ole voimaa, aikaa eikä halua selvittää heidän kanssaan? Itse asiassa me olemme hyvin kärsivä kansa, jota ahdistaa niin työelämä kuin yksityisetkin asiat. Hoitamaton kärsimys johtaa suureen määrään uusia ongelmia ja moni alkaa pitää narsistista maailmankatsomusta ainoana keinona selvitä kaiken keskellä.

Emme voi varmuudella sanoa ns. narsistisuuden tai karummalla nimellä tunnetun psykopatian määrän suhdetta menneisyyteen. Kumpaakin on ollut aivan ihmiskunnan alusta lähtien, mutta tässä ajassa tuntuu olevan kuin tilaus kaikelle itsekeskeiselle käyttäytymiselle. Tieto kulkee aivan käsittämättömällä tavalla eteenpäin, ja siksi tiedämme tänään esim. insestistä, joka kautta vuosisatojen on vaiettu olemattomaksi. Onko se lisääntynyt vai ei, on suuri kysymys. Mutta entistä useammin se mainitaan niissä keskusteluissa, joissa on osallisena ns. luonnehäiriöisyyden uhreja. Joissakin kirkollisissa piireissä se mainitaan pelottavan usein, ilman että mikään taho olisi halukas puuttumaan siihen tarvittavassa määrin.

Markku Vuori