Onko suomalaisella psykopaatilla joitakin erityispiirteitä? osa 2

Onko suomalaisella psykopaatilla joitakin erityispiirteitä? osa 2

Miksi siis olen niin kiinnostunut tästä aiheesta ja miksi itsellenikin hämmästykseksi tiedän niin paljon näistä asioista? En ole psykologian enkä psykiatrian erikoistuntija, mutta olen ihminen, joka ehkä yhtenä miljoonista olen harhaillut siinä viidakossa, missä tieto ja kokemus sekoittuvat toisiinsa puurona, josta selvän tien näkeminen on tuskien ja vuosikymmenien etsiskelyjen jälkeen hahmottunut edes jollakin tavalla.

Mikä tekee näistä asioista niin vaikeita? Se, että ei niinkään ole kysymys tietoon perustuvista tutkimuksista ja asioiden hahmottamisesta, vaan ihmisyydestä, ihmisenä elämisestä, kokemisesta — yksinkertaisesti ihmisyydestä. Leikkaus usein onnistuu, mutta potilas kuolee, koska veitsi ja tuska eivät aina ole sitä miksi ne mielletään. Veitsellä haavoitetaan, tapetaan, veitsellä myös parannetaan, mutta harvoin kysytään, miksi veitsi yleensä ottaen on otettu käyttöön. Puhutaan veitsestä tai kirurgin välineistä, mutta jos ihminen olisi ajoissa otettu huomioon ihmisenä aivan toisella tapaa, tarvitsisiko ollenkaan niin paljon tutkistella veitsen vaikutusta?

Psykopatiaan liittyvät asiat ovat kaikki elämään liittyviä seikkoja. Siksi puhutaan helposti kylläkin oikeutetuista ja tarpeellisista asioista, mutta asian perusolemus hukkuu laajoihin tutkimuksiin ja selvityksiin. Hoidetaan oiretta, mutta ei ihmistä itseään kehona ja persoonana!

Me olemme tottuneet nauramaan tietyille asioille, kuten ensimmäisenä mieleeni tulevassa esimerkissä. Minulle on aina ollut yksi merkittävimmistä ohjelmista televisiossa "Pokka pitää" – sarja. En väsy katsomaan noita jaksoja yhä uudelleen ja uudelleen. En väitä, että sarjan Hyasintti olisi psykopaatti, vaan sanon kuten tri. Harekin, että tietyissä ihmisissä ja tapauksissa tulee hyvä kuva psykopaatin piirteistä, ilman että välttämättä olisi kysymys psykopaatista. On useita muitakin nimeltä mainitsemattomia sarjoja ja ohjelmia, joissa psykopaatin ominaisuudet aivan hyppäävät silmille kuvaruudusta, mutta koska me olemme tottuneet pitämään niitä elämään kuuluvina ja usein huvittavinakin, on koko todellinen kärsivä ihminen hukkunut muiden elementtien alle. Me nauramme Hyasintille ja Richardin alistuneelle ja huvittavan tuskaiselta näyttävälle kärsimykselle niin täydellisen ihmisen seuralaisena ja mukana elävänä. Kaikella on oma paikkansa, ja nauran yhä edelleen Richardin ilmeille ja päänpuisteluille, mutta meidän on varmaankin syytä katsella toista puolta näkemästämme.

Katsoin hiljattain suomalaisen mustavalkoisen elokuvan "Niskavuoren Heta", jossa Hetan mies tavattomasti muistuttaa "Pokka pitää" – sarjan Richardia. Tuo elokuva ei naurattanut minua oikeastaan missään kohden, vaikka yhteneviä seikkoja oli niin paljon, koska mieleeni on lähinnä jäänyt kuolemaa tekevä miesparka, joka itse asiassa saa kaiken tunnustuksen vasta lyhyinä hetkinä ennen kuolemaansa. Voidaan käytännössä sanoa, että Hetan empatian puute ja suuri määrä psykopaatin piirteitä ajaa miespoloisen ennenaikaiseen hautaan.

Kuten Nürnbergin oikeudenkäynnistä tehdyn elokuvan lopussa natsirikollisten kanssa keskustellut juutalaiskapteeni vastaa kysymykseen siitä, mitä pahuus on natseissa kuin muissakin, niin vastaan minäkin: pahuus on empatian puutetta. Emme tarvitse natseja tai muita rikollisia esimerkiksemme pahuudelle: tässäkin maassa empatian puute on uskomattoman laajalle levinnyt, koska niin tiedotusvälineet kuin teatterikin on meidät siihen totuttanut. Pahuus on pahuutta kaikkialla, ja mikä pahinta, nimenomaan seurakunnallisessa elämässä. Siksi kai olen niin kiinnostunut tästä kaikesta, koska en vielä milloinkaan ole kohdannut sellaista empatian puutetta normaalin väestön keskuudessa. Valhekaan ei tunnu ollenkaan niin pahalta maallisen kansan keskellä, kuin kristikansan keskellä! Valhe ja valehteleminen tuntuvat hyväksyttävältä ja elämään kuuluvalta asialta siellä, missä siihen on totuttu, mutta minä en ikinä tule tottumaan siihen, että seurakunnissa valehdellaan, kerrotaan muunnettua totuutta, enemmän kuin missään muualla!

Tri. Haren kirjassa ehkä päällimmäiseksi jää, tai ainakin minulla jäi se seikka, että psykopaatit ovat aivan mahdottomia valehtelijoita ja tarinaniskijöitä. Saman seikan olen havainnut neljäkymmenvuotisen toimintani aikana erilaisissa hengellisissä piireissä. Olen haastatellut lukuisia ihmisiä, ja suurin osa näistä kertoo saman asian. Yksi suurista kysymysmerkeistä tässä yhteydessä on se, mihin tri. Harekaan ei antanut vastausta: missä määrin nämä ihmiset itse uskovat kertomansa?

Suomen olosuhteissa olen tullut siihen tulokseen ainakin toistaiseksi, että suurin osa tuntemistamme psykopaateista on todellakin lahjakkaita valehtelijoita, ja osa heistä tiedostaa valehtelevansa. Puhun nyt vain siitä mitä tiedän lähinnä seurakunnallisten kokemusteni perusteella ja useiden haastattelujenkin pohjalta. Olen monen muun kanssa sitä mieltä, että tietyssä vaiheessa nämä psykopaatit täysin tiedostavat valehtelunsa, mutta koska uskomme vakaasti siihen, mitä kerromme kirjamme luvussa "Historian kirjat kirjoitetaan uudelleen", on hyväksyttävä se tosiasia useiden kohdalla, että mitä enemmän tapahtunutta todellisuutta muutetaan ja selitetään itselle sopivalla tavalla, sitä kauemmaksi ajaudutaan mielikuvituksen maailmaan, pois totuudesta.

Havaintojeni pohjana ovat siis suurimmaksi osaksi seurakunnalliset ihmiset. Tämä tuo mukanaan tietynlaisen vaikeuden ja toisaalta selvyyden näihin asioihin. Ns. uskovainen ihminen tietää valehtelemisen olevan väärin. Siitä huolimatta ns. hengellisissä piireissä puhutaan uskomattomassa määrin valheellisia ja vääriä asioita totuutena. En väitä että tämä tekee näistä ihmisistä psykopaatteja, mutta tämä piirre on heissä niin kuvaava ja usein kokonaisvaltainen, että siitä ei voi olla puhumatta.

Olen itse ollut lukemattomia kertoja tilanteissa, joissa seurakuntalainen puhuu täyttä soopaa käsi sydämellä ja vakuuttaa puhuvansa ainoastaan totuuden, vaikka olen täysin tietoinen asioiden todellisesta laidasta. Valehteleeko tämä ihminen häpeämättömästi, vai puhuuko hän vain vakaumuksestaan? Kokemukseni perusteella rohkenen väittää, että tällaiset ihmiset, ovat sitten psykopaattisia tai luonnehäiriöisesti käyttäytyviä, tiedostavat valheensa ainakin alkuvaiheessa, mutta kerrottuaan saman valheen tarpeeksi moneen kertaan, itsekin lopulta uskovat puhuneensa totta. Niinkin laajan kokemuksen perusteella kuin itselleni on kertynyt, olen todella huolestunut siitä kehityksestä, joka nyt vallitsee ns. kristillisessä maailmassa. Puheet ja teot ovat tavattomassa ristiriidassa keskenään, mutta aivan luonnehäiriöiselle ominaisella tavalla kaikki ahdistavat vastakkaisuudet ja ristiriitaisuudet hukutetaan valtavan puhetulvan alle. Siksikö monet seurakuntalaiset ovat niin puheliaita?

Uskovainen ei siis saisi valehdella, ja uskon tässä kohden olevan suuri ero siinä, puhummeko psykopatiasta vain tri. Haren kirjan perusteella, vai huomioimmeko kansalliset eroavaisuudet. Yhdysvalloissa on aivan oma identiteettinsä uskonnollisella rintamalla. Kanadasta en ole selvillä.

Tri. Hare toteaa useaan kertaan, ettei psykopatian synnylle ole vielä löydetty virallista ja selvää syytä. Kaikki on toistaiseksi arvailuja, mutta hän panee melko suuren painon geneettisille / perinnöllisille tai syntymästä saakka vaikuttaville seikoille. Hänen mielestään tietyillä lapsuuteen liittyvillä seikoilla ei välttämättä ole mitään tekemistä psykopatian kehityksen kannalta. Huomioikaamme se, että hän pääasiassa on suorittanut tutkimuksensa rikollisten parissa. TV-dokumentissa, jossa hänkin esiintyi, mainittiin ettei muita psykopaatteja ole ollut mahdollista tutkia. En ryhdy väittelemään tästä asiasta kenenkään kanssa, mutta uskon puhuvani totta väittäessäni, että tietyt seikat selvästi vaikuttavat jo olemassa olevan psykopatian kehitykseen ja sen saamaan luonteeseen. Siksi jokaisessa maassa vallitsevat olosuhteet ja kansallinen perintö vaikuttavat käsittelemämme asian kehittymiseen, joskaan ei ehkä itse perusolemukseen.

Koska uskovainen ei uskalla valehdella, antaa hän esittämilleen asioille oman selityksensä, joka ei missään suhteessa pienennä asian vakavuutta vaan päinvastoin. Jos ihminen tietoisena asian vakavuudesta, siis valistettuna persoonana, tekee jotakin vastoin sisäistä minäänsä ja vakaumustaan, tulee mielestäni kaikki katsoa sitäkin suuremmaksi rikkomukseksi. Tuomioistuimetkin määrittelevät tapauksia sen mukaisesti, mistä ihmisellä on ollut tieto. Tietoinen ja tahallinen rikkomus katsotaan vakavammaksi, kuin tietämättömyydessä tapahtunut teko.

Suhtauduin aikanaan hyvin varauksellisesti erääseen ammattilaiseen, joka esitti, että kaikki ihmisen sisäiset ristiriidat aiheuttavat suuria vaikeuksia, jopa ruumiillista sairastumista. Tänä päivänä olen hyvin vakaasti tämän näkemyksen puolestapuhuja, etenkin nähdessäni ja kohdatessani yhä enemmän sielullisesti rikkinäisiä ihmisiä, erikoisesti seurakunnallisista piireistä. Tämä sielujen rikkonaisuus on paljon laajempaa ja yleisempää kuin kukaan meistä on halukas näkemään ja myöntämään. Kaikki on peitetty tietynlaisten naamioiden ja kulissien taakse, niin että usein itse uhritkaan eivät ole tietoisia omasta pahoinvoinnistaan, koska heille koko ajan vakuutetaan kaiken kuuluvan asiaan: Kärsi, kärsi vaan, kirkkaamman kruunun saat!

Tämä on suorastaan jotakin raivostuttavaa, ja tuskin rohkenisin puuttua kaikkiin näihin asioihin, ellei sisimmässäni myllertäisi sellaisella tavalla pyhä viha kaikkea tätä väärää uskonnollisuutta vastaan. Meidät on suorastaan aivopesty näkemään vain tiettyjä asioita ja toisaalta sulkemaan silmämme mitä räikeimmiltäkin epäkohdilta. Meille on opetettu, että ristiriitaiset ja rikkovat asiat kuuluvat toimenkuvaan ja ovat meille vain koulutukseksi. Kuitenkin ihminen sisimmässään tietää totuuden, ja jälleen kohtaamme tuon tekijän: sisäinen ristiriita synnyttää lisää ristiriitaa, ja jossakin vaiheessa ruumis alkaa oireilla sisäisten ristiriitaisuuksien johdosta. Ehkä kaikkein rikkinäisimmät ihmiset löydämme juuri sieltä, missä tulisi olla vain entisiä rikkoutuneita, mutta nyt eheytyneitä persoonia: seurakunnasta!

Seurakunnista on omalta osaltaan tullut psykopaattien temmellyskenttiä, niin että näitä nimityksemme alaisia ihmisiä on jokaisella tasolla, hallinnosta rivikansalaiseen asti. Jos aikaa on vähän ja muutamalla sanalla pitäisi kuvailla luonnehäiriötä, minä henkilökohtaisesti kuvaan psykopatian perusolemuksen seuraavasti: "Se on väärää vallankäyttöä!" Seurakunnissa tätä on aivan tavattomasti, mutta aivan kuten olemme tottuneet nauramaan Hyasintille, samoin me pidämme tiettyjä seurakunnassa vallitsevia asioita hengellisinä omalaatuisuuksina tai fanaattisuutena. Hyväksyntä on vähä vähältä annettu yhä uusille kielteisille ja ihmistä ja persoonallisuutta rikkoville asioille, niin että olemme päätyneet tilanteeseen, joka on suorastaan raivostuttava, jos näin saa asian julkituoda. Tietynlainen määrä vihaa on tarpeen että joku puuttuu näihin asioihin!

Kohtaamme siis melkoisen problematiikan puhuessamme valheellisuudesta, koska erilaisissa olosuhteissa valheen peittämiseksi tarvittavat keinot vaihtelevat suuressa määrin. Perusseikka lienee kuitenkin, että tässä kohden valmistuu selityksen maailmanmestari toisensa jälkeen, ja pidemmän päälle tuottaa vaikeuksia erottaa todellinen psykopaatti todellisesta valehtelijasta.

Aikanaan yksi psykopaatti raivosi siinä määrin, että puoliso ei voinut muuta kuin työntää sormet korviin ja istua pöydän ääressä odottaen raivon päättymistä. Huutaja huusi aikansa, mutta kun toinen ei näyttänyt pystyvän kuulemaan mitään, meni tämä toisen luokse ja iski nyrkillä päähän sellaisella voimalla, että uhri joutui vuorokaudeksi sairaalaan. Uskovaisessa perheessä! Kun puoliso sitten tuli kotiin vaivaisena, hämmästeli lyöjä tapahtunutta käsittämättä ollenkaan miten kaikki oli voinut mennä siten. "Minä vain halusin sinun sormesi pois korvista", kuului viaton selitys!

Kertomustemme Maija tai Jussi saattoivat tehdä aivan samankaltaisia asioita. He saattoivat iltamyöhällä pitää sellaisen raivokohtauksen, että naapurit tulivat soittamaan ovikelloa, mutta seuraavana päivänä kysyivät puolisoltaan: "Eikö meillä ollutkin eilen ihan mukavaa?" Huuto oli saattanut seurata muutaman tunnin kestänyttä yhteistä lemmiskelyä, ja nyt seuraavana aamuna huuto ja mahdolliset korvapuustit olivat kuin pois pyyhityt mielestä.

Tämänkaltaisia kertomuksia kuulee ainakin puolelta tapauksia, ja juuri tässä kohden joutuu todella kysymään ovatko nämä ihmiset näin suuria valehtelijoita, vai ovatko he todella unohtaneet kaiken negatiivisen, itselleen epäedullisen? Ainakin toistaiseksi olen vakuuttunut siitä, että suurin osa näistä ihmisistä on ajautunut niin pitkälle historian uudelleen kirjoittamiseen ja totuuden pakenemiseen, että suomalainen melankolisen perussävyn omaava persoonallisuus mielellään turvautuu kaiken kieltämiseen, eli ei kestä kohdata tapahtunutta todellisuutta. Kenelle tahansa kehittyy näissä olosuhteissa kieltävä reaktio, jota kutsutaan täydelliseksi torjunnaksi — aivan kuten tietokone olisi ohjelmoitu pyyhkimään kaikki laskut koneen muistista, ja lisäämään saataviin pari nollaa lisää!

Uskon, että suomalaisessa luonnehäiriössä on melkoinen määrä epävarmuutta ja itsetunnon puutetta amerikkalaiseen psykopatiaan verrattuna. Suomalainen psykopaatti joutuu pönkittämään omaa egoaan huomattavasti enemmän kuin amerikkalaisen luonteen omaava toverinsa. Olin sanoa että amerikkalaisilla psykopaateilla on enemmän kansallistuntoa ja isänmaallisuutta, mutta Haren kirjan mukaan psykopaatti ajattelee vain itseään ja omaa parastaan. Toisaalta, jos tällainen ihminen ei ole kovin isänmaallinen, on hän mahdollisesti kansallisuustuntoisena sitäkin itsevarmempi.

Kuinka paljon eri kansallisuudet poikkeavat toisistaan käytöksen ja luonteen perusteella on joidenkin mielestä kiistanalainen seikka. Jos väitän meillä suomalaisilla olevan aivan erikoisia piirteitä, kerron väitteelleni tueksi erään asian.

Amerikkalaisilla on aivan omanlaisensa suhtautuminen aseisiin, mikä ilmenee jo tri. Haren kirjassakin rivien välistä. Entä sitten Sveitsiläiset? Voisimmeko ajatella tapojen vaihtamista suuremmassa määrin?

Vierailin usein Sveitsissä monissakin perheissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, kuinka erään perheen poika esitteli minulle rynnäkkökiväärinsä, joka hänellä aina oli kotona silloin kun hän ei ollut asepalveluksessa. Ihmettelin asiaa mutta totesin, ettei hänellä kai ollut ammuksia siihen. Mutta totta tosiaan, hänellä oli kuulemma peltirasiallinen ammuksia, armeijan antamana! Voitaisiinko ajatella, että suomalaisilla asevelvollisilla olisi rynnäkkökivääri eteisen komerossa panoksineen päivineen? Kuinka moni sadasta suomalaisesta olisi tämän kannalla? Ehkä kolme prosenttia, eli juuri se määrä, mitä uskotaan psykopaatteja olevan maassamme. Tri. Haren arviota kahdesta prosentista pidän alimitoitettuna.

En tiedä onko oikein ottaa tällainen seikka esiin puhuttaessa ihmisten ja kansallisuuksien erilaisista luonteista, mutta tuntien niin monta sveitsiläistä henkilöä ja vierailtuani ainakin sata kertaa Keski-Euroopassa, olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että psykopatian ongelma maassamme on omaa luokkaansa. Mikä sen aiheuttaa, jos kerran lapsuuden kokemuksilla ei ole siihen suurta merkitystä (Hare)? Jos persoonallisuutta rikkovilla tekijöillä ei ole ratkaisevaa merkitystä (itse en yhdy siihen ainakaan toistaiseksi, pitäytyen Eurooppalaisten alan ihmisten käsityksiin), niin on kuitenkin suuri merkitys kansallisella identiteetillämme.

Muutkin maat ovat olleet miehitettyinä tai vieraan vallan alaisina, mutta olisiko pitkä talvi ja sen pimeys yhtenä syynä siihen, että suomalaisia vaivaa tietynlainen melankolisuus? Yksi yleisesti hyväksytty selitys on viime sotamme, jossa pamahti lukemattomia kertoja, eikä kukaan järjestänyt terapiaa pamausten keskellä olleille, saati sitten sureville ja kotona odottaville vaimoille. Martti Paloheimon kirja "Suomalaisen lapsuuden haavat" mielestäni suuressa määrin antaa osaselityksen sille puolelle isien perintöä, mistä moni nykysuomalainen vielä nauttii.

Erityispiirre, josta ei juurikaan ole kirjoitettu, on suomalaisen psykopaatin ominaisuus tietyillä elämän alueilla ja tietyissä tilanteissa takautua jopa kolmevuotiaan tasolle. Suurin osa haastattelemistani ihmisistä on havainnut tämän puolen, jota tuskin on laajemmin pantu merkille. En väitä että nämä ihmiset olisivat kolmevuotiaita, tai 8-10 vuotiaita, ei edes teini-ikäisiä, vaan he käyttäytyvät rajatuissa tilanteissa KUIN pienet lapset.

Onko suomalaisella psykopaatilla joitakin erityispiirteitä osa1

Onko suomalaisella psykopaatilla joitakin erityispiirteitä, vai ovatko kaikki psykopaatit kaikkialla maailmassa aivan samanlaisia?

Psykopatia / narsistinen persoonallisuushäiriö / narsistinen luonnehäiriö

Kirjoitin ensimmäisen kirjani tilanteessa, jossa suomenkielellä oli olemassa yleisesti tunnetusti vain Raimo Mäkelän "Naamiona terve mieli- miten kohtaan luonnehäiriöisen". Kirja tuotti minulle suurta iloa sen johdosta, että näin vakavasta asiasta puhutaan tässäkin määrin. Surua tuotti kuitenkin se, että jatkuvasti törmäsin ammattilaisiin ja aivan kadun miehiin ja naisiinkin, jotka suhtautuivat erittäin varauksellisesti papin kirjoittamaan kirjaan. Kirja ei selvästikään ole "ammattilaisen kirjoittama", joten selvää kantaa ei tarvitse siten ottaa!

Kirjoitin siis kirjaani tilanteessa, jossa yleisen näkemyksen mukaisesti tätä asiaa ei ollut olemassakaan. En ollut lukenut muita alan kirjoja ainakaan suuremmassa määrin, mutta tietyt asiat alkoivat herättää sisimmässäni melkoista kuohuntaa silmieni lopullisesti avautuessa sille tilanteelle, joka vallitsee maassamme — on vallinnut niin kauan kuin voin muistaa.

Kokemukseni seurakuntatyössä olivat herättäneet vastustamattomia tunteita ja kysymyksiä, jotka pari vuotta sitten alkoivat saada aivan kouriintuntuvan muodon sisimmässäni. Tämä ahaa-elämys oli vertaansa vailla, ja vaikka pitkitin asiaan paneutumista, oli minun yhtäkkiä pakko laittaa paperille niin paljon kuin mahdollista.

Yksi surullisimmista asioista alusta pitäen oli todeta, että mielenterveysalallakin vallitsee aivan sanoinkuvaamaton kateuden henki. Sitä ei voi kutsua millään muulla sanalla. Selitän hiukan kokemuksiani.

Kun ensimmäinen kirjani oli valmiina 2002, pakkasin reppuni täyteen ja vierailin lähes kaikissa pääkaupunkiseudun mielenterveyteen liittyvissä yhdistyksissä antaen muutaman kirjasen jokaiseen toimistoon. Kirja sinänsä ei aiheuttanut ongelmia, vaan se, että olimme perustaneet oman yhdistyksen tämän työn tekemiseksi. Asia nähtiin melko pitkälle vain kilpailevana yrityksenä, niin että ainakaan toistaiseksi ei ole ollut nähtävissä halua ohjata tämän ongelman kanssa painivia ihmisiä kääntymään meidän puoleemme.

Mielenterveysalalla työskentelevät terapeutit ja jonkin kaltaiset ammattilaiset tervehtivät minua ystävällisesti ja ottivat vastaan kirjan, mutta eivät myöhäisemmilläkään tapaamiskerroilla olleet halukkaita aloittamaan minkäänlaista ajatustenvaihtoa asiasta. (Nyt syyskuussa 2004 on jo useampiakin terapeutteja, jotka käyttävät työssään kirjojamme ja kehottavat potilaitaan lukemaan ne.)

Korkeamman tason ammattilaisista ei yksikään ole ollut halukas keskustelemaan asiasta, tai antamaan edes pientä kommenttia.

Uskon meidän olevan tekemisissä asian kanssa, jossa kenelläkään ei ole varaa röyhistää rintaansa ja ajatella olevansa alansa huippu ja osaavansa kaiken ilman toisten neuvoja. Ihmisten hädän tulisi olla ensimmäinen liikkeelle paneva voima kaikessa auttamistyössä, ei oman maineen ja kunnian etsiminen, ei edes jonkinasteisen itsetehostuksen löytäminen.

Ymmärrän asian vakavuuden ja sen, ettei tietoa ole ollut riittävästi oikeanlaisen keskustelun herättämiseksi. En siten ihmettele varauksellisia asenteita sitä kohtaan, että yhtäkkiä joku maallikoksi katsottava nostaa asian esiin ja kirjoittaa jopa kirjoja — uhrien näkökulmasta. Tämä parin vuoden aika on kuitenkin osoittanut, että olemme nostaneet esiin seikkoja, joita kukaan ei ole halunnut tai pystynyt kumoamaan tai asettamaan kyseenalaiseksi. Sadat uhrit ovat ottaneet yhteyttä, ja kirjojen vastaanotto on ollut mitä myönteisin, useiden todetessa: "Jokainen sanakin pitää paikkansa. Tämä on kuin suoraan omasta elämästäni. Kuinka sinä olet voinut tietää kaiken tämän?"

Kuten kirjoissani mainitsen, minä en ole lukenut alan kirjallisuutta, osittain tarkoituksellisestikin, vaan olen lukenut ihmisiä, tapahtumia. Olen kirjoittanut siitä, mitä itse olen kuullut, nähnyt, kokenut, mikä on syöpynyt sisimpääni osittain tuskana, osittain ahaa-elämyksenä.

Antaessani eteenpäin ensimmäisiä kirjasia mieleni oli osittain pelokas, koska tietynlainen pikku- tai iso paholainen kuiskutteli korvaani: "Olet aivan hullu kun tällaiseen asiaan puutut! Se ei kuulu sinulle ollenkaan, koska sinulla on muita tehtäviä. Kirjoittamasi saattaa pitää paikkansa muutaman ihmisen kohdalla, mutta että menet julkisuuteen tällaisten asioiden kanssa…!"

Minulla ei ole varaa kerskailla eikä se ole tarkoituksenikaan. Mutta koska mieltäni kuohutti se seikka, että tätä asiaa ei ole olemassakaan useimpien ihmisten mielestä, varsinkaan ei erilaisten seurakuntalaisten mielestä, halusin kertoa kaikesta siitä mikä itselleni oli tullut merkittäväksi — siksi minulla ei ole ollut tarjota edes jonkinlaista lähdekirjallisuusluetteloa. Näen erittäin arvokkaaksi sen seikan, että omat havaintoni ovat niin samankaltaiset muiden kirjoittajien kanssa, vaikka emme ole toisistamme mitään tienneetkään. Asian on siis pakko olla olemassa, jos useampi henkilö on sen havainnut ja kertonut siitä yhtäpitävästi, joskin ehkä eri sanoilla ja eri nimikkeitä käyttäen.

Koska Raimo Mäkelä kirjassaan käyttää sanaa luonnehäiriö, katsoin parhaaksi käyttää samaa käsitettä, vaikka näyttää nyt siltä, että yleinen käytäntö maassamme suosii käsitettä persoonallisuushäiriö ja persoonallisuushäiriöinen. Puhumme selvästikin samasta asiasta, mutta suurin vaikeutemme näiden käsitteiden kohdalla on niiden aiheuttama sekaannus yleisön joukossa.

Maassamme vieraili 23. – 24.08.2004 kanadalainen maailmankuulu filosofian tohtori ja psykologi Robert D. Hare, joka luennoi Helsingissä kahtena iltana otsikolla: "Käärme liituraidassa". Hän on kirjoittanut nyt suomeksi ilmestyneen kirjan "Ilman omaatuntoa", joka on saatavissa ainakin "Akateemisesta kirjakaupasta". Hän on neljäkymmentävuotisen kokemuksen perusteella, työskenneltyään niin paljon lähinnä vankiloissa olleiden psykopaattien parissa, laatinut niin kutsutun PSYKOPATIAN PIIRRELISTAN. Tämän johdosta häntä voitaneen pitää ehkä merkittävimpänä alan ihmisenä.

Tuo kirja on nyt ensimmäinen ammattilaisen kirjoittama alan teos, jonka kokonaisuudessaan olen käynyt lävitse ja suosittelen sitä kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi. Minulla ei maallikkona ole varaa arvostella hänen mielipiteitään, ja yhdyn hänen ajatuksiinsa melko täydellisesti, ja jos itse esittämäni asiat jossakin määrin eivät näytä olevan sopusoinnussa joidenkin hänen näkemystensä kanssa, katson olevan kysymyksen vain erilaisesta näkökulmasta.

Minulla oli väliajalla mahdollisuus vaihtaa muutama sana hänen kanssaan ja kerroin työmme keskittyvän psykopaattien uhrien auttamiseen, ja mainitsin myös kirjoistani. Hän pahoitteli sitä että ne ovat vain suomeksi, koska hän olisi halunnut luoda ainakin silmäyksen niihin. Merkittävää on mielestäni se, kuinka hän hyvin surulliseen sävyyn totesi: "Uhrit on melko täydellisesti unohdettu. On hyvä että tällaisia yhdistyksiä perustetaan!"

Hän kysyi luentojen aluksi, mitä käsitettä maassamme käytetään psykopatiasta, ja vastaukseksi annettiin sama kuin mitä hän käyttää työssään: "narsistinen persoonallisuushäiriö". Pääasia ei ole se, mitä nimitystä käytämme, mutta sydämessäni on suru tavallisten maallikoiden kannalta. Ammatti-ihmiselle ei ole vaikeata luoda kokonaiskäsitettä, mutta erilaisten samalle asialle annettujen nimikkeiden kirjo on melkoinen este todella asiallisen mielikuvan muodostumiselle kansan keskuudessa. Kirjassaan Robert D. Hare korostaa sen tärkeyttä, että tieto psykopatiasta lisääntyisi. Tieto tietona on hyvä, mutta siihen liittyy aina myöskin oikeanlainen ymmärrettävyys ja selvyys.

Kun maallikkoasemaani on arvosteltu näin merkittävään asiaan puuttumiseni johdosta, olen todennut useille, saaden vastaukseksi myöntymisen ja kauniin hymyn: "Koulutus tässä iässä voisi olla minulle hyödyksi siinä mielessä, että olisin kykenevä kertomaan asiasta sellaisella tavalla, että se olisi vaikea ymmärtää!"

Olen siis positiivisesti yllättynyt siitä, kun näin korkea-arvoinen henkilö esiintyi niin nöyrällä ja hauskallakin tavalla, että yksinkertaisinkin kuulija ymmärsi hänen sanomansa, edellyttäen tietenkin että osasi englantia. Kirja on kirjoitettu aivan maallikoitakin ajatellen. Ainoana kommenttina, joka voitaisiin luokitella arvosteluksi, kiinnittäisin huomiota siihen, että luennot niin kuin kirjakin tukeutuvat lähes täydellisesti Pohjoisamerikkalaiseen rikollisuuteen, eli kriminaalipsykologiaan. Silti asiat pitävät paikkansa myös meidän maassamme ja maamme psykopaattien kohdalla, ehkä pienin sävyeroin, koska omalta kohdaltani olen täysin vakuuttunut siitä, että kussakin maassa psykopaattien käytökseen ja olemukseen vaikuttavat kansalliset piirteet.

Minä ja yhdistyksemme katselemme samoja asioita, vain hiukan eri suunnasta. Avainajatus on oikeastaan siinä, mitä tri. Hare itse minulle sanoi: "Uhrit on melko täydellisesti unohdettu!" Me edustamme siis tätä puolta, ja se oikeuttaa jossakin määrin, ei arvostelemaan, vaan pyytämään erilaisia näkökantoja tietyille asioille. Uhri siis ehdottomasti näkee asiat eri valossa kuin alan ammattilainen.

Mitä tulee erilaisiin nimityksiin ja niiden minussa aiheuttamiin ristiriitoihin, sallittaneen minun kertoa jotakin taustaksi tälle jonkinlaiselle ristiriitaisia tunteita herättävälle nimikirjolle. Noiden esitelmien aikana Robert D. Hare esitti aivan sopivassa määrin leikillisiä kommentteja ja yleisölle annettiin mahdollisuus keksiä parempi nimitys psykopaatille, ja valkokankaalle heijastettiin yhtenä ehdotuksena "Bastard". Ongelma ei siis ole vain itseni kohdalla, vaan yleisesti on nähtävissä tietynlainen problematiikka, mitä erilaiset nimitykset aikaansaavat, luonnehäiriö, persoonallisuushäiriö, minävaurio, psykopatia.

Juuri sinä päivänä kun oli Robert. D. Haren yleisöluento, tapasin henkilön, joka luuli yhdistyksemme tarkoituksen olevan persoonallisuushäiriöisten auttaminen ja heille tarkoitettujen ryhmien perustaminen. Hän kertoi kärsineensä persoonallisuushäiriöstä koko elämänsä, mutta nyt pitkäaikaisen terapian johdosta hän koki olevansa aivan tervehtymisen kynnyksellä. Keskustelin hänen kanssaan parin tunnin ajan ja tapaamisesta jäi miellyttävä jälkimaku. Hän siis oli persoonallisuushäiriöinen.

Olin menossa psykopatiaa koskevalle luennolle ja mieleni oli melko ristiriitaisten tunteiden vallassa. Olin juuri keskustellut mitä miellyttävimmän henkilön kanssa, joka tiedosti ongelmansa ja oli melkein täysin tervehtynyt hyvän terapian ansiosta, eikä ollut kenellekään vaarallinen. Nyt sitten luennolla todettiin jälleen kerran, että puhumme "narsistisesta persoonallisuushäiriöstä", joka aikaansaa sellaisen määrän kärsimystä ja tuskaa ja pelkoa lähimmäisissä. Näillä ihmisillä ei tri. Harenkaan mukaan ole mahdollisuutta muuttumiseen, sillä toistaiseksi ei ole olemassa asiallista hoitomuotoa. Kaikki hoito on vain pahentanut psykopaattien rikollisuutta. Sanan "narsistinen" lisääminen tekee siis pelkästä persoonallisuushäiriöisestä saalistajan, predatorin! Ymmärrettäneen nyt niitä henkilöitä, jotka ovat halukkaita palauttamaan yleiseen käytäntöön käsitteen "psykopaatti"!

Tohtori Haren luentojen yhteydessä selvisi, että maahamme on perustettu uusi yhdistys narsistien uhrien auttamiseksi. Paikalla oli myös suuri määrä julkisen sanan edustajia, niin että asiasta pakostakin tullaan puhumaan entistä enemmän tulevina päivinä.

On tärkeätä tietää mahdollisimman paljon psykopatiasta ja sen aiheuttamista ongelmista, mutta nyt meillä ei ole varaa samaan virheeseen kuin mihin hyvin laajasti on syyllistytty yleisessä mielenterveystyössä — anteeksi vain! Vanha sanonta kuuluu: "Leikkaus onnistui hyvin, mutta potilas kuoli!" Vuosien ajan on jo puhuttu psykopatiasta tai luonnehäiriöstä / persoonallisuushäiriöstä, mutta huomio on kiinnittynyt liikaa ongelmaan ja ongelman aiheuttajaan, sillä ihmismieli on tottunut tietynlaisiin perusolettamuksiin. Aivan kuten onnettomuuspaikalla suurinta kauhua ehkä herättää jonkun vammautuneen kova tuskanhuuto, niin että kokemattomat auttajat rientävät aina sinne mistä suurin ääni kuuluu, uskoen siellä olevan suurimman hädän.

Todellisuus on kuitenkin se, että suurin hätä on sen uhrin kohdalla, joka ei anna mitään merkkiä itsestään. Siten auttajat ovat tempoilleet erilaisten näkyvien ja kuuluvien merkkien perässä sinne tänne, aikaansaaden toki lievitystä ja apua monille, mutta suurimmassa hädässä olevat on unohdettu, kuten tri. Harekin totesi.

Tri. Haren kirja tulee palvelemaan omalla paikallaan ja kattaa melko laajasti oman alansa. Tärkeintä on nyt kuitenkin kiinnittää huomiota siihen psykopatian puoleen, joka meidän maassamme aiheuttaa kätkettyä ja julkisuudelta salassa pysyvää kärsimystä. Sen esiin tuominen edellyttää ensisijaisesti huomion kiinnittämistä niihin psykopatian piirteisiin, joita asian luonteeseen liittyen ei liiemmälti ole kerrottu ammattipiireille, vaan uskallettu paljastaa vain ystäville ja läheisille.

Sain itse kokea sanoinkuvaamatonta painostusta ja persoonallisuutta tuhoavaa vaikutusta noin kolmenkymmenen vuoden ajan, joten olen sen koulukunnan edustaja, joka uskoo parempaan tulevaisuuteen, mutta ei vähättele koetun merkitystä. Jos haavat parantuvatkin, tietynlaiset arvet jäävät pitkäksi aikaa, useille loppuelämäksi. Yhdyn Tommy Hellstenin ajatukseen, että tämänkaltaisia vuosikymmenet kokeneet ihmiset joutuvat tietyssä määrin työstämään näitä asioita koko loppuelämänsä ajan, ikävä kyllä. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö elämänlaatu olisi parantunut huimaavasti.

Itsetuntoni oli ehkä yksi haavoittuneimmista osista persoonallisuuttani, johtuen sanoinkuvaamattomasta ajojahdista ja painostuksesta, josta vain osasia rohkenen vähä vähältä paljastaa. Siksi sisimmässäni on jatkuvasti ollut, tarpeettomasti kyllä, pelko jälleen kerran kohtuuttoman arvostelun kohteeksi joutumisesta. Tältä pohjalta suotakoon minulle ilo ja kunniakin kerrankin elämässäni todeta nähneeni asiat juuri sellaisena kuin ne ovat. Jos olisin esittänyt jotakin täysin paikkansa pitämätöntä, olisi siitä jo syntynyt tavaton poru ja meteli. Haavoittuneelle itsetunnolle on balsamia se, kun lukemattomat ihmiset ja piirit ovat julkituoneet kiitollisuutensa sen johdosta, että olen näistä asioista puhunut ja kirjoittanut, voimatta tukeutua keneenkään toiseen tai hänen mielipiteisiinsä. Käytäntö näyttää olevan paras kouluttaja nimenomaan tällä alueella!

Miksi olen niin kiinnostunut kyseisestä aiheesta? Miksi kaikki tuntuu niin tutulta ja selvältä? En ole sitä mistään lukenut, enkä ole kuullut kenenkään puhuvan siitä, mutta uskon olevan mitä suurimman merkityksen tätä aihetta tutkistellessamme sillä, että näemme tietynlaisen kaksisuuntaisuuden puhuessamme psykopatiasta. Näyttää siltä, että olen nyt itse siirtynyt käyttämään sanaa psykopatia!

Olen nostanut esiin ajatuksen luonnehäiriöstä ja luonnehäiriöisestä käyttäytymisestä, millä tarkoitan sitä, että luonnehäiriöinen, eli psykopaatti käyttäytyy juuri olemuksensa mukaisesti, eli ajaa omilla totunnaisilla raiteillaan elämänsä alusta sen loppuun asti, kykenemättä siirtymään yleisesti hyväksytylle raiteelle. Ihmisen ei kuitenkaan tarvitse olla psykopaatti, vaikka hänestä havaitaankin useita psykopaatin ominaisuuksia tai käytöstapoja. Hän vain käyttäytyy "kuin luonnehäiriöinen!"

Useat uhrit on luokiteltu epävakaiksi persooniksi, psykoottisiksi, skitsofreenisiksi, riippuvaisiksi persoonallisuuksiksi jne. pinnallisen ja lyhytaikaisen diagnosoinnin perusteella. Tässä juuri on ongelmamme ydin. He ovat eläneet olosuhteissa, jotka aikaansaavat tietynlaisen reaktion uhrissakin, joka ei enää jaksa säilyttää minuuttaan ja omaa persoonallisuuttaan, vaan alkaa säröillä henkisen ja ruumiillisenkin väkivallan kohteena. Hänet mahdollisesti on jo eristetty ulkomaailmasta ja ulkopuolisista vaikutteista, mikä on hyvin yleistä psykopaatin uhrien kohdalla. Ainoa peili johon hänen sallitaan katsoa, tai johon hänellä on mahdollisuus katsoa, on henkistä väkivaltaa suorittava henkilö. Onko siis ihme jos hän pakostakin omaksuu persoonallisuuteensa seikkoja, jotka kuin aivopesuna ympätään häneen vastoin parempaa tietoa ja omaa tahtoa? Tukholman syndrooma!

Kesän jälkeen

20.09.2010

Takanamme on ainutlaatuisen kuuma ja mieleen jäävä kesä. Olen aina nauttinut kesän lämmöstä ja auringonpaisteesta, mutta ns. helteiset ilmat ovat aina tuntuneet melko raskailta fysiikkani puolelta, joten hiukan sateisetkin ilmat ovat tuntuneet paremmilta kuin liiallinen kuumuus. Nyt paahdetta oli yötäkin myöten siinä määrin, että liikkuminen jäi vähille, ja siitäkö syystä osaltaan ainakin sydämeni alkoi lyödä ylimääräisiä lyöntejä. Ajoittain piti kävellessä pysähtyä vetämään henkeä, kun eräänlainen huimaus alkoi tuntua. Meiltä ei useinkaan kysytä mistä pidämme, ja siksi jouduin pari viikkoa sitten aloittamaan Marevan - lääkityksen.

Aamulla juuri herättyäni soitti ahdistunut naisihminen, jolla oli ongelmia oman sisarensa kanssa. Parin keskustelukerran jälkeen psykologin kanssa oli henkilömme kuullut mieltä rauhoittavat sanat tämän suusta, mutta sitten uusintakäynnillä oli psykologi suorastaan vetäissyt maton potilaansa alta. Psykologin mieli oli muuttunut kai lähinnä muiden paikkakunnan auttajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella! Hän oli tiennyt enemmän kuin mitä potilaamme oli kertonut, eli sisar oli käynyt keskusteluja jonkun toisen terapeuttisen henkilön kanssa, ja nyt tietoisesti tai tietämättään tämän henkilön psykologi toi esiin tämän tietämyksen vastoin kaikkea mielenterveyden etiikkaa rienaten!

Olemme törmänneet aikaisemminkin vastaavanlaisiin ongelmiin, mutta ei ehkä näin räikeisiin. Psykologi oli siis ensimmäisillä kerroilla luonut itselleen aivan oikeanlaisen kuvan potilaansa ongelmista, ja antanut oikeat ohjeet ja rauhoittanut potilaan mielen. Potilas oli siis nähnyt ja kokenut kaiken oikealla tavalla, ja hänen tulikin välttää kontaktia ahdistavaan sisareensa. Mutta jossakin tilanteessa, mahdollisesti työnohjauksessa, oli psykologi kuullut kollegaltansa sisaren kanssa käydystä keskustelusta, ja oli siten muuttanut mieltänsä. Mikä oli hänen potilaansa osuus sisaren ahdistukseen? Mitä oli potilas tehnyt väärin?

Tämä tapaus jälleen kerran tuo esiin ongelmamme laajuuden ja erikoislaatuisuuden. Psykologi oli ensimmäisillä käynneillä yhtynyt potilaan käsityksiin ja todennut kysymyksen olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Oireet olivat niin yksiselitteiset ja selvät, että lopputulokseksi tuli ainoan mahdollisuuden olevan välttää yhteydenpitoa ahdistavaan henkilöön. Hyvä tähän asti! Mutta miksi psykologin mieli muuttui sellaisella tavalla? Ainoa selitys voi olla rajallisessa ymmärryksessä ongelmamme suhteen. Eräänlainen psykiatrian paradigma on käsittämättömällä tavalla juurtunut ammattikunnankin mieliin, vaikka sille ei ole mitään todellisia perusteita ja todisteita. ”Molemmissa osapuolissa täytyy olla syytä ongelmiin!” ”Kukaan ei riitele yksikseen!” ”Molempia osapuolia täytyy kuulla tasapuolisesti!”

Nämä niin syvällisesti omaksutut seikat soveltuvat mielenterveystyöhön yleisellä taholla, mutta kun puhumme narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, osoittaa niihin pitäytyvä oikeastaan täydellisen tietämättömyytensä asian suhteen. Hän ei ole vielä mieltänyt asian ydintä ja perusongelmaa. Käsittelemämme sairauden ydin on niin suuressa määrin ongelmapersoonassa, ettei sitä yleinen psykiatria laajemmassa määrin ole vieläkään tiedostanut. Ongelmien ja ristiriitojen syntyminen näissä tapauksissa ei perustu normaaliin inhimilliseen käytökseen ja totuttuihin ihmissuhteisiin, vaan kaikki tapahtuu käsittämättömässä määrin vain sairaan sisimmässä, sisäisistä yllykkeistä ja virikkeistä lähtien.

Loppujen lopuksi ulkoisten tekijöiden vaikutus on melko merkityksetön kokonaisuutta ajatellen. Niillä toki on merkitystä, mutta eräänlainen sisäinen rakenne, tieto- ja tunnerakenne on niin käsittämätön ja erikoinen, että se omalla toiminnallaan ja vaikutuksellaan mitätöi ja kumoaa kaiken ulkoisen informaation. Kaikelle annetaan sisäisen prosessorin ja ohjelmoinnin mukainen selitys ja kuvaus, normaalille ihmiselle käsittämättömällä tavalla. Ei siis ole mikään ihme, että ainoat todelliset asiantuntijat tulevat niistä piireistä, jotka laajemmassa määrin ovat viettäneet elämäänsä näiden sairaiden läheisyydessä!

Useimmat kuitenkin ovat tämän ”läheisyyden” vaikutuksesta siinä määrin rikkoutuneet ja henkisesti hajonneet, ettei heillä ole voimaa tulla esiin tämän asian kanssa. Kysymys on paljon vakavammasta asiasta kuin alkoholistin kanssa eläminen.

Olen useaan otteeseen puhunut ongelmiemme ja ahdistustemme alkuperästä. Useimmilla vaikeuksillamme on ihmiskasvot, eli kärsimystemme taustalla useimmiten on joku ihminen, joka on kohdellut meitä väärin. Tämä vääryys on tapahtunut joko kotona tai ihmissuhteissa myöhemmän elämän varrella. Vain harvat ongelmistamme ovat sisäsyntyisiä, eli perinnöllisiin seikkoihin perustuvia. Siten voimme sanoa, että suurin osa mielenterveysongelmista perustuu kokemiimme negatiivisiin asioihin jonkun ihmisen taholta. Varsinainen romahtaminen on todellisuudessa kuin vedellä täyttyvä vene. Me näemme liian usein vain viimeisimmän aallon tai laidan keikautuksen, joka täyttää veneen ja saa siinä istuvan joutumaan veden varaan. Me olemme liian laiskoja ja omahyväisiä nähdäksemme vaivan paneutua yksittäisiin tapauksiin ja niihin merkittäviinkin tekijöihin, jotka ovat aikaansaaneet ensimmäisen vuodon ihmiselämän veneessä.

Jokainen ihminen on kuin pieni maailmankaikkeus, jota emme koskaan pohjaan asti pääse ymmärtämään. Siksi elämän katastrofeja ei tule tulkita liian suppeasti ja näkyvimpien tekijöiden pohjalta. Usein pienillä, näkymättömillä asioilla taustalla, on loppujen lopuksi suurempi merkitys lopputuloksen kannalta, kuin selvästi havaittavilla seurausilmiöillä.

Me olemme siis hyvin usein ongelmia toinen toisellemme. Nykyisessä maailmassa olemme niin tottuneita tähän ajatteluun, ettemme enää narsistisuudessamme omaa kykyä asettua kärsivän kanssamatkaajamme asemaan. Mikä sitten on niin erikoista ongelmakentällämme? Onhan samankaltaisia vaikeuksia koko mielenterveyden kentällä, eikä kukaan meistä ole täydellinen, vaan olemme kaikki vajavaisia ja puutteellisia! Uskallamme väittää, ettei millään muulla ongelma-alueella siinä määrin invalidisoida ihmisiä. Me emme puhu mistään ihmissuhdeongelmista, vääristä käsityksistä tai hiertävistä ihmissuhteista. Me puhumme tämän ajan vakavimmasta mielenterveyden ongelmasta, joka invalidisoi tsunamin tavoin ympäristössään olevia ihmisiä aivan omalaatuisen aaltovaikutuksensa välityksellä. Suurimmat kärsijät ovat lähinnä, mutta tämä aaltoliike leviää ympäristöönsä siitä osalliseksi tulleiden ihmisten vaikutuksen kautta.

Kun perheenäiti voi todella huonosti, siirtyy tämä vaikutus väistämättömästi lapsiin, jotka oireilevat siinä määrin, että tämä pahoinvointi heijastuu päiväkotiin tai kouluun asti. Vaikutus on lieventynyt, mutta se leviää jälleen eteenpäin lukemattomiin koteihin, minne oman annoksensa saaneet lapset sen kuljettavat. Opettajat saavat oman osansa, ja lisäkärsijöiksi tulevat heidän puolisonsa ja omat lapsensa, koska oikeastaan kukaan tämän vaikutuksen piiriin joutuva ei voi olla täysin oma itsensä ja sitä mitä hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi.

Perheenäiti voi siis huonosti, ja jos hän ei ole kotiäiti, vie hän tahtomattaankin kärsimyksensä työpaikalleen ja sukulaisiin ja kaikkiin ihmissuhteisiinsa. Hän ei ole paha, ei ole huono ihminen, vaan hän on juuri sitä mitä mies hänestä on tehnyt. Me vain emme voi mitään sille, että pahoinvointimme leviää kulkutaudin tavoin kaikkialle, minne menemme.

Olemme puhuneet myös siitä, kuinka perhosen siiven isku jossakin päin maailmaa vaikuttaa koko maailmankaikkeuteen. Meidän jokaisen persoonalla on aivan käsittämättömän suuri vaikutus koko ihmiskunnan elämään, laajemmin kuin kukaan on osannut ajatellakaan. Meille jokaiselle on tuttu joulunajan amerikkalainen filmi, jossa päähenkilö haluaa tehdä itsemurhan, mutta sitten enkeli näyttää hänelle millainen hänen kotikaupunkinsa olisi ilman hänen elämäänsä ja panostansa. Olisiko nimi ”Ihmeellinen on elämä”? Aivan samalla tavalla meidän jokaisen elämä heijastuu uskomattoman laajoille alueille, joten meidän tulisi olla enemmän tietoisia vastuustamme tässä olevaisuudessamme.

Emme tee vääryyttä kenellekään, jos väitämme että ongelmaihmisemme eivät millään tavoin tunne vastuutansa mistään tekemisestänsä ja vaikutuksestansa. He eivät ole maailmaa varten, vaan maailma on heitä varten. He eivät voi hyväksyä mitään auktoriteettia itsensä yläpuolelle, ei edes Jumalaa, joka kummallisella tavalla on saanut heidän olemuksessaan aivan oman kuvansa. Ns. hengellisillä alueilla näitä ihmisiä on normaaliväestöön verrattuna prosentuaalisesti moninkertainen määrä, mutta millaista on heidän uskonnollisuutensa todellisuudessa? Kirjoittajasta tuli alan maallikkoammattilainen nimenomaan ns. seurakuntatyössä, missä pahoinvointi ajoittain oli suorastaan murskaavaa. Kaikesta voi tehdä vain sellaisen johtopäätelmän, että ns. jumaluus voi saada aivan omalaatuisen muotonsa näissä ihmisissä, jotka ottavat Jumalan nimen ja arvovallan itselleen, oikeuttaakseen kaiken tekemisensä, olkoon se sitten oikeaa tai suorastaan rikollista. Sisäinen prosessori ja käyttöjärjestelmä soveltavat kaiken aidon hengellisyyden heidän omiin näkemyksiinsä ja periaatteisiinsa, niin etteivät he todellisuudessa itsekään käsitä vääristynyttä uskonnollisuuttaan, jolla usein ei ole mitään tekemistä todellisten uskon ja Jumalan kanssa!

Vilpittömyys on siis hyvin petollinen käsite alueellamme. Nämä ihmiset ovat niin vilpittömiä ja ”rehellisiä”, että useimmat hämääntyvät ja antavat johtaa itsensä pettävälle suolle, kunnes sitten elämän erilaiset koukerot mahdollisesti avaavat silmät ennen lopullista vajoamista. Perinteinen valheenpaljastamiskonekaan ei reagoisi näiden ihmisten kohdalla, koska he itse niin vakuuttavasti uskovat omaan valheeseensa, josta sisäinen prosessi on luonut totaalisesti vääristellyn kuvan. Älä siis liiemmälti katso tällaisen ihmisen silmiin, joista loistaa uskomaton viattomuus ja rehellisyys, joka tietysti perustuu hänen maailmankuvansa ja – piirinsä todellisuuteen, mutta jolla ei todennäköisesti ole mitään tekemistä yleisen todellisuuden kanssa.

Miksi kaikki tämä on niin salaperäistä ja kuitenkin aivan liian tutun tuntuista? Kaikki rakentuu niistä normaaliin elämään sisältyvistä tekijöistä, joiden kanssa olemme jatkuvasti tekemisissä. Raimo Mäkelä luettelee kirjassaan ”Naamiona terve mieli” oikeastaan kaikki ihmisen pahat piirteet luonnehäiriöisen ominaisuuksina. Hän ei siinä ole ollenkaan väärässä, mutta miksi sitten lukemattomat, etenkin naisihmiset, ovat osaltaan masentuneet, koska kokevat kaikkia näitä piirteitä olevan itsessäänkin? Useampikin on puhelinkeskustelussa todennut: ”Sano minulle rehellisesti, olenko minäkin sinun mielestäsi luonnehäiriöinen?”

Meissä jokaisessa on näitä piirteitä tietyissä rajoissa, koska ne kuuluvat ihmisen luonnolliseen perusolemukseen. Me yksinkertaisesti olemme jokainen sellaisia! Me olemme vajavaisia, puutteellisia, tietyissä olosuhteissa vakaviinkin rikoksiin valmiita ihmisiä, jos olemme kadottaneet todellisen kosketuksen ihmisyyteen. Me olemme jokainen omalla tavallamme varastaneet, ainakin työnantajan varoja ja aikaa tupakkatauoillamme, ylimääräisillä lepotauoillamme, tai viemällä kotiin ”ylimääräisiä” tarvikkeita, mitkä ovat jääneet yli urakastamme. Me jokainen olemme jossakin elämän vaiheessa olleet mustasukkaisia, hirveään uhmaankin asti. Me olemme kohdelleet väärin lukemattomia ihmisiä, mutta silti emme ole luonnehäiriöisiä. Me olemme vain luonnollisia ihmisiä!

Luonnehäiriöisyys, persoonallisuushäiriöisyys, koostuu aivan samoista tekijöistä, joista itse olemme osallisia. Kysymys on kuitenkin näiden normaalien tekijöiden kärjistymisestä, liikakasvusta, kohtuuttomuuksista. Mustasukkaisuus on normaaliin elämään kuuluva asia, mutta ongelmakentällämme se saa kohtuuttomia mittasuhteita siinä määrin, että se aikaansaa suoranaista pahoinvointia laajoissakin piireissä. Jonkun naisen mielestä aviomies ei saa keskustella edes sukulaisten 12- vuotiaiden tyttöjen kanssa. Mies ei saa pysähtyä kadulla keskustelemaan naapurin kymmeniä vuosia vanhempien naisihmisten kanssa. Mustasukkainen mies laittaa vaimonsa kauppaan, mutta jos vaimo viipyy viisitoista minuuttia pidempään matkallaan, epäilee mies jo sukupuolisuhdetta jonkun miehen kanssa!

Tämä viimeinen esimerkki ei ole mikään äärimmäisen harvinainen tapaus, vaan vastaavaa saa kuulla aivan liiankin usein.

Mitä tulee sitten vihaan ja suuttumiseen, on se aivan oma lukunsa, mistä olemme jo toisaalla kirjoittaneet kylliksi. Ongelmaihmisemme suuttuvat ja vihastuvat aivan käsittämättömistä asioista, kuten jokainen meistä joskus. Mutta nämä vihanpurkaukset tapahtuvat käsittämättömän usein ja aivan uskomattoman voimallisina. Oikea kuvaus kaikelle on loppujen lopuksi raivo. Nämä ihmiset suorastaan elävät näistä purkauksistansa, saaden sairasta mielihyvää toisen ihmisen mollaamisesta ja usein suoranaisesta henkisestä väkivallasta. Se on olennainen osa heidän elämäänsä.

Luonnehäiriöisellä siis normaalit, yleiset negatiiviset piirteet korostuvat nimenomaan hänen sisäisen mekanisminsa johdosta. Hän ei käsittele kohtaamiaan asioita normaalin ihmisen tavoin, vaan kaiken värittää hänen oma historiankirjoituksensa, joka ei perustu todellisuuteen perinteisessä merkityksessä, vaan hänen oman, rajallisen maailmannäkemyksensä todellisuuteen. Toisaalta nämä näkemykset ovat niin lähellä toisiaan, että se hämää usein ammattilaisetkin, mutta toisaalta taas lukemattomat ristiriitaisuudet saavat asiaan perehtyneen huokaamaan raskaasti. Tämä ristiriitaisuus on juuri se tekijä, joka mielettömyydellään rikkoo ihmisen persoonaa ja tunkeutuu kohteensa elämään tuhoavalla tavalla.