Rikkinäinen ihminen

 

Kirjoitettu 2009-2010?

Narsismista ja psykopatiasta, narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, puhutaan nykyään hyvin paljon verrattuna aikaisempiin vuosiin. Samoin puhutaan paljon vanhustenhoitoon liittyvistä asioista, jopa korkeiden päättäjien suilla. Kysymyksemme kuitenkin kuuluu: riittääkö asioista puhuminen? Oletko huomannut, että jos kenelle tahansa hallituksen ja eduskunnan jäsenelle esittää jonkin tiukan kysymyksen, vastaus tulee kakistelematta, ja saamme kuulla laajan selvityksen siitä, kuinka asia on huomioitu ja mitä epäkohtien korjaamiseksi on tarkoitus tehdä? Kuunnellessa näitä selvityksiä pakostakin tulee tunne, että olenko aivan tyhmä ja epäkorrekti yleensä ottaen pitäessäni näitä asioina kysymyksinä ja ongelmina? Mitä minä murehdin, kun asia kerran on hyvissä käsissä ja tulee varmasti hoidetuksi? Vai tulisiko minun sittenkin oikein toden teolla esittää itselleni kysymys: olenko minä ja onko suuri osa suomalaisista sittenkin aika naiiveja, kun uskomme vuodesta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen kaiken herrojen lausuman, vaikka mitään todellista muutosta ei ole tapahtunut, eikä ilmeisesti ole tarkoituskaan toteuttaa?

Aikanaan Heinolassa käytiin kovaa kädenvääntöä vanhusten hoitoon liittyvistä asioista, ja tapasin torilla eduskunnassakin vaikuttavan lääkärin. Olemme jonkin asteisia tuttuja ja hän kätteli minua. Esitin hänellekin silloin polttavana olevan kysymyksen vanhusten hoitopaikoista tässä kaupungissa, ja voinet kuvitella kuinka tyhmänä jälleen kerran sain pitää itseäni, sillä tämän vaikuttajan mukaan ei ollut mitään huolta asian suhteen, sillä se oltiin hoitamassa aivan lähiaikoina!

Voisimmeko todeta juuri tässä hetkessä, ettei sittenkään taida riittää se, että asioista puhutaan? Perusaiheestamme puhutaan nyt jo melko laajasti ja kirjoja ilmestyy pienin väliajoin. Mutta missä on niin tämän kuin vanhusasiankin perusongelma? Hoidetaan kyllä oireita ja näkyviä ongelmia pyritään tuomaan esiin, mutta mitä meiltä puuttuu, jotakin niin olennaista, ettei asia etene oikeastaan ollenkaan pitkistä puheista ja laajasisältöisistä kirjoista huolimatta?

Hyppiäksemme asiasta toiseen viitatkaamme aivan hiljattain uutisissa kuulemaamme asiaan. Pedofiliaan ja insestiin liittyen todettiin, että keskimääräinen korvaus uhrille näissä tapauksissa on menneinä vuosina ollut noin 2000 euroa! Onko meillä ylipäätään mitään todellista käsitystä siitä, mitä insesti ja pedofilia aikaansaavat kohteissaan? Tämä aihe ei olekaan mikään asiasta toiseen hyppääminen, vaan todistaa meille sen totuuden, ettemme enää ole kykeneviä arvioitsemaan asioita mielekkäällä tavalla. Katsomme ehkä vääryydeksi sen, että miehet tökkivät elintään alaikäisiin ihmisiin, ja pidämme oikeana sen, että heitä moititaan ja rankaistaan. Mutta että niin suuri osa saa vain sakkorangaistuksen, kertoo karua kieltään siitä, ettemme enää taida elää oikeusvaltiossa! En ole tämän puolen asiantuntija, mutta aivan liian useiden keskusteluiden yhteydessä tulee puhe henkisen väkivallan yhteydessä insestistä ja pedofiliasta, joskin ehkä kätketyssä muodossa. Seksuaalinen vapaus kulkee todellisuudessa käsi kädessä narsismin kanssa, joka ajattelee vain omaa mielihyvää siinä määrin, ettei mikään osa olemusta kykene asettumaan väärinkäytöksen kohteen asemaan.

Lyhyesti sanoen perusongelma niin narsismin kuin vanhusten hoidon ja nuorten ongelmienkin suhteen liittyy siihen vakavaan puutteeseen, mikä vallitsee näkökyvyssämme uhrien kärsimyksen suhteen. Vaikka en ole sen alan ammattilainen, tiedän vuosikymmeniä ihmisen kärsimystä seuranneena, että insesti ja pedofilia rikkovat ihmistä sellaisessa määrin, että on suoranainen ihme, jos joku on selvinnyt keski-ikään, tai jopa vanhuuteen, hengissä tai ilman todella vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Karmeana totuutena voitaneen myös todeta, ettei oikeastaan kukaan insestin tai pedofilian kokenut voi edessään olevassa elämässä olla sitä mitä muuten olisi voinut olla! Lainsäädäntömme asettamat rangaistukset ja korvaukset kertovat karua kieltään viranomaistemme sokeudesta ja suureen ääneen kaikuvasta tietämättömyydestä!

Useampikin soittaja on verrannut narsistisen persoonallisuushäiriön uhrina olemista raiskaukseen ja insestiin. Meissä jokaisessa on se olemuksemme osa, jota useatkin tutkijat ovat kutsuneet sisäiseksi lapseksemme. Tämä lapsi voi elää ainoastaan oikeanlaisessa ilmapiirissä ja oikeissa olosuhteissa. Kaikki tätä harmoniaa rikkova särkee meissä jotakin olennaista, perusihmisyyteemme kuuluvaa. Joka viides suomalainen kärsii mielenterveysongelmista. Onko kansamme sairaudesta tullut niin kiinteä osa käsityskykyämme ja asennettamme, että alamme hyväksyä enemmänkin sairauden perustotuudeksi, kuin terveyden? Aioin kirjoittaa, ettemme voi mitään sairauksille ja mielenterveysongelmille, mutta olen pakotettu toteamaan, että niin yhteiskunnallisesti kuin henkilökohtaisestikin olemme hyväksyneet aivan liian suuren määrän kielteisiä käsityksiä ja asenteita, edesauttaen lähimmäisemme ja kansamme kärsimystä.

Tosiasiat ovat tosiasioita, ja meidän tulee nähdä ne sellaisina. Mutta asenteisiimme on tultava suuri muutos, jos aiomme tarjota itsellemme ja lapsillemme mielekkään tulevaisuuden. Ns. kirkollinen maailma ei enää omaa niitä tekijöitä, jotka voitaisiin katsoa ratkaisun tuojiksi ihmisten kärsimykseen. Yhteiskuntamme on koko ajan muuttumassa enemmän ja enemmän narsistiseksi. Niin surullista kuin se onkin, oikeastaan kaikkien auttajapiirien vaikuttajat ovat joutuneet samaan oravanpyörään kuin Suuren Opettajan seuraajat pari tuhatta vuotta sitten: KUKA MEISTÄ ON SUURIN?

Aikanaan laitoimme jopa yhdistyksemme sääntöihin, ettemme pyri miksikään katto-organisaatioksi tai erikoisvaikuttajaksi ohitse muiden. Tarkoituksemme on vaikuttaa verkostoitumista kaikkien auttajien kanssa, mutta nyt kohta yhdeksän vuoden jälkeen olemme joutuneet toteamaan, että vastaanottamamme viesti kuuluu: ”Me hoidamme nämä asiat paikallisin voimin! Meillä on riittävä tieto emmekä tarvitse yhdistyksenne apua!”

Olemme maininneet sen jo aikaisemminkin, mutta toistaminen tuntuu jälleen kerran tarpeelliselta. Kun on kysymys narsistisen persoonallisuushäiriön uhreista, olemme tekemisissä aivan spesiaalialueen kanssa. Kilpailevan yhdistyksen perustamisen yhteydessä luvattiin erilaisia virkoja joillekin ihmisille uskomuksessa, että tällä alalla on suuri markkinarako ja mahdollisuus taloudellisiinkin tavoitteisiin. Nämä yhdeksän vuotta ovat saaneet ainakin meidän yhdistyksemme väen panemaan jäitä hattuun ja toteamaan, että parin tuhannen euron vuosibudjetistakin saa olla kiitollinen. Kirjoittaja ei ole viiteen vuoteen saanut palkkaa, vaan on tehnyt kaiken vapaaehtoistyönä, kustantaen osan kuluista pienestä eläkkeestään.

Miksi kirjoitamme tällaisesta? Me emme ole tekemisissä närkästyneiden kotiäitien kanssa, joita mies ei ymmärrä ja jotka jatkuvasti saavat kokea tulevansa laiminlyödyiksi niin henkilökohtaisesti kuin kotitaloudessakin. Me emme ole tekemisissä naisten kanssa, jotka kerta kaikkiaan ovat saaneet kylliksensä miehen välinpitämättömyydestä ja narsismistakin. Me olemme kohta yhdeksän vuotta olleet tekemisissä lähes totaalisesti rikottujen, särkyneitten sielujen kanssa, jotka ovat kokeneet sata tai jopa tuhat tapaa tappaa sielu. Me olemme tekemisissä niin naisten kuin miestenkin kanssa, jotka ovat kadottaneet elämän merkityksen toisen ihmisen henkisen ja usein ruumiillisenkin väkivallan vaikutuksessa, vuosikymmenienkin ajan. Me olemme tekemisissä taloudellisestikin perikatoon ajettujen naisten kanssa, niin että korkeintaan kaksi sadasta kertoo olevansa kykenevä hankkimaan oman asunnon sen jälkeen kun yhteisestä kodista on henkensä säilyttämiseksi paettava.

Tässä työssäkö voisimme erehtyä ottamaan liiketaloudellisen ajattelukannan? Se jos mikä todistaisi, ettemme ole käsittäneet asian todellista olemusta ollenkaan, vaan olemme liikkeellä ainoastaan narsistisin perustein! Suurin osa meille soittaneista on joutunut kertomaan olevansa sosiaalitoimiston asiakkaita, koska yksi perustekijöistä heidän hallitsemisekseen ja vallassaan pitämiseen on perustunut taloudelliseen kiristämiseen. Tämä on niin laaja ja monimutkainen asia, että se tarvitsisi aivan oman lukunsa, mutta ottakaamme joitakin esimerkkejä, joista useimmat ovat kertoneet.

Mies voi panna perheen henkilöauton myyntiin, jottei vaimo voi yksikseen tai lasten kanssa lähteä minnekään ilman hänen tietämystään. Itse hän ajaa firman autolla, johon vaimo ei saa koskeakaan, paitsi ehkä pestäkseen sen. Mies voi lopettaa kaikki perheen lehdet, jottei vaimo saa tietää paikkakunnan tapahtumista lähteäkseen johonkin seurakunnalliseen tai muuhun kokoukseen. Vaikka vaimo olisi töissä, juonittelee mies asiat siihen malliin, ettei vaimo voi käyttää omia tulojaan kuin ehkä hyvin rajoitetusti. Useassakin tapauksessa on avioparin kesken ollut sopimus, että nyt tehdään vuorotta töitä viisikymppisiksi asti ja sitten lähdetään yhdessä eläkkeelle. Tavoitetun ajan koitettua nainen voi vain todeta, että aivan käsittämättömällä tavalla kaikki kerääntyneet varat ovat hänen ulottumattomissaan, ja mies aloittaa riemulliset eläkevuodet mahdollisesti jossakin ulkomailla, tietysti uuden elinkumppanin kanssa!

Useilla naisilla ei ole varaa edes lähteä äitinsä luokse pahojen riitojen jälkeen, ja lasten tähden moni äiti riutuu helvetillisissä olosuhteissa kieltäen itsensä saadakseen puolisoltaan rahaa edes lapsia varten. Tiedoksi hyväuskoisille lukijoille: narsistinen persoonallisuushäiriö merkitsee jotakin sellaistakin, mitä normaali äiti ja isä ei hyvällä tahdollakaan halua uskoa todeksi: narsistinen persoona ei todellisuudessa välitä (useimmiten) yhtään mitään edes lastensa parhaasta. Lapsetkin ovat hänelle vallankäytön välineitä, joiden avulla äiti sidotaan omaan helvettiinsä. Aivan liian moni soittaja kertoo tulleensa raskaaksi varhaisessa elämänvaiheessa yksinkertaisesti siitä syystä, että narsisti halusi sitoa hänet itseensä – lapsen avulla!

Narsisti (tarkoitamme lähes aina tässä kirjoituksessamme narsistista persoonallisuushäiriötä) puhuu paljon lapsistaan ja antaa sen kuvan että rakastaa näitä yli kaiken. Huomionarvoista on selata Hitleriä koskevia valokuva-albumeja, joissa hän koiraystävänä antaa kuvata itseänsä myös lukuisien lasten kanssa.

Olisiko jonkinlainen kuva psykopaattisen ihmisen lapsirakkaudesta sekin, miten Göbbels vaimoineen asettui asemaan, jossa katsoi suoranaiseksi velvollisuudekseen murhata omat lapsensa, koska vanhempien kansallissosialistinen näky ei päässytkään toteutumaan? Hyvin suuressa määrin samanlainen asenne on tämänkin ajan psykopaatilla, joka esim. avioliiton kariutuessa ajattelee vain omia menetyksiään, ja usein vaatii vain kostoksi lapsia itselleen, vaikkakin jollakin tajunnan tasollaan tietää asian kiusalliseksi. Hän joutuu nyt etsimään uusia uria elämälleen, uutta uhria, minkä prosessin keskellä lapset suorastaan ovat tiellä. Mutta hän ei ajattelekaan lasten parasta, vaan oma viha ja katkeruus määrittelevät kaikki tekemiset jopa siinä määrin, että hän soittelee vastoin lupaa vaimolleen yötä päivää ja lähettelee piinaavia tekstiviestejä. Onneksi tämä on jo kriminalisoitu, vaikka aina siitäkään ei ole apua.

Vielä kerran, voisimmeko perustaa toimintamme tässä yhteydessä taloudellisiin tekijöihin? Kukaan ei tietenkään voi loputtomasti tehdä kaikkea vapaaehtoisuuden perusteella, ja siksi tarvitsisimme kaikenlaista tukea niiltä ihmisiltä, joiden elämä on paremmalla mallilla.

Jouduin keskeyttämään kirjoittamisen puhelun takia, joka todistaa juuri kirjoittamastamme. Puhuin naisihmisen kanssa, joka tuskin itkultaan kykeni puhumaan. Hän on inhimillisesti aivan mahdottomassa tilanteessa, niin että hänenkin kohdallaan joudumme toivomaan suoranaista ihmettä. Hän on melkoisessa taloudellisessa ahdingossa.

Kerta toisensa jälkeen ihmettelen olemistani tällaisessa asemassa, missä kohtaan ehkä kaikkein rikkinäisimpiä ihmisiä mitä maailmasta löytyy. Eikö tämä virka kuuluisi korkeimman tason ammattilaisille, koska joudun jokaisen soittajan kohdalla toteamaan, ettei minulla ole mitään keinoja todellisen avun tuomiseksi? Minä voin vain kuunnella ja olla ehkä ensimmäinen ihminen, joka todella uskoo mitä he puhuvat. Voin vakuuttaa heille, etteivät he ole ainoita eivätkä he ole hulluja (lähes sataprosenttisesti kiusaaja vakuuttaa uhrille tämän olevan jotakin mieleltään järkkyneen ja totaalisen hullun välillä). Ainoa selvä ohje, jonka voin varauksetta antaa kaikkien ongelmien keskellä on: ”Koeta keksiä elämääsi jotakin, minkä avulla jaksat huomiseen päivään!”

Palataksemme vielä ihmisten rikkinäisyyteen: me emme pysty ottamaan näitä asioita kyllin vakavasti ennen kuin hyväksymme sen tosiasian, että niin insestin, pedofilian, narsistisen persoonallisuushäiriön ja muunkin henkisen väkivallan uhrit on todella rikottu, jotkut koko loppuelämäksensä, ja jokainen näistä ihmisistä tarvitsisi todella tehokasta terapiaa. Siitäkin huolimatta suuri osa meistä joutuu käymään yksin lävitse tätä tervehtymisprosessia koko loppuelämänsä ajan.