Eron jälkeen

YKSINÄISYYS

Lokakuu 2005

Narsistin kohtaaminen eron jälkeen

Olemme kirjoituksissamme korostaneet irtautumisen tärkeyttä ja narsistin kohtaamisen välttämistä. Lasten ja lastenlasten takia neuvomme noudattaminen ei aina ole mahdollista eikä järkevääkään. Näissä tilanteissa vaaditaan kuitenkin aivan erikoista vahvuutta ja viisautta.

Reino ja Anna eivät eronsa jälkeen ole nähneet toisiaan kuin vain sattumalta ostoskeskuksessa tai lasten tapaamisen yhteydessä. Lapset eivät ole puhuneet kummankaan kanssa toisesta vanhemmasta, ei oikeastaan sanaakaan. Niinpä ei Reino tiedä ex-vaimostaan oikeastaan yhtään muuta kuin sen, että tämä on elossa eikä sairasta ainakaan mitään kovin vakavaa vaivaa. Onko tämä töissä tai onko tämä kohdannut uuden elinkumppanin, siitäkään ei ole mitään tietoa. Lapset ovat kokeneet eron ja sitä edeltävät vuodet niin traumaattisina, etteivät vähimmässäkään määrin halua kohdata todellisuutta sen paremmin menneisyydessä kuin tässäkään hetkessä.

Reino on siis totaalisen tietämätön entisen kumppaninsa asioista, eikä ole viimeisten vuosien aikana yrittänytkään udella jotakin lapsilta, jotka ovat niin vaitonaisia vierailuistaan äidin luona. Nyt kuitenkin kohdataan aivan uudenlainen tilanne, kun Reinon isä on viety sairaalaan ja kaiken todennäköisyyden mukaan ei enää palaa kotiinsa. Anna oli aikanaan järjestänyt lukemattomia kohtauksia miehen vanhempien aikana, niin että pariinkin kertaan isä oli jouduttu viemään sairaalaan sydänkohtauksen takia. Vaimo oli yksinkertaisesti saanut sellaisen raivokohtauksen, ilman mitään todellista syytä, että oli haukkunut miehensä isän pataluhaksi, koska työpaikalla ei jokin ollut mennyt hänen mielensä mukaan!

Anna ei useaan vuoteen ollut halunnut olla missään tekemisissä Reinon vanhempien kanssa, mutta nyt kun isän poisnukkumisen hetki näytti lähenevän, putkahti ex-vaimo yhtäkkiä sairasvuoteen äärelle pyydelläkseen anteeksi ja lohdutellakseen harmaapäistä miestä.

Reino kohtasi tässä hetkessä itsessään jotakin aivan odottamatonta ja niin mielen valtaavaa, että koko ruumis alkoi väristä ja sisimmässä oli aivan käsittämätön hurina, niin että kädet melkein vapisivat. Anna oli pahoillaan heidän erostaan ja siitä että elämä oli mennyt juuri siten kuin oli…

Anna pyysi jälleen kerran anteeksi, jos oli jollakin tavoin rikkonut Reinoa vastaan. Toivoi tämän tulevan käymään luonaan kahvilla, voidakseen sitten nähdä myös lapsenlapset, jotka juuri nyt olivat isoäidin luona.

Mitä meidän tulisi ajatella tällaisessa tilanteessa? Pystymmekö asettumaan miehen asemaan ja tuntemaan hänen kanssaan? Ensimmäinen mieleemme tuleva kysymys, mikä se on, mikä sen tulisi olla? Olemmehan aina varoittaneet… mistä? Tulisiko miehen nyt iloita ja panna kätensä ristiin kiitollisuudesta, koska… mitä on tapahtunut, vai onko tapahtunut jotakin sellaista, mistä tulee olla kiitollinen? Tietysti tulee olla kiitollinen siitä, jos nyt saa tavata lapsenlapsiaan entistä useammin, tai paremminkin normaalilla tavalla, vähintään pari kertaa kuukaudessa.

Ensimmäisen kysymyksemme tulisi varmaankin koskea vieläkin rikkonaisen ihmisraukan turvallisuutta ja äkillisen mielenmuutoksen syytä ja taustatekijöitä. On suuri asia se, että joku pyytää anteeksi. Mutta mitä kätkeytyy tietyssä tilanteessa anteeksipyynnön taakse, etenkin kun on kysymys narsistisesta ihmisestä? Olemme todenneet kirjoituksissamme ja luennoissamme, ettei tällainen ihminen yleensä koskaan pyydä anteeksi, vaikka poikkeuksiakin on. Miksi juuri nyt vaimo pyytää anteeksi sekä isältä että mieheltään? Onko hänessä tapahtunut muutos, muuttuminen jopa siinä määrin, että miehen sisimmässä alkaa jyllätä mahtava ja itsellekin käsittämätön myllerrys, joka tuo mukanaan uskomattomia aaltoja, jotka niin mielellään saattaisivat kädet liikkeeseen ja kaappaamaan tämän niin hirvittäviä tuskia tuottaneen naisen syleilyyn… jospa Anna pyytäisi hänet jäämään yöksi ja…

Olemme jo uskoneet Reinon saavuttaneen sellaisen tasapainon ja tilan, jossa tämä käsittäisi kaiken entisen olevan ohitse aivan kuin on alkoholistin ryypyn suhteen. Parantunut alkoholisti on juonut viimeisen ryyppynsä viimeisellä kerralla, aivan kuten uskomme Reinon käsittävän entiseen paluun totaalisen mahdottomaksi. Mutta miehellä ei vuosikausiin ole ollut elämänkumppania, kosketusta naiseen, eikä lisäksi oikeastaan yhtään hyväksi ystäväksi luokiteltavaa lähimmäistä. Miten juuri nyt sitten entinen elämä näin konkreettisesti ja uskomattoman voimallisella tavalla palautetaan hänen mieleensä? Asioita ei siis käsitelläkään muutamassa vuodessa sellaisella tavalla, ettei entinen jossakin määrin pyrkisi tunkeutumaan tietoisuuteen tällaisella ylitse vyöryvällä tavalla.

Olemme silloin tällöin kummeksuen ja osaltaan hiukan ivallisestikin suhtautuneet henkilöihin, jotka vuosikautisen eron jälkeen ovat hairahtuneet etsimään kontaktia entiseen kiusaajaansa, ennen kaikkea yksinäisyytensä ja seksintarpeensa takia. On uskomatonta kuinka muutama vuosi saa unohtamaan kaiken hirvittävyyden ja suorastaan sadistimaisuudenkin – suureksi osaksi yksinäisyyden peikon kultasiveltimen johdosta. Kun sielu ja persoonallisuus ovat korjautuneet jossakin määrin ja pahin tuska on ohitse, tunteet karkaavat tervehdyttävän järkevyyden otteesta ja kokoavat ei toivottuja järkeilyjä kumppanikseen, johtaakseen vielä epävarman persoonan joskus suorastaan järjettömiinkin johtopäätelmiin ja tekoihin!

Mitä merkitsee se, että narsistinen ihminen nyt niin monen vuoden jälkeen pyytää anteeksi? Asiaa tarkemmin pohtimatta tulisi kaiken merkitä iloista ja positiivista asiaa, mahdollisesti uutta alkua jollekin toivotulle. Mutta olkaamme realisteja, ehkä julmiakin asian pohtijoita ja arvostelijoita!

Reino oli aikanaan joutunut turvautumaan ammattiapuun ja oli pari kertaa yrittänyt itsemurhaakin, joskin aivan naurettavalla ja toivottomalla tavalla. Kaikki tämä vaimon loputtoman piinan takia! Jossakin vaiheessa eroa hankittaessa oli Anna todennut asian varmistuttua, että jos miehen mieleen mahdollisesti tulisi jotakin, missä kohden hän olisi miestänsä vastaan rikkonut, niin tämä voisi kyllä pyytää anteeksi. Anna ei siis itse ollut valmis millään tavoin pohtimaan asiaa, vaan jätti miehensä julkituotavaksi mahdolliset rikkomukset! Menneinä vuosina ei Anna koskaan ollut pyytänyt anteeksi, vaikka oli niin totaalisesti murjonut miestään, että tämän sääret olivat täynnä arpia ja mustelmia. Erovaiheessa hän pani miehensä muistelemaan mahdollisia rikkomuksiaan, joita hän ilmoittamisen jälkeen voisi pyytää anteeksi.

No niin, me olemme ilkeämielisiä ja pohdimme asiaa nyt todella syvällisesti.

Anna pyysi nyt siis toisen kerran anteeksi avioeron jälkeen, tai oikeastaan se ensimmäinen oli tarjous anteeksipyytämiselle jos Reino mainitsisi jotakin. Ajatelkaamme tässä yhteydessä miehen vuosikymmenistä piinaa ja ahdistusta, lukuisia ruhjeita ja lääkärikäyntejä, itsetuhoisia ajatuksia ja suoranaisia itsemurhayrityksiä. Mitä odotamme tämän kaiken jälkeen anteeksipyynnöltä? Riittääkö yleinen: Pyydän anteeksi kaikkea pahaa mitä olen tehnyt? Tarvitaanko kyyneliä vakuudeksi, tai vaikkapa hellää kosketusta?

Kysymme näitä asioita, koska olemme jo oppineet melko syvällisesti tuntemaan narsistista persoonallisuushäiriötä. Anteeksipyyntö on harvinaisuus meidän alallamme, mutta tietyissä kohden se on hyvinkin yleisesti käytetty osa vallankäyttöä. Narsisti pyytää anteeksi jos se tuo hänelle itsetyydytystä, kunniaa kuulijoiden joukossa, lisää valtaa. Mitä Anna pyysi anteeksi? Kaikkea sitä väärää, minkä tiesi tehneensä, muisti tehneensä. Eli hän tuskin muisti tai tiesi mitään niistä hetkistä, jotka olivat saaneet hänen miehensä epätoivon partaalle ja suorastaan syöksymään helvetillisiin kuiluihin. Hänen tietokoneensa oli pyyhkinyt pois tietoisuudesta kaiken häntä syyllistävän ja kaiken epäonnistumisen, yksinkertaisesti kaiken häntä vastaan todistavan. Tämän hetkinen anteeksipyyntö siis koski lähinnä vain mahdollisia, huomaamattomia rikkomuksia, jotka nekin ilmeisesti olisivat vain Reinon väärinkäsityksiä!

Kun nyt jokin miehen sisimmässä, kaiken yksinäisyyden keskellä, kuohuvan aallon tavoin pyrki viemään hänet mukanaan siihen entiseen, ajoittaisia onnen hetkiäkin sisältäneeseen elämään, toivomuksella saada edes hetken olla yhdessä naisen kanssa, yhtyä tähän… näinkö pian mieskin unohtaa kaiken oppimansa ja vieläkin alitajunnassa vallitsevan tuskallisuuden?

Rehellisyyden nimissä mikään ei todistanut Annan muuttuneen pienimmässäkään määrin, ja itse asiassa jokainen miehen huomio tuki hänen päätelmiään siitä, ettei mihinkään entiseen ole paluuta.

Uskallamme väittää, realistisina ihmisinä, että Reinon kärsimyksiä vastaavan anteeksipyynnön tulisi olla jotakin paljon, paljon enemmän, jotakin sellaista, mitä ei tarvitse pohtia ja pyöritellä ja ylipäätään käydä keskustelua siitä voidaanko se katsoa anteeksipyynnöksi!

Kun narsistinen ihminen pyytää anteeksi, hän tuskin koskaan määrittelee anteeksipyynnön kohdetta. Hän ei tunne empatiaa, hän ei todellisuudessa tunne tehneensä mitään väärää, mutta tietyissä tilanteissa anteeksipyytäminen tuottaa hänelle hyötyä, ikään kuin pidättelee narsismin lähdettä vallan ulottuvilla. Olivatko kaikki heidän eronsa jälkeiset narsismin lähteet kuivuneet, eivätkö kaikki Annan odotukset olleetkaan toteutuneet? Miksi Reinon juuri nyt sallittiin astua lähelle, tulla näkyväksi, vaikka häntä ei ollut ollut olemassakaan näiden menneiden vuosien aikana? Siinä määrin hänet oli hylätty. Häntä ei oltu hylätty vain aviopuolisona ja lasten isänä, vaan juuri viime aikoina hän oli mielessään työstänyt tätä kaikkein kamalinta puolta tuskassaan. Niin Anna kuin hänen seurakuntansakin olivat hylänneet hänet myöskin ihmisenä, mikä on pahin hylkäämisen laji.

Juuri nyt mies myös tajusi jälleen kerran, kuinka voimakas on ollut se side, millä Anna liiton aikana oli sitonut hänet itseensä. Jokin osa hänen tajuntaansa näiden tapaamisten aikana olisi heti ollut valmis aloittamaan suhteen alusta, ainakin sukupuoliyhteyden suhteen. Mies tarvitsee naista, ja entinen elämä oli opettanut hänet tarvitsemaan naista, ja pirskatti sentään, tässä oli yksi exän valttikorteista, vaikka hän sen vasta nyt tajusi sellaisella selvyydellä mitä ei vielä koskaan ollut!

Juuri seksillä oli vaimo sitonut hänet pikkusormensa ympärille, vaikka useimmiten kaikki oli mennyt poskelleen vaimon herkistyessä juuri niinä hetkinä kun mies oli ollut huippuhetkissään. Juuri silloin oli vaimo alkanut itkeä tai kiukutella ja muistella menneitä epäonnistumisia. Miestä oli kiihotettu kohti… kohti… korkeuksia ja sitten pettymyksen syvyyksiä. Jos homma olisi hoitunut ja onnistunut aina, olisi siihen kai toisaalta kyllästynyt, mutta nämä pudotukset juuri ennen sitä täyttymyksen hetkeä tekivät elämästä helvetillisen… ja samalla järjenvastaisella tavalla kiihottavan, sairaan kiihottavan. Jospa seuraavalla kerralla sitten…

Miten oikeastaan on mahdollista että niin epäonnistuneessa ja suorastaan helvetillisessä suhteessa jaksetaan siinä määrin odottaa seuraavan kerran onnistumista? Siihen tietää vastauksen vain narsistin oma mieli, mutta ei todennäköisesti koskaan kerro sitä uhrilleen, eikä omalle isännälleenkään. Tarpeiden luominen ja ylläpitäminen on yksi keino käyttää valtaa ja luoda muuria uhrin ympärille.

Juuri tänä aikana kun Reinon isä oli tekemässä lähtöä, alkoi yksinäisyys tuntua entistä pahemmalta. Hän oli pannut merkille erään seikan jo aikaisemminkin ja oli yrittänyt työstää sitä mielessään. Mutta nyt asia tuli esiin sellaisella voimalla, että hänen sisimpänsä täytti ilkeä kaivertava tunne, joka ei tuntunut vain sydämen alueella, vaan koko ruumiissa. Hän oli iloinnut erostaan niin tuskaa tuottavasta ihmisestä jopa muutaman vuoden ajan, surren samalla sitä että elämä oli tällaisella tavalla tuhraantunut. Samalla hän oli kuitenkin entistä enemmän käsittänyt yksinäisyytensä, ja nyt tavatessaan Annaa tuntui entinen elämäkin, olemattomissa kultareunuksissaan, sittenkin paremmalta kuin tämä yksin päivästä toiseen raahautuminen. Tuntui, tuntui… järki sanoi aivan toista, ja nämä kaksi asiaa kävivät sellaista kamppailua hänen sisimmässään, ettei hän oikein osannut tajuta lastenlasten kieppumista ympärillään.

Elämä tulee ottaa sellaisena kuin se meille suodaan, mutta narsistisen kumppanin kanssa eletty elämä injektoi ihmiseen tahtomattaankin uskomattoman määrän sellaista, mikä ei tämän elämään kuulu. Nyt Reinon mieleen tuli se, kuinka häntä suorastaan oli kielletty tuntemasta mitään, olemasta mitään. Hän ei saanut itkeä, hän ei saanut iloita, hän ei saanut olla oma itsensä, sillä kaikki hänessä aiheutti ristiriitoja Annassa, joka koko ajan etsi onnea elämäänsä, mutta todellisuudessa juoksi sitä koko ajan karkuun!

Reinon sisin alkoi nyt, vasta näin monen vuoden jälkeen, todella itkeä menetettyä elämää, onnea, jota aina oli reunustanut niin valtava määrä ohdakkeita ja kaktuksia. Oli toki ollut onnellisia hetkiä, kuten lasten syntymä ja näiden ensimmäiset askeleet, mutta iloa oli aina hämärtänyt Annan aivan kohtuuttomalta tuntuva reaktio ja asenne joihinkin lasten tekemisiin ja… ei, ei sitä näin voi sanoa, ei kerta kaikkiaan! Annan vihanpurkaukset, jotka olivat suoranaista raivoa myöskin lapsia kohtaan eivät löytäneet miehen melko järkevissä aivoissa mitään kiinnekohtaa kyseiseen hetkeen tai menneeseen tai tulevaan. Jokin vain napsahti Annan aivoissa ilman pienintäkään ennakkovaroitusta, eikä näiden erikoisten hetkien mieleen painaminen ja niistä oppiminen hyödyttänyt mitään, sillä seuraavan raivokohtauksen tullessa tapahtui se aivan eri kaavan mukaan.

Käsittämättömän, inhimillisen käsittelykyvyn ulkopuolella olevat asiat rikkovat ihmisen persoonallisuutta enemmän kuin tänäkään päivänä juuri kukaan pystyy käsittämään. Miehen elämä oli ollut täynnä tällaista, ja siitä huolimatta hän olisi ollut valmis menemään sänkyyn tämän naisen kanssa! Miksi ihmeessä, hulluko tämä mies on? Ei Reino ole hullu, mutta traumaattinen. Eikä näin traumaattisen ihmisen tulisi ollenkaan kohdata vaimonsa kaltaista ihmistä, mutta isä ja isoisä ovat aina isä ja isoisä. Hän tekee mitä tahansa saadakseen useammin tavata lapsiaan ja lapsenlapsiaan, eikä tällaisessa tilanteessa oma elämä tunnu niin tärkeältä. Tai toisaalta, jos mies pimahtaa, sekoaa, ei lapsilla ole isää eikä isoisää! Minne vetää raja, mitä sanoa? Onneksi me emme voi tehdä sitä, ja jokaisella uhrilla on nyt kerrankin vapaus päättää omasta elämästään. Hänellä on oikeus surra, itkeä, valittaa menneisyyttään. Hänellä on oikeus olla vihainen, karjua, huutaa, ja vaikkapa raivotakin. Kaikki se puhdistaa sisäisen ihmisen komeroita ja saa luurangot murenemaan ja hämähäkinseitit karisemaan. Tämä tietenkin saa aikaan kauheita yskänkohtauksia ja kramppeja ja tuskallisia istuntoja pöntölläkin kaiken kuonan poistuessa vähitellen ruumiista ja sielusta.

Kuka tietää mikä on parasta kenellekin. Reino jatkoi sisäisiä selvittelyjään, jotka useimmilla uhreilla kestävät vuosikausia. Pohjimmaltaan osa injektoiduista asioista, tai paremminkin niiden aiheuttamista komplikaatioista, kestävät loppuelämän ajan, eli askarreltavaa riittää. Mutta elämä on tullut jo irtautumishetkellä elämisen arvoiseksi ja laatu paranee päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Irtautuminen ei ole vain jokin päivämäärällä ilmaistava tapahtuma, vaan se on prosessi sanan varsinaisessa merkityksessä. Onneksi sen viemä aika vähenee sitä mukaa kuin luurangot ja kaikki haitallinen roina poistuu olemuksesta. Ja tapahtuu paljon todella konkreettistakin, eli useimmilta uhreilta poistuu suuri määrä ruumiillisiakin vaivoja, jotka ovat puhtaasti psykosomaattisia.

Reino muisti hyvin sen, kuinka hänellä ei itse asiassa ollut koskaan mitään vaivoja, vaan hän ilmeisestikin oli vain vaimonsa jatke. Jos hän töistä tultuaan valitti vatsavaivoja, kulki Anna viimeistään seuraavana aamuna hiukan kumaraisena ja piteli toisella kädellään vatsaansa. Jos Reinolla oli sydänoireita, alkoi Anna heti selitellä, kuinka hänen sydämensä pomppi aivan mahdottomasti raskaan työpäivän loppuvaiheissa. Kuinka kauan hänen elimistönsä kestäisi sellaista stressiä, mitä työ niin taitamattomien tovereiden kanssa aiheutti!?

Voidaan siis aivan oikeutetusti sanoa, ettei Reinoa oikeastaan ollut olemassakaan muuna kuin huomionherättäjänä. Hän jokaisella sairaudellaan, ahdistuksellaan, itkullaan, yksinkertaisesti kaikella muistutti vain vaimoaan kaikista tämän vaivoista, niin että on suorastaan ihme (huumoria), ettei niissä tilanteissa kun Reino meni leikkaukseen tai tutkimuksiin Anna tullut ja tönäissyt miestä lattialle sairaalan vuoteesta ja itse heittäytynyt sille. Ei tämä oikeastaan tainnutkaan olla vitsi, kun tarkemmin ajattelee! Se on oikeastaan mitä oivallisin kuvaus Reinon tunteista ja hänen kokemastaan elämästä. Valitsihan vaimo aina matkoilla ja vierailuilla itselleen parhaan vuoteen ja parhaat vuodevaatteet! Olipa kerran yksi vanhemmista sukulaisista laittamassa Reinon makuupaikkaa kun vaimo huomasi tämän vetävän lakanaa aivan uuden ja tavallista suuremman peitteen päälle. Anna tempaisi peitteen käteensä kuuluttaen, että se kuuluu kylläkin hänelle. Tilanne oli todella tuskallinen vanhalle sukulaiselle, joka juuri oli ostanut peitteen ajatellen Reinon pitkiä jalkoja!

Vieläkin nämä kaikki mielikuvat tuntuivat Reinosta todella pahoilta. Sanoimme hetki sitten, että uhri saa vaikka raivota, koska se puhdistaa tunkkaisia ihmisolennon nurkkia. Puhdistusta ei tule kuitenkaan suorittaa kovin raivoisasti loputtomiin, vaan kaikki tietyt tunteenpurkaukset ovat tarkoitetut mahdollisimman perusteelliseen puhdistukseen. Niinpä kaikella on rajansa ja uhrin kaikkien lopultakin saamiensa oikeuksien keskellä tulee muistaa, että hänellä on vaara vieläkin samaistua liikaa kiusaajaansa. Kaiken negatiivisen tilalle on pakko löytää jotakin positiivista, hyvää, tervettä, raitista, raikasta, elävöittävää. Uhri on ollut mukana sellaisessa, mistä ei mielellään edes puhuisi, hän on ollut osallisena hulluudessa, mielettömyydessä, samassa veneessä kiusaajan kanssa. Mutta hän on ainoa joka siitä veneestä voi pois lähteä. Hän on ainoa jolla on pakomahdollisuus, kiusaaja on tuomittu jäämään tilaansa. Vain ani harvoin joku on kykenevä tulemaan ulos harhakuvistaan, tuskin kukaan täydellisesti.

Reino oli nyt siis vuosikausien ajan käsitellyt sisäisiä ongelmiaan ja yskinyt ja kakkinut valtavan määrän häneen kuulumatonta. Mutta mitä oli Anna tehnyt näinä vuosina? Oliko hänellä ollut jonkinlainen prosessi käynnissä, vai miksi hän nyt viimeinkin halusi tavata miehensä? Anna varmaankin oli ajatuksissaan käynyt lävitse jotakin, mitä tuskin koskaan tulemme tietämään. Voimme vain aavistella ja arvailla. Mutta tuntien hänen sielunrakennettaan ja asennettaan entiseen mieheensä, joka totaalisesti hylättiin yksinäisyyteen, osaamme epäillä kaikkea positiivista lopputulosta. Tiedämme hänen, kaikkien kaltaistensa tavalla, mustamaalanneen miehensä mainetta kaikin mahdollisin tavoin. Sitä ei oltu kerrottu kaikille, mutta tarpeeksi monelle, että Reino ei voinut olla henkisesti aivan terve, ja Annan oli ollut pakko jättää hänet pelastuakseen itse tulemasta hulluksi.

Anna oli myöskin tehnyt todella paljon saattaakseen minimaaliseksi lasten ja lastenlasten kohtaamisen. Etenkin tyttäreen äidin vakuuttelut olivat vedonneet siinä määrin, ettei tämä koskaan jättänyt lapsia isoisän luokse, vaan aina piti huolen siitä että hän itse tai miehensä oli paikalla. Tässä kohden Reino ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka katkeraa oli… katkera on paha sana, mutta sekin oikeus uhrille tulee hetkittäin suoda. Eihän loppujen lopuksi Pyhä Kirjakaan kiellä katkeruuden hetkittäistä esiintymistä, vaan sen juurtumisen. Vai kuka keksii paremman sanan? Kun on hiukan katkera, on hyvin kitkerä olo! Elämä oli ollut suoranaista henkistä helvettiä kymmenien vuosien ajan, sitten tulee ero ja vaimolle jää koko talo parhaine huonekaluineen ja tarvikkeineen, hän saa viimeinkin kaipaamansa rahan ja yksinäisyyden, johon kuitenkin kuuluvat lapset ja lapsenlapset, mutta mitä jää jäljelle Reinolle?

Tässä kohden katkerat ajatukset tulevat mieleen jokaiselle uhrille ja heidän asioitaan tunteville. Yksi asia mikä vasta nyt tulee kirjoittajankin mieleen. Koko yhteiselämän ajan Anna oli tehnyt kaikkensa tehdäkseen miehensä totaalisen riippuvaiseksi itsestään. Siinä hän olikin onnistunut mitä suurimmalla menestyksellä, vaikka vielä oli paljon sellaista mitä vaimo ei ollut onnistunut saavuttamaan, ja se olikin kai lopullinen syy sille, että Anna itse haki eron. Eli Reino jää yksin tilanteessa, jossa kaikki paras maallinen omaisuus jää vaimolle. Hänet on tahtomattaan tehty riippuvaiseksi kaikesta siitä mitä muka Anna hänelle vain yksin voi antaa. Kaikki tuttavat ovat saaneet kuulla miehen olevan mielisairaan, parturi ja monet liikkeenharjoittajat virnuilevat ja puhuvat siihen malliin että mies lakkaa käymästä näissä liikkeissä… Reino menettää työpaikkansa, kesämökkinsä, seurakunta hylkää hänet totaalisesti, ja lapset pelkäävät häntä monen vuoden ajan eivätkä uskalla jättää häntä lastenlasten kanssa ilman valvontaa. Hyvät ihmiset, eikö jo vähäisempikin tuhoa normaalin ihmisen?

Kaikkein häpeällisintä on kai loppujen lopuksi vielä se, että on todella vaikeaa löytää ammattiauttajaa, joka ei syyllistäisi Reinon kaltaista ihmistä esittämällä mitä tämän olisi tullut tehdä ja mitä tämän olisi pitänyt jättää tekemättä?

Niin, mitä Anna pyysi anteeksi Reinolta? Ei yhtään mitään siitä, mitä todella oli tapahtunut. Olisiko siis nyt mahdollista aloittaa jotakin alusta? Mistä alusta? Siitäkö alusta, minkä Anna muistaa, vaiko siitä, mikä on polttokaivertimella kirjoitettu miehen sieluun? Aivan alusta pitäen voimme nähdä jokaisen tällaisen liiton kohdalla, ettei narsistisella persoonalla ole ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä todelliseen avioliittoon kuuluu ja mihin se perustuu.

Annalla ei koskaan ollut tarkoitustakaan elää samanvertaisena Reinon kanssa. Hänen käsityksensä mukaan Reino tuli hänen elämäänsä hänen itsensä jatkeeksi, hänen ehkä kalleimmaksi omaisuudekseen, palvelijakseen, tarpeidensa tyydyttämiseen. Hän ei sietäisi mitään vastaansanomista, ei mitään poikkeamisia hänen laatimistaan säännöistä. Hyvin pian naimakaupan jälkeen hän totesi Reinolle kuten moni muukin kaltaisensa: ”Älä sano minulle milloinkaan mitään negatiivista, älä milloinkaan moiti minua, tein sitten mitä tahansa!”

Tämä on oikeastaan yksi narsistin sotahuudoista, joka kuulutetaan julkisuuteen aivan eri sanoin ja erilaisella äänensävyllä. Mutta kotona ja työpaikalla sen voi kuuluttaa juuri siten kuin olemme kertoneet.

Pelkästään tämän lausunnon perusteella olisi Reinon tullut tehdä päätelmänsä ja lähteä omalle tielleen, mutta eihän tuohon aikaan kukaan puhunut narsismista tai vastaavasta. Olihan oikein ja kohtuullista, että mies suojeli perheen mainetta ja oli valmis heittäytymään kuralätäkköön ja minkä kaltaisen kuilun ylle tahansa, kunhan vain ihana puoliso ei likaisi jalkojaan ja putoaisi mihinkään vahingolliseen paikkaan!

MIKSI VANHUSTA EI SYÖTETÄ?

MIKSI VANHUSTA EI SYÖTETÄ?

SAAKO VANHUKSEN

”AJAA ALAS”?

Helmikuu 2006

Vierailin äitini luona sairaalassa, kuten tapanani on, ruoka-aikaan, koska hän yleensä silloin istuu jo pyörätuolissaan, eikä minun tarvitse auttaa häntä sängystä nousemisessa. Aikanaan leikattu tyräni on ilmeisesti uusimassa joten minun täytyy varoa nostamista.

Nyt äiti oli niin väsynyt, että torkkui käytävällä ja ruuan tullessa ei ollut kykenevä syömään itse. En ollut vielä koskaan syöttänyt häntä, vaikka joskus olinkin auttanut jälkiruuan kanssa.

Jossakin vaiheessa vastapäiselle paikalle pöydässä tuotiin vanha mies, jonka tuoja totesi että viereen on jätettävä tila syöttäjälle, koska mies ei itse söisi. Hänen ruokansa tulikin sitten aika pitkän ajan päästä, ja yksi hoitajista tuli viereen, tiukkasi moneen kertaan eikö mies sittenkin voisi syödä itse. Ei, hän ei voisi syödä, kun ei ole silmälasejakaan! Hoitaja meni etsimään itselleen tuolia, mutta ei löytänyt ja totesi hänen täytyvän syöttää seisaaltaan, ja väärältä puolelta. Jonkin aikaa hän syöttikin, mutta yhtäkkiä totesi, että miehen tulee syödä itse loppuun. Hän ei mennyt minnekään toisen potilaan luokse vaan maleksi käytävällä.

Kaikki tämä tuntui melko kummalliselta, koska miehen tuonut hoitaja jo oli selvästi todennut, että miestä täytyy syöttää. Kertooko tämä tapaus jotakin siitä, mistä maassamme niin paljon puhutaan? Yleensä todetaan, ettei hoitajilla ole aikaa syöttää potilaita, ja siksi monelta syöminen jää joskus olemattomaksikin, niin että vanhus yksinomaan tästä syystä kuihtuu ja kadottaa lisää vähäisestä terveydestään.

Ymmärrän olevan olemassa potilaita, jotka ehkä pystyisivätkin syömään, mutta jostakin syystä odottavat syöttämistä. Silloin on oikein pyrkiä saamaan potilas itse syömään, mutta tämä tapaus tuntui vierailijasta aika oudolta, etenkin kun hoitaja vain lähti kävelemään käytävälle, eikä hänellä ollut autettavanaan ketään toista potilasta. (Mainittakoon, että tämä on tuolla osastolla ainoa negatiivisena mieleen jäänyt asia, mutta yksikin tällainen tapaus on liikaa!)

Yleensä ottaen ruoka tulee valmiiksi annosteltuna jostakin muualta, eikä se jo saapuessaan ole mitenkään erikoisen kuumaa. Kun syöminen siirtyy syystä tai toisesta, tai potilas on aivan käytävän toisessa päässä, on monen mielestä ruoka jo saapuessaan liian kylmää. Kun nyt vanhus jäi paikalleen osittain syöty ruoka edessään, jäikö ruoka nyt kokonaan syömättä vai syötettiinkö se hänelle sitten kylmänä, kun oli annettu aikaa miettiä, syökö itse vai ei?

Emme siis ole selvillä siitä mikä motiivi hoitajan käyttäytymiseen oli, mutta ei tarvita monia tällaisia tapauksia kun ihmiset jo puhuvat kotona ja teillä ja aitovierillä siitä, kuinka potilaita ei hoideta oikealla tavalla.

Olen aina ihmetellyt miksi me suomalaiset nielemme kaiken sellaisella tavalla. Oikeastaan mikään ei muutu jos vain ihmetellään ja kerrotaan eri tapauksista juorun tavalla. Eikö olisi aika ottaa kantaa asioihin ja pyrkiä muuttamaan epäkohtia? Yhdistyksemme on nyt päättänyt ottaa vanhusasian yhdeksi auttamismuodoksi.

Olemme aina ihmetelleet kuinka naapurimaamme kansalaiset suhtautuvat lakonisesti kaikkeen heille tapahtuvaan, mutta alkaa tuntua siltä, ettei meidän oma kansamme ole yhtään sen kummempi. Osaamme kyllä valittaa ja kummastella, mutta emme ole halukkaita pyrkimään muuttamaan asioita, usein taka-ajatuksena, ettei tämä koske minua itseäni. Asiat eivät muutu vain toteamalla ne, vaan kaikkeen muuttumiseen tarvitaan paljon enemmän.

Miksi päättäjämme eivät todella näe yksittäisen kansalaisen oikeuksia ja toimi nimenomaan avuttomien ja heikkojen hyväksi? Olisiko vastaus siinä, mitä eräs henkilö melko vihaisena totesi: ”Kaikki johtajamme ovat rikkaita ihmisiä, niin kansanedustajat kuin kunnallispoliitikotkin, sillä eihän eduskuntaan ja valtuustoihin pääse kuin vain ihmiset, joilla on varaa kalliisiin vaalimainoksiin!” Onko siis kaikki varainsiirto köyhiltä rikkaille johtanut tälle tielle, missä köyhän asia jatkuvasti näyttää olevan heikommalla ja huonommalla tolalla? Esimerkkinä Heinolan kaupungin vanhainkotipaikkatilanne, mikä ei juurikaan poikkea monien muiden paikkakuntien tilanteesta. Viime vanhainkotiremontin yhteydessä vähennettiin kaksikymmentäviisi paikkaa, ja nyt koko ajan on jonottamassa yli kolmekymmentä ihmistä vanhainkotiin. Rikkaat ihmiset eivät totuuden nimessä tarvitse vanhainkotipaikkoja, vaan nimenomaan köyhät, joilla ei ole varaa palkata hoitajaa tai maksaa yksityisen hoitolaitoksen maksuja.

Elämme ajassa, jossa muutokset eivät tapahdu ilman joukkovoimaa. Yksittäisten ihmisten kannanotot saattavat hetkeksi herättää ajatuksia, mutta vain yhteisestä vaatimuksesta tapahtuu jotakin käytännössä. Tulemme lähestymään tämän asian johdosta erilaisia järjestöjä ja seurakuntia. Ihmetyttää melkoisesti se, ettei valtiokirkkomme missään vaiheessa ole voimallisemmin puuttunut tähän karkeaan epäkohtaan. Tässäkin valtavassa laitoksessa valitetaan nykyistä taloudellista tilannetta ja joitakin seurakuntia uhkaa konkurssi??? Aikanaan yksi katolisen kirkon johtohenkilöistä vetosi katoliseen kansaan varainkeruun merkeissä. Käteisvarat kuulemma olivat vähissä! Jokainen valistunut ihminen ja erikoisesti kirkkokansaan kuuluva tietää, että kaikki maailman rikkaudet ovat tuossa kirkossa. Mitähän tarkoitusta varten luterilainen kirkko säilyttää valtavia maa- ja kiinteistöomaisuuksiaan? Eikö tässä nykyisessä tilanteessa kirkko voisi myydä osan omaisuudestaan ja perustaa vanhustenhoitolaitoksia?

Tässä ajassa on kummallinen suuntaus vallannut kaiken taloudellisen alueen. Aikanaan toimittiin paljon omakustannusperiaatteella, kunhan vain työntekijät saivat palkkansa. Nykyään ei riitä enää voitto, vaan tuloksena pitää olla suuri voitto! Riskitekijöitä korostetaan siinä määrin, että tulos maksimoidaan jopa aivan mahdottomaan. Siksi sijoittajia ja päättäjiä kiinnostaa vain varman voiton takaama yritys tai hanke. Yhteiskunta on sairastunut samaan ahneuteen, ja kaikki vähäisemmän tuoton tuova toiminta halutaan ulkoistaa yrittäjille, jotka taas puolestaan pyrkivät maksimoimaan voiton. Meille vakuutetaan kaiken olevan väistämätöntä ja välttämätöntä, ja me olemme hyväuskoisia emmekä osaa epäillä petosta. Me olemme valmiita nielemään vaikka millaisia epätotuuksia, niin kauan kuin ne eivät näytä koskevan meitä itseämme. Ne eivät koske meitä ehkä juuri nyt, mutta mahdollisestikin jo huomenna. Minne on meiltä kadonnut kaikki ennakoimisen kyky tai pitäisikö sanoa tahto? Me elämme tätä päivää hurjassa kiihkossa, vain kuvitellen elävämme. Me pahoittelemme menneisyyttä ja uskomme tulevaisuuden tuovan korjauksen kaikkeen, käsittämättä ollenkaan että voimme elää vain tätä päivää. Tänään on tehtävä oikeat ratkaisut, sillä mikään ei tapahdu yhdessä hetkessä! Tarkoitamme ettei mikään hyvä ja rakentava tapahdu hetkessä, hetkessä tapahtuu vain kaikki se mitä kutsumme tsunamiksi tai katastrofiksi!

Mikään ei todellisuudessa ole ilmaista eikä mikään enää tule kuin Manulle illallinen. Kaiken kestävän ja todellisen eteen pitää työskennellä ja vuodattaa hikeäkin. Siksi tarvitsemme suoranaisen kansanliikkeen asioiden korjaamiseksi. Osa varoista on hävinnyt tulonsiirron perusteella köyhiltä rikkaille, mutta silti on vielä varoja esim. vanhainhoitolaitosten rakentamiseksi, jos vain tahtoa löytyy. Mutta tänään emme saa mitään mitä emme tosissamme osaa vaatia!

Mitä tarkoittaa vanhuksen ”alas ajaminen”?

Mitä tarkoittaa jonkin teollisuuslaitoksen tai yrityksen alas ajaminen? Kun jostakin syystä ei haluta kyseisen toiminnon jatkumista, lopetetaan raaka-aineen ja käyttövoiman syöttäminen koneisiin. Laitos ajetaan alas, eli pysäytetään tarpeettomana tai lakon vuoksi.

Millä tavoin sitten vanhus ”ajetaan alas”? Syöttämällä myrkkyä, ampumalla, upottamalla järveen? Ei, eihän toki! Edellä mainittu toimintahan on rikollista, ja siitä joutuu vankilaan. Vanhuksen ruokkimistakaan ei voi lopettaa ainakaan näkyvällä tavalla. Mutta millä tavoin sitten on mahdollista toteuttaa alas ajaminen?

Vanhus on elänyt koko elämänsä omassa kodissa joko yksin tai puolisonsa kanssa. Elämälle on antanut merkityksen tietty, tuttavallinen, kotoinen elinpiiri kaikkine siihen kuuluvine tekijöineen. Nämä tekijät ovat hieman poikkeavia eri ihmisten elämässä, mutta yhteisiäkin piirteitä on valtavasti. Kaikkien ruumiillisten tarpeiden täyttäminen on yksi elinehdoista, vaikka joskus tuntuu yhteiskuntakin omaksuneen tuon niin kuuluisan romaanimiehen ajattelukannan: ”Harmin paikka, että tuo kirottu hevonen kuoli heti kun se oli oppinut olemaan syömättä!”

Ruumiilliset tarpeet ovat loppujen lopuksi aika pienimerkityksisiä sen rinnalla, että ihminen kuitenkin on ensisijaisesti henkinen olento. Ruumiillisen ravinnon ja ruumiillisten tarpeiden täyttymättä jääminen ei ole todellisuudessa ollenkaan niin vahingollista kuin tiettyjen henkisten ja hengellisten edellytysten pois jääminen. Osittainen ravinnon puute tai vaatetuksen puutteellisuudet eivät vaikuta niinkään haitallisesti ihmiseen kuin tarpeellisten ja välttämättömien henkisten tekijöiden pois jääminen. Ihminen tarvitsee, voidakseen elää ihmisarvoista elämää, tietyn määrän ihmisarvoa ja tunnustusta, tunnetta siitä että hänellä on oikeuksia tässä elämässä, ja että häntä arvostetaan ja tarvitaan ihmisyhteisössä.

Vanhuksen joutuminen pois tutusta ympäristöstään laitoshoitoon on aivan maailman mullistava muutos hänen elämässään. Omassa kodissaan hän on ollut henkilö joka on päättänyt seurasta ja itse asiassa kaikesta elämään liittyvästä. Nyt hänet on kuitenkin sairaus temmannut pyörteeseen, jota hän ei missään suhteessa voi hallita. Hän ei saa päättää kenen kanssa hän jakaa huoneensa, hän ei saa päättää vaatetuksestaan, vaan jokaisen on pukeuduttava ainakin pääsääntöisesti sairaalan vaatteisiin. Hän ei saa päättää syömisestään eikä nukkumaanmenoajoista, vaan laitoksen rutiinia on noudatettava orjallisesti, jos haluaa säästyä moitteilta tai nuhtelevilta katseilta. Ainoa mitä hänellä on yksityisalueeksi luokiteltavaa, on pieni, ahdas sairaalan potilaspöytä kaksine laatikoineen, joihin ei mahdu juuri mitään ja joita ei edes saa lukkoon. Jos mieli on hieman sekava, on jatkuva pelko siitä että joku varastaa kamman tai jalkarasvatuubin. Pöydän ylimmälle tasolle mahtuu muutama kukkamaljakko, mutta ei juurikaan muuta. Hänellä ei ole siis mitään kodista muistuttavaa, tai kodinomaisen ilmapiirin luovaa esinekokonaisuutta.

Hänet on siis temmattu aivan toiseen maailmaan, missä ei ole mitään tuttua, mutta kylläkin monia pelottavia ja suorastaan kauhistuttavia asioita. Viereisessä vuoteessa makaava potilas saattaa olla hyvinkin sekava, sillä täpötäydessä sairaalassa ei ole mahdollista miettiä potilaiden sopivuutta ympäristöönsä, vaan kukin sijoitetaan vapaaseen vuoteeseen. Yksinäisyyteen tottunut vanhus siten kuuntelee koko valveillaolonsa ajan viereisen potilaan sekavaa ääntelyä. Tämä saattaa minuuttikaupalla toistaa hoitajien tai vierailijoiden puheesta mieltämiään muutamaa sanaa hokien: ”Liisa tuli, Liisa tuli, Liisa tuli!” Kun sitten joku kysyy onko vierailijalla tarpeeksi rahaa siihen ja siihen ostokseen, alkaa hokeminen: ”Otin kaksikymmentä euroa! Otin kaksikymmentä euroa! jne.…”

Potilaamme saa ruokaa viisi kertaa päivässä ja vaipat vaihdetaan tarpeeksi usein, eli onko hänellä valittamista, kun hoitoon kuuluu kaikki tarvittava? Vai kuuluuko? Olemmeko pahoja ja ilkeitä, jos väitämme että häntä ajetaan alas aivan konkreettisesti? Hänellä on sillä hetkellä kaikki ruumiillisesti tarvittava, lukuun ottamatta mahdollisuutta ulkoiluun, vaikka hän siihen on elämänsä aikana tottunut. Mutta kuka nyt ulkoiluttaisi sairaalapotilasta, sehän on ennenkuulumatonta!

Vanhukseltamme on hänestä itsestään riippumattomista tekijöistä johtuen riistetty kaikki sellainen, mikä edesauttaisi hänen henkisen elintoimintonsa säilymistä tai elpymistä. Voimme sanoa ilman sarvia ja hampaita, että jo yksinomaan hänen sijoittamisensa samaan huoneeseen tuollaisen jatkuvasti äänessä olevan ihmisen kanssa merkitsee hänen ”alas ajamistansa”, joka tosin ei tapahdu yhdessä hetkessä.

Vanhainkotiin kuuluvan vanhuksen sijoittaminen sairaalan pitkäaikaisosastolle on kaiken oppimamme mukaan mitä pahinta henkistä väkivaltaa! Kuvitelkaamme itse kukin oma persoonamme vanhuksemme paikalle. Jos työpaikalla koemme jonkun työtoverin jankuttavan samaa asiaa kiusaantumiseen asti, hermostumme tavattomasti jo yhden päivän aikana ja julkituomme paheksuntamme hyvinkin voimallisella tavalla. Jos sama jatkuu päivästä toiseen, alamme hyvin pian menettää hermomme ja koemme kadottavamme mahdollisuuden tehokkaaseen työskentelyyn.

Kukaan meistä ei usko selviytyvänsä työpaikalla tällaisen ihmisen kanssa, vaikka meillä onkin mahdollisuus etsiytyä johonkin toiseen huoneeseen, ja onhan työaika rajallinen, niin että pääsemme kotiin tai raikkaaseen luontoon tuulettumaan. Mutta että joutuisimme makaamaan kiusallisen työtoverimme kanssa yötä päivää samaan huoneeseen! Ei, hulluksihan siitä tulisi kuka tahansa, eikä sellaista pidetä edes mahdollisena. Jos terve ihminen kokee asian tällaisella tavalla, niin kuinka sitten sairas ihminen? Jos ei viereisen vuoteen potilas hoe mitään, vaan nukkuu, kaikuu käytävältä jonkun miespotilaan kova karjaisu: ”…kele, …tana, apua, hoitaja heti tänne!” Hoitaja ei tule eikä mene, koska mies on huutanut samaa jo viikkokausia ja kymmeniä kertoja päivässä!

Jos työpaikalla koettu jankuttaminen tai henkisesti raskas ilmapiiri koetaan terapian tarpeena ja oikeutuksena tuoda julki mielipiteensä ja tahtonsa vaikkapa johtajan tai terapeutin edessä, niin mitä meidän tulisi ajatella sairaalailmapiiristä, kun kerran hoitajilla ei ole aina aikaa edes potilaiden syöttämiseen! Hoitaja voi vain todeta hämmästelevälle vanhukselle, ettei hän voi mitään sille että joku koko ajan huutaa jotakin. Siis jo pelkät olosuhteet ajavat alas tähän ilmapiiriin joutunutta vanhusta ilman että kenenkään tarvitsisi olla paha. Tämä yhteiskunta on paha, kun se ei kerran tajua, että on mitä suurinta henkistä väkivaltaa sijoittaa vanhainkotiin tai dementiakotiin tarkoitettu vanhus sairaalan pitkäaikaisosastolle, vain siitä syystä, ettei ole kyllin hoitopaikkoja, vaikka tilanne on ollut tiedossa vuosikausia.

Vanhuksemme sairaus on jo hoidettu ja hänen vaatetuksestaan ja ruuastaan pidetään huoli, edellyttäen että hän itse lusikoi ruuan suuhunsa. Tämä puoli on siis kunnossa, mutta miten vastoin kaikkea näkemystämme tästä tuntemastamme vanhuksesta hänen henkisyytensä on unohdettu tai kadotettu totaalisesti? Ihminen voi paastota pitkään ja kärsiä vilua ja puutetta, mutta henkisyyden kieltäminen aiheuttaa paljon suurempia ongelmia. Ruuan vähyys voidaan korvata paremmalla ravinnolla ja posket pyöristyvät jälleen, mutta jos vanhukselta katoaa koko entinen henkinen maailma ja ympäristö, ei mikään mahti eikä valta kykene palauttamaan hänelle niitä henkisiä voimavaroja, jotka nyt ovat kadonneet. Laitostuminen on hyvin vakava asia ja merkitsee jonkin menettämistä lopullisesti. Käsitämmekö, ettei ole kysymys vain joistakin ulkopuolisista ihmisistä, vaan itsekin eräänä päivänä olemme vanhoja ja vanhuksemme asemassa?

Olemme sidottuja pyörätuoliin ja vuoteeseemme, emmekä saa poistua tästä ahdistusta tuottavasta ilmapiiristä. Tietyssä mielessä tulee kuitenkin olla kiitollinen että on katto päällä, vaatteet ja melko tyydyttävä ruoka viisi kertaa päivässä. Kaikki tämä voi olla kiitollisuuden aihe sellaiselle ihmiselle, joka tietää vielä pääsevänsä kotiin, mahdollisesti viikon parin päästä, mutta entä miten on ihmisen suhteen, joka tajuaa kotiin palaamisen mahdottomaksi? Pystyykö hän tiedostamaan kaikki tähän liittyvät asiat ja lokeroimaan ne oikeille paikoille mielenrauhan palauttamiseksi? Tuskin, koska hän ei saa mitään henkistä tukea pohdiskeluilleen. Hänen suurinta hätäänsä ja tarvettansa ei haluta tai ei pystytä tunnistamaan, koska nuoretkin ihmiset kärsivät terapian puutteesta, sillä säästöohjelmien johdosta kaikki mielenterveyspotilaat harhailevat kaduillamme ilman asiallista hoitoa. Kenen mieli todellisuudessa on sekaisin, tulisi meidän kysyä kaiken tämän keskellä. Ovatko päättäjät henkisesti siinä asemassa missä heidän tulisi olla, kun kerran säästetään ihmisissä ja heidän terveydessään, ja jotkin valot tai katupinnoitteet ovat tärkeämpiä!

Kun ajattelee nykyistä kehitystä tarkemmin, ei monia vanhuksia edes tarvitse ajaa alas, koska tämä yhteiskunta on vienyt heidät asemaan, missä he päivittäin ja hetkittäin joutuvat kysymään elämänsä oikeutusta. Heidät on saatettu epäilemään elämänsä oikeutusta, sillä he eivät enää täytä niitä odotuksia mitä olemme heille asettaneet. Miettikäämme todella mitä odotuksia ihmiselle tänä päivänä asetetaan:

Tyydyttääksesi yhteiskunnan odotukset sinun on parasta olla:

Kaunis

Rikas,

Terve,

Hyödyllinen,

Työllistetty,

Kaikkeen tyytyväinen,

Nöyrä, jne.

Vanhuksemme saattaa olla kahta viimeistä, mutta tärkeimpiä kriteerejä hän ei täytä, eikä ole ollut tarpeeksi viisas kuollakseen pois ennen kuin on tullut taakaksi ja vaivaksi yhteiskunnalle ja omaisille.

Kummallista kyllä puhumme aina jostakin toisesta henkilöstä. Miksi emme puhuisi itsestämme? Miksi aina asetamme vaatimukset ja kriteerit toisille ihmisille, mutta emme itsellemme? Me itse emme missään tapauksessa haluaisi kokea kuvailemaamme vanhuutta sairaalassa, eikä ehkä edes vanhainkodissa, mikä sekään ei ole mikään toiveiden täyttymyksen paratiisi. Hyvin suuressa määrin vanhainkodit ovat vieläkin vaivaiskoteja, mutta niissä kuitenkin on yleensä jotakin kodinomaista ja mahdollisuus ympäröidä itsensä tutuilla esineillä.

Sekavan tuntuinen vanhus ei läheskään aina ole sitä mitä hänestä kuvittelemme. Me teemme arviomme tietyn hetkisen tilanteen mukaan näkemättä kokonaisuutta. Dementiasta tiedetään vieläkin loppujen lopuksi hyvin vähän. Sama pätee muihin vanhusten sekavuustiloihin. Pitkäaikaisseurantaa on pystytty tekemään hyvin vähän, sekin säästöohjelmien vaikutuksesta. Kukaan meistä ei pysty tunkeutumaan vanhustemme aivoihin ja mieleen kertoaksemme mitä he todellisuudessa kokevat. Pelottavimmalta tuntuu ajatella niitä hetkittäisiä valveutumisia, mitkä varmastikin ovat todellisuutta kaiken sekavuuden keskellä. Mitä kokeekaan vanhus noina hetkinä, millainen kauhu täyttääkään hänet ilman meidän tiedostamistamme! Eli kaikki henkiset tekijät ovat potilastamme vastaan, jopa hänen oma mielensä palvelee hänen alas ajamisekseen!

Vanhuksemme elää omaa maailmaansa, sitä uutta maailmaa, johon olosuhteet ja tämä yhteiskunta on hänet pakottanut. Hän on ehkä unohtanut nykyhetken ja elää nuoruutensa ajassa, sekavan mielen värittäessä ja antaessa epätodellisia piirteitä vanhoille kokemuksille ja muistoille. Hän ei tajua ajan kulumista eikä ehkä muista mitään viimeisimmästä asunnostaan, mutta hän tuntee kaikki entiset ja nykyiset tuttavat. Hän on joka suhteessa vielä ihminen, ja hän on sitä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Mutta olemmeko kykeneviä näkemään hänet ihmisenä, jolla on ihmisarvonsa loppuun asti? Nyt tsunamin tuhoja muistelevassa televisio-ohjelmassa todettiin, että ihmisellä on oikeus tulla kunnioitetuksi vielä kuolleenakin. Se on ehkä ylellisyyttä ja ei niin suuresta arvosta kuin se, että me voisimme kunnioittaa jokaista ihmistä hänen elämänsä ajan, sekavuudesta tai sairaudesta huolimatta!

Seksuaalisuudesta osa 3

Seksuaalisuudesta narsistisen persoonallisuushäiriön yhteydessä osa 3

Olen usein ihmetellyt sitä, että psykopaattisille ihmisille on heidän mieleisensä suhtautuminen ja esiintyminen niin tärkeätä, että heitä ei yhtään näytä vaivaavan toisen osapuolen teatraalisuus. Tässä jälleen kerran törmäämme tuohon seikkaan, joka pakottaa toisenkin osapuolen esittämään sellaista roolia, joka usein ei ollenkaan sovi hänelle.

Nämä ovat niin ikäviä asioita, että pakostakin jälleen kerran harhauduimme pois itse aiheesta. Toisaalta on hyvä hiukan poukkoilla sinne tänne, jotta jaksamme omaksua tarpeelliset tosiasiat. Meille ei ole kerrottu mitään sen paremmin Hyasintin kuin Uunonkaan seksielämästä, joskin ainakin Uunon kohdalla olemme tulleet näkemään hänen omalla tasollaan tavattoman Don Juanin hahmonsa.

Niin kuin olen jo sanonut, en pidä sen paremmin Uunoa kuin Hyasinttiakaan psykopaattina, mutta heidän käytöksensä on kuin suoraan monien suomalaisten psykopaattien elämästä. Me tunnemme kumpaakin kohtaan sympatiaa ja empatiaa, jostakin kumman syystä, vaikka he niin selvästi omalla käytöksellään tuhoavat toisten ihmisten persoonallisuutta. Psykopaateillekin ominaisen Don Juanin hahmon olemme jo pelkästään medioiden välittämän kuvan perusteella hyväksyneet nykyajan henkeen kuuluvaksi. Eräässä televisio-ohjelmassa annettiin jopa ymmärtää, että Don Juan todellisuudessa on sankarihahmo ja edelläkävijä. Kukin saa pitää mielipiteensä, mutta asian toinen puoli on aivan liian karmiva voidaksemme yhtyä tämänkaltaisiin lausuntoihin!

Meidän piti siis puhua seksuaalisuudesta. Mitä kokee ja on kokenut tällaisissa olosuhteissa elänyt nainen, jonka mies jatkuvasti ihannoi muita naisia ja silti pitää rautaisessa otteessa omaa puolisoaan, eristäen tämän kaikin mahdollisin tavoin ulkopuolisesta maailmasta? Esimerkkinä mainittakoon kuinka joku mies myy pois perheen hyväkuntoisen henkilöauton ja hankkii epäilyttävässä kunnossa olevan asuntoauton vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei vaimolla ole kuorma-autokorttia, jota uuden auton ajaminen edellyttää. Vaimo ei siis voi lähteä juuri minnekään useamman lapsen kanssa, kun lähiseudulta ei kulje yhtään linja-autoa. Sama mies saattaa sitten lopettaa perheen lehdet, jottei vaimo tietäisi häntä kiinnostavista tapahtumista. Kun lisäksi tulee vielä se, että mies on ottanut haltuunsa perheen kaikki rahavarat, on puoliso kuin jäädytetty paikallensa. Kun mies väsyneenä tulee kotiin työstään, on vaimon ehdoton ensimmäinen edellytys palvella miestään parhaansa mukaan, ja jääkaapissa tulee olla juuri kaikkea sitä, mitä mies siellä haluaa olevan!

Tässä kohden tulee mieleen hyvin erikoinen piirre tällaisten perheiden kohdalla. Niin kauan kuin kumpikin osapuoli käy töissä ja ansaitsee kohtalaisen hyvin, keskittyy kaikki kiusaaminen ja toisen alistaminen määrättyihin asioihin. Mutta kun erikoisesti vaimon tulot pienenevät ratkaisevasti, usein miehen aikaansaaman henkisen ja joskus ruumiillisenkin uupumuksen takia, tulee suuri muutos asenteisiin. Vaimo on nyt pidemmällä sairaslomalla tai sairauseläkkeellä, tai ehkä työttömänä, koska juuri hänet on irtisanottu henkilökuntaa vähennettäessä — hänessä on näkynyt selviä väsymisen merkkejä ja siksi juuri hänet niin mielellään irtisanotaan!

Niin käsittämätöntä kuin se onkin, juuri nyt alkaa elämänvaihe, jossa mies kokee itsensä hyväksikäytetyksi ja perheen ainoaksi todelliseksi elättäjäksi, eli koska hän tähän asti on niin hyvin pitänyt huolta perheestään, on nyt vaimon tehtävä oma osuutensa. Eli hän maksaa nyt eläkkeestään tai työttömyyskorvauksestaan KAIKKI perheen päivittäiset kulut! Joka päivä on oltava pöydässä ruokaa, riippumatta siitä tuleeko mies edes kotiin ruoka-aikana! Tarjousruokien kattaminen pöytään koetaan suureksi loukkaukseksi, ja niin äiti usein itse syö maksalaatikkoa tai jotakin halpaa tarjousruokaa, valmistaen miehelle naudanpaistia tai vastaavaa.

Nainen on aivan omalaatuisen hienosäikeinen otus, pahoittaen mielensä monista sellaisista asioista, joita mies vain ihmettelee. Mutta syötyään ruoka-annoksensa mies hymyilee kauniisti ja kertoo niin kaipaavansa sänkyyn vaimon kanssa. Tämä on itsestäänselvyys, eikä se aina näytä katsovan edes tiettyihin jaksottaisiin päiviin naisen elämässä. Miehellä on etuoikeutensa, ja jos nainen ei asemaansa tajua, on hänessä jokin pahasti vialla. Kuinka monen naisen itsetunto ja persoonallisuus onkaan jo niin pahasti hajalla, ettei hän voi muuta kuin huokaista ja yrittää hymyillä ja näyttää rohkealta. "Kyllä, kyllä se on oikein mukavaa", ja tässä kohden tulemme siihen, mikä niin usean tällaisen parin johtaa huumaavien aineiden käyttöön, ikävän usein.

Miksi seksuaalisuus on tässä kohden niin vaikea asia? Muistakaamme väitteemme, että ilman rakkautta seksi on pornoa. Kaikesta kertomastamme päätellen näiden ihmisten välillä ei ole, eikä hyvät ihmiset sentään voikaan olla mitään todellista kiintymystä, koska todellinen kiintymys ja rakkaus perustuvat korostetusti sanoaksemme totaalisesti empatiaan! Siitä huolimatta kumpikin vakuuttaa rakastavansa toista, etenkin luonnehäiriöinen osapuoli. Hänen sanansa vain eivät kuulosta vakuuttavalta, koska hänen tunnepuolensa on juuri sen mukainen, mitä kuuluisat tutkijat väittävät: hän osaa nuotit, mutta ei käsitä säveltä. Ja sävel ja sen erilaiset vivahteet on juuri se, mitä jokainen todellinen nainen odottaa ennen kaikkea sukupuolisessa kanssakäymisessä. Kun häneltä sitten väkisin vaaditaan rakkaudentunnustuksia ja toisen ylistämistä, ajautuu hänkin vähitellen eräänlaiseen valheelliseen maailmaan, mistä häntä ei tule syyttää, sillä hän todellakin elää mitä suurimmassa määrin Tukholman syndroomaa muistuttavassa tilassa.

Hän ei mukaan joutuessaan (hyvä ilmaisu, vaikka niin itse sanonkin!) käsittänyt mistä tulee osalliseksi. Olen vakuuttunut siitä, ettei yksikään psykopaatti papin edessä seistessä todella tarkoita sitä mitä sanoo, tai hän sanoo mitä hän omassa mielessään tarkoittaa. Juuri tässä kohden on sana "tahdon" joutunut mitä suurimman väkivallan ja väärinkäytöksen uhriksi. Jos tulkitsemme psykopaatin sisimmässä vallitsevaa ajatuskaavaa, merkitsee hänen juhlallinen vakuutuksensa suurin piirtein tätä: "Minun mielestäni sinä olet näihin olosuhteisiin nähden paras saavutukseni, koska ketään muuta en ole onnistunut tähän asti tuomaan. Olet aivan mukavan näköinen ja oloinen ja tällä hetkellä ei muuta mahdollisuutta ole. Uskon sinun tyydyttävän kaikki maalliset tarpeeni, ennen kaikkea sängyssä, ja uskon sinun olevan tärkein henkilökohtainen palvelijani tulevan elämäni aikana. Minä huomioin sinun tarpeesi sen mukaan, mitä omalta hyvinvoinniltani ja sen hoitamisesta jää jäljelle. Totisesti, minä tahdon, koska tarvitsen sinua. Sinä olet varmaankin oppiva tyytymään hyvin vähään, koska minä olen niin tärkeä henkilö, että kaikkien lähelläni olevien on keskityttävä minun miellyttämiseeni. Ja jos kaikki ei mene tahtoni, julkilausumani tahdon, mukaan, onhan aina mahdollista että tapaan jonkun paljon sinua komeamman ja sopivamman kumppanin."

Olisiko kaikki hiukan tähän malliin? Ja kaiken tämän keskellä nyt sitten vaimolta odotetaan alistumista ja miehen tahdon täydellistä noudattamista! Tuntien naisen sielunrakennetta itsellenikin yllättävän paljon, voin vain ihmetellä miten naiset yleensä selviävät hengissä kaiken tämän keskellä!

Koska kaikki on laidasta laitaan luonnotonta, ja uhri toimii pakon ja uhkailujen alla, kärsii seksuaalisuus ehkä kaikkein eniten. Miksi? Näyttää siltä, että hyvin useissa perheissä kaikki henkinen läheisyys, kaikki henkiset lähestymistavat ja – keinot on tilanteen mukanaan tuomien tekijöiden johdosta korvattu sillä, mikä selvimmin tuottaa ihmiselle mielihyvää: seksillä.

Jos psykopaatin mieli on paha työpaikalla sattuneiden pettymysten johdosta, tulee tämä kotiin "kaupan" kautta ja ainoa todella lievitystä tuova seikka on seksi. (Tämä ei toki päde jokaisen psykopaatin kohdalla. On sellaisiakin, joita seksi ei kiinnosta ollenkaan.) Tämän voi ymmärtää vain sellainen, joka on päässyt näkemään sen vähän, mitä psykopaatin mielenelämästä on mahdollista havaita. Hänen on hyvin vaikea löytää kompensaatio kokemiinsa pettymyksiin omasta mielenmaailmastansa, koska hän on hyvin tunneköyhä, tai tunneköyhyyden rajan alapuolella. Ja jokin hänen sisimmässään kaikesta huolimatta kuuluttaa, että kumppani ei sittenkään ole kykenevä henkisesti tukemaan häntä juuri oikealla tavalla.

Siksi etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena juuri seksitilanteessa hän tarkastelee itse tapahtunutta kaikilta mahdollisilta puolilta. Ja monien todistusten mukaan tämä ensisilmäyksellä dialogilta vaikuttava keskustelu ja yhdessäolo sittenkin on vain monologi, jossa käydään lävitse mitä hämmästyttävimpiä ja asiayhteydestään irti olevia asioita. On todellakin hämmentävää huomata, miten suuressa määrin psykopaatti leijailee ja heittelehtii ja pomppii asiayhteydestä toiseen. Alkuperäinen, tämänpäiväinen pettymys oli lähtökohta tälle halulle olla yhdessä ja vuodattaa sydämensä, ja jos pettymyksen syytä ei tunnin vatkaamisen ja syyllisyyden perustelemisen johdosta saavuteta, siirtyy puolustelu jopa vuosikausia sitten tapahtuneisiin tapahtumiin.

On surullista ajatella sitä, että niin moni ihminen tällaisessa tilanteessa joutuu istumaan ja silittelemään "kiusatun" poskea tai hiuksia ja kuuntelemaan tuntikausienkin pohdiskeluja, jotka aina päättyvät siihen, kuinka paskamaisia kaikki ihmiset ovat. Ja kaiken tämän keskellä lähes poikkeuksetta muistutetaan kumppanin kaikista mahdollisista rikkomuksista ja vääristä syytöksistä. Siten kuuntelija ei loppujen lopuksi tiedä onko psykopaatti vihainen jollekin työtoverilleen vaiko hänelle. Ja kun kiusaajan mieli on keventynyt ja useampi lasillinen nousee päähän, tulee kaiken päälle koko illan kohokohta, jolloin kumppanin tulee olla täynnä intoa ja intohimoa, niin että sairas mieli saa korvauksen kaikista kokemistaan pettymyksistä! Voi pyhä yksinkertaisuus! Ja me vain nauramme ja kehumme juuri niitä ihmisiä, jotka toisen täysin nujertavat! "Voi kuinka ihana kumppani sinulla onkaan, kaikki tällainenhan kuuluu elämään! Mitä sinä turhaan valitat!"

Millainen sekava tila syntyykään kenen tahansa tällaisen keskellä elävän mieleen! Siitä toipuminen ei tapahdu hetkessä, ja useilla kaikesta selviäminen on loppuelämän pituinen projekti. Onneksi jo lyhyempikin aika tuo mukanaan suurta eheytymistä, mutta osa koetusta palaa mieliin vielä vuosienkin kuluttua. Sen tähden on ensiarvoisen tärkeää selvittää nämä menneisyyden haamut ja antaa niille oikea nimi. Jos kaikkea ei yksityiskohtaisesti ja rehellisesti kohdata terapiassa tai oikean ihmisen kanssa tapahtuneessa keskustelussa, nämä luurangot kolistelevat jossakin aikaansaaden liittymäkohtia entiseen elämään, ja sitä juuri uhrin tulee välttää äärimmäisyyksiin asti. Ei ole kysymys kaikkein hulluimpienkin asioiden tunnustamisesta, vaan uhrin itsensä kannalta oikeanlaisesta tunnistamisesta. Kun asia on nähty oikeassa valossa, menettää se otteensa ja ihminen voi kulkea eteenpäin ihmisarvoisessa elämässä.