Rikkinäinen ihminen 2

Jokainen meistä kokee elämänsä aikana monenlaista vääryyttä, menemättä silti totaalisen rikki. Erilaiset ristiriitaiset ja kuluttavatkin elämäntilanteet kuuluvat jokaisen ihmisen kasvamiseen ja kehittymiseen normaaleiksi ja yhteiskuntakelpoisiksi ihmisiksi.

Todellisen henkisen väkivallan uhrit eivät kadota suurimpana menetyksenään mitään ulkonaista tai tiettyjä kokemuksia ja etuoikeuksia, vaan heidän suurin menetyksensä liittyy heidän olemukseensa, persoonaansa, jota kiusaaja on nakertanut tavalla tai toisella ehkä vuosikymmenienkin ajan. Meidän persoonamme on suurin ja kallein omaisuutemme, johon kenelläkään ei tulisi olla lupaa koskea pienimmässäkään määrin.

Uhreja neuvotaan vastustamaan kiusaajaansa. Tietyissä tilanteissa ja yhteisöissä se on varmaankin ainoa keino ennen laajempia ratkaisuja. Mielet ovat hyvin kireällä ja olosuhteet usein äärimmäisen jännittyneet, saaden eri osapuolet tekemään ja sanomaan ehkä sellaistakin, mitä muissa olosuhteissa ei tulisi mieleenkään. Uhrin joutuminen suurenkin suuttumuksen tai kiivauden valtaan on mitä luonnollisin reaktio ainakin vielä siinä vaiheessa kun perusosa mielenterveydestä on tallella. Jälkeenpäin on useille uhreille todella vaikea myöntää, että heilläkin pinna paloi ja tuli tehtyä jopa sellaista, mitä joutuu nyt katumaan. Tulee rikottua esineitä, heiteltyä jopa arvokkaitakin kapineita, huudettua sikana. Näissä olosuhteissa ei ole muuta mahdollisuutta, ja ihminen toimii luontaisesti itsesuojeluvaiston mukaisesti. Jopa huutaminen ja heitteleminen ovat joillekin ihmisille itsesuojelua. Viha on saatava sisimmästä pois, eikä se narsistiperheissä poistu lujallakaan positiivisella ajattelulla!

Meillä on siis oikeus suuttumukseen, rajalliseen vihaankin - oikeastaan emme ole aivan terveitä, jos emme koskaan suutu ja ehkä suorastaan raivostukin. Me tuomme julki oikeutetun vihamme ja loukkaantumisemme. Me vastustamme kiusaajaamme emmekä anna tehdä itsellemme sentään mitä tahansa. Mutta missä kulkee raja ja turvallisuus? Joidenkin mielestä jokaisen perheväkivallan takana on ainakin jonkinlainen narsismi. Tuleeko meidän varoa liiallista omien tunteidemme julkituomista turvallisuutemme tähden?

Hyvin monta traagista tapahtumaa on syntynyt toisen osapuolen lopultakin purkaessa sisimpänsä ja todelliset ajatuksensa. ”Nyt sain tarpeekseni, ja aamulla lähden viimeinkin pois tästä kurjuuden pesästä!”, on moni nainen kuuluttanut niin kovaa että naapuritkin ovat sen kuulleet – eikä ole enää herännyt aamulla! Kaikkea ei siis ehkä tulekaan julistaa julki, ennen kaikkea jos on kysymys vuosikautisesta piinasta. On kertynyt kyllin laaja kuva toisen ominaisuuksista ja muuttumattomuudesta. Viisas siis vaikenee, mutta kuka osaa olla viisas näin kiivaissa ja tulisissa tilanteissa?

Neuvomme kaikille yleensä on pysyä mielekkäissä rajoissa ja vastustaa, tuoda julki mielipiteensä, mutta varoa saattamasta toinen tuntemaan tulleensa häväistyksi. Psykopaattinen henkilö nauttii huomion kohteena olemisesta, oli se sitten positiivista tai negatiivista. Hän haluaa olla esillä ja kaikkien huomion keskipisteenä. On kuitenkin yksi alue, mille häntä ei kenenkään tulisi olla saattelemassa, sillä aivan oma-aloitteisestikin hän ajautuu sinne meille täysin käsittämättömistä mielijohteista. Normaali ihminen ei havaitse ilmapiirissä tai olosuhteissa mitään sellaisia tekijöitä, jotka selittäisivät hänen käytöksensä. Tämä juuri tekee asian esittämisestä niin vaikeasti hyväksyttävän, koska useimpiin meistä, ammattilaisiinkin, on piintynyt tietynlainen käsitys mahdollisesta ja mahdottomasta. Narsistisen persoonan sisäistä tietokonetta ei ohjaakaan mikään meidän tuntemamme prosessori tai käyttöjärjestelmä, vaan olemme tekemisissä aivan kuin toisesta ulottuvuudesta olevan systeemin kanssa.

Osallistuin eilen kaupunginkirjastossa esitelmätilaisuuteen, jossa todettiin narsistinkin olevan uhri ja tarvitsevan ymmärrystä. Samalla puhuttiin hänen lapsuuden kokemuksistaan ja vaikeuksistaan löytää oma tiensä tämän elämän keskellä. Kirjoittajan oma mielipide on se, ettei narsistin ole lapsuudessaan tarvinnut kokea mitään todellisia kauheuksia tai pettymyksiä, sillä mahdollisesti suurestakin lapsikatraasta vain yksi on sairastunut narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Muilta kysellessä nämä eivät millään tavalla voi keksiä jotakin kielteistä perheen elämästä, ja vaikka sairastunut väittäisi isän harjoittaneen henkistä väkivaltaa äitiä kohtaan, ei kukaan muu ole tällaista pannut merkille. Meidän ei siis yksinomaan tule kiinnittää huomiotamme ulkonaisiin tekijöihin, joita niitäkään ei voi kieltää. Uskottavaa on, että lapsuuden aikana narsistinen henkilö on tietoisesti tai alitajuisesti vastaanottanut sisäiseen tietokoneeseensa, jolla tarkoitamme hänen persoonallisuutensa rakennetta, tietyllä tavalla toimivan prosessorin ja käyttöjärjestelmän määritteitä. Nämä ovat saaneet hänet tulkitsemaan aivan omalla tavallaan niitä tekijöitä perheen elämässä, joita muut jäsenet eivät edes ole panneet merkille. Tämä hänen tulkintansa ja kokemuksensa, elämyksensä, on sitten tallentunut osaltaan hänen muistikampoihinsa, osaltaan kovalevylle. Tietynlaisen sammutuksen aikana muistikammoissa ollut tieto on kadonnut, mutta uudelleen käynnistettäessä kovalevyn tiedot on uudelleen ladattu muistiin.

Olemme aikaisemmissa kirjoituksissa kertoneet narsistisesti persoonallisuushäiriöisen tavasta käsitellä tallentamaansa tietoa, todeten hänen kirjoittavan kaiken mielestänsä negatiivisen historian uudelleen, hänelle mieluisella tavalla. Hänen sisäisessä tietokoneessaan on valtava määrä tietoa ja kertomusta läheisten ja kaukaisempienkin ihmisten suhtautumisesta häneen, heidän sanomisistaan, tekemisistään, yleensä ottaen ehkä koko heidän elämänsä. Mutta vain juuri sellaisena kuin hänen tietojenkäsittelyohjelmansa on kaiken mieltänyt ja kokenut! Hänen nettikameransa on aivan erikoislaatuinen ja on säädetty kohdistautumaan aivan tiettyihin suuntiin ja tiettyihin, rajattuihin kohteisiin. Se myöskin sulkeutuu juuri sillä hetkellä, kun järjestelmään aikoo tunkeutua jotakin sellaista dataa, joka ei ole narsistin mieleen. Sama koskee laitteiston mikrofonia.

Kameran tallentama kuva päätynee lähes aina tietynlaiseen kuvankäsittelyohjelmaan, jonka avulla luodaan mitä harmonisin kokonaisuus kaikesta tallennetusta. Tallennetut äänet tarkastetaan kaikki jonkinlaisessa äänistudiossa. Fakta on siis faktaa, aivan äärimmäisyyteen vietynä. Se on tallennettuna narsistin mieleen ja olemukseen, täydellisesti, aukottomasti, ilman mitään puutteita ja virheitä. Mutta jos pikseleitä ja tiedostoja pääsee tutkimaan asiantuntija, ammattilainen, voi hän kertoa meille kaiken kuvamateriaalin manipuloinnista ja tiedostojen päiväysongelmista. Alkuperäisiä tiedostoja tuskin on olemassa tai tallessa missään – niitä on matkan varrella käsitelty uudelleen, tehty lisäyksiä, yhdistelty ulkopuolisin silmin katsoen sattumanvaraisesti ja mielijohteisesti.

Lukemattomien keskustelujen perusteella voimme todeta edellä mainitun asian muutamalla lauseella: Narsistisesti persoonallisuushäiriöisen sisimmässä on taltioituna hänen mielestään täydellinen kuva siitä, mitä hän on kokenut uhrinsa kanssa, mitä tämä on hänelle tehnyt ja jättänyt tekemättä. Kaikki hänen kokemansa vääryys on tallennettu pienintäkin piirtoa myöten, hänen mieltämällään tavalla, sillä onhan luonnollista että hän tallentaa kaiken, koska HÄN ON TODELLINEN UHRI! Hän ei voi unohtaa vuosikymmenienkään takaisia loukkauksia!

Kun tulee hetki oikeuden edessä selvittää syyllinen ja syytön, rikollinen ja rikoksen uhri, kiusaaja ja kiusauksen kohde, mitä voisimme käyttää todistusaineistona? Vastakkain ovat kaksi suorastaan ääripäätä, kiusaajan tarkasti dokumentoitu ja manipuloitu historian vääristelmä, ja uhrin rikkinäiseen astiaan säilötty, ehkä sekava ja epämääräiseltä vaikuttava todistus kaikista niistä kauhuista, joiden lävitse hän on kulkenut ja kulkee ehkä edelleenkin! Vastakkain ovat rikkoja ja rikottu! Mikä on vikana meidän yhteiskunnallisessa järjestelmässämme, kun niin sosiaalitoimi kuin mielenterveyspuolikin usein ovat kykenemättömiä näkemään näitä kahta asiaa. Edessämme istuu, sisäiseen tietojärjestelmäänsä ehdottomasti ja lujasti luottava psykopaatti, rehvakkaasti jalka toisen päällä, hymyillen itsevarmaa hymyään, ja hänen vieressään pieni hiirulainen, epävarman ja rikkinäisen oloisena, ikään kuin peläten jonkun lyövän häntä päin kasvoja. Voidaanko ylipäätään millään tavoin suoda luottamusta noin olemassaoloaan anteeksi pyytelevää naista kohtaan, sillä onhan ammattilaisen silmissä hänellä selvääkin selvemmin jonkinlainen mielenterveysongelma!

Jos psykopaatti on nainen, on edellistäkin selvempää, että hänen miespuolisen kumppaninsa täytyy olla suorastaan mielipuoli, joka tulee mahdollisuuksien mukaan nitistää ja asettaa oikealle paikalleen! Vasta viime aikoina on alettu uskomaan, että nainen voi todellakin olla henkisesti ja fyysisestikin väkivaltainen. Usein hän on sitä pelottavassa määrin enemmän kuin mitä mies on!

Kuinka moni uhri onkaan vuosien ja vuosikymmenien ajan pyrkinyt palauttamaan narsistin mieleen todellisen tapahtumien kulun! Joskus on tuntunut siltä, että vaivannäkö on jollakin tavalla kannattanut, mutta voimme kertoa jo tässä vaiheessa mitä jokaisen yrityksen jälkeen, tai jo sen aikana, tapahtuu narsistin sisimmässä. Henkiset sormet, kymmensormijärjestelmää käyttäen, alkavat ensimmäisen negatiiviseksi koetun eleen jälkeen kiivaasti naputella langatonta näppäimistöä. Kaivetaan esiin kyseinen aihe, ja suureksi riemuksi korviin kantautuva ote kyseisestä tapauksesta ei missään suhteessa vastaa tietoon tallennettua faktaa. Jos mikrofonin välittämä informaatio taas ikävällä ja käsittämättömällä tavalla herättää epämieluista tunnetta siitä, että joitakin seikkoja on saattanut jäädä tallentamatta sopivassa muodossa, tapahtuu historian uudelleen kirjoitus millisekunneissa!

Miksi kehottaa narsistin kanssa elävää naista tai miestä pariterapiaan tai perheneuvotteluun? Kirjoittaja voi jo etukäteen kertoa tällaisen toimenpiteen lopputuloksen, ja kehottaakin sen tähden jokaista soittajaa viimeiseen asti välttämään näitä tilanteita, joissa lukematon määrä uhreja on saanut viimeisen voitelunsa tai rikkoutunut entistä enemmän, koska hänen sisäinen tietokoneensa on jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan kiusaajansa suorastaan aikaansa edellä olevan supertietokoneen kanssa. Jos nämä tietokoneet yhdistää samaan verkkoon, tapahtuu vertaansa vailla oleva virushyökkäys tai suoranainen läpi koko koneen iskevä oikosulku – tarkoitamme toki uhrin tietokonetta!

Koneitamme ei juuri kannata yhdistää sellaiseen ammattimaiseenkaan verkkoon, jossa ei ole oikeanlaista virustorjuntaa ja palomuuria. Yhdistykseemme ottaa pääsääntöisesti yhteyttä ihmisryhmä, joka kokee tehneensä virheen verkostoiduttuaan sellaiseen sosiaalitoimeen tai mielenterveystoimistoon, jossa ei ole tietoa näistä niin erilaisista tietojärjestelmistä. Aivan liian usein kuulemme soittajalta: ”Minä olen niin pettynyt ja masentunut, kun mielenterveystoimistossa ei uskottu minua / sosiaaliviranomaiset eivät uskoneet kertomustani, vaan pitivät minua henkisesti huonossa kunnossa olevana.”

Olisiko tässä kohden jälleen kerran palattava erilaisiin käsitteisiimme, jotka varmaankin osaltaan hämäävät ammattilaisiakin? Itse olen ehkä pettymyksekseni alkanut liian usein käyttämään käsitettä ”narsismi”, koska siitä on tullut niin yleisesti käytetty termi näistä asioista puhuttaessa. Etenkin Narsistien uhrien tuki ry:ssä on tämä käsite tahdottu kuin iskostaa kansan mieleen, ja entinen puheenjohtaja esitti väitteen, ettei tervettä narsismia ole olemassakaan. Tässä kohden on mielestäni tehty suuri virhe, sillä nykyinen käytäntö hyvin suuressa määrin johtaa siihen, että vedetään yhtäläisyysviiva narsismin ja psykopatian, narsistien persoonallisuushäiriön välille.

Mielestäni meidän ei, etenkin kun suurin osa asioita esittävistä on maallikoita, tulisi lähteä muuttelemaan vakiintuneita käsitteitä psykologian alueella. En tällä hetkellä muista kuka otti ensimmäiseksi esiin tämän käsitteen, mutta Freudkin otti sen osaksi psykologian kenttää. Se on vakiintunut vuosikymmenien aikana omaksi käsitteekseen, ja voidaan jo maallikonkin käsityskyvyn perusteella todeta, että jokaisessa meissä on tietynlaisia narsismin piirteitä, eikä läheskään jokainen narsisti millään tavalla täytä narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä. Narsisti ei läheskään aina, omaa etuaan tavoitellessakaan, pyri vahingoittamaan tai peräti tuhoamaan kohdettaan, mikä on narsistisen persoonallisuushäiriön peruspiirre. Narsistilta ei useinkaan puutu omatunto sellaisella tavalla, että voisimme sanoa sen olevan kokonaan kadoksissa.

Liiallinen narsismista puhuminen johtaa helposti siihen, mistä soittajammekin kertovat. Nähdään kyllä suuressa määrin narsismin tuottama ahdistus ja kärsimys, mutta ei sitä suorastaan automaattisesti invalidisoivaa vaikutusta, mikä narsistisella persoonallisuushäiriöllä on ympärillään oleviin ihmisiin. Yleisesti aletaan jo nähdä se tosiasia, että näissä oloissa eläminen on suoranainen kuolemansairaus, joka johtaa ennenaikaiseen hautaan tai mielisairaalaan. Todellisen avun tarvitsijat siis elävät olosuhteissa, missä heillä ei ole mitään mahdollisuutta elää ihmisarvoista elämää, mikä kuuluu jokaiselle Jumalan luomalle olennolle.

Toistaiseksi on julkisessa sanassa puhuttu lähinnä niistä ihmisistä, jotka elävät hankalissa olosuhteissa ja joiden elämä ei ole sellaista kuin he haluaisivat, koska ovat tekemisissä hyvin hankalien ihmisten kanssa. He ovat käyneet ja käyvät tietynlaista selviytymiskamppailua vaihtelevalla onnella.

Oikeastaan ei juuri koskaan ole puhuttu ainakaan mieliin painuvalla tavalla niistä ihmisistä, joiden selviytymisellä ei näytä olevan mitään mahdollisuuksia. Valoa ei näy tunnelin päässä, ja jos näkyykin, niin toivottaman kaukana ja masentavan pienenä pisteenä.

Yksi perustavaa laatua olevista seikoista on kiusaajan vieraantuminen todellisuudesta. Se on alkanut jo varhaisessa lapsuudessa, jos uskomme useimpia ammattilaisia. Kirjoittaja ei oikein jaksa uskoa geenien vaikutukseen kuin vain lähinnä niiden kohdalla, jotka ovat päätyneet tekemisiin lain kouran kanssa ja istuvat mahdollisesti rangaistuslaitoksissa. Tavallisia perheitä koskevissa tapauksissa on harvoin kysymys geeneistä, kun sitä vastoin perheeseen tai yhteisöön syntynyt sairas ilmapiiri antaa väärän mallin lapselle tai varttuneemmallekin ihmiselle.

Kyllin kauan viipyminen olosuhteissa, joita ihminen ei oikealla tavalla ole kykenevä käsittelemään olemuksessansa, johtaa ihmisen henkiseen sairastumiseen tavalla tai toisella. Syntyy vääränlaisia riippuvaisuuksia tai pakokeinoja todellisuudesta. Ihmisen perinnäinen olemus on pyrkiä selviytymään itseään kohtaavista tilanteista, ja niin kauan kuin on jonkinlaista elämää, toteuttaa hän tätä olemustaan niiden voimavarojen puitteissa, mitä hänellä on käytettävissään. Tätä kautta syntyy se valtava erilaisuuden kirjo, mikä vallitsee ihmisyyden puitteissa. Me jokainen olemme erilaisia, vaikka monessa suhteessa muistutammekin toisiamme. Mutta aikamme suurin ongelma liittynee ns. yhteisöllisyyden katoamiseen, mikä johtuu pitkäaikaisesta kehityksestä. Muutamassa vuosikymmenessä on tapahtunut aivan valtava muutos meidänkin maamme keskellä. Mikä viisikymmen- ja kuusikymmenluvulla oli vielä normaalia, tuntuu tänään kadonneen totaalisesti. Aikanamme korostetaan aivan liiaksi yksilöllisyyden merkitystä ja voimaa, eli koko yhteiskunnallinen järjestelmämme omalla tavallaan ruokkii narsistista kehitystä ylitse luokkarajojen.

Kirjoittajan aloittaessa ihmissuhdetyönsä, sai useaan otteeseen kuulla epäilyksistä, että olen sairastunut vahvuuteen. Samoin epäiltiin mielenterveyttäni, koska monen mielestä kukaan terve maallikko ei ole valmis auttamaan sairaita ihmisiä. Viimeisin työnohjaajani hiukan säikähti hätääni koko Suomen ahdistuneista ihmisistä, ja esitti että työnohjaus muutettaisiin sielunhoidoksi! Kummallista kyllä kaikki nämä epäilykset ovat jääneet menneisyyteen, ja nykyiset kysymykset kuuluvatkin: ”Kuinka kestät kuulla ihmisten jatkuvaa hätää, kun auttamismahdollisuutesi ovat niin pienet?” Olen voinut hyvällä omallatunnolla vastata, etteivät nämä keskustelut rasita ollenkaan niin paljon, kuin tietoisuus siitä, kuinka välinpitämättömiä terveet ihmiset ja auttajatkin ovat työmme suhteen. Joskus tuntuu suorastaan traumaattiselta seurata ihmisten hätää, ennen kaikkea siksi, että he useimmiten joutuvat käymään kamppailuaan täysin yksin.