19.10.2006
Onko siitä jo
yli vuosi?
Lapsenlapseni
syntymäpäivä on aina iloinen asia, niin tänäkin vuonna. Koin kuitenkin
eräänlaisen järkytyksen poikani kertoessa, että nytkin vietämme tätä juhlaa
viime vuoden tapaan sairaalan kahviossa, jotta Matildakin pääsee mukaan. Nyt
vasta käsitin, että vanhuksemmehan on jo ollut yli vuoden sairaalassa!
Aika on
kulunut toisaalta tavattoman nopeasti, mutta jossakin mielessä olen viime
kuukausien aikana kokenut todella suurta henkistä uupumista. Se ei johdu
suoranaisesti työstäni, vaan ehkä enemmänkin siitä, että nyt reilun vuoden ajan
olen yli kolmanneksen ajastani viettänyt Matildan paikkakunnalla vieraillen
hänen luonaan jopa kolmesta viiteen tuntia päivässä. Vieraissa paikoissa
yöpyminen ja niin pitkän aikaa dementoituneen vanhuksen kanssa oleminen on
paljon kuluttavampaa kuin kukaan osaa kuvitellakaan. Alan nyt ymmärtää entistä
enemmän niitä omaisia, jotka vieläkin suuremmassa määrin uhraavat aikaansa
läheisen ihmisen hyväksi.
Olen jälleen
kerran ollut pidemmän aikaa työtön, joten kaikki tämä on ollut mahdollista. En
kuitenkaan ole toimettomana, vaan aina kun tietokone on mukanani, on
vapaaehtoistyökin mukanani. Oikeastaan olen joka päivä tavalla tai toisella
vienyt vanhusasiaa eteenpäin, keskustellen lukemattomien ihmisten kanssa ja
jakaen kirjoja ja esitteitä. Uuvuttavinta ei varmaankaan ole itse vanhuksen
seurassa oleminen tai asiamme eteenpäin vieminen, vaan jossakin suhteessa
ihmisten välinpitämättömyyteen jatkuvasti törmääminen on suorastaan
turhauttavaa! Tämä ei koske ainoastaan noin vuoden aiheenamme ollutta
vanhusasiaa, vaan myös laajaa työkenttäämme narsistisen persoonallisuushäiriön
alalla. Asioista puhutaan tänä päivänä niin paljon, että ilon sijasta jossakin
määrin alkaa arveluttaa kirjoitusten ja puheiden suuri määrä. Jos aiheita ei
saada oikeille raiteille, kohtaamme yhä uudelleen vanhastaan tutun seikan:
leikkaus onnistuu hyvin, mutta potilas kuolee!
Oikeuskanslerille
lähettämämme tutkimuspyyntö käsiteltiin hiljattain ja lopputulos oli, ettei
Heinolan kaupunki ole syyllistynyt rikkomukseen vanhusten hoitopaikkojen
vähyyden suhteen. Hoitopaikkojen määrä täyttää vähimmäisvaatimukset! Stakesin
tutkimuksen perusteella Heinolan hoitotilanne on maamme huipputasolla. Tästä
tulemme jatkossa puhumaan entistä voimakkaimmin sanakääntein, sillä jos tuossa
kaupungissa kaikki on huippulaatua koko maahan nähden pelkän minimivaatimuksen
mukaisesti, niin mikä onkaan todellinen tilanne koko maata ajatellen!
Kaupungin
sosiaalitoimen antamassa selvityksessä, niin kuin lehtikirjoituksissakin,
kerrottiin painokkaasti kaikesta siitä mitä on olemassa ja mikä on hyvää.
Kysymyksemme kuuluu kuitenkin entistä voimakkaampana ja terävämpänä: Onko
oikein ja tasa-arvon mukaista, kansalaisoikeuksien mukaista, että lain
turvaamana hoidetaan kutakuinkin hyvin yli kaksisataa vanhusta, mutta sitten
kuitenkin noin 35 jätetään aivan tietoisesti ja tarkoituksellisesti ilman
heille kuuluvaa asiallista hoitopaikkaa? Jokainen hiukankin sydämen viisautta
ja lämpöä omaava kansalainen käsittää, ettei sairaalan pitkäaikaisosasto ole
vanhuksen hoitopaikka! Meille ei ole kerrottu sitä, mutta aivan ilmeisesti
tällainen tilanne ei ole mahdollista ilman valtiovallan salaista hyväksymistä.
Kesän aikana
olin useita päiviä kojumme kanssa Heinolan torilla jakaen informaatiota ja
keskustellen lukemattomien ihmisten kanssa. Huomionarvoinen havainto oli
kuitenkin se, että hyvin harva vanhemman polven ihminen uskaltautui kojumme
lähelle, saati sitten keskustelemaan. Se turhautuminen, jota itsekin tunnen, on
aivan selvästi johtanut monet vanhemman ikäpolven ihmiset tietynlaiseen,
suorastaan pelottavaan apaattisuuteen! Yksi tekijä osaltaan on suoranainen
väsyminen, uupuminen, etenkin niiden kohdalla jotka itse ovat sairaita ja
mahdollisesti hoitavat läheistään päivittäin. Jos minä väsyn näillä rajatuilla
vierailuilla ja hoivaamismatkoilla, niin miten sitten on lukemattomien
omaishoitajien ja läheisten suhteen?
Kun nyt
oikeuskanslerin päätöksen perusteella joudumme toteamaan, että kaikella
toiminnalla on lain suoja, merkitsee se kirjoittamisemme ja toimintamme
kovenemista. Jos laki sallii nykyisen tilanteen, voidaan tehdä vain yksi ainoa
johtopäätelmä: nykyinen laki on huono ja suorastaan rikollinen ihmisoikeuksia
ajatellen! Me kaikki arvostamme niin hoitajien kuin lääkäreidenkin työtä. Suuri
osa kirjoittelusta lehdissä ei itse asiassa palvele tarkoitustamme, koska
puhutaan jatkuvasti liian paljon aivan itsestään selvistä asioista, jotka eivät
ole niinkään merkittäviä kokonaisuuden kannalta. Tilanteen ollessa suorastaan
katastrofaalinen, ei itse perusasioiden suhteen, vaan väärien asenteiden
suhteen, ollaan ajauduttu huomaamatta hyvin nurinkuriseen selvittelyyn.
Tämä nykyinen
tilanne tuo mieleeni aikanaan pitkähkön kirjoitukseni naispotilaasta, jolla
alkoi kehittyä patti toisen rinnan alle. Hän itse ei voinut hyväksyä
todellisuutta, vaan leikkauksen sijasta lähti kiertomatkalle tuttaviensa ja
sukulaistensa luokse. Ihminen on siitä kummallinen otus, että alkaessaan
kieltää todellisuutta, ei ole itse asiassa mitään rajoja hänen henkisen
torjuntansa mekanismille. Niinpä tämäkin nainen silitteli vierailujen aikana
vatsaansa todellisen kipupisteen alapuolelta, valitellen vatsavaivoja. Häntä
säälittiin ja surkuteltiin, kristillisissä piireissä rukoiltiinkin todella
antaumuksella hänen jatkuvien ja niin kiusallisten vatsavaivojensa tähden.
Hyvin pian kaikki tuttavat olivat tietoisia tämän niin suloisen ihmisen
vaivoista ja kaikkialla kokeiltiin erilaisia ruokavalioita. Tänä aikana käsi
kieltäytyi nousemasta tarpeeksi korkealle, niin että kyhmy kasvoi kasvamistaan
ja lähetti etäispesäkkeitä kaikkialle naisen yläruumiiseen.
Lääkärin
lausunnon mukaisesti ajallaan tapahtunut leikkaus olisi korjannut tilanteen
mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Mutta nyt pelko todellisuuden näkemiseen
oli liian suuri, ja kaikki väärän paikan silittely ja valittelu johti useamman
viikon tuskalliseen kuolinkamppailuun sairaalassa.
Olen viime
aikoina joutunut toistamiseen ajattelemaan tätä tapausta, jota käytin
ensisijaisesti kuvaamaan hengellisen elämän sairaalloisia piirteitä, kun
jatkuvasti puhutaan asian vierestä, rohkenematta kohdata todellisuus. Tämä
kertomus kuvaa hyvin nykyistä vanhustenhoidon tilannettakin, ikävä kyllä asian
kummaltakin puolelta. Omalta osaltaan vanhukset ovat luovuttaneet ja kiittelevät
vääränlaisessa yksinkertaisuudessa saamaansa hoitoa, vaikka usein oleellisimmat
seikat jäävät aivan ilman huomiota. Omaiset taas usein yhtyvät itselleenkin
tuhoisin seurauksin vanhuksen asenteeseen tajuamatta hyväksyvänsä tilanteita,
joita tällaisessa hyvinvointivaltiossa ei kenenkään tarvitse hyväksyä. Niinpä
keskustelu kulkee esimerkkinaisemme käden tavoin aivan väärällä kohtaa, niin
että ajoittain hoitoväki tuntee tulevansa väärinymmärretyksi ja puolustautuu.
Syntyy kuvitteellinen vastakkainasettelu, joka ei todellisuudessa ole
merkityksellistä asiamme kannalta, päinvastoin. Kaikille osapuolille tuntuu
olevan ylivoimaista siirtää käsi ja todellinen mielenkiinto juuri sinne, missä
todellinen ongelma on! Ongelmamme ei ole ensisijaisesti hoitoväen palkoissa
eikä asenteissakaan, ei siinä syökö jokin vanhus ruokansa omilla vai toisen
tekohampailla, lusikalla vai haarukalla! Ongelmamme ei ole pissavaipoissa eikä
sierettyneissä takapuolissa. Suurin ongelmamme on asenteissa, haluttomuudessa
nähdä todellisuus sellaisena kuin se on!
Hoitohenkilökuntaa
kiittelevät kirjoitukset lehdissä ovat kaunis asia, mutta toisaalta eräänlaista
sumuverhoa todellisen ongelman ylle. Moitekirjoitukset pitävät vireänä, mutta
nekin ovat vain sumuverhoa todelliseen tulokseen pääsemisen sijasta.
Lääkäreiden puolustelevat kannanotot ja sosiaalitoimen vuosisuunnitelmat
vaikeasti käsitettävine lukuineen ja itsetyytyväisine kehuineen ovat vain
sumuverhoa ihmisten hämäämiseksi!
Nyt
tarvitsemme kansalaisrohkeutta ja laajaa rintamaa käden laittamiseksi juuri
sinne missä kuolettava ongelma todellisuudessa piilee. Pelkkä keskustelu ja
väittely merkitsevät vain syöpäkasvaimelle suotua kehittymisaikaa, niin että
koko ajan hoito onnistuu hienosti, mutta potilaita kuolee entistä enemmän!
Mikä on surullisin
ja rikollisin ongelma esimerkkinä olevassa Heinolan kaupungissa? Olemme jo
selvästi tuoneet esille mikä se ei ole. Mielestämme kaikkein polttavin ja
häpeällisin syöpäpesäke on vanhusten hoitopaikkojen puute, olemattomuus.
Terveen järjen mukaista ei tällaisessa tilanteessa ole jatkuvasti virittää
kiitoslaulu olemassa olevista paikoista, jonka tarkoitus on vetää täydellinen
sumuverho todellisen ongelman ylle.
Kaupungin
sairaalassa makaa jatkuvasti noin 35 vanhusta, joiden paikka ei ole siellä.
Tämä tilanne on jatkunut vuosien ajan, ja suunnitellut uudistukset ja
parannukset merkitsevät vieläkin ainakin vuoden mittaista odotusaikaa, minkä
kuluessa nuo kymmenet vanhukset tulevat suorastaan alasajetuiksi ja saattohoidetuiksi.
Jos laki sallii tämän, on se kuitenkin perustuslain oikean hengen vastainen
eikä kansalaisten tasa-arvoisuus toteudu.
Ongelma ei
koske ainoastaan vanhuksia, vaan koko väestöä. Todellisuus on kavalampi kuin
kukaan haluaisi uskoa. Useampikin lääkäri on eri puolilla maatamme joutunut myöntämään,
ei julkisesti, mutta pienemmässä piirissä, ettei kansalaisoikeuksien mukainen
sairaanhoito onnistu muunkaan väestön suhteen, koska sairaaloihin kuulumattomat
henkilöt vievät hoitopaikan sitä tarvitsevilta.
Suuttumuksen
tulisi siis ulottua myös muuhun väestönosaan, ei ainoastaan vanhuksiin ja
heidän omaisiinsa. Suuttumuksen tulisi kohdistua niihin lääkäreihin, jotka
tietävät ja näkevät tilanteen kurjuuden, mutta eivät rohkene kertoa totuutta
julkisuuteen. Suuttumuksen tulisi kohdistua hoitohenkilökuntien
ammattiliittoihin, jotka eivät käytännössä aja sen paremmin hoitajien kuin ei
potilaidenkaan asiaa! Ilman tarpeeksi voimallista suuttumusta ei tapahdu yhtään
mitään! Minne on kadonnut kaikki solidaarisuus, joukkovoima, työväenliike?
Sairaala ei
ole vanhuksen hoitopaikka
Olen
tutustunut Heinolan vanhainkoteihin siinä määrin että tiedän niiden olevan
suoranaisia paratiiseja sairaalaan verrattuna. Hoito on olosuhteisiin nähden
hyvää, vaikka aivan liian paljon nyljetään henkilökunnan selkänahoista. Suurin
epäkohta monen vanhuksen kohdalla on sääntö, jonka joutuu kuulemaan yhä
uudelleen ja uudelleen, josta on tullut kuin kirosana. Vanhainkotiin pääsee
vain, jos tulee toimeen yhden hoitajan avulla. Tämä perustuu kai ensisijaisesti
siihen tapaan, millä yöt hoidetaan vanhainkodeissa. Paikalla on vain yksi
hoitaja, mahdollisesti kymmeniä vanhuksia varten! Kuinkahan kauan tällaisen
tilanteen jatkuminen on mahdollista? Yksi hoitaja pärjää olosuhteiden säilyessä
tämän oletetun tilanteen mukaisena. Mutta entä jos tapahtuukin jotakin
sellaista, mitä yksi henkilö ei pystykään käsittelemään? Mitä jos useampi
vanhus yhtä aikaa lähtee liikkeelle ja tekee mahdollisesti jotakin aivan
odottamatonta? Kuka kantaa vastuun kaikesta tapahtuvasta? Vai eikö ole niinkään
väliä sillä mitä tapahtuu, koska kyseessä on ihmisryhmä, joka ei muutenkaan
vietä kovin pitkää aikaa tässä ajassa?
Yhden hoitajan
sääntö merkitsee todellisuudessa eräänlaista väärää hoitoa, eli hoitovirhettä.
Monet mieleltään virkeätkin vanhukset on tuomittu makaamaan sairaalan
persoonattomissa olosuhteissa, henkisen alasajon alaisena, koska jotkin
ruumiilliset tekijät tulevat esteeksi: yhden hoitajan autettava!
Vakava
hoitovirhe
Alamme
vähitellen, etenkin oikeuskanslerin tutkimuksen tuloksen jälkeen, puhua entistä
voimakkaammin asioista niiden oikealla nimellä. Jokainen väärään hoitopaikkaan
sijoitettu potilas merkitsee aivan käytännössä hoitovirhettä. Niin kuin eräs
lääkäri avoimesti tunnusti, on hänen mielestään kysymys hoitotasovirheestä.
Onko sana jossakin määrin hyväksyttävämpi ja paremmin selitettävissä, siitä
voidaan olla montaa mieltä. Olemme kuitenkin sillä kannalla, että on kysymys
merkittävän suuresta virheestä, johon syyllisiä alamme vähitellen etsiä esiin.
Hoitotasovirhe merkitsee ainakin jossakin vaiheessa myöskin suoranaista
hoitovirhettä, johtuen siitä, että potilas on itselleen sopimattomissa
olosuhteissa, väärässä paikassa, vääränlaisten vaikutteiden alaisena. Emme ole
suuremmassa määrin maassamme vielä kuulleet siitä, että normaaleja sairaita
olisi sijoitettu mielisairaaloihin paikkapulassa. Miksi? Koska se olisi aivan
liian ilmeisen väärää ja jokainen voisi todeta asian virheellisyyden, sillä
tällaisessa tapauksessa ihmisen henkinen sairastuminen olisi selvää.
Käytännössä kuitenkin aivan tavallisissa sairaaloissa sijoitetaan mieleltään
melko virkeitä ihmisiä samaan huoneeseen todella henkisesti huonossa kunnossa
olevien kanssa. Kaikki tämä paikkapulan tähden! Lääkäreillä ei ole
mahdollisuutta valita oikeita ihmisiä oikeisiin paikkoihin, koska sairaalat
ovat ylikuormitettuja. Noille henkisesti huonossa kunnossa oleville ei ole
tarjolla mitään heille sopivaa hoitoa. Hoidetaan ruumista, mutta henkinen puoli
on totaalisesti unohdettu, tai se on pakko unohtaa resurssien puutteessa!
Markku Vuori
Näin vuonna
2006! Miten on nyt 2014?