Irtautuminen vahingollisesta suhteesta
Asiantuntevia auttajia on hyvin vähän, ja ikävä kyllä
jotkin näistäkin aikaansaavat uhreille turhia lisätuskia ja mietiskelyjä.
Turhauttavaa on saada kuulla ryhmää vetävältä henkilöltä, kuinka helppoa
loppujen lopuksi on irtautua narsistisesta suhteesta ja aloittaa uusi elämä.
Ilmeisestikään ei tämä henkilö ole ollut muuta kuin narsistisessa suhteessa,
jossa vahingollinen vaikutus on ollut hyvin rajattu.
(Käyttäessämme kirjoituksissamme lyhykäisyyden
johdosta nimikkeitä narsismi ja narsisti, tarkoitamme joskus juuri vain tätä
lievempää muotoa, mutta asiayhteydestä riippuen lukija voi itse päätellä
milloin tarkoitamme narsistista persoonallisuushäiriötä!)
Miksi niin suuressa määrin selitetään uhrin
väkivaltaisessa suhteessa viipyminen riippuvaisella persoonallisuudella tai
läheisriippuvaisuudella? Eikö tämä käsite jo kerro meille, että on kysymys
jostakin paljon laajemmasta ja suuremmasta, kuin mitä olemme olleet halukkaita
näkemään ja uskomaan? On pakko olla kysymys todella merkittävistä voimista ja
vaikutuksista, jotka aikaansaavat niin selvästi havaittavaa riippuvaisuutta ja
sidonnaisuutta. (Muistutamme tässäkin, että uhrien kohdalla
ensisijaisesti on kysymys ns. Tukholman syndroomasta!) Huomionarvoista on ainakin yhdistyksemme autettavien keskuudessa, että
lähes jokaisesta saa erittäin myönteisen kuvan, niin että kirjoittaja on
lukemattomia kertoja todennut näiden ihmisten olevan hienoimpia persoonia, mitä
elämänsä aikana on kohdannut.
Lyhyen keskustelun tai puhelun aikana ei toki pysty
luomaan kovin kattavaa kuvaa puhekumppanista, mutta yhdeksän vuoden aikana ei
ole ollut kuin vain muutama soittaja, jonka kohdalla heti on tullut mieleen,
että tällä täytyy olla aika pahoja mielenterveysongelmia. Lähes
sataprosenttisesti ovat kaikki apua hakeneet olleet normaaleja, mutta hyvin
haavoitettuja ja rikkinäisiä ihmisiä, monet heistä koulutettuja ja oppineita.
Helppo irtautua? Olisiko tämä väite sittenkin melko
kevyesti lausuttu, kun todella ajattelee millaisten ihmisten kanssa on pohdittu
näitä vakavia ongelmia? Ahdistuneiden soittajien joukossa on ollut ainakin
kolme psykiatrian sairaanhoitajaa, lukuisia sairaanhoitajia, joitakin
lääkäreitä ja muita korkeasti oppineita. Onpa soittanut muutama psykologi ja
psykiatrikin, joiden kanssa keskustellessa on päädytty toteamaan, että olemme
tekemisissä aikamme merkittävimmän mielenterveysongelman kanssa.
Jos elämän ahdistuneisuus on siinä määrin ongelma
jollekin psykiatrian sairaanhoitajalle, että hän katsoo tarpeelliseksi hakea
apua kirjoittajalta, tulisi jo tämän avata meidän silmämme näkemään, ettei ole
kysymys mistään perin vähäisestä asiasta. En voi olla hymyilemättä tälle
tilanteelle, jossa yhä vieläkin ihmettelen asemaani tässä työssä. Olen jo
toisaalla maininnut kolme eri kohtaamista nuorten naispsykologien kanssa,
joissa tuli selväksi, ettei näillä oman tunnustuksen mukaisesti ollut minkäänlaista
käsitystä siihen aikaan luonnehäiriön nimellä kulkevasta asiasta. Hymyilyttää
sekin, kuinka pari kesää sitten yksi psykiatri soitti, selvästi halukkaana
keskustelemaan kanssani, ja lohdutti minua ajatuksella, ettei minun tule surra,
jos joku apua hakeva joutuu psykoosiin keskustelumme aikana!
Kirjoittajan tiedot ovat rajalliset ja perustuvat
suurimmalta osaltaan erilaisiin kokemuksiin ja noin yhdeksän vuoden auttamistyöhön
(2013 12 vuotta). Kun puhumme erilaisista sidonnaisuuksista ja riippuvuuksista,
kaipaisin edes jonkinlaista tämän alan koulutusta. Kenenkään ole pakko uskoa
kaikkea kirjoittamaani, mutta itsekin olen hämmästyksellä joutunut toteamaan,
ettei kaikkien näiden vuosien aikana pienintäkään ilmaisuani ole epäilty tai
asetettu kyseenalaiseksi. Hyvin moni on lähestynyt nimenomaan ajatuksella, että
kaikki pitää paikkansa jokaista sanaa myöten. Useampikin on todennut, että
nettisivuillamme on luettavissa kaikki tarpeellinen, ja että verrattuna jopa
maailmanlaajuisiin sivustoihin, siellä on oivalluksia, joita ei vielä kukaan
muu ole esittänyt.
Rohkenen siis esittää näkemyksiäni omalla tavallani
ammattilaisena, joka on käynyt sellaisen yliopiston ja korkeakoulun, missä
ainoastaan voidaan saada todellinen kuva tältä alalta. Jokaisella on oikeus
suhtautua kirjoittamaani omalla tavallaan. Esitän ajoittain ajatuksia, joiden
tiedän olevan ensi näkemällä ristiriitaisia, mutta teen sen herättääkseni
ajattelua ja keskustelua.
Selvä yleislinja kaikkina näinä vuosina on ollut, että
jokaisen tuhoavaan suhteeseen joutuneen elämästä täytyy löytyä tekijöitä, jotka
ovat johtaneet ”ei toivottavien tilanteiden” syntymiseen. Etsittäessä niitä
ensisijaisesti heidän lapsuudestaan, ei varmaankaan olla harhateillä. Yleensä
ottaen ovat lapsuuden vaikutukset jääneet aivan liian paljon kaiken muun
selvittelyn varjoon. Mutta kun ajattelen ennen kaikkea sitä, miten lähes jokainen
soittaja saa sisimpääni lämpimän tunteen ja ajatuksen, että tässä on todella
hieno ihminen, tulevat mieleeni myös ne lukuisat mielenterveysalan korkeasti oppineet
ihmiset, jotka ovat täysin ulalla ahdistuksensa kanssa. Olisiko jokaisella, tai
edes useimmilla niin suuria ongelmia lapsuudessaan, että ne ovat saaneet heidät
tekemään todella katastrofaalisia ratkaisuja?
Jos pahalaatuisen narsistin tunkeutuminen johonkin
ihmiseen merkitsee aukkoja persoonallisuudessa ja sen turvajärjestelmissä,
jotka ovat voineet syntyä vain lapsuudessa tai nuoruudessa, niin mikä on
ongelmamme ydin? Lukuisat yhteenotot ja omat kokemuksetkin noin neljänkymmenen
vuoden ajalta puhuvat aivan omalaatuista kieltään, jota ainakin kirjoittaja on
oppinut ymmärtämään. Missä ovat meidän ongelmiemme alkuperät, lähtökohdat,
ketkä kaikki ovat kokeneet vajavaisen lapsuuden ja nuoruudenkin, kenellä on
taipumus sokeuteen vahingollisten ihmisten lähestyessä? Ketkä antavat
väärämielisten ihmisten tunkeutua sisälleen tai kävellä lävitseen, joidenkin
elämättömien ja elettyjen vaiheiden johdosta?
Maailmankuulu tutkija Robert Hare (Ilman omaatuntoa, Gilgames) on erikoistunut kriminaalipsykologiaan, mutta
tunnustaa avoimesti tulevansa aina uudelleen psykopaattien pettämäksi. Lukuisat
yhteydenotot todistavat jatkuvasti siitä, kuinka etenkin huoltajuuskiistoissa
psykopaatit ryntäävät kuvainnollisesti kuin preussilaista pikamarssia
monenlaisten ammattilaisten sisään ja lävitse. Onko kaikilla näillä
viranomaisilla suuria ongelmia lapsuudenkokemusten kanssa? Eiköhän enemmänkin
ole kysymys siitä, että keskuudessamme on aivan uskomattoman erehdyttäviä
ihmisiä, jotka saavat osakseen aivan ansaitsematonta uskottavuutta, jonkun tai
joidenkin toisten ihmisten vahingoksi!
Meidän on pakko myöntää olevamme tekemisissä ehkä vaikeimman
mielenterveydellisen ongelman kanssa, mutta on toisaalta anteeksiantamatonta
se, kuinka vähän tietyillä aloilla on halua saada tietoa tältä alueelta.
Syyllistytään aivan liian moniin mainemurhiin ja vääriin diagnooseihin, koska
ihmisellä on taipumus kulkea siitä, missä aita on matalin. Vaikka ratkaisujen
tekeminen oikeuslaitoksessa tai muualla on hyvin vaikeaa, tulisi päättäjillä
kuitenkin olla enemmän tietoa tältäkin alalta, jotta tarpeellisia näkökantoja
edes harkittaisiin enemmän kuin nykyisin.
Mitä haluamme tällä sanoa? Ehkä ensisijaisesti sen,
että jos näin korkeasti koulutetut henkilöt eivät ole kykeneviä näkemään missä
mennään narsistisen persoonallisuushäiriön alueella, niin miksi tulisi aivan
tavallisten kansalaisten tuntea itsesyytöksiä ja häpeää tilanteensa johdosta?
Vahingolliseen ihmissuhteeseen joutuminen voi tapahtua ja on tapahtunutkin aivan
normaaleille ja vahvoille persoonille, ja lapsuuden ongelmat tulevat
merkittävään valoon vasta kun puhumme irtautumisvaiheesta. Oli lapsuus
millainen tahansa, ei sillä ole niinkään merkitystä, yleisesti ottaen, puolison
valinnassa tai väärän ihmissuhteen luomisessa. Kuka ei olisi hurmaava ja ihana
persoona nuoruudessaan tai seurankaipuussaan? Rakkaus tekee kenet tahansa
sokeaksi; tosin meidän tulee aina varoa umpisokeutta! Hätäkellot soivat ikävä
kyllä aivan samalla tavalla kuin hääkellotkin, koska ne tulevat samasta
tornista, sointu vain on erilainen!
Irtautumisvaiheessa voimme pohdiskella lapsuuden
traumojen tai huonojen kokemusten vaikutusta ihmisen kykyyn oikeiden ratkaisujen
tekemiseen. Tietynlainen luonteen lujuus antaa pohjaa rohkeudelle ja järkeville
teoille, mutta tässä kohden joudumme ottamaan esiin todella vakavan ja
unohdetun seikan. Vaikka uhrillamme olisi ollut millaiset valmiudet elämään
tahansa, on jotakin todella merkittävää ehtinyt tapahtumaan väkivaltaisen
suhteen aikana, on se sitten kestänyt vain vuoden tai viisikymmentä vuotta!
Yleinen näkemys on, että varhaisimmat merkit väärästä ratkaisusta saattavat
ilmetä jopa kahden kuukauden kuluttua, hyvin lievinä, mutta usein vasta noin
kahden vuoden kuluttua todellinen tilanne alkaa valjeta.
Jossakin mielessä uhri on poikkeuksetta mennyt
naimisiin näyttelijän kanssa, jonka rooliasu ja itse roolikin on niin hyvin
työstetty, ettei sitä tarkempikaan havainnoija osaa erottaa todellisesta elämästä.
Naamiona terve mieli! Normaalitkin ihmiset elävät suuren osan elämäänsä
vaihtelevissa rooleissa, olematta aivan oma itsensä. He ehkä kuitenkin ovat
tietoisia rooleistaan, niin että joskus häpeävätkin pakollisissa tilanteissa.
Narsistisesti persoonallisuushäiriöinen häpeää aivan omalla tavallaan,
pyytämättä koskaan anteeksi. Hän kompensoi vajavaisuutensa ja epäonnistumisensa
mitä merkillisimmillä rituaaleilla, joita emme ehkä milloinkaan tule täysin ymmärtämään.
Tämä valeasu ja naamio ovat niin harhaanjohtavia ja todellisen tuntuisia, että
kestää siis noin kaksi vuotta, ennen kuin roolihenkilö monestakin tekijästä
johtuen alkaa väsyä, ja naamio alkaa kutittaa tai muuten tuntua epämukavalta. Tulee
tarve pukeutua uuteen asuun, suorittaa uusi meikkaus. Seuralainen on ymmällään,
ei tiedä mitä ajatella. Ainoa selvä ajatus taitaa olla, että nyt on tainnut
tulla tehtyä todella suuri väärä ratkaisu!
Yhden kirjojemme miehen vaimo on oivallinen esimerkki
tästä naamioinnista ja roolileikistä, joka ei todellisuudessa ole uhrille
leikkiä. Jossakin vaiheessa tämä alkoi muuttaa ääntäänkin päivä päivältä yhä
enemmän. Elekieli oli jo kautta vuosien ollut todella laaja ja ärsyttävä, mutta
nyt mies sai kokea elävänsä aivan uudenlaisen persoonan kanssa. Vaihtelustahan
se meni jonkin aikaa, etenkin kun sukupuolielämässä oli alkoholikin mukana,
joka sai hetkeksi unohtamaan arjen, ja ”vieras nainen” tuntui oikeastaan aika
seksikkäältä!
Jossakin vaiheessa mies alkoi todella tympääntyä,
todeten olevansa väsynyt tähän vaimon näytelmähahmoon, julkituoden kyllästymisensä.
Siihen vaimo totesi yksikantaan: ”Minä olen löytänyt itselleni uuden
persoonallisuuden, ja pidän siitä kovasti!” Kenenkään muistissa ei ole mitä
sitten tapahtui, mutta uusi hahmo jatkoi olemassaoloaan jonkin aikaa.
Merkittävää tässä kaikessa on, ettei ulkopuolinen
maailma juurikaan pane merkille näitä rooleja, johtuneeko siitä, että erilaiset
naamiot ja roolit ovat niin yleisiä keskuudessamme. Teennäisyyden tulisi olla
helpommin havaittavissa, mutta onko sen näkeminen vain muutamien etuoikeus?
Olin kerran palaamassa Helsingistä, kun satuin junassa
pienehköön Intercityn osastoon, jossa istui useampiakin johtajatason miehiä ja
heidän alaisiaan naisia. Siitä on jo lähes kymmenen vuotta, mutta tuo tilanne
jäi mieleeni jonakin merkittävänä näytelmänä. Oikeastaan kukaan tuossa
osastossa ei ollut oma itsensä, vaan veti mitä huvittavinta roolia, aivan kuin
jossakin renessanssiaikaisessa, ehkä Ranskaan sijoittuvassa komediassa.
Miehiltä puuttuivat vain röyhelöhepenet, peruukki ja valkoinen meikki naamasta!
Olin paljon kuullut tai lukenut näistä rooleista,
mutta en vielä koskaan ollut elävässä elämässä nähnyt juuri tätä teeskentelyn
haaraa. Johtuneeko juuri näin laajamittaisesta roolileikistä, että kiusaajat
niin helposti sulautuvat suurempiin massoihin, eikä heitä juurikaan erota
muista? Ovatko omat roolileikkimme syynä siihen, että olemme niin haluttomia
oikealla tavalla tuomitsemaan vääriä tekoja ja asenteita, jotka silmissämme
näyttävät viattomilta ja normaaleilta, mutta jotka kuitenkin tuhoavat
lukemattomia kanssamatkaajiamme?
Ammattimainen näyttelijä terveenä ihmisenä on
varmaankin tietoinen rooleistaan ja erottaa ne normaalista elämästä. Olen kuitenkin
lukenut joistakin rooliin eläytymisistä, mitkä hyvin laajakantoisina ja
erikoisina ovat lyöneet esittäjäänsä niin syvän leiman ja vaikutuksen, että hän
eräällä lailla on kadonnut roolihahmoonsa. Eläytyminen on mennyt liian pitkälle
ja oma persoona on omaksunut roolihahmon piirteet.
Harjoitteluvaiheessa, etenkin merkittävämmän roolin
ollessa kyseessä, muutetaan ulkonäköä, annetaan parran tai hiusten kasvaa, jopa
lihotetaan tai laihdutetaan itseään paremmin osaan sopivaksi. Ei ole ihme jos
näytteleminen osaltaan muuttaa esittäjän persoonaakin enemmän tai vähemmän
pysyvästi. Tietynlaisiin rooleihin valitaan usein sama henkilö
luonnenäyttelijänä, mikä ei voi olla vaikuttamatta tämän persoonaan. Tai
toisaalta ehkä joku jatkuvasti psykopaattia esittävä saattaa hyvinkin olla
liiankin yhtä roolihahmonsa kanssa, koska on niin vakuuttava roolissaan!
Olemme selvästi osoittaneet narsistisen
persoonallisuushäiriön teatraalisuuden ja loputtomat roolihahmojen esittämiset.
Kun normaali näyttelijä kotonaan on varmaankin ainakin suurimman osan aikaa oma
itsensä, ei oikeastaan kukaan vielä ole päässyt selvyyteen narsistipuolisonsa
todellisesta persoonallisuudesta. Aikanaan rakastuttiin sen aikaiseen
persoonallisuuteen, mistä nyt ei ole jälkeäkään – oliko se kiusaajamme
todellinen hahmo, vaiko noin kahden vuoden kuluttua esiin tuleva, aivan
toisenlainen, paljon negatiivisempi hahmo? Miten missäkin ja milloin, näitä
hahmoja on vaihteleva määrä, kahdesta lukuisiin.
Mitä tahdomme tällä sanoa? Jotkut ovat kiinnostuneet
teatterista, toiset eivät. Kiusaajat ovat alan ammattilaisia, mutta eivät milloinkaan
ole kertoneet todellisesta alastaan uhrilleen, vaan tämä saa sitten
vuosikausiakin arvailla ahdistuksensa ja pahoinvointinsa syytä. Systeemiin
kuuluu tämä salaperäisyys, niin että jo alusta alkaen olemme puhuneet siitä
kuinka ihmisten ahdistukselta puuttuu nimi, koska kaikki on niin salaperäistä
ja käsittämätöntä. Kirjoittajallekin on vielä jokainen kiusaaja melko suuri
salaisuus. Edes kolmekymmentä vuotta ei suo selvää ja riittävää kuvaa roolihahmojen
runsauden takia. Mikä koetusta ja nähdystä on todellista, mikä ei?
En koskaan ole rakastanut oopperaa tai teatteria,
harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jo pienestä lapsesta pitäen, niinä
harvoina hetkinä kun seurasin näytelmää, kiinnittyi huomioni enemmänkin
lavasteisiin ja niiden rakenteeseen, kuin itse esitykseen. Jollain lailla
vaivasi tuttujen ihmisten eläytyminen sellaiseen, mitä he itse eivät olleet.
Myös huvipuistoissa mietin miten eri lavasteet ja kummajaiset olisi tullut
muovata ja maalata eri lailla, jotta ne olisivat näyttäneet luonnollisemmalta
tai oikeammalta. Jo nuorena siis halusin tietää mitä minkin lavasteen ja
liikkuvan esineen takana tai sisällä on.
Ymmärrän nyt erittäin hyvin niitä ihmisiä, jotka eivät
tienneet lähtevänsä mukaan johonkin heille vieraaseen ja epämiellyttävään
esitykseen. Kaikki elämässä kohtaamamme vaikuttaa jollakin tavoin persoonaamme,
etenkin pitkäkestoisena. Meidät voidaan pakottaa omaksumaan asioita, joista
emme ollenkaan pidä, ja joita vastustamme ensi alkuun. Tottumus on kuitenkin
valtavan suuri voima, minkä tietävät meitä hyväkseen käyttävät piirit. Ilman
liiallisia aasinsiltoja voimme heti alkuun puhua aivopesusta, joka on laajempaa
kuin kukaan haluaisi uskoa. Aivopesua on itse asiassa kaikki jatkuvasti
toistuva informaatio, joka kohdistetaan meihin vastoin tahtoamme jatkuvasti,
keskeytyksettä. Se perustuu jonkun toisen tahon tahtoon ja tarkoitusperiin,
kieltäen kohteensa perusinhimilliset oikeudet. Luonnon meille suoma
valinnanvapaus tallataan jalkojen alle, koska emme kelpaa sellaisena, mikä on
perusolemuksemme.
Aivopesua on sekin, kun meidät pakotetaan jonkun
toisen ihmisen läsnäoloon seuraamaan päivästä toiseen hänen suoritustaan, roolihahmoaan.
Meille on itsestään selvää mitä tämä kaikki vaikuttaa lapsiin, jotka hankkivat
suurimman osan tietoisuuttaan vanhemmiltaan, omaksuen sen elämänmallin, mikä
kotona vallitsee. Tämä on selvä luonnon valinta, mutta aikuisen joutuessa kohtaamaan
tilanteen, jossa häntä elämänsä kypsyydessä aletaan aivan kuin uudelleen
kouluttaa ja muuttaa hänen vakiintunutta persoonallisuuttaan ja halujaan ja
tarpeitaan, puhumme jo aivopesusta ja suorastaan rikollisuudesta.
On itsestään selvää, ettei kukaan normaali ihminen
pyri edellä mainittuun, vaan kysymys täytyy olla henkilöistä, joiden oma persoonallisuus
on jäänyt puutteelliseksi tai kokenut vakavia rikkomuksia. Martti Paloheimon
kirjan ”Kotivammaisuuden synty” mukaan keskuudessamme on paljon ihmisiä, jotka
jo kotonaan ovat saaneet niin syviä henkisiä vammoja, etteivät yksinkertaisesti
ole kykeneviä luomaan normaaleja ihmissuhteita. Esim. nuoret miehet etsivät
korviketta äitihahmolle ja heittäytyvät kuin pieninä lapsina vaimonsa
hoidettavaksi, osallistumatta ollenkaan perheen normaaleihin toimintoihin.
Ainoaksi merkittäväksi yhteiselämän muodoksi jää siten usein vain seksi.
Kun puhumme nyt tällaisista tilanteista
irtautumisesta, tulee meidän nähdä millaisissa olosuhteissa avun hakijat ovat
joutuneet elämään vuosikymmeniäkin. Kukaan heistä ei ollut valmistautunut sen
kaltaiseen ihmissuhteeseen, jossa pahoinvointi hiipi heidän elämäänsä todella
salakavalasti ja hitaasti, niin että sen huomasi vasta useamman vuoden
kuluttua. Jotakin merkittävästi sitovaa oli tapahtunut jo niin pitkän ajan
kuluessa, että silmien alkaessa avautua, oli irtautumisen ajatus ja
mahdollisuus monen esteen takana. Moni kiusaaja piti huolen ensimmäisen lapsen
syntymästä, ehkä yksinomaisena tarkoituksenaan naisen peruuttamattomasti
itseensä sitominen. Kuka lähtisi pois kotoaan parikuukautisen tai – vuotiaan vauvan
kanssa?
Seurattuaan kohtaamaansa teatteria näinkin monen
vuoden ajan, ei uhri enää ole selvästi tietoinen omasta roolistaan, vaan osallisuus
vastentahtoiseen teatteriin on pakostakin muuttanut häntä ja hänen
persoonallisuuttaankin. Eihän hän ole aivan tervekään, vaan hänellä on
lapsuudentraumoja, hän on jollain lailla outo ensi alkuun! Kerromme nyt
yksinomaan siitä, mitä puoliso tai muu omainen on hänelle viestittänyt siitä
lähtien, kun yhteiselämä alkoi. Lähes sataprosenttisesti on uhrit leimattu
jollakin tavoin mielenhäiriöisiksi. Tilanteen kehittyessä on tämä diagnoosi
vain pahentunut, niin että viimeistään uhrin alkaessa osoittaa mieltään kaikkea
kokemaansa kohtaa ja uhatessa lähteä pois, nimetään hänet täysin hulluksi,
mielisairaaksi.
Jos uhri todella olisi tietoinen tilanteestaan, ei hän
sellaisella vakavuudella ottaisi vastaan näitä syytöksiä, mutta rakkaan ihmisen
vakuutteluihin suhtaudutaan aina vakavasti. Kuinka usein sainkaan itse kuulla
vakuutteluja omasta henkisestä tilastani useammaltakin läheiseltä ihmiseltä!
Moneen vuoteen ei oikeastaan kukaan rohjennut käyttää selviä ilmaisuja, mutta
mitä erilaisimmilla vihjailuilla ja tiettyihin asioihin viittaamalla tahdottiin
tietoisuuteeni iskostaa, että en ole ollenkaan niin vahva ja normaali ihminen, kuin
halusin antaa ymmärtää. Ja nyt tulen juuri siihen seikkaan, jota en ehkä vieläkään
ole työstänyt tarpeeksi, ja joka vasta nyt selvästi tulee mieleeni. Lähes
jokainen halusi samaistua sairaalla tavalla kanssani, rakkauden ja läheisyyden
varjolla, taka-ajatuksena kuitenkin minun vahingoittamiseni, usein
alitajuisestikin.
Uskoin olevani seurakuntatyössä, mutta tänä päivänä
olen entistä vakuuttuneempi siitä, että olin enemmänkin mielenterveystyöläinen
ja terapeutti!
Vasta nyt alkaa tämä tietty puoli valjeta minulle
tämän kirjoittamiseni johdosta, ja saan omalle itselleni selitystä siihen,
miksi niin syvällisesti sallin sitoa itseni asioihin, joita en sisäisessä ihmisessäni
voinut hyväksyä. Tarpeeksi voimakas huonovointisuus ja henkinen väsymys
lamauttavat kenen tahansa ihmisen, niin että hän kaiken seurauksena antaa
kohdella itseään halventavalla tavalla ja sallii aivan törkeänkin hyväksi
käyttämisen.
Esim. pidin eräänlaisen jatkuvan vakuuttelun ja
oikeastaan aivopesunkin pohjalta aivan luonnollisena sen seikan, että lähes
kaikki maahamme kuuluvat, työhöni liittyvät varat, lähetettiin Saksaan
yksinomaan työni mahdottomaksi tekemiseksi. Tuohon aikaan minulla oli
useampiakin vakavia sairauksia, niin etten voinut olla paljonkaan muussa
työssä, vaikka joidenkin henkilöiden tarkoitus oli, että tekisin kaiken
käännöstyöni vapaaehtoisesti. Käytännön seikat veivät alusta alkaen kaiken
siihen, että olin riippuvainen tuosta suomentamisestani, vaikka vuosikausia
yritin liiketoimintaa huonolla menestyksellä, koska edes vaimoni ei ollut siinä
mukana ja auttamassa.
Joillekin ihmisille ei mikään tekemiseni riittänyt,
aivan kuten on narsistisen persoonallisuushäiriön kohdalla. Joukko henkilöitä
teki tuon kolmenkymmenen vuoden aikana kaikkensa tuhotakseen työni ja aivan
konkreettisesti pilatakseen maineeni. Minulta haluttiin pois virka ja tehtävä,
jotta muut saisivat ne.
Hengellisen elämän alueella on totuttu siihen, että
kaikki asiat selvitetään sisäisesti, eikä likapyykkiä saa pestä ulkopuolisten
nähden. Eräällä tavalla tuli kääntää poskea toisensa perään, jotta seurakunnan
maine säilyisi, eikä käytettäisi ulkopuolisia tuomareita. Hyväksyin tämän
periaatteen, mutta nyt olen asioista eri mieltä. Jos jokin hyvänä alkanut asia
turmellaan väärillä asenteilla ja väärämielisyydellä, tuhoten lukemattomia
ihmiselämiä, pilaten yhteisön maine ulkopuolellakin, ovat minusta
riippumattomat tekijät johtaneet asioiden julkisuuteen tulemiseen.
Paljastamalla rehellisesti vääryydet, toimimme todellisuudessa kaikkien
parhaaksi!
Nimenomaan asioiden salailu on johtanut nykyiseen
tilanteeseen, jossa hengellisiin asioihin on alettu suhtautua ennennäkemättömällä
varauksellisuudella.
Nyt historiankin vahvistaessa aikaisemmat epäilyt,
voin todeta, että oikeastaan jokainen syyttäjäni samaistui sairaalla tavalla
kanssani, projisoiden minuun omat heikkoutensa, virheensä ja vääryytensä. Joka
syytti minua varojen pimittämisestä, teki sitä itse. Ei ole oikeastaan mitään
pahuutta, mistä minua ei olisi syytetty. Pelottavaa on vain se, että nyt olen
joutunut, niin monen seurakunnallisen vuoden jälkeen, toteamaan tietäväni
henkisestä väkivallasta enemmän kuin moni muu.
Onnistuin tietyltä osin työssäni yhtä hyvin kuin eräs
pieni ryhmä aikanaan jossakin idän maassa. Isä ja poika olivat matkalla kävellen
aasin vierellä. Väkijoukot nauroivat heille, kun olivat niin tyhmiä, ettei
kumpikaan istunut aasin selässä. Niinpä isä nosti poikansa aasin selkään,
kävellen ja taluttaen aasia. Poika sai nyt kuulla ankarat moitteet, kun antoi
vanhan isän kävellä. Vaihdettiin paikkaa, ja poika talutti eläintä. Olipa siinä
kelvoton isä, kun istui itse mukavasti aasin selässä ja antoi pienen poikansa
kävellä! Oppineena nuhteista istuivat kummatkin aasin selkään tuntien
mielihyvää erinomaisesta ratkaisusta. Uskomatonta, eihän aasiparka jaksa kahta
ihmistä kantaa, pettäväthän sen jalat jo aivan selvästi! Nyt alkoi jo riittää
sekä isälle ja pojalle, jotka hyppäsivät maahan ja nostivat aasin selkäänsä!
Voi hyvänen aika, nyt oli todistettu kummankin hulluus, kun kantoivat aasia selässään!
Olenkohan minäkin ollut yhtä hullu, kantaessani niin
montaa aasia selässäni? Eräässä mielessä kaikki kiusaajani jossakin vaiheessa
heittäytyivät kannettavakseni, osoittamatta minkäänlaista kiitollisuutta.
Päinvastoin on minut nyt tuomittu vääräoppiseksi, suorastaan rikolliseksi,
jolle ei kuitenkaan ole katsottu tai ei katsota tarpeelliseksi ilmoittaa
rikkomuksiaan.
Meidät siis niin helposti syyllistetään aivan
kohtuuttomastikin, sitoen meidät aivan uskomattomiin asioihin. Jos ei yksi ihminen
saa meitä vakuuttuneiksi mitättömyydestämme ja syyllisyydestämme, etsitään
apuvoimia vahvistamaan diagnoosi. Eli narsistisen persoonallisuushäiriön
alueella henget huutavat avuksi henkiä, tarkoittaen, että kiusaajalle löytyy
samanmielisyyttä ja apua aina tarvittaessa. Tämän olen saanut kokea useita
kertoja, hämmästellen ihmisten tuuliviirimäisyyttä. Joillakin on käsittämätön
kyky manipuloida tarvittavia ihmisiä omien tarkoitusperien toteuttamiseksi.
Kotona oli vaikeaa, työssä oli vaikeaa. Kukaan ei
uskonut olevan olemassakaan jotakin siitä, mistä yritin puhua, kenelle milloinkin.
Edes parhaat ystäväni eivät uskoneet hätääni ja esittämiäni todisteita, vedoten
veljelliseen rakkauteen, joka haluaa nähdä vain hyviä asioita. Aivan
korkeimmalta taholtakin minua kiellettiin puuttumasta negatiivisiin asioihin ja
käskettiin puhua vain hyviä asioita. Suorastaan kammosin tilannettani, haluten
paeta siitä, mutta olemukseni oli siinä määrin rikki ja avuton, että toteutin
sitä mitä useimmat asemaani joutuneet tekevät. Nyt tunnettu paha olo oli
parempi kuin tuntemattomaan heittäytyminen, mahdollisesti tuntemattoman pahan
olon kohtaaminen. Irtautumishalussani ei yksikään ihminen tukenut minua,
uskonut todellista hätääni. Voin siis väittää ymmärtäväni todella rikottuja ja
ahdistettuja ihmisiä.
Jossakin vaiheessa sitten kohtasin muutaman ihmisen,
jotka äärimmäisessä tilanteessa, viime hetkellä, antoivat jonkinlaisen potkun
oikeaan suuntaan. Yhtäkkiä pidin pienessä joukossa puheen, joka teki suuren
vaikutuksen kuulijoihin ja itseenikin. Tajusin olevani ihminen, persoona, jolla
on omat oikeutensa, joita kukaan toinen ihminen ei voi kiistää. Helpotus oli
valtava, mutta vain alku kamppailulle, jota käyn vieläkin jossakin määrin,
joillakin alueilla. Irtautuminen, pahasta olosta pois lähteminen, on useimmille
pitkä prosessi, jota ei tule vähätellä. Ihminen ei siis lähde pois vain joistakin
tilanteista, ihmissuhteista, vaan hänen on irtauduttava myös kaikesta pahasta
olosta, itseensä injektoidusta toisen ihmisen vaikutuksesta. Nämä pahat kokemukset
ja vääryydet ovat kestäneet vuosia tai vuosikymmeniä, vain harva kykenee
karistamaan kaiken vääryyden hetkessä. Aivan kuten alkoholisti on alkoholisti
elämänsä loppuun asti, kykenemättä enää juomaan lasillistakaan, aivan samoin
narsistisen persoonallisuushäiriön uhri omalla tavallaan on ollut tekemisissä
itselleen hallitsemattomien asioiden kanssa, joutuen koko loppuelämänsä
varomaan samanlaisia kokemuksia. Hänen irtautumisprosessinsa saattaa kestää
hautaan asti. Tämä ei ole masentava tieto ja väite, vaan tuomme tämän julki
ystävällismielisenä varoituksena ja suojana meille jokaiselle. Meidän oikeuksiamme
ei enää kenelläkään ole oikeus loukata, ja pakomme syyllisyydestä ja häpeästä
on jalo ja suuri prosessi, jota kenenkään ei tule vähätellä tai yrittää
häiritä.
Markku Vuori
Copyright 2010-03-25
ihminentavattavissa.net