Vanhus ansaitsee kunnioittavan kohtelun

Vanhus ansaitsee kunnioittavan kohtelun loppuun asti

Lokakuu 2009

Presidentti Tarja Halonen sanoi uudenvuoden puheessaan, että vanhukset ovat meille tärkeitä. Samaa vakuuttaa moni muukin merkittävä henkilö, mutta miten tämä tulee julki käytännössä?

Olemme jo pidempään seuranneet Heinolassa vallitsevaa tilannetta. Kaupungista puuttuu ainakin kolmekymmentä vanhusten hoitopaikkaa, mikä on ollut tiedossa vuosikausien ajan. Kuitenkin useat poliittiset vaikuttajat sekä sosiaalitoimi ovat väheksyneet ongelmaa siinä määrin, että nyt sairaala joutuu sijoittamaan vähäisille vuodepaikoille lukuisia vanhainkotiin kuuluvia ihmisiä. Siten koko hoitojärjestelmä kärsii, niin että kotiin joudutaan lähettämään potilaita, jotka selvästi kuuluisivat sairaalaan.

Yhdistyksemme ”Ihminen tavattavissa ry.” on erikoistunut henkisen väkivallan torjuntaan. Haluamme korostaa jokaisen ihmisen oikeutta ihmisarvoiseen elämään. Se merkitsee sekä kehollisten että henkisten tarpeiden huomioimista sellaisella tavalla, että ihmisellä on kyky säilyttää oma persoonallisuutensa ja kehittyä ihmisenä ihmisten keskellä.

Vanhuus tuo mukanaan monenlaista luopumista, mutta jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi loppuun asti sellaisella tavalla, että hänen koskemattomuutensa ja persoonallisuutensa säilyvät, ja mahdollisuuksien mukaan henkinen kehitys voi jatkua.

Nykyisessä, hyvin narsistisesti ajattelevassa yhteiskunnassa, ollaan yhä enemmän unohtamassa nämä pienituloisellekin ja heikolle ihmiselle kuuluvat oikeudet. Jos vanhuksella ei ole mahdollisuutta päästä oikeanlaiseen hoitopaikkaan, merkitsee se ilman sarvia ja hampaita hänen henkisen kapasiteettinsa rajoittamista ja tukahduttamista.

Tämänhetkisen tietämyksemme mukaan on vanhainkotiin kuuluvan vanhuksen sijoittaminen sairaalan pitkäaikaisosastolle melko vakavaa henkistä väkivaltaa, koska tällaisella osastolla vallitsevat olosuhteet eivät missään suhteessa vastaa vanhuksen eivätkä omaisten odotuksia hänen viimeisinä elinvuosinaan.

Ihminen on loppujen lopuksi enemmän henkinen kuin kehollinen olento. Henkiset vaikutukset merkitsevät hänelle paljon enemmän kuin keholliset tarpeet. Nykyinen terveydenhuolto on vääränlaisen säästämisinnoituksen johdosta alkanut hoitaa vain kehoa ja unohtanut lähes täydellisesti ihmisen henkisen puolen.

Olemme viime vuosien aikana joutuneet toteamaan yhä uudelleen, että monet ihmisen keholliset ongelmat ovat seurausta psyykkisistä tekijöistä, ja henkistä apua saaneet ihmiset ovat kokeneet monien kehollisten vaivojen hävinneen.

Lähes poikkeuksetta on useimpien vanhusten suurin pelko omasta kodista pois joutuminen. Siksi omaishoidon tukemiseen tulisi kiinnittää paljon suurempaa huomiota, ja kaikin mahdollisin tavoin tukea vanhuksia heidän kotona elämisessään. Mutta kun nyt vanhus ei pääsekään vanhainkotiin, vaan joutuu makaamaan sairaalassa mahdollisesti häntä paljon huonokuntoisempien potilaiden keskellä, alkaa hänen elämässään se, mitä kutsumme ”vanhuksen alas ajamiseksi”.

Kun jokin tuotantolaitos ajetaan alas, merkitsee se energian ja raaka-aineen syöttämisen lopettamista. Nyt säästämissyistä on vanhuksemme joutunut olosuhteisiin, missä häneltä puuttuvat lähes kaikki henkiset edellytykset elämänsä jatkamiseksi ihmiselle arvollisella tavalla. Sairaalassa hänellä ei ole mitään kodinomaista tunnelmaa luovaa, ja hänen ympärillään on huonokuntoisia ihmisiä, joiden mahdollista ääntelyä ja sekavia puheita hän joutuu kuuntelemaan päivittäin.

Elämämme perustuu hyvin suuressa määrin siihen mitä kutsumme ”peiliin katsomiseksi.” Me heijastamme olemustamme ja ajatuksiamme ympärillämme oleviin ihmisiin - ja ihmisistä. Millaisessa seurassa me olemme, sellaisiksi hyvin helposti itsekin tulemme.

Nykytilanteessa ei kuitenkaan ole mahdollisuutta sijoittaa potilaita heidän tilaansa vastaaviin ympäristöihin. Tämä merkitsee todella vakavaa ongelmaa, joka koskettaa niin potilaita kuin heidän omaisiaankin. Toisenlaisissa olosuhteissa vanhusten hoito olisi helpompaakin heidän säilyttäessään enemmän henkisyyttään, mutta nyt nämä ihmiset ikään kuin pakotetaan eräänlaiselle alasajoliukuhihnalle. Laitostuminen tapahtuu turhan aikaisin, ja niin menettävät lapset ja lapsenlapset suuren määrän sitä henkisyyttä, mitä mummi ja vaari vielä olisivat toisenlaisissa olosuhteissa voineet tarjota.

Pitääkö siis alkaa pelkäämään vanhenemista ja sairastumista? Mitä vaikuttavat tällaiset olosuhteet meidän kaikkien elämään ja ajatteluun tulevaisuutta silmälläpitäen?

Olemme suuren joukon kanssa sitä mieltä, että nyt on viimeinen hetki alkaa vaatimaan muutosta asiaan. Tavalla tai toisella on Heinolaan, niin kuin muuallekin, järjestettävä tarvittava määrä vanhain- ja dementiakotipaikkoja, sillä vanhuksemme ovat meille tärkeitä, ja itse jonakin päivänä olemme vanhoja.

Vanhukset ovat väsyneitä ja hauraita niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Muutoksen aikaansaamiseksi tulee ”terveiden ja nuorempien” yhtenä rintamana puuttua asiaan.

Kahdenkeskisissä keskusteluissa ovat jotkin merkittävätkin henkilöt selvästi tuoneet esiin kantansa, ettei rahaa ole, ja siksi vanhusten on tyydyttävä siihen, mitä heidän varoillaan voidaan saada. Jos kerran ei todellakaan mitään ole tehtävissä, haluamme kuulla sen päättäjiltä selvänä puheena, mustaa valkoisella! Haluamme kuulla heiltä, etteivät vanhukset sittenkään ole tärkeitä muuta kuin uudenvuodenpuheissa ja vaaliteemoissa!

Markku Vuori

Ihmissuhdekouluttaja

ihminentavattavissa.net

Vuosi Matildaa

19.10.2006

Onko siitä jo yli vuosi?

Lapsenlapseni syntymäpäivä on aina iloinen asia, niin tänäkin vuonna. Koin kuitenkin eräänlaisen järkytyksen poikani kertoessa, että nytkin vietämme tätä juhlaa viime vuoden tapaan sairaalan kahviossa, jotta Matildakin pääsee mukaan. Nyt vasta käsitin, että vanhuksemmehan on jo ollut yli vuoden sairaalassa!

Aika on kulunut toisaalta tavattoman nopeasti, mutta jossakin mielessä olen viime kuukausien aikana kokenut todella suurta henkistä uupumista. Se ei johdu suoranaisesti työstäni, vaan ehkä enemmänkin siitä, että nyt reilun vuoden ajan olen yli kolmanneksen ajastani viettänyt Matildan paikkakunnalla vieraillen hänen luonaan jopa kolmesta viiteen tuntia päivässä. Vieraissa paikoissa yöpyminen ja niin pitkän aikaa dementoituneen vanhuksen kanssa oleminen on paljon kuluttavampaa kuin kukaan osaa kuvitellakaan. Alan nyt ymmärtää entistä enemmän niitä omaisia, jotka vieläkin suuremmassa määrin uhraavat aikaansa läheisen ihmisen hyväksi.

Olen jälleen kerran ollut pidemmän aikaa työtön, joten kaikki tämä on ollut mahdollista. En kuitenkaan ole toimettomana, vaan aina kun tietokone on mukanani, on vapaaehtoistyökin mukanani. Oikeastaan olen joka päivä tavalla tai toisella vienyt vanhusasiaa eteenpäin, keskustellen lukemattomien ihmisten kanssa ja jakaen kirjoja ja esitteitä. Uuvuttavinta ei varmaankaan ole itse vanhuksen seurassa oleminen tai asiamme eteenpäin vieminen, vaan jossakin suhteessa ihmisten välinpitämättömyyteen jatkuvasti törmääminen on suorastaan turhauttavaa! Tämä ei koske ainoastaan noin vuoden aiheenamme ollutta vanhusasiaa, vaan myös laajaa työkenttäämme narsistisen persoonallisuushäiriön alalla. Asioista puhutaan tänä päivänä niin paljon, että ilon sijasta jossakin määrin alkaa arveluttaa kirjoitusten ja puheiden suuri määrä. Jos aiheita ei saada oikeille raiteille, kohtaamme yhä uudelleen vanhastaan tutun seikan: leikkaus onnistuu hyvin, mutta potilas kuolee!

Oikeuskanslerille lähettämämme tutkimuspyyntö käsiteltiin hiljattain ja lopputulos oli, ettei Heinolan kaupunki ole syyllistynyt rikkomukseen vanhusten hoitopaikkojen vähyyden suhteen. Hoitopaikkojen määrä täyttää vähimmäisvaatimukset! Stakesin tutkimuksen perusteella Heinolan hoitotilanne on maamme huipputasolla. Tästä tulemme jatkossa puhumaan entistä voimakkaimmin sanakääntein, sillä jos tuossa kaupungissa kaikki on huippulaatua koko maahan nähden pelkän minimivaatimuksen mukaisesti, niin mikä onkaan todellinen tilanne koko maata ajatellen!

Kaupungin sosiaalitoimen antamassa selvityksessä, niin kuin lehtikirjoituksissakin, kerrottiin painokkaasti kaikesta siitä mitä on olemassa ja mikä on hyvää. Kysymyksemme kuuluu kuitenkin entistä voimakkaampana ja terävämpänä: Onko oikein ja tasa-arvon mukaista, kansalaisoikeuksien mukaista, että lain turvaamana hoidetaan kutakuinkin hyvin yli kaksisataa vanhusta, mutta sitten kuitenkin noin 35 jätetään aivan tietoisesti ja tarkoituksellisesti ilman heille kuuluvaa asiallista hoitopaikkaa? Jokainen hiukankin sydämen viisautta ja lämpöä omaava kansalainen käsittää, ettei sairaalan pitkäaikaisosasto ole vanhuksen hoitopaikka! Meille ei ole kerrottu sitä, mutta aivan ilmeisesti tällainen tilanne ei ole mahdollista ilman valtiovallan salaista hyväksymistä.

Kesän aikana olin useita päiviä kojumme kanssa Heinolan torilla jakaen informaatiota ja keskustellen lukemattomien ihmisten kanssa. Huomionarvoinen havainto oli kuitenkin se, että hyvin harva vanhemman polven ihminen uskaltautui kojumme lähelle, saati sitten keskustelemaan. Se turhautuminen, jota itsekin tunnen, on aivan selvästi johtanut monet vanhemman ikäpolven ihmiset tietynlaiseen, suorastaan pelottavaan apaattisuuteen! Yksi tekijä osaltaan on suoranainen väsyminen, uupuminen, etenkin niiden kohdalla jotka itse ovat sairaita ja mahdollisesti hoitavat läheistään päivittäin. Jos minä väsyn näillä rajatuilla vierailuilla ja hoivaamismatkoilla, niin miten sitten on lukemattomien omaishoitajien ja läheisten suhteen?

Kun nyt oikeuskanslerin päätöksen perusteella joudumme toteamaan, että kaikella toiminnalla on lain suoja, merkitsee se kirjoittamisemme ja toimintamme kovenemista. Jos laki sallii nykyisen tilanteen, voidaan tehdä vain yksi ainoa johtopäätelmä: nykyinen laki on huono ja suorastaan rikollinen ihmisoikeuksia ajatellen! Me kaikki arvostamme niin hoitajien kuin lääkäreidenkin työtä. Suuri osa kirjoittelusta lehdissä ei itse asiassa palvele tarkoitustamme, koska puhutaan jatkuvasti liian paljon aivan itsestään selvistä asioista, jotka eivät ole niinkään merkittäviä kokonaisuuden kannalta. Tilanteen ollessa suorastaan katastrofaalinen, ei itse perusasioiden suhteen, vaan väärien asenteiden suhteen, ollaan ajauduttu huomaamatta hyvin nurinkuriseen selvittelyyn.

Tämä nykyinen tilanne tuo mieleeni aikanaan pitkähkön kirjoitukseni naispotilaasta, jolla alkoi kehittyä patti toisen rinnan alle. Hän itse ei voinut hyväksyä todellisuutta, vaan leikkauksen sijasta lähti kiertomatkalle tuttaviensa ja sukulaistensa luokse. Ihminen on siitä kummallinen otus, että alkaessaan kieltää todellisuutta, ei ole itse asiassa mitään rajoja hänen henkisen torjuntansa mekanismille. Niinpä tämäkin nainen silitteli vierailujen aikana vatsaansa todellisen kipupisteen alapuolelta, valitellen vatsavaivoja. Häntä säälittiin ja surkuteltiin, kristillisissä piireissä rukoiltiinkin todella antaumuksella hänen jatkuvien ja niin kiusallisten vatsavaivojensa tähden. Hyvin pian kaikki tuttavat olivat tietoisia tämän niin suloisen ihmisen vaivoista ja kaikkialla kokeiltiin erilaisia ruokavalioita. Tänä aikana käsi kieltäytyi nousemasta tarpeeksi korkealle, niin että kyhmy kasvoi kasvamistaan ja lähetti etäispesäkkeitä kaikkialle naisen yläruumiiseen.

Lääkärin lausunnon mukaisesti ajallaan tapahtunut leikkaus olisi korjannut tilanteen mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Mutta nyt pelko todellisuuden näkemiseen oli liian suuri, ja kaikki väärän paikan silittely ja valittelu johti useamman viikon tuskalliseen kuolinkamppailuun sairaalassa.

Olen viime aikoina joutunut toistamiseen ajattelemaan tätä tapausta, jota käytin ensisijaisesti kuvaamaan hengellisen elämän sairaalloisia piirteitä, kun jatkuvasti puhutaan asian vierestä, rohkenematta kohdata todellisuus. Tämä kertomus kuvaa hyvin nykyistä vanhustenhoidon tilannettakin, ikävä kyllä asian kummaltakin puolelta. Omalta osaltaan vanhukset ovat luovuttaneet ja kiittelevät vääränlaisessa yksinkertaisuudessa saamaansa hoitoa, vaikka usein oleellisimmat seikat jäävät aivan ilman huomiota. Omaiset taas usein yhtyvät itselleenkin tuhoisin seurauksin vanhuksen asenteeseen tajuamatta hyväksyvänsä tilanteita, joita tällaisessa hyvinvointivaltiossa ei kenenkään tarvitse hyväksyä. Niinpä keskustelu kulkee esimerkkinaisemme käden tavoin aivan väärällä kohtaa, niin että ajoittain hoitoväki tuntee tulevansa väärinymmärretyksi ja puolustautuu. Syntyy kuvitteellinen vastakkainasettelu, joka ei todellisuudessa ole merkityksellistä asiamme kannalta, päinvastoin. Kaikille osapuolille tuntuu olevan ylivoimaista siirtää käsi ja todellinen mielenkiinto juuri sinne, missä todellinen ongelma on! Ongelmamme ei ole ensisijaisesti hoitoväen palkoissa eikä asenteissakaan, ei siinä syökö jokin vanhus ruokansa omilla vai toisen tekohampailla, lusikalla vai haarukalla! Ongelmamme ei ole pissavaipoissa eikä sierettyneissä takapuolissa. Suurin ongelmamme on asenteissa, haluttomuudessa nähdä todellisuus sellaisena kuin se on!

Hoitohenkilökuntaa kiittelevät kirjoitukset lehdissä ovat kaunis asia, mutta toisaalta eräänlaista sumuverhoa todellisen ongelman ylle. Moitekirjoitukset pitävät vireänä, mutta nekin ovat vain sumuverhoa todelliseen tulokseen pääsemisen sijasta. Lääkäreiden puolustelevat kannanotot ja sosiaalitoimen vuosisuunnitelmat vaikeasti käsitettävine lukuineen ja itsetyytyväisine kehuineen ovat vain sumuverhoa ihmisten hämäämiseksi!

Nyt tarvitsemme kansalaisrohkeutta ja laajaa rintamaa käden laittamiseksi juuri sinne missä kuolettava ongelma todellisuudessa piilee. Pelkkä keskustelu ja väittely merkitsevät vain syöpäkasvaimelle suotua kehittymisaikaa, niin että koko ajan hoito onnistuu hienosti, mutta potilaita kuolee entistä enemmän!

Mikä on surullisin ja rikollisin ongelma esimerkkinä olevassa Heinolan kaupungissa? Olemme jo selvästi tuoneet esille mikä se ei ole. Mielestämme kaikkein polttavin ja häpeällisin syöpäpesäke on vanhusten hoitopaikkojen puute, olemattomuus. Terveen järjen mukaista ei tällaisessa tilanteessa ole jatkuvasti virittää kiitoslaulu olemassa olevista paikoista, jonka tarkoitus on vetää täydellinen sumuverho todellisen ongelman ylle.

Kaupungin sairaalassa makaa jatkuvasti noin 35 vanhusta, joiden paikka ei ole siellä. Tämä tilanne on jatkunut vuosien ajan, ja suunnitellut uudistukset ja parannukset merkitsevät vieläkin ainakin vuoden mittaista odotusaikaa, minkä kuluessa nuo kymmenet vanhukset tulevat suorastaan alasajetuiksi ja saattohoidetuiksi. Jos laki sallii tämän, on se kuitenkin perustuslain oikean hengen vastainen eikä kansalaisten tasa-arvoisuus toteudu.

Ongelma ei koske ainoastaan vanhuksia, vaan koko väestöä. Todellisuus on kavalampi kuin kukaan haluaisi uskoa. Useampikin lääkäri on eri puolilla maatamme joutunut myöntämään, ei julkisesti, mutta pienemmässä piirissä, ettei kansalaisoikeuksien mukainen sairaanhoito onnistu muunkaan väestön suhteen, koska sairaaloihin kuulumattomat henkilöt vievät hoitopaikan sitä tarvitsevilta.

Suuttumuksen tulisi siis ulottua myös muuhun väestönosaan, ei ainoastaan vanhuksiin ja heidän omaisiinsa. Suuttumuksen tulisi kohdistua niihin lääkäreihin, jotka tietävät ja näkevät tilanteen kurjuuden, mutta eivät rohkene kertoa totuutta julkisuuteen. Suuttumuksen tulisi kohdistua hoitohenkilökuntien ammattiliittoihin, jotka eivät käytännössä aja sen paremmin hoitajien kuin ei potilaidenkaan asiaa! Ilman tarpeeksi voimallista suuttumusta ei tapahdu yhtään mitään! Minne on kadonnut kaikki solidaarisuus, joukkovoima, työväenliike?

Sairaala ei ole vanhuksen hoitopaikka

Olen tutustunut Heinolan vanhainkoteihin siinä määrin että tiedän niiden olevan suoranaisia paratiiseja sairaalaan verrattuna. Hoito on olosuhteisiin nähden hyvää, vaikka aivan liian paljon nyljetään henkilökunnan selkänahoista. Suurin epäkohta monen vanhuksen kohdalla on sääntö, jonka joutuu kuulemaan yhä uudelleen ja uudelleen, josta on tullut kuin kirosana. Vanhainkotiin pääsee vain, jos tulee toimeen yhden hoitajan avulla. Tämä perustuu kai ensisijaisesti siihen tapaan, millä yöt hoidetaan vanhainkodeissa. Paikalla on vain yksi hoitaja, mahdollisesti kymmeniä vanhuksia varten! Kuinkahan kauan tällaisen tilanteen jatkuminen on mahdollista? Yksi hoitaja pärjää olosuhteiden säilyessä tämän oletetun tilanteen mukaisena. Mutta entä jos tapahtuukin jotakin sellaista, mitä yksi henkilö ei pystykään käsittelemään? Mitä jos useampi vanhus yhtä aikaa lähtee liikkeelle ja tekee mahdollisesti jotakin aivan odottamatonta? Kuka kantaa vastuun kaikesta tapahtuvasta? Vai eikö ole niinkään väliä sillä mitä tapahtuu, koska kyseessä on ihmisryhmä, joka ei muutenkaan vietä kovin pitkää aikaa tässä ajassa?

Yhden hoitajan sääntö merkitsee todellisuudessa eräänlaista väärää hoitoa, eli hoitovirhettä. Monet mieleltään virkeätkin vanhukset on tuomittu makaamaan sairaalan persoonattomissa olosuhteissa, henkisen alasajon alaisena, koska jotkin ruumiilliset tekijät tulevat esteeksi: yhden hoitajan autettava!

Vakava hoitovirhe

Alamme vähitellen, etenkin oikeuskanslerin tutkimuksen tuloksen jälkeen, puhua entistä voimakkaammin asioista niiden oikealla nimellä. Jokainen väärään hoitopaikkaan sijoitettu potilas merkitsee aivan käytännössä hoitovirhettä. Niin kuin eräs lääkäri avoimesti tunnusti, on hänen mielestään kysymys hoitotasovirheestä. Onko sana jossakin määrin hyväksyttävämpi ja paremmin selitettävissä, siitä voidaan olla montaa mieltä. Olemme kuitenkin sillä kannalla, että on kysymys merkittävän suuresta virheestä, johon syyllisiä alamme vähitellen etsiä esiin. Hoitotasovirhe merkitsee ainakin jossakin vaiheessa myöskin suoranaista hoitovirhettä, johtuen siitä, että potilas on itselleen sopimattomissa olosuhteissa, väärässä paikassa, vääränlaisten vaikutteiden alaisena. Emme ole suuremmassa määrin maassamme vielä kuulleet siitä, että normaaleja sairaita olisi sijoitettu mielisairaaloihin paikkapulassa. Miksi? Koska se olisi aivan liian ilmeisen väärää ja jokainen voisi todeta asian virheellisyyden, sillä tällaisessa tapauksessa ihmisen henkinen sairastuminen olisi selvää. Käytännössä kuitenkin aivan tavallisissa sairaaloissa sijoitetaan mieleltään melko virkeitä ihmisiä samaan huoneeseen todella henkisesti huonossa kunnossa olevien kanssa. Kaikki tämä paikkapulan tähden! Lääkäreillä ei ole mahdollisuutta valita oikeita ihmisiä oikeisiin paikkoihin, koska sairaalat ovat ylikuormitettuja. Noille henkisesti huonossa kunnossa oleville ei ole tarjolla mitään heille sopivaa hoitoa. Hoidetaan ruumista, mutta henkinen puoli on totaalisesti unohdettu, tai se on pakko unohtaa resurssien puutteessa!

Markku Vuori

Näin vuonna 2006! Miten on nyt 2014?

Tavallinen sairaalan vuodeosasto vai saattohoito-osasto?

Helmikuu 2007? Näin silloin, miten nyt 2014?

Olemme vanhusten hoitoa koskevissa kirjoituksissamme lähestyneet asiaa erikoisesti Heinolan kaupungissa vallitsevan tilanteen mukaan. Tämä on ainakin siinä mielessä rehellistä ja oikeutettua, koska tiedämme lähes vuoden tarkkailun perusteella mistä puhumme ja kirjoitamme.

Laadimme kevättalvella tutkimuspyynnön ja kantelun oikeuskanslerille, joka toimitettiin hänelle yli tuhannen nimen adressi saatteena. Lääninhallitus on jo pyytänyt vastineen Heinolan sosiaalitoimelta ja asiasta saataneen jonkinlainen vastaus syksyn aikana. Prosessin ollessa käynnissä valmistui myös Sirkka-Liisa Kivelän tutkimus vanhustenhoitotilanteesta, joka oli sen verran karmeaa luettavaa, että ministeriö selvästi säikähti. Oliko sitten takana itse ministeriö vai jotkin alemmat tahot, katsottiin Heinolassa tarpeelliseksi suorittaa Stakesin tutkimus, joka julkituotiin melko laajassa lehtiartikkelissakin. Tutkimus paljasti, että Heinolassa on koko maahan katsoen todella hyvä tilanne niin sairaan- kuin vanhustenhoidossakin. Kaikki siis hyvin, valitukset ovat siis aiheettomia?

Joka luki tuon lehtikirjoituksen tavanomaisella rutiinilla, tuskin pani merkille yhtä lausetta tai kahta, joissa todettiin, että tutkimus ei koskenut hoidon laatua eikä määrää, vaan rakennetta. Eli siis – pitäisikö nauraa vai itkeä? Lyhyesti sanottuna byrokratia sai kiitosta ja huolimattomasti lukevat kansalaiset saivat rauhoittavan ruiskeen tajuamatta suoranaista petosta!

Tietääksemme ei kukaan tarttunut asiaan julkisuudessa, vaan asiasta vain puhuttiin torilla ja kadunvarsilla. Johtuneeko väsymyksestä vai välinpitämättömyydestä, että asia jäi käsittelemättä ja omalla tavallaan unohtui, niin kuin kai oli tarkoituskin.

Vanhustenhoito maassamme on pelkästään jo Sirkka-Liisa Kivelän tutkimuksen perusteella katastrofaalisessa tilassa, minkä omalla tavallaan todistaa Stakesin tutkimuskin. Jos kaikkialla muualla on huonommin kuin Heinolassa, tulisi sen nostattaa paheksuntaa ja aiheuttaa kiihtyneitä mieliä. Mutta ei, jos joidenkin sisällä kuohuu, eivät he sitä tuo julkisuuteen!

Hoidon laatu henkilökunnan puutteen ja olosuhteiden johdosta ei ole sitä mitä sen tulisi olla sen paremmin sairaaloissa kuin ei vanhainkodeissakaan. Ensisijainen häpeä ei Heinolassa ja muuallakaan ole kai vanhainkotien henkilökunnan vähyys, vaan vahainhoitopaikkojen puute, mikä merkitsee sitä, että kymmenet vanhukset kuihtuvat henkisesti sairaaloiden vuodeosastoilla!

Heinolan terveyskeskus-sairaalan vuodeosaston johtava lääkäri teki aloitteen keräykselle, johon osallistui kunnan vaikuttajia, niin että saattohoitopotilaille saatiin kaksi uutta televisiota ja joitakin viihtyvyyttä lisääviä esineitä. Tahtoessaan kiittää lahjoittajia julkisesti, lähestyi lääkäri tai hoitohenkilökunta paikkakunnan lehtiä pyynnöllä jutun tekemisestä. Suurin lehti ei kai ollut halukas jutun tekemiseen, joten sen laati paikkakunnan toinen ilmaisjakelulehti. Kirjoitus oli lämminhenkinen ja hoitohenkilökunnan uhrautuvaisuudelle suitsuttava, missä ei ole mitään väärää. Me jokainen arvostamme niin hoitajia kuin lääkäreitäkin, ja toistaiseksi on kaikki moitteemme koskenut kunnallisia päättäjiä ja sosiaalitointa.

Väliotsikko ja sen alla oleva kirjoituksen osa kuitenkin antoivat sen kuvan, että osasto on nyt nimetty saattohoito-osastoksi. Että todellisuudessa on kysymys vain muutamasta huoneesta, ilmenee vasta todella tarkkaavaisen lukemisen perusteella. Kirjoitimme silloin tässä yhteydessä olevan jutun paikkakunnan suurimpaan lehteen. Seuraavana päivänä johtava lääkäri vastasi kannanottoomme vastaamatta oikeastaan ollenkaan merkittävimpiin seikkoihin. Hän vain pahoitteli väärinkäsityksen aiheuttamaa pahaa mieltä ja ikään kuin veti eräänlaisen sumuverhon oleellisimpien seikkojen ylle. Tietämyksemme mukaan hän on kaupungin päättävissä elimissä, ja siten hän puhuu sen mukaisesti.

Tuolla osastolla on suuri määrä vanhuksia, jotka todellisuudessa kuuluisivat vanhainhoitolaitokseen, mutta koska kaupungin sosiaalitoimi, sanokaamme suoraan, on aivan tietoisesti säästänyt vanhusten kustannuksella, joutuvat vanhukset viettämään aikansa olosuhteissa, joita ei mitenkään voi kutsua kodinomaiseksi. Tietoisena tästä seikasta, mukaan lukien Stakesin tutkimus ja Sirkka-Liisa Kivelän selonteko, ei voi olla hämmästelemättä sitä seikkaa, ettei saattohoito-osasto nimitys näyttänyt yhtään häiritsevän johtavaa lääkäriä eikä joitakin hoitajiakaan. Tämä kaikki tuntuu todella epäilyttävältä ja herättää oikeutetun pelon siitä, että vaivihkaa meitä totutetaan ajatukseen kaikkien sairaalaan joutuvien vanhusten tai pitkäaikaissairaiden ”luonnollisesta saattohoidosta”. Lääkärin mukaan käsite ”saattohoito” on laaja-alainen eikä tarkoita välttämättä ”loppuhoitoa”.

Emme pääse pakoon sitä todellisuutta ja tosiasiaa, että nykyisissä olosuhteissa vanhukset ovat selvästi eräänlaisen ”alasajon ja saattohoidon piirissä”, mille nyt etsitään niin henkilö- kuin yhteiskuntatasollakin puolusteluja. Kysymys on samalla vakavasta hoitotasovirheestä, joka ajan mittaan näiden väärässä paikassa hoidettavien ihmisten kohdalla muuttuu suoranaiseksi hoitovirheeksi. Lääkitys on täysin väärä, koska hoitopaikka on väärä. Toisenlaisissa olosuhteissa mielenterveyslääkkeitä ei ehkä tarvittaisi ollenkaan. Jos johtava lääkäri ei pysty myöntämään näitä asioita, vaan levittää tietynlaista sumuverhoa, tuleeko meidän jossakin vaiheessa katsoa, että todellisuutta vesittävät lääkärit ovatkin vastapuolellamme, ei puolellamme?

Olemme usein ihmetelleet kuinka hoitohenkilökunta yleensä ottaen jaksaa hoitaa työnsä. Kerroimme aikanaan eräälle Heinolan sairaalan hoitajalle siitä, kuinka pääkaupunkiseudun hoitajat pahoittelevat vanhusten saamaa kohtelua ja suuria rauhoittavien lääkkeiden määriä, joita he pakosta joutuvat syöttämään vanhusten rauhallisena pitämiseksi. Nämä hoitajat ovat selvästi sitä mieltä, että he edesauttavat vanhuksia nukkumaan pois. Kertomuksen kuullut hoitaja suorastaan keskeytti kertomuksen toteamuksella: ”Moderneja urbaanitarinoita! Urbaanitarinoita! Kenenkään hoitajan omatunto ei antaisi myöten tällaiselle hoidolle!” Kysymys ei todellakaan ole joistakin urbaanitarinoista, sen todistaa Sirkka-Liisa Kivelän tutkimus ja hänen haastattelunsa television aamuohjelmassa!

Tarkoituksemme ei missään tapauksessa ole syyttää hoitajia eikä lääkäreitäkään, vaan toimintamme on tarkoitettu heidänkin tilanteensa parantamiseksi. Hoitajat tarvitsisivat parempaa palkkaa ja enemmän työtovereita. Vallitseva tilanne on todella vaikea monen hoitajan psyykelle ja omalletunnollekin, koska näissä olosuhteissa on suorastaan mahdoton toteuttaa niitä periaatteita, joiden varaan hoito aikanaan on perustettu. Vanhustenhoidon nykytilanne on varmaankin yksi suurimmista hoitajille mielenterveysongelmia tuottavista tekijöistä. Kysymys on eräänlaisesta heijastustekijäkokonaisuudesta, joka ei voi olla vaikuttamatta suureen ihmismäärään, mukaan lukien erikoisesti vanhusten ja potilaiden omaiset.

Jonkin osaston nimittäminen, vaikkapa vain jossakin lehtijutussa, saattohoito-osastoksi, ei ole mikään pieni muotoseikka, vaan jos haluamme muuttaa yleistä mielipidettä vanhusystävällisemmäksi, on meidän suhtauduttava ehdottomalla kielteisyydellä kaikkeen sellaiseen, mikä tavalla tai toiselle ”tekee luonnolliseksi” vanhan ihmisen poisnukkumisen ennen aikojaan.

Miksi ei suuresta lehtikirjoitusmäärästä ja televisio- radio- ohjelmista huolimatta enempää ole tapahtunut? Katsomme yhdeksi suurimmista syistä sen, että niin hoitohenkilökuntien kuin lääkäreidenkin kädet ja suut on sidottu suorastaan laittomilla uhkauksilla. Erään suurehkon kaupungin keskussairaalan hoitaja kertoi siitä, kuinka heitä on potkujen uhalla kielletty tarttumasta näkemiinsä negatiivisiin asioihin. Jos esimerkiksi jostakin hoitajasta kirjoitettaisiin perätön ja ilkeämielinen lehtijuttu, ei tällä kuulemma olisi oikeutta julkisesti puolustautua. Onko tämä todellakin demokraattisen ja länsimaisen kulttuurin mukaista?

Pakostakin joudumme alkamaan perätä ensisijaisesti lääkäreiden vastuuta vallitsevan tilanteen keskellä. Niin kauan kuin he eivät tule mukaan rintamaamme, epäillään jopa niinkin korkean ammatti-ihmisen kuin Sirkka-Liisa Kivelän tutkimuksia!

Asenteemme vanhuksia kohtaan tuo julki todelliset ajatuksemme ihmisyydestä. Monet hankalat potilaat tekevät hoitotyöstä todella raskaan. Osittain vanhusten vihamielisyys johtuu heidän turvattomuudentunteestaan. Hyvinkin sekavan tuntuinen vanhus saattaa tiedostaa olevansa väärässä paikassa ja olosuhteissa, jotka suorastaan särkevät hänen mielensä vielä terveet osa-alueet. Tällaisissa olosuhteissa työskenteleminen on todella kuluttavaa, etenkin kun jokaista ihmistä tulee kunnioittaa loppuun asti, sekavuudestakin huolimatta.

Arvostamme työtänne, lääkärit ja hoitajat! Todellisuutta emme kuitenkaan voi paeta. Vain sen kohtaamalla löydämme tien parempaan tulevaisuuteen!   

Ihminen tavattavissa ry

Markku Vuori, toiminnanjohtaja

Vanhuksen suuri pelko

Vanhuksellakin on oikeutettuja pelkoja, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä!

Tammikuu 2006

Poikkeuksetta lähes jokaisen, ainakin vähävaraisen vanhuksen, suurin pelko on joutua pois omasta kodista. Useimmat vanhat ihmiset ovat elämänsä ajan olleet sairaalassa sen verran usein, ettei juuri kukaan heistä ajattele lämpimästi sinne joutumista. Tietyssä määrin sairastuminen ja hoitoon joutuminen kuuluu normaaliin elämään, eikä kukaan voi välttää näitä usein epämieluisia kokemuksia.

Olemme kuitenkin tulleet aikaan, jossa säästösyistä usean pienituloisen ihmisen elämään vaikuttavat tekijät, joita ei voi pitää positiivisina eikä toivottavina. Karkein esimerkki on tavallaan useilla paikkakunnilla vanhainkotiin kuuluvien vanhusten sijoittaminen sairaaloihin, koska vanhustenhoitopaikkoja ei ole kylliksi.

Elämme ajassa, jossa jälleen kerran on yksi ihmisyyden perustekijöistä joutunut kadoksiin. Elämämme mielekkyys on hyvin suuressa määrin kiinni henkisistä tekijöistä, ei ensisijaisesti materiaalisista tekijöistä. Oma koti ja oma paikka ovat yksi tärkeimmistä tekijöistä, mutta ensisijaisesti henkisessä merkityksessään. Ihmisen turvallisuudelle ja henkiselle kasvulle, kehitykselle, on välttämätöntä tietynlainen oma tila, avaruus, omine rajoineen ja suojamuureineen.

Ihminen tarvitsee oman tilansa, oman alueensa, voidakseen kehittyä omaksi itsekseen, persoonakseen. Tämä on tärkeä edellytys ihmisen yhteiskuntakelpoisuudelle, sillä ihminen ei voi antaa mitään sellaista mitä hänellä ei ole. Ihminen voi antaa vain sellaista, mitä hänellä on. Jos ihmisen oman alueen ja oman tilan lakeja rikotaan, rikotaan samalla jotakin hänen todellisessa olemuksessaan, psyykessä. Tämä merkitsee tietynlaista henkistä väkivaltaa, usein kehollistakin. Nämä rikkomukset voidaan nähdä lukemattomissa tapauksissa niin mielisairaaloissa kuin yleensä psykiatrisessa hoidossa. Ihmisen mieli on todella arvoituksellinen, joskus tavattoman vahva ja särkymätön, usein taas äärimmäisen herkkä ja hauras.

Mikä vahvistaa toista ihmistä, rikkoo toisen lopullisesti. Mikä myrskyn tavoin saa jonkun juuret painumaan syvään maaperään, lennättää toisen pois omalta turvalliselta paikaltaan.

Tämä ihmisen arvoituksellisuus ja monimuotoisuus merkitsee ajattelevalle ihmiselle varovaisuutta ihmissuhteissa. Ajattelematon taas jättää jälkeensä lukemattoman joukon rikkinäisiä kanssamatkaajia.

Meidän Pohjoiseurooppalainen kulttuurimme ei kuulu ainakaan ajattelevimpaan ihmisryhmään, etenkin kun ajatellaan vanhuksia. Kehitys näyttää suuntautuvan entistä enemmän ajattelutapaan, jonka perusteella vanhuus, sairaus ja kuolema koetaan niin vastenmielisiksi, että vanhukset usein jätetään omiin oloihinsa, ilman sitä tukea ja turvaa, mitä he toista kertaa elämässään tarvitsevat. Niin, he ovat kulkeneet oman polkunsa tämän elämän kamaralla, alkaen vastasyntyneen turvattomasta tilasta, nousten vähitellen omille jaloilleen ja jälleen kerran vähä vähältä painuen kumaraan ja toisten ihmisten avun varaan. Heidän viimeisin tilansa muistuttaa hyvin paljon pientä lasta, joka kaikessa on riippuvainen lähimmäisistään.

Jos nykyinen suuntaus jatkuu, riittääkö meillä luottamusta elämään ja sen kantokykyyn, jos entistä enemmän joudumme näkemään sellaisia tekijöitä, mitkä viestittävät tulevasta turvattomuudesta? Jos me emme pidä huolta vanhuksistamme, kaivamme ehkä itse tiedostamatta maata oman itsemme alta, sahaamme juuri sitä oksaa rungon puolelta, jolla itse istumme.

Pieni lapsi ei käytännössä tajua turvattomuuttaan, vaan luottaa ensisijaisesti vanhempiinsa, huonoihinkin sellaisiin. Vanhemmat ovat hänelle kuin puolijumalia, virheettömiä, erehtymättömiä siinä määrin, että suuremmissa ristiriitatilanteissa lapsi hylkää mieluummin itsensä kuin vanhempansa.

Vanhus poikkeaa lapsesta yhdessä todella vakavassa ja murheellisessa suhteessa. Kehollisesti ja osaksi mielensä voimavarojen suhteen hän kulkee kohti lapsenomaista avuttomuutta, mutta hänen olemuksessaan on kuitenkin vuosikymmeninen kokemus ja elämänviisaus, tieto. Kun hän nyt kohtaa torjuntaa, hylkäämistä, turvattomuutta, on tämä negatiivinen tunne sisäisiä maailmoja ravisuttavaa, vaikka harva ulkopuolinen tulee sitä ajatelleeksi.

Moni näkee vain hauraan, rypistyvän ihmiskuoren, käsittämättä ollenkaan niitä mielenelämän liikkeitä, jotka kätkeytyvät usein mielestämme sekavan olemuksen taakse. Usein se, mitä pidämme sekavuutena, ei välttämättä ollenkaan ole sitä. Aivan kuten lapsen leikki on hänen työtänsä, samalla tavoin vanha ihminen on suuressa luonnon määrittämässä prosessissansa, josta lainomaisuuksien johdosta jokainen meistä tulee aikanaan osalliseksi. Kaiken tämän kieltäminen on mitä suurinta itsepetosta. Myös oman vanhenemisen halveksiminen ja vääränlainen kuoleman toivottaminen on elämää halveksivaa käytöstä. Miksi jollakin pitäisi olla oikeus välttää tämä kaikkien osaksi tuleva tilanne? Vanhenemisen ja kuoleman hyväksyminen ovat itse asiassa mitä suurimmasta merkityksestä oikeanlaisen elämänasenteen omaksumisessa.

Joka tietää vanhenevansa ja kuolevansa, arvostaa jokaista päivää, hetkeä, sekuntia. Harhaluulo ikuisesta elämästä maan päällä johtaa vääriin ratkaisuihin ja narsistiseen elämäntapaan.

On utopistista uskoa asioiden ja näkemysten kokonaisvaltaiseen muuttumiseen. Ihminen on valinnut narsistisen elämänkatsomuksen ja itsekeskeisen asenteen kaikkeen ympärillä olevaan. Mutta yksilöt voivat muuttua ja muuttuvatkin. Pienemmät ihmisjoukot ja ryhmät voivat muuttua ja omaksua oikeanlaisen asenteen kanssaihmisiinsä. Joka saarnaa paratiisista tämän maailman keskellä osoittautuu jossakin tositilanteessa väärän opin julistajaksi ja hurmahenkiseksi, mutta me uskomme pieniin keitaisiin tämän maailman myrskyjen pauhujen keskellä.

Pohjoiseurooppalainen kulttuuri on ilmeisestikin valinnut tiensä, jolta ei ole paluuta. Narsistinen elämänkatsomus ei ole kykenevä rakastamaan lähimmäistään, ei ole kykenevä antamaan lapsilleen oikeanlaisia eväitä maailmassa selviämiseen, ja mitä ei vanhemmuus kykene antamaan omille jälkeläisilleen, sitä ei pystytä antamaan mummuille ja vaareille.

Narsistinen näkemys kokee vanhenemisen ja rypistymisen jonakin niin negatiivisena, että joudutaan pienemmässä tai suuremmassa määrin jonkinlaisen suuruudenhulluuden tai mielikuvituksellisuuden pyörteisiin. Silmiin kehittyy piilolinssien tavoin aivan omalaatuisensa okulaarit, joiden lävitse kaikki näyttää juuri sellaiselta kuin toivotaankin. Peiliin katsominen tuottaa suurta mielihyvää, kun kuvastin kertoo näkemästään juuri siten kuin se on komennettu julkituomaan.

”Ken on maassa kaunehin?” Oikeastaan tämä on vanhanaikaista ja satujen maailmaan kuuluvaa. Nykyajan ihminen on sen verran laiska ja vaivannäkönsä laskelmoiva, ettei hän enää edes esitä tätä kysymystä, vaan peilin tehtävä on kuuluttaa heti sen eteen astuttua: ”Siinähän sinä jälleen olet, kaunokaiseni. Koko maan päällä ei ole vertaistasi!”

Niin, mikä on satujen maahan kuuluvaa? Pitäisi kai puhua mieluumminkin perinteisistä saduista ja… hmmm… aivan uudesta satumaailmasta, joka kasvaa ja kehittyy itse kunkin narsistisen ajattelun mukaisesti. Kaikki todellisuudesta ja ajallisuudesta poikkeava on tavalla tai toisella satumaailmaa, uutta tai vanhaa. Kauniita asioita kertomaan komennettu peili tekee käskyn mukaisesti, pitäköön asia paikkaansa tai ei.

Kummallista on sekin, että sama peili kertoo sitten toiselle perheenjäsenelle aivan kummallisia asioita. Heikomman osapuolen saapuessa kuvastimen ääreen ja vienosti toivoen kuulevansa kuka maassa on kaunehin, ärähtää peili vihaisesti: ”Jos kerran haluat tietää kuka on maassa kaunehin, mene hitossa pois edestä, sillä sinähän peität näkyvyyteni!”

Vanhus on nähnyt elämänsä aikana niin monenlaista, että kaiken keskellä helposti kadottaa toivonsa. Siksi monen muistokirjoitukseksi voidaankin laittaa: ”Elämästä kylliksi saaneena nukkui pois keskuudestamme…” On todella surullista että niin moni on suorastaan kyllästynyt tähän elämään. Miksi? Usein ensisijaisesti sen johdosta, että vanhus näkee kaiken narsistisen elämäntavan äärimmäisen turhauttavana ja väsyttävänä. Hän tietäisi kertoa meille jostakin paljon paremmasta ja kestävämmästä, mutta me olemme leimanneet hänet vanhanaikaiseksi ja ajasta jälkeen jääneeksi.

Aika roisia siinä valossa, mitä olemme yrittäneet heijastaa tämän kirjoituksemme avulla! Viisaudessamme ja valistuneisuudessamme olemme erehtyneet valon ja pimeyden välillä. Pimentynyt mieli halveksii valoa, joka sokaisee pimeyteen tottuneet silmät. Jos koskaan, niin juuri nyt pätee ikivanha viisaus, että vain silmänsä kiinni puristava voi väittää, ettei aurinko paista ollenkaan!

Me olemme katsoneet sopivaksi juuri tässä ajassa sulkea silmämme niin valtavalta määrältä vanhojen viisauksia, että olemme tulleet uussokeiksi. Narsistinen ajattelu on siinä suhteessa todella katala, ettei se juuri millään alueella kykene näkemään tulevaisuuteen, nurkan taakse. Se ei myöskään näe mitä mutkan takana on tulossa vastaan, vaan oikaisee mielellään kurveissa, ajatellen vain vauhtia ja omaa mukavuutta.

Narsistinen ajattelutapa sisältää itsessään tuhon siemenen. Aikanaan tuli televisiosta ohjelma, joka kertoi jokaiseen soluumme ohjelmoidusta kuolemasta. Teemme mitä tahansa, ruumiimme on eräänä hetkenä tuhoutuva. Tämä on elämän ja kuoleman laki, luonnon peruuttamaton päätös. Se on jokaisen edessä riippumatta tekemisistämme ja ajatuskuvioistamme. Meidän ei kuitenkaan ole pakko heittäytyä narsistisen harhan valtaan, mikä suuressa määrin on tietoista itsepetosta.

Narsistinen ajattelu saa unohtamaan niin hyvin oikeutetun kuin muunkinlaisen pelon. ”Minulle ei voi sattua mitään ikävää! Tuota ei tapahdu ainakaan minulle! Minä en todellisuudessa vanhene ollenkaan! Vanhat ihmiset ovat vastenmielisiä ja muistuttavat jostakin sellaisesta, mitä en halua juuri nyt ajatella!”

Ihmisen itsepetoksella ei siis ole rajoja! Peloton ihminen on nykyään todella suuressa suosiossa. Kaahari ja jopa rattijuoppo nauttii suuren yleisön salaista ihailua. ”On siinä todella peloton kaveri!” Mitä hurjempia temppuja joku tekee, sitä suurempaa ihailua hän saa osakseen. Jälleen kerran itsepetosta ja yhteisöllistä petosta! Ihmisessä, joka ei pelkää mitään, ei ole kerta kaikkiaan kehumisen aihetta! Vain tyhmä ihminen ei pelkää mitään!

Jos pääsisimme haastattelemaan todella jotakin saavuttaneita hurjapäitä ja sankareita, saisimme kuulla heidän jokaisen tunnustavan, että he pahoissa tilanteissa todella pelkäsivät. Mutta he pelostaan huolimatta tekivät sen, mikä toi heille kunniaa ja mikä palveli kanssaihmisiä! Todella viisas pelkää, mutta suorittaa velvollisuutensa pelostaan huolimatta!

Pelko on yksi elämää ylläpitävistä tekijöistä. Pelko johtaa harkitsemaan, suunnittelemaan, ennakoimaan tulevaa – välttämään pelon kohteen! Väärä pelottomuus on siis myös narsismia, kykenemättömyyttä ennakoida tulevia katastrofeja!

Ilman pelkoa elämä muuttuu arvaamattomaksi, turvattomaksi. Narsisti pelkää tiettyjä asioita, mutta on peloton juuri siinä kohden missä niskakarvojen tulisi nousta pystyyn. Hän saavuttaa hyvällä onnella suuria, mutta useimmiten toisten ihmisten kustannuksella. Hän saa muut pelkäämään, jopa kammoksumaan itseään. Mutta hän ei hätkähdä mistään, sillä hänen peilinsä pitää huolen hänen itsetunnostaan jatkuvalla hokemisella: ”Sinä olet maassa kaunehin, nuorempi kuin koskaan!

Kuka miettisi sen tarkemmin kehuvia sanoja, hunajanmakeata ääntä! Aivan kuten sopiva määrä alkoholia saa tilikirjan sivut näyttämään aivan toisenlaisilta, velkojen muuttuessa saataviksi, suuri määrä uskoa omaan ylivertaisuuteen saa kuluvat päivät merkitsemään lisääntyvää nuortumista.

Vanhempi väestö ei käsitä tätä nykyistä suuntausta ollenkaan. Siksi olemme antaneet sille sopivan nimityksen: kalkkikset! Eiväthän nämä muinaisaikojen dinosaurukset käsitä mitään nykyajan menosta ja vauhdista! Meillä aivo leikkaa ja mitä suurempi jytä ja melu on päällä, sitä vakuuttavampaa on kaikki esittämämme. Nyt puhaltavat uudet tuulet, ja vanhukset saavat korjata kampaustaan tässä hulvattomassa menossa! Ihme että tukka enää päässä pysyy!

Voi kurjuuden kurjuus! Olisiko sittenkin helpotus jos tämä vanha sukupolvi saisi nukkua pois kaikkea tätä näkemästä? Kaiken keskellä alkaa säälittää aivan uudella tavalla tämä vanhempiemme sukupolvi. Vanhusten olisi paljon parempi olla, jos ei heillä olisi niin paljon tietoa ja viisautta, että meidän säälimme jää todella varjoon sen säälin rinnalla, mitä he kokevat meitä kohtaan! Ei ole ihme että heidän tukkansa on muuttunut harmaaksi ja kasvot ovat niin rypistyneet murheesta, ei närkästyksestä! Meidän siis tulisikin sääliä itseämme, narsistista omahyväisyyttämme, joka on johtanut meidät aivan vääränlaisen maailman luomiseen!

Jos ei vanhoja ihmisiä olisi ollenkaan, olisimme jo totaalisesti hukassa! Onko vanhustemme ainoa pelastus säästyä liian suurelta murheelta lisääntyvä dementia? Onko se luonnon keino säästää entisaikojen viisaat lopulliselta sydämen särkymiseltä? Teemmekö sittenkin palveluksen isillemme ja äideillemme, kun annamme heidän vaipua dementian unohduksen maailmaan, pois luomastamme sekasorron maailmasta?

Voihan nenä, kuinka tyhmiä me oikein olemmekaan!

Markku Vuori