Mielen syövereistä

 Joskus 2011 paikkeilla

Noin kymmenen vuotta sitten aloin kirjoittamaan ensimmäistä kirjaani narsistisesta luonnehäiriöstä. Tämän prosessin aikana alettiin puhua ensisijaisesti narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, eli psykopatiasta. Aluksi tuotti ongelmia se, ettei erilaisia käsitteitä eroteltu riittävällä tavalla toisistaan. Niinpä esimerkiksi osittain levisi käsitys, että kaikki luonteeltaan häiriintyneet olisivat toivottomassa tilassa, eli he olisivat mielenterveydellisen hoidon tavoittamattomissa.

Oikeastaan erilaiset käsitteet tuottivat ehkä suurimmat ongelmat eri piireissä. Ammattilaisilla olivat aivan omansa ennakkokäsityksensä, puoliammattilaisille taas oli tärkeää nostaa itseään esiin uudenlaisten määritelmien keksimisellä, koska aloimme käsitellä monessa suhteessa aivan uudenlaisia ongelmia. Ei niin että nämä asiat olisivat olleet uusia, vaan ne nostettiin nyt esiin tuottamiensa ristiriitojen johdosta. Tämä käsitteiden kirjo on koko ajan ollut häiritsevänä tekijänä puhuessamme narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja sen tuottamista tavattomista ongelmista.

Aikanaan Narsistien uhrien tuki ry:n johtohenkilö esitti, ettei tervettä narsismia ole olemassakaan. Vuosikymmeniä käytössä olleelle sanalle annettiin nyt 2000-luvulla aivan uudenlainen merkitys, joka pyrkii mitätöimään tämän käsitteen laaja-alaisuuden. Uusi näkemys saattaa meidät melkoisiin ongelmiin, jos kerran näin ikivanhan kuvauksen mitätöiminen jättää meille niin mittavan aukon mahdollisuuksissamme kuvata ihmisen kehitykseen ja olemukseen liittyviä piirteitä. Mikä olisi uusi käsite kaikelle oppimallemme, jos nyt on menty monissa piireissä niin pitkälle, että aivan käytännössä piirretään yhtäläisyysmerkki narsistin ja psykopaatin välille?

Asiaan niinkin syvällisesti perehtyneenä yli neljänkymmenen vuoden aikana, joudun suorastaan kauhistelemaan sitä linjaa, joka nyt puhuu narsismista aivan liian rajallisessa mielessä. Itse olen joka suhteessa maallikko, joka elämää ja tätä ilmiötä seuranneena voi puhua vahvalla kokemuksen tuomalla varmuudella. Selventävien sanontojen ja käsitteiden puutteessa olemme omalla tavallaan joutuneet luomaan uusia uria mielenterveyden alueella, koska suuri osa narsistisen persoonallisuushäiriön alueesta on kautta vuosikymmenien ollut ammattikirjallisuuden ulkopuolella, joten tietämys on ollut rajattua aivan korkeimmissakin ammattipiireissä. Kolme eri nuorehkoa naispsykologia on avoimesti tunnustanut minulle silmästä silmään, ettei heillä ole mitään tietoa luonnehäiriöstä, koska sitä ei heidän opiskeluaikanaan opetettu heille. Useampikin psykiatrian sairaanhoitaja on ottanut yhteyttä selvittääkseen, mikä hänen elämässään on vialla. Eräältä heistä kuulin ihmettelyni johdosta, ettei heillä ollut kuin yksi luento luonnehäiriöstä, johon liittyi kevytmielinen testi, jonka perusteella jokainen siihen osallistunut oli luonnehäiriöinen!

Näiden kymmenen vuodan aikana on tapahtunut aika paljon tällä rintamalla, vaikka odotuksemme eivät ole toteutuneet läheskään siten kuin aikanaan uskoimme. Emme ole kyenneet perustamaan mitään todellista auttamisverkostoa, koska alalla vallitsee käsittämätön kilpailuhenki, aivan kuten eräässä seurueessa noin pari tuhatta vuotta sitten: ”Kuka meistä on suurin?” Kuka tietää eniten, kuka keksi ensimmäiseksi jotakin? Suorastaan narsistinen mieli on vallannut niitäkin piirejä, joiden luulisi toimivan täysin vastakkaisesti!

Miksi Maijasta kehittyi niin narsistinen persoonallisuus, vaikka osa hänen veljistään ja sisaristaan kehittyi melko normaaleiksi henkilöiksi? Totuuden nimessä täytyy todeta, että melko narsistisia piirteitä oli havaittavissa joissakin sisaruksissa, mutta he selvisivät elämästään melko normaaleissa puitteissa. Jos perheessä oli joitakin ongelmia, niin miksi ne eivät vaikuttaneet koko lapsikatraaseen samalla tavalla? Melko yleisen uskomuksen ja tutkimustenkin mukaan narsistinen kehitys alkaa ihmisen ensimmäisinä elinvuosina, ennen kaikkea puutteellisen isä- tai äitisuhteen takia. Lapsi ei kehity oikealla tavalla, ei opi eriytymään, tulemaan omaksi persoonakseen, vaan kokee ensisijaisesti äidin oman itsensä jatkeeksi. Kun sitten tähän suhteeseen tulee ongelmia, syntyy koko elämän ajan kestävä ristiriitaisuus.

Eikö kaikkia lapsia kohdeltu samalla tavalla? Miksi ei muistakin kehittynyt yhtä vaikeita persoonallisuuksia? Miksi vain yhdelle kehittyi niin voimallinen vahvuuteen kätketty vajavainen persoonallisuuskäsitys? Saattaa hyvinkin olla niin, ettei kasvatuksessa ja itse kunkin huomioimisessa tapahtunut mitään oleellista puutteellisuutta, vaan on enemmänkin kysymys henkilökohtaisesta kokemuksesta, näkemyksestä. Jokin lapsen olemuksessa on alun pitäen siinä määrin vialla, että tämä alkaa mieltää kokemansa asiat asiaan kuulumattomalla tavalla. Maija kertoi Matillekin joskus mieleensä tulleista negatiivisista asioista, jotka kohdistuivat äitiin. Nämä ajatukset saivat sellaisen vallan lapsen mielessä, että hän muistaa ne näin hyvin aikuisena ihmisenä. Perusajatus lapsuudesta perustui siihen näkemykseen, että isä alisti äitiä, vaikka kukaan muu sisaruksista ei tällaista ollut pannut merkille. Todelliset olosuhteet eivät siis muidenkin esimerkkien valossa ole aina se ratkaiseva tekijä, johon voisimme perustaa diagnoosimme, jota meidän maallikoina ei ollenkaan odoteta tekevän.

Ihmisinä me kaikki olemme tavalla tai toisella erilaisia. Siksi me koemme ja näemme samat asiat hyvinkin poikkeavalla tavalla. Kunkin hetken ulkopuoliset vaikuttajat saavat meidät antamaan samasta tapahtumasta mitä erilaisimpia kuvauksia. Tästä näkyvin esimerkki on kai liikenneonnettomuuksista annetut kuvaukset, jotka saattavat sisältää todella ristiriitaisia tietoja. Jonkun mielestä paikalta paennut auto oli punainen, toisen mielestä se varmasti oli musta. Auton merkistä ja mallista tulee lukuisia arvioita, aivan sen mukaisesti, miten itse kukin näki tilanteen. Ongelmana on se, että me automaattisesti, vaistomaisesti, yhdistelemme erilaisia mielikuvia, jotka osaltaan jo ovat mielessämme kokemiemme asioiden johdosta. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että mielemme ei ehdi erittelemään mielessämme pyörineitä asioita silmiemme edessä tapahtuneista. Emme itse edes havaitse sitä, kuinka paljon eri asioita pyörii mielessämme niin kotona kuin myöskin ennen kaikkea kadulla kulkiessamme tai ajaessamme. Siksi olemme osaksi alttiita erilaisille onnettomuuksille, koska mielemme askartelee mitä moninaisimmissa pohdiskeluissamme, jotka osaltaan koskevat mennyttä, osaltaan tulevaa. Ihminen on loppujen lopuksi hyvin pienellä energialla kiinni nykyhetkessä ja sen tapahtumissa.

Jos näin on terveenkin ihmisen kohdalla, miten sitten on hyvin rasittuneen ja väsyneen, masentuneen ihmisen suhteen? Mieltä ankarasti rasittavat mietteet ja ennen kaikkea murheet johtavat meidät helposti sivuraiteille, joilta on hyvin vaikea palata takaisin pääväylälle, jolla elämämme säästyy monilta tarpeettomilta painolasteilta. Me emme ole täysin sattuman varassa, toisten vietävänä, vaan oma mielemme tekee meille usein pahojakin tepposia, jos liiaksi antaudumme tunteidemme valtaan.

Jotakin tällaista oli mahdollisesti tapahtunut Maijankin elämässä, niin että hänellä ei suorastaan ollut mitään mahdollisuuksia elää elämäänsä siinä todellisuudessa, jossa onneksi suurin osa meistä toimii päivittäisessä realiteetissansa. Mielenkiintoinen ajatus! Kuinka moni meistä todella näkee todellisuuden aivan sellaisena kuin se on? Taitaa olla niin, että suurin osa meistä elää kaikesta viisaudestansa ja älykkyydestänsä huolimatta aika monenlaisissa haavekuvissa, unelmissa, suoranaisissa fantasioissa! Tämä ei tarkoita sitä, että puheemme ja tekomme perustuisivat näihin kuvitelmiin, vaan mielemme jokin osa koko ajan työskentelee tai huvittelee alueilla, joiden todellisuuspohja on hyvinkin kyseenalainen. Osa mieltämme lähtee jo kuin ennakolta sinne, minne niin mielellämme haluaisimme mennä, mikä olisi niin ihanaa ja tarpeellistakin. Jokainen kaunis nainen saa yksinäisen miehen ajatukset pois juuri sillä hetkellä vallitsevasta todellisuudesta, työtehtävästä tai tarpeellisesta navigoinnista ihmisvilinässä, niin että on tipalla ettei valaisinpylväs törmää häneen. Nainen näkee näyteikkunassa unelmiensa asun tai mainoksen etelänmatkasta, ja jo tuottaa suuria vaikeuksia olla törmäämättä vastaantuleviin ihmisiin.

Terveinkin ihminen siis kohtaa tällaisia vaikeuksia jokapäiväisessä elämässään, vaikka ei sitä usein tule ajatelleeksi. Samankaltaisina toistuvat kohtaamiset, tapahtumat, näkymät, sekoittuvat ihmisen mielessä tietynlaiseksi kokonaisuudeksi, niin että on hyvin helppoa pitemmän ajan kuluttua sekoittaa eri aikoina koetut asiat keskenään. Me olemme todellisuudessa melko huonoja todistajia, koska henkilökohtaiset asiamme vaikuttavat niin suuresti mielipiteisiimme ja näkemyksiimme. Huolestuttavaa on sekin, kuinka erilaisissa rikostilanteissa olleita ihmisiä patistetaan jopa vuosikausiakin miettimään vieläkin tarkemmin mitä todella tapahtui. Mitä pidempi aika tapauksesta on kulunut, sitä heikommat mahdollisuudet on saada kiinni tarkoista faktoista. Ihmisen mieli on tavallaan kuin palapelin kokoaja, joka pyrkii täyttämään vajaat kohdat tiedoillaan tai todellisuudessa hyvillä olettamuksillaan. Etenkin painostuksen alla ihmisen mieli pyrkii miellyttämään kuulustelijaansa, ja siten päädytään usein suuriinkin oikeusmurhiin.

Tämä asioiden pyörittely on tuttuakin tutumpaa jokaiselle narsistisen persoonallisuushäiriöisen kanssa eläneelle. Siksi olemme alusta alkaen kehottaneet jokaista kirjoittamaan muistiin mahdollisimman paljon asioita juuri sen hetken valossa. Tuskin on pelkoa siitä, että uhri liioittelisi kokemaansa ja näkemäänsä, koska koko pelin henki toimii juuri tätä vastaan. Uhri ei niinkään kuvittele eikä paisuttele toisen tuottamaa tuskaa, vaan uhri useimmiten henkensä pitimiksi pakenee sinne minne suinkin vain yltää suljetusta tilastaan. Usein ainoa pakomahdollisuus perustuu mielikuvitukseen, joka kykenee lävistämään paksutkin muurit. Tämä helpotus on ikävä kyllä vain hyvin rajallinen. Liiallinen haavemaailmoihin pakeneminen sairastuttaa uhrin samalla tavoin kuin kiusaajansakin.

Kirjojemme Matti ajautui tietyssä vaiheessa niin syviin tuskiin, ettei elämällä enää tuntunut olevan mitään merkitystä. Hän oli joskus ampunut tuttavansa pistoolilla ja toivoi itsekin voivansa joskus ostaa sellaisen. Mutta nyt hän tiesi, että oli todella hyvä ettei hänellä sitä ollut, koska hän aivan varmasti olisi jo käyttänyt sitä jonakin epätoivon hetkenä.

Aivan kuten alkoholisti on aina alkoholisti, samoin narsistin uhrina kyllin kauan ollut ihminen askartelee tahtomattaan menneisyytensä kanssa elämänsä loppuun asti. Matti oli jo ollut erossa Maijasta vuosikausia, mutta siitä huolimatta jotkin tapahtumayhteydet palauttivat hänen mieleensä ajan Maijan kanssa. Ja jos hän hyvin onnistui pitämään ajatuksensa pois menneestä, pilasi nukkumisen tarve hänen tasapainonsa hetkeksi. Miksi ihmisen pitikään loputtomasti nähdä unia, jotka mitä erilaisimmilla tavoilla veivät hänet menneisyyden kokemuksiin, joskus ikävällä, joskus hurmaavallakin tavalla? Miksi jonkun naisen ystävällisyys ja läheisyys unessa saattoi olla niin kokonaisvaltainen, niin todellinen? Matti koki unissaan jotakin sellaistakin, mitä hän ei ollut osannut edes unelmoida, ja joinakin aamuina herättyään hän aivan kuin vieläkin maistoi häntä suudelleen ystävällisen naisen huulten maun.

Nyt oli mitä kaunein kesä takanapäin, ja ulkona satoi miltei jatkuvasti. Jälleen kerran mieli oli allapäin, ja elämässä koetut pettymykset tulivat mieleen. Miksi ihmiselämän tuleekaan olla niin monimutkainen ihmisen omasta tahdosta riippumatta? Kaikki Matin seurusteluyritykset olivat kariutuneet jostakin syystä. Viimeisin tuttavuus oli osoittautunut hyvin narsistiseksi, vaikka kysymys ei ollutkaan narsistista. Elämä vain ajaa ihmisiä kuin karjalaumaa pettymyksestä toiseen, niin ettei ole ollenkaan ihme että monet kehittyvät niin varovaisiksi ja omahyväisiksikin, suojellakseen itseään.

Ihmisen persoona on niin helppo rikkoa, musertaa, mutta sen korjaaminen onkin sitten aivan toinen juttu.

Kavalat unet osa 3

Ihminen on paras työväline

Ihmissuhdetyössä ihminen on ainoa ja oikea työväline. Aikanaan autojen vielä ollessa mekaanisia laitteita, saatoin korjata monenlaisia vikoja. Kun tuli puhe kojelaudan purkamisesta tai syvällä sen alla olevista vioista, tuntui koko asia ahdistavalta. Yritin siitä huolimatta, mutta käteni eivät tuntuneet olevan kyllin pitkät. Mikä kirjoittajasta tuntui ylivoimaiselta, sujui ammattimieheltä muutamassa minuutissa. Missä oli ratkaisun avain? Yksinkertaisesti kirjoittaja yritti hoitaa asian kuin pitkillä pihdeillä. Ammattilainen koruttomasti meni yläruumiinensa auton sisälle, työnsi päänsä kojelaudan alle ja ylti juuri sinne minne pitikin!

Tämä kuvaa mitä selvimmällä tavalla sitä tilannetta, mikä tänä päivänä vallitsee mielenterveysalalla. Suuri osa auttajista muistuttaa aivan liiaksi kirjoittajaa pitkine pihtineen. Pelätään likaantumista, naarmuja käsissä, valitetaan verenpainetta, joka ei salli kumartumista ja työntymistä tarpeeksi lähelle ongelmaa. Onko sitten mikään ihme, että monet piilossa ja muiden tekijöiden takana olevat seikat jäävät korjaamatta ja huomioimatta? Tuntuu siltä, että tämä ajattelu on kuin etukäteen iskostettu ihmisten mieliin, niin ettei oikeastaan kenelläkään enää ole kuvaa siitä, miten asia todella hoidettaisiin.

Kun sitten ammattitaidoton, kuitenkin valtavan määrän kokemusta omaava maallikko ryhtyy korjaamaan tilannetta, kantautuu korviin melkoinen määrä varottavia kommentteja ja hämmästeleviä kuiskauksia. Epäillään avun laatua ja avun antajan voimavaroja. Ei ole työyhteisöä, ei ole taustatukea, ei ole ammattitaitoa, joka ensisijaisesti kuulostaa nyt merkitsevän nimenomaan rajojen vetämistä autettavan ja auttajan välille. Entistäkin suuremman merkityksen saa kohtaamisen rajaaminen kolmeen varttiin tai korkeintaan tuntiin. Terapeutin itsesäilytysvaistoa korostetaan enemmän kuin koskaan, ja työnohjauksen merkitystä painotetaan siinä määrin, että mitä kuuluisamman psykiatrin itse kukin pystyy hankkimaan, sitä enemmän luotetaan auttamistoiminnan jatkuvuuteen.

Jossakin määrin tämä kaikki näyttää merkitsevän entistäkin pidempiä pihtejä ja työvälineitä, jotta auttaja voisi säilyttää mahdollisimman pitkän etäisyyden autettavaan. Tosiasia näyttää olevan, että suuri osa auttajista on itse todella huonossa kunnossa. Jos auttajan tulemisen kuulee rappukäytävän toiseen päähän asti, herää epäilys auttajan itsekritiikistä. Ei voi mitään sille, että auttajalta odotetaan tervettä näkemystä niin työstään kuin työkunnostaankin!

Me kukaan emme voi mitään syntyperäisille ominaisuuksillemme, sen paremmin ruumiillisille kuin henkisillekään. Jos auttaja kuitenkin on läkähtymässä liikalihavuuteensa ja huonokuntoisuuteensa ja vähäisiin voimavaroihinsa, kysyy autettava helposti itseltään, kannattaako tällainen toiminta yhtään mitään!

Kun puhumme nyt psykopaattien uhreista, olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joille on kehittynyt erittäin herkkä tuntoaisti sen suhteen, välittääkö joku ihminen heistä todella vai ei. Näille ihmisille on aivan turha teeskennellä mitään. He ovat kurkkuaan myöten täynnä pettymyksiä ja turhia lupauksia. Heidän mennyt elämänsä on ollut pettymysten ja kauniiden lupausten vuoristorataa siinä määrin, etteivät he enää kaipaa uusia negatiivisia tunteita, vaan suorastaan kammoavat niitä. Joka haluaa auttaa näitä ihmisiä, tarvitsee mitä suurimmassa määrin totuudellisuuteen kiintyneen mielen ja olemuksen!

Tässä maassa on vain harvoja auttajia, jotka käsittävät ongelmamme todellisen laajuuden. Autettavamme ovat mitä laajimmalla tasolla ja alueella, aivan kuten koko ihmisyhteisö koostuu mitä erilaisimmista ihmisistä. Nyt apua hakevat kuuluvat onnellisimpaan kerrostumaan. Heillä on vielä itsesuojeluvaistoa tallella, he pyrkivät löytämään pääsyn ihmisarvoiseen elämään. Tämä kerrostuma koostuu mitä ilmeisimmin hyvin monitasoisista ihmisistä. Parhaimmassa asemassa ovat ne, jotka tuntevat itsensä vain kiusatuiksi ja hyväksi käytetyiksi. He hakevat apua juristitasolla, oikeusaputoimistoista ja psykologeilta. Hiukan alempana olevat ovat kokeneet kovia, mutta ovat vielä säilyttäneet melkoisen määrän tervettä itsetuntoa eivätkä missään suhteessa ole mielenterveysongelmaisia.

Hiukan alempana alkaa sitten hyvin laaja kirjo ihmisiä, jotka kärsivät mitä moninaisimmista psykosomaattisista sairauksista, lievistä sydänoireista ja lievähköksi ruumiilliseksi vaivaksi muuttuneista psykosomaattisista oireista. He suunnilleen vielä tietävät keitä ja mitä ovat, mutta ovat hyvin lähellä alemmalla tasolla olevaa joukkoa, jonka henkinen kantti alkaa olla lopuillaan, ja joita voidaan kutsua erittäin traumaattisiksi ihmisiksi, joiden tie usein johtaa mielenterveystoimiston vastaanotolle tai sairaslomalle. Heidän henkinen kuntonsa alkaa olla jonkinasteisen mielenterveysongelman rajoilla ja jossakin tilanteessa itsehillintä loppuu totaalisesti.

Jossakin tällä kohden kohtaamme rajan, jonka toisella puolella ihminen on päätynyt mielisairaalaan tai sairaseläkkeelle psyykkisten ongelmien johdosta. Kenenkään mieleen ei liene tullut, että tähän on päädytty jonkun toisen ihmisen vaikutuksesta ja suoranaisesti toisen ihmisen ahdistamana. Pelottaa suorastaan ajatella sitä, kuinka moni on päätynyt apumme ulottumattomiin ilman että todellista ongelman aiheuttajaa olisi kukaan osannut kutsua esiin tai edes epäillä!

Ongelma-alueemme on siis aivan oma maailmansa omine lakeinensa ja seuraamuksinensa. Tutkimusmatkamme on vasta aluillaan, mutta tietomäärämme lisääntyy valtavaa vauhtia. Vielä kertomaan kykeneviä ilmenee lähes päivittäin siinä määrin, että prosenttilukujen esittäminen alkaa arveluttaa. Riittäneekö 2- 3 % alkuunkaan, vai onko kysymys paljon suuremmasta määrästä?

Maallikkona meidän on syytä pysyä lestissämme, eli tulee kertoa vain siitä, mitä maallikot meille kertovat elämästänsä.

Maailmanlopuntunnelmaan vaipuminen vaiko omenapuun istuttaminen?

Jonna siis pelkää hylkäämistä siinä määrin, että hylkää itse itsensä varmuuden vuoksi, ajatellen siten säästyvänsä pettymyksiltä. Viime aikoina tämä ajatus on kirjoittajan mielessä laajentunut koko kristikansan piiriin. Miksi uskovaisten keskuudessa on niin vähän iloisia, aitoja, elämänmyönteisiä ihmisiä? Miksi niin suuressa määrin jatkuvasti korostetaan sitä, kuinka pahassa ajassa elämme? Se toki pitää paikkansa, mutta miksi juuri ne henkilöt, joilta odottaisi luottavaista ja positiivista asennetta hyvää Herraa kohtaan, korostavat vain ihmisen vajavaisuutta ja viimeisten aikojen tuhoisia vaikutuksia? Tarkoittaako kaikki sitä, että on ollut ja on etenkin nyt aika heittää rukkaset naulaan ja odottaa maailmanloppua kädet ristissä ja ajatellen vain omaa parasta ja omaa toimeentuloa? Tällaisen kuvan muodostumista ei voi mitenkään välttää.

Jumalan Sanan ja Herramme omien sanojen mukaisesti ihmisessä itsessään ei asu mitään hyvää, eli luonnostamme olemme Jumalan vihamiehiä ja ajattelemme vain omaa itseämme. Mutta Sana on kuitenkin täynnä mitä ihanimpia lupauksia kaikesta siitä, mitä Herra voi tehdä ja haluaa tehdä omiensa keskuudessa. Kuka Paavalin tavoin on halukas ja kykenevä todella sydämestään sanomaan saman kuin hän aikanaan: "Nyt en enää elä minä, vaan Kristus minussa!" Jos Herra todella asuu meissä, eikö Hän vielä tänäänkin tee samoja tekoja joita Hän vuosisatojen ja tuhansien ajan on tehnyt omiensa kautta?

Olemmeko todella menettäneet uskomme, vai olemmeko vaatimattomin ja nöyrin sukupolvi ihmiskunnan historiassa, koska kaikkialla kohtaa ihmisiä, jotka ikään kuin varmuuden vuoksi hylkäävät itsensä, peläten uutta pettymystä? Onko pettymyksen pelko ohittanut jopa Jumalanpelon? Eikö kaiken hyvän kieltäminen ja epäuskottavaksi tekeminen ole enemmänkin epäuskoa ja epäluottamuslause itse Herraa kohtaan? Eikö enemmänkin ole kysymys pettymisen pelosta?

Jos hyvään ei jakseta eikä uskalleta luottaa, on seurauksena pahalle antautunut mieliala, joka mitä suurimmassa määrin on oivallinen kasvualusta psykopaattiselle käytökselle ja hyväksikäytölle. Kun ihminen ei enää luota itseensä eikä oikein Jumalaankaan, merkitsee se yhä suuremmassa määrin oman persoonallisuuden kadottamista. Ei uskalleta olla oma itsensä, ja joka ei uskalla olla oma itsensä, ajautuu väistämättömästi samalle tielle psykopaatin kanssa, eli etsitään täytettä muista ihmisistä sille tyhjiölle, joka on muodostumassa omaan sisimpään!

Näemmekö näennäisyyden?

Natsisaksan synnystä puhutaan ainakin Saksan tiedotusvälineissä ennen näkemättömällä tavalla. Jopa viikoittain saattaa olla useampia ohjelmia aiheesta, sillä saksalaisten omatunto kalvaa heitä aivan erikoisella tavalla. Mietitään sitä kuka on syyllinen ja missä määrin, kuka tiesi ja kuka ei tiennyt kaikesta tapahtuvasta. Eräässä ohjelmassa todettiin yhdeksi perustavaa laatua olevaksi edellytykseksi kaiken syntymiselle se, että suurin osa kansasta luopui omasta persoonallisuudestaan ja antoi sen valtakoneiston muokattavaksi. Tähän hyvin suuressa määrin perustuu sotilaskoulutuskin, ennen kaikkea Yhdysvaltain armeijan erikoisosastojen kohdalla. Johtajat haluavat tietää alaisten käyttäytyvän juuri siten kuin heidän ajatusmaailmansa ohjaa, eli johtaja tietää joukon ajattelevan ja toimivan kuin yksi persoona välittämättä henkilökohtaisista tunteista.

Maallisen armeijan koulutuksessa tämä on ymmärrettävää ja kriisitilanteissa välttämätöntä tiettyyn rajaan asti. Mutta että kristillisen seurakunnan piirissä pyritään vastaavanlaiseen kysymättä yksittäisten ihmisten tahtoa, on jo jouduttu hyvin kyseenalaiselle maaperälle.

Kristillinen seurakunta koostuu yksittäisistä ihmisistä, joiden odotetaan olevan yksimielisiä kristillisistä perustotuuksista. Eri uskonnollisissa piireissä näyttää kuitenkin vallitsevan enenevässä määrin tietynlainen pakkokäännytysmentaliteetti, joka ei suurestikaan henkisesti poikkea aikanaan tapahtuneesta miekkakäännytyksestä. Metodit ja periaatteet ovat samat, mutta kaikki osataan tehdä tänään rakkaudellisuuden ja näennäisen ystävällisyyden verhon alla, niin ettei juuri kukaan pane merkille pakottamista ja ilmiselvää henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Saavutetaan toki tietynlaisia tavoitteita, mutta tuskin mitään siitä hengellisyydestä ja henkisyydestä, mikä on kristillisten periaatteiden mukaista!

Henkisen väkivallan alueella näennäisyys on yksi petollisimmista ja pelottavimmista tekijöistä. Näennäisyyden tähden näitä asioita ei ole aikaisemmin pantu merkille, koska kaikki on näyttänyt olevan hyvin siinä määrin, että aivan kuoleman kielissä oleville ihmisille on vakuutettu kaiken olevan hyvin. Mistä tämä johtuu? Perustavaa laatua oleva seikka on se, että useimmat ihmiset uskovat omaavansa aivan erikoislaatuisen lahjan nähdä asiat oikealla tavalla. Tämä on mennyt etenkin kristillisissä piireissä niin pitkälle, että itse ahdistuneelta ja uupuneelta ihmiseltä ei kysytä, eikä halutakaan kuulla, hänen näkemystään asiasta. Mielipide luodaan omien elämänkokemusten perusteella, seuraten tapahtumia ja kehityskulkuja vain omien, usein hyvinkin eriväristen lasien lävitse.

Tämä ei päde ainoastaan maallikkotasolla, vaan ammattilaistenkin keskuudessa. Auttajat ovat aivan liian kiireisiä, yksittäiselle ihmiselle ei juurikaan ole riittävästi aikaa. Kuinka voitaisiin vuosikausia ja vuosikymmeniä jatkunut ristiriitainen ja ihmistä sairastuttanut elämäntilanne korjata jollakin kolmen vartin istunnolla, vaikka se toistuisi useankin kuukauden ajan? Ihmisiä autetaan kyllä, mutta tämä apu on vain ensiapua, joka takaa hengissä säilymisen, mutta minkäänlaisista tavoitteista ei nykyään edes uskalleta puhua. Pääasia tuntuu olevan hengissä säilyminen.

On itsestään selvää ajattelevalle ihmiselle, ettei tällainen tilanne ole ihmisarvoa säilyttävä. Tällainen kehityskulku tuottaa aina vain suurempia määriä henkisesti raajarikkoisia ihmisiä, jotka päivästä toiseen masentuvat ja traumatisoituvat yhä enemmän. Tänä päivänä jos koska pätee vanha totuus, että uhri tuottaa lisää uhreja. Pahoin voiva ihminen tahtomattaankin ja tiedostamattaankin heijastaa ja projisoi pahaa oloaan lähipiirinsä ihmisiin.

Jos perheenäiti voi todella huonosti, ei hän jaksa olla äiti lapsilleen eikä puoliso miehelleen. Koska puoliso jää vaille monia arkielämään liittyviä, elämää ruokkivia tekijöitä, voi hänkin jonkin ajan kuluttua huonosti. Nyt lapsilla ei ole oikeanlaista vanhemmuutta kummankaan taholta. Siksi lapsetkin alkavat voida huonosti. Tämä huonovointisuus ei rajoitu enää vain perheeseen, vaan kummankin vanhemman työpanos työpaikalla kärsii tilanteesta, ja työtoverit eivät jää tämän vaikutuksen ulkopuolelle. Vapaa-ajalla tämä merkitsee sitä, että pahoinvointisuus näkymättömällä tavalla estää tuttavasuhteiden paranemisen tai muodostumisen.

Lapset vievät pahan olonsa mukanaan päiväkotiin tai kouluun, leikkipaikoille ja toveripiiriin. Ja jokaisen persoonan aiheuttama resonanssi-ilmiö, tosin vaimentuneessa määrin, heijastuu kaikkialle. Ja kun tätä ilmenee kaikkialla, muodostuu jopa näistä heikommista resonanssi-ilmiöistä pahanolon ilmapiiriä, kun ne osuvat päällekkäin ihmisyhteisössä.

Ei siis ole järkevää pysähtyä katselemaan vain yksittäisiä tapauksia, koska kaikella on kertautumisvaikutuksensa kaikkialla, sillä me ihmiset olemme juuri sellaisia kuin olemme. Tänään ei sen paremmin nähdä yleisellä tasolla metsää puilta eikä puita metsältä. Kokonaistilanteelle ei lie voida mitään, mutta ihmisarvoisuus meissä itse kussakin vaatii meitä tekemään edes sen vähän, mikä meille on mahdollista. Muistakaamme: Pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin se, etteivät hyvät tee mitään!

Kristillinen seurakunta ei tänä päivänä oikeastaan taistele ollenkaan enää. Auttamistahto ja – valmius tuntuu kadonneen lähes täydellisesti, ainakin pitkäjänteisenä. Ollaan valmiita hetkellisiin, näytösluonteisiin auttamisoperaatioihin, mutta hyvin lyhytjänteisesti. Liittyneekö tähänkin tietynasteinen itsensä hylkääminen varmuuden vuoksi, kun aika todellakin on niin paha? Mitä esittänemme puolusteluksemme, kun meiltä kerran kysytään meille uskottujen leivisköiden kohtaloa? Oikeuttaako yleinen rakkaudettomuus ja laittomuus hyvät kaivamaan leiviskänsä maahan?

Joidenkin johtavassa asemassa olevien henkilöiden palvominen ja korokkeelle nostaminen on paljon vaarallisempaa kuin mitä juuri kukaan on koskaan rohjennut ajatella. Käytäntö on nyt kiistattomasti osoittanut sen, että tämä kaikki johtaa yksilötasoisen kilvoittelun loppumiseen ja hengellisen elämän elämiseen tai paremminkin suorittamisen tuon korotetun henkilön kautta.

Yksilön vastuu niin elämässä kuin kristillisessä seurakunnassakin hukkuu kaiken ihmispalvonnan keskellä. Ja niin kuin toisaalla olemme kirjoituksissamme todenneet, ei tämä ihmispalvonta kuitenkaan ole sitä mitä olemme tottuneet näkemään. Todellisuudessa kaikki jotakin ihmistä palvovat persoonat palvovatkin tuossa henkilössä omaa itseään. Se on jossakin määrin luonnehäiriöistä, sillä se on petollisessa mielessä kiehtovaa siksi, että vastuu kaikessa sysätään palvotun henkilön harteille ja palvova itse uskoo säästyvänsä kaikelta moitteelta ja pettymykseltä!

Itsepetoksellamme ei tänä päivänä tunnu olevan rajoja ollenkaan. Siksi psykopatialle on nyt mitä otollisin maaperä kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, jotka harhailevat oman persoonallisuutensa ja valtavan ulkonaisen vaikutuksen välillä. Ulkoa päin ohjautuminen on saanut sellaisen vallan ja mittakaavan, että se suorastaan alkaa pelottaa. Ihmisen näennäinen onnellisuus tämän kehityksen alla on mitä suurinta petosta. Ihmiseltä riistetään hänen arvokkain ominaisuutensa, johon perustuu todella onnellinen ja ihmisarvoinen elämä. Elämme todellakin ajassa, jossa ihminen vallitsee ja hallitsee toista hänen vahingokseen, onnettomuudekseen!

Kirjoittaja on jonkun mielestä ehkä ylimielinen ja paisunut jos nyt väittää ymmärtävänsä yli kolmikymmenvuotisen pahan olonsa perussyyt. Hän mitä selvimmin eli nuo vuodet ihmisjoukon keskellä, joka mitä suurimmassa määrin oli hylännyt itsensä kuin varmuuden vuoksi. Kiitosvirtenä, itse sitä todella tiedostamatta, laulettiin vuosikymmenien ajan: "Minä mato, matkamies maan…" Mikä siinä voi olla niin kiinnostavaa, valtaavaa?

Itsensä kieltänyt ihminen! Oman persoonansa kieltänyt ihminen, hyvässä uskossa siihen, että on kadottanut elämänsä Kristuksen tähden, sillä joka sen olisi löytänyt, olisi kadottanut sen. Voi kuinka hirvittävä uskonnollinen ja kiihkomielinen petos! Herramme ei milloinkaan sanonut, että meidän tulisi kadottaa persoonallisuutemme! Hän puhui elämästä jota elää persoonallisuus, jonka tulee palvella lähimmäistään. Mihin on kadonnut käsitys uskovaisen tehtävästä palvelijana, aivan Herran esimerkin mukaisesti?

On hyvää ja turvallista olla mato. Madolta ei voi eikä saa odottaa oikeastaan yhtään mitään. Mitä mato pystyisi tekemään, mihin matoa voisi käyttää? Ensisijainen ajatus madon käyttötarkoituksesta on toki itsestään selvä. Mato kelpaa ensisijaisesti syötiksi, pedon syötäväksi!

Taisimme löytää melkoisen elävän esimerkin tutkimuksellemme psykopatiasta. Hyvänen aika, mistä tällainen ajatus kirjoittajan mieleen tulee? Kaipa jostakin Ylhäältä!

Eikö juuri tästä, suuressa määrin pietismiin perustuvasta opetuksesta hyvin laajoissa hengellisissä piireissä periydy se laaja kasvualusta, joka tuottaa ja ruokkii psykopaattista elämänmuotoa ja kehitystä? Sama maaperä tuottaa niin syöjiä kuin syötäviäkin!

Markku Vuori 2005

www.ihminentavattavissa.net

Kavalat unet osa 2

Miksi ihminen hylkää itsensä?

Yleisesti ajatellen suuri osa näistä tapauksista selittyy sillä, että ihminen sairaalla tavalla hylkää itsensä, koska pelkää tulla hylätyksi. Useilla psykopaatin uhreilla on tämä syndrooma alitajunnassaan.

Jonna piti Villestä ja tuskin oli hänen tietoisuudessaan todellisuudessa ketään hänen veroistaan miestä. Nuoruuden rakastetut kummittelivat toki mielessä kuin kultareunaisissa kehyksissä. Mikä todellisuus olisi ollut, jos hän näiden kanssa olisi päässyt elämäänsä elämään, sitä ei kukaan tiedä. Onhan vain kuviteltuja pakopaikkoja, missä lohduttautua nykyhetken ongelmien painon alla!

Eräässä mielessä Jonna oli valmistautunut elämään loppuelämänsä yksin, mutta kuitenkin jokainen hänen kohtaamansa mukavan tuntuinen mies sai hänet jossittelemaan. Jossittelu kuuluu jokaisen terveenkin ihmisen elämään, mutta jossakin vaiheessa ja joissakin tilanteissa se on hyvin kuluttavaa ja traumaattistakin. Etenkin kun ei oikein tiedä mitä todellisuudessa haluaa! Tunteille tämä kaikki on erittäin vahingollista.

Rakkaudesta kertovat sävelmät saivat Jonnan siinä määrin sentimentaaliseksi, että nyt hän kaikin tavoin vältti kaunista musiikkia, ei lukenut kirjoja, ei harrastanut oikeastaan yhtään mitään. Mutta oli yksi asia, mikä hänet päivästä toiseen sai istuutumaan yksiönsä mukavaan sohvaan ja sormensa askartelemaan pienen nappuloita täynnä olevan muovikapistuksen kanssa.

Se oli aika mukava laite, jota näpläämällä mitä erilaisimmat kuvat välkkyivät lasisen ruudun takana. Ei oikeastaan ollut väliä mitä kuvia hänen silmissään välkkyi, ainakaan ennen ilta kahdeksaa. Tästä laitteesta hän imi olemukseensa uskomattoman määrän asioita, käsittämättä ollenkaan niiden vaikutusta elämäänsä. Tässä kohden hän ei poikennut miljoonista muista kansalaisista tässä pienessä maassa.

Kirjoittaja on mitä vakavimmassa määrin sitä mieltä, että jos töllötin melkoisessa määrin on pelastanut monen ihmisen hengen, kun ei mitään muutakaan ole tarjolla ollut, on se suuressa määrin kuitenkin luonut ja luomassa mitä vahingollisinta mielikuvituksen maailmaa useiden ihmisten elämään.

Hiljattain tuli satelliitista saksalaiselta kanavalta dokumentti, jossa kerrottiin sikäläisestä tutkimuksesta. Maahamme on kantautunut tieto ns. Pisa – tutkimuksesta, jonka perusteella on todettu katastrofaalinen tosiasia – kenenkään aavistamaton lukutaidottomuuden ja tietämättömyyden määrä saksalaisten koululaisten keskuudessa. Tätä tutkimusta emme nyt kuitenkaan tarkoita. Merkittävä on se tutkimus, jonka perusteella saksalaiset lapset istuvat aivan uskomattomia tuntimääriä television ja tietokoneen ääressä.

On todettu tyhjentävästi, että ne nuoret, jotka pelaavat paljon tietokonepelejä, pystyvät kokemaan voiton – ja hyvänolon tunteet ainoastaan tietokoneen ääressä. Todellisessa elämässä tämä tunne jää kokematta!

Tämä tosiasia puhuu omasta puolestaan myös meidän maassamme, ei ainoastaan nuorison vaan vanhemmankin väestön keskuudessa. Siitä ovat osoituksena niin Jonna kuin Liisakin Jussin ja muiden kirjojemme henkilöiden ohella. Kirjoittaja on kuullut niin monta kertomusta ja nähnyt sellaisen määrän tosiasioita, ettei hän voi olla näkemättä asian nurjaakin puolta. Jos televisio ohjelmineen palvelee monien ihmisten hyväksi heidän yksinäisyydessään ja rakkauden puutteessaan, johtaa se myöskin suureen määrään henkistä ja kehollistakin kärsimystä. Tähän liittyy myös tiedostamaton itsensä hylkääminen ja projisoiminen mielikuvitushahmoihin.

Etenkin kirjojemme luonnehäiriöiset ja suoranaiset psykopaatit ammentavat valtavan määrän rakennusainetta persoonallisuuteensa näistä saippuaoopperoista ja vastaavista ohjelmista.

Aikanaan naurettiin maassamme Brasiliasta peräisin olevalle dokumentille, jossa kerrottiin köyhästä kansanosasta, jolla tuskin oli ovea murjussaan, mutta kuitenkin televisioantenni katolla. Valtio kuulemma huolehti siitä, että televisiosta päivittäin tuli saippuaooppera toisensa perään, jotta köyhä kansa pysyisi tyytyväisenä eikä kapinoisi. Missä suhteessa kaikki tämä poikkeaa nykykäytännöstä meidän maassamme?

Mitä kiusaajat edellä, sitä kiusatut perässä. Jonna tuskin tajusi itse sitä moskan määrää, minkä hän sieluunsa ammensi ns. dokumenteista ja "tri. Phileistä ja Puleista". Hän tuskin huomasi ollenkaan kuinka paljon sisältöä nämä ohjelmat antoivat hänen puheeseensa niin Villen kuin Liisankin kanssa. Hänen elämänsä sisältö siis itsessään johti ongelmiin kaiken entisen elämän jälkeen!

Tavoitteena ihmisarvoinen elämä

Tässä kohden toivoisi uhrien elämään jotakin parempaa ja todellisempaa. On hyvä päästä irti piinallisesta suhteesta. Mutta kaikella toipumisella ja eheytymisellä tulisi olla ihmisarvoinen tavoite ja päämäärä. Tässä kohden olemme maassamme suorastaan hakoteillä. Vertaistukitoiminta on hyvin suuressa määrin, sydäntä omaavien auttajien puutteessa, johtanut siihen, että kaiken sisältö koostuu viikoittaisista tapaamisista, missä ikään kuin käydään ilmoittautumassa: minä olen vielä hengissä!

Haluaisimme verrata tilannetta vakavaan liikenneonnettomuuteen. Usein jälkeenpäin naapurit ja läheiset, miksei omaisetkin, toteavat kiitollisena: oli se onni että hän jäi henkiin, vaikka menivätkin molemmat jalat tai jääkin loppuelämäkseen sänkypotilaaksi. Usein uhri on täysin toista mieltä. Hän olisi mieluummin kuollut kuin jäänyt henkiin niin raihnaisena. Henkiin jääminen on toki ihmisyyden periaatteiden mukaista ja oikein, mutta meidän tulee siinä määrin kunnioittaa ihmistä ja hänen omaa mielipidettään, että ymmärrämme kohtalokkaaseen tilaan joutunutta.

Jotkut uhreista ovat siinä määrin väsyneitä menneeseen elämään ja todellisuuteen heräämiseen, etteivät helposti näe nykyhetkeä ja tulevaisuutta mielekkäänä. Heitä ei tule tuomita missään suhteessa. Todellisuus on, ettei useimmille löydy tuiki tarpeellista terapiaa, niin että useimmat joutuvat selvittelemään asiansa maallikkokeinoin, mikä merkitsee turhan pitkää toipumistaistelua.

Ahdistavasta tilanteesta irtautuminen on siis ikään kuin liikenneonnettomuudessa hengissä selviäminen. Ulkopuolisten ihmisten mielipide merkitsee usein lisää ahdistavia tunteita ja pettymyksiä. Siksi kai kirjojemme Jonnakin jossakin määrin varmuuden vuoksi hylkää itsensä ja antautuu olosuhteiden vietäväksi – välttääkseen lisäpettymyksiä!

Antautuminen ja luovuttaminen eivät vastaa toimintamme tavoitteita eikä päämääriä. Mutta mitä tehdä, kun edustamamme asia ei edes nauti julkista hyväksymistä? Viranomaiset, oikeuslaitos, mielenterveystyöntekijät, sosiaalilaitos eivät tarvittavassa määrin tiedosta ja tunnusta ongelman olemassaoloa. Lähes kaikki tiedossamme olevat oikeustapaukset ovat päätyneet psykopaatin voittoon. Jonna ja Liisa ja Matti ovat vielä terapian tarpeessa, mutta heidän taloudellinen tilanteensa ei suo mahdollisuutta yksityisvastaanotolle menemiseen. Ja jokainen heistä on tämän yhteiskunnan mielestä jo sen verran iäkäs, ettei heitä kannata hoitaa yhteiskunnan varoin!

Kauniit ja rohkeat ja tri. Philit ja Pulit

Onko siis ihme, jos Jonna ja kaltaisensa varmuuden vuoksi luopuvat todellisuuteen perustuvista odotuksista ja turvautuvat tri. Philiin tai muihin ilmaishoitoihin? Tri. Phil tulee olohuoneeseen tai yksiöön napin painalluksella juuri silloin kun potilaalle sopii, ja jos ohjeet ja terapia eivät miellytä, voi väläyttää muuta kanavaa, jos sieltä mahdollisesti tulisi sopivampaa ajantäytettä.

Entä sitten rakkauselämä, jota ilman Jonnakaan ei kovin mielellään ole, vaikkei sitä kenellekään myönnä? Jos kauniit ja rohkeat on liian julkeaa ja valtaansa ottavaa, sopii "Kotikatu" tai "Sallitut elimet", vai miten se kuuluukaan, suomalaiseen makuun paremmin. Jos nämä ohjelmat saivat ajoittain Villen tai Matin vaimon raivon valtaan, kun mielijohteet toivat mieleen oman miehen puutteet ja vajavaisuuden, nauttii nyt uhri vastaavanlaisista tunnekuohuista, vain hiukan eri näkökannalta.

Kannattaako siis kaiken keskellä toimintamme jatkaminen? Tulisiko hoito jättää näille valtiollisille kuvaruutulaitoksille, kun kaiken ammattitaidon takeena vielä tulee Akuutti ja Inhimillinen tekijä, sekä vielä vakuuttavampi Sarasvuo ja vastaavat "huippuammattilaiset"?

Vaikeaa mutta mahdollista

Ironiamme on varmaan paikallaan ja toivottavasti herättää autettaviamme näkemään jotakin todellisuudesta. Vaikka nykytilanne on huolestuttava, on selviä merkkejä heräämisestä tälläkin alueella. Ainoa toivomme on oikeanlaisen verkoston muodostuminen kattaen koko maamme. Ongelmamme ovat syntyneet vääristä ihmissuhteista, ja ainoa keino niiden korjaamiseen on oikeanlainen ihmissuhde, ei ensisijaisesti uuden avioliiton muodossa tai uuden ihmisen kanssa sänkyyn menemisessä, vaan oikeiden ihmisten kanssa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa.

Maassamme on yli miljoona yhden ihmisen taloutta. Kukaan ei tiedä tarkkaa todellisuutta, mutta melkoisella varmuudella suurin osa näistä ihmisistä ei ole osaansa valinnut, vaan on pakosta ajautunut siihen. Etsimmekin mahdollisuutta ja keinoja tilanteen korjaamiseen.

Jonnan tapaus tuo mieliimme ehkä turhan paljon negatiivista ajattelua hänen itsensä projisoimana. Tiedämme kuitenkin taustan kaikelle eheytymistä estävälle. Viisaat ovat sitä mieltä, että vain seitsemän prosenttia kommunikaatiostamme perustuu puheeseen. Kaikki loppu on kehon kieltä. Siksi kai Villekin tässä vaiheessa on totaalisen masentunut suhteessaan Jonnaan, joka kylläkin puhuu kauniita asioita, mutta 93 prosenttisesti viestii laajana kirjona niin negatiivisuutta kuin varautunutta asenteellisuuttakin.

Masennummeko kaikki tämän kaiken keskellä? Ei kannata, koska masentuneita ihmisiä on jo liiaksikin. Meidän tulee vain olla realistisia ja nähdä käsittelemämme alueen todellinen vakavuus. Projekti ei ole ollenkaan niin yksinkertainen ja helppo, mitä useissa piireissä tänä päivänä kuulutetaan. Ikävä todellisuus on, että useiden kohdalla on kysymys loppuelämän projektista, jonka pitkällisyyden ei kuitenkaan tule masentaa. Jokainen päivä irtautumisen jälkeen on askel kohti parempaa, tuntui miltä tuntui. Elämä on ainutkertainen ja äärettömän arvokas asia. Eikä paremmasta haaveileminen ole ollenkaan huono asia, vaan ikään kuin tulevaisuuteen heitetty ankkuri, joka myrskyjen keskellä säilyttää oikean suunnan, vaikka tuulet heittelisivätkin purtta eri suuntiin.

Luovuttaminen ja periksi antaminen on vihoviimeinen asia ja psykopaatin riemuvoitto. Kuka soisi sitä hänelle, joka sellaisen määrän elämäämme on turmellut ja käyttänyt hyväkseen?

Kristitty hylkää itsensä pettymyksen pelossa

Tänä päivänä näyttää hyvin suuressa määrin siltä, että eri seurakunnat ovat täynnä ihmisiä, jotka varmuuden vuoksi hylkäävät itsensä, etteivät kokisi hylkäämistä muiden taholta. Mitä muuten merkitsisi kaikki se negatiivisuus ja uskon puute hyvyyden voittoon ja hyviin asioihin? Elämme toki vaikeassa ajassa ja monenlaisten ikävien asioiden keskellä, mutta on käsittämätöntä se uskon puute, joka on vallannut valtaosan kristillistä maailmaa. Koska hyvyyttä ei pystytä näkemään omassa itsessä, tai ei uskalleta nähdä sitä, ei sitä uskota olevan missään muuallakaan. Ei toki ole kysymys siitä, että ihminen itsessään olisi hyvä, vaan ei käytännössä uskota Jumalan työhön ihmisessä ja Hänen hyvyyteensä ihmisen kautta. Siksi harva enää elää uskovaisen elämää, vaan paremminkin suorittaa sitä. Suurin osa hengellisyyttä on uskonnollista, ulkonaista muotomenoa, eikä ystävyyttä ja toveruutta juurikaan tapaa uskovaisten keskuudesta!

Kirjoittajalle on vieläkin täysin käsittämätön asia se, kuinka hän vuosikymmenien ajan yhä uudelleen ja uudelleen sai pettyä ihmisiin (itseensä hän oli pettynyt jo aikaisemmin). Parhaimmatkin lupaukset ja sopimukset kaatuivat aina johonkin negatiiviseen asenteeseen – ns. ystävän taholta. Ainoaksi selitykseksi jää ilmeisestikin se tosiasia, etteivät nämä ihmiset pystyneet luottamaan itseensä, eli heillä ei ollut tarjolla sellaista peiliä, joka olisi heijastanut heille todellista kristillisyyttä. Kirjoittaja oli ilmeisestikin noissa piireissä ainoa henkilö, joka uskalsi olla sitä mitä todella oli. Ja sitäkös on todella vaikea sietää ja hyväksyä!

Onko kirjoittaja omahyväinen todetessaan tällaista? Ei ainakaan omasta mielestään, sillä kuinka olisi ihmisarvoinen ja eteenpäin johtava elämä mahdollista ilman uskoa todellisuuteen ja rehellisyyteen! Olemme saavuttaneet sellaisen epätodellisuuden tason, jossa juuri kukaan ei rohkene uskoa itsessään olevan mitään todellista ja aitoa. Mitä oivallisin kasvualusta psykopaattia palveleville tekijöille!

Kontrasti kuvaamiemme asioiden kesken on aivan uskomaton, etenkin hengellisessä elämässä. Psykopaatti saarnaajana tai seurakunnan jäsenenä on itsestäänselvyys hyvyyden ja kunnollisuuden ja rehellisyyden esikuvana. Uhri taas on itsestään selvästi epäluotettava, vajavainen, puutteellinen, kaiken hyvän vastakohta. Uskomaton ristiriita jokaisen ajattelevan ihmisen mielessä, mutta julkilausuttuna liian vaarallinen hyvälle maineelle ja osallisuudelle seurakunnalliseen toimintaan, sisältäen kahvitustilaisuudet niin kirkossa kuin kodeissakin. Kuinka paljon peittelemmekään ja katselemme sormiemme lävitse näiden vähäisten ihmissuhteiden takia, heikompien ja sorrettujen kustannuksella!

Kaikki haluavat olla voittajan puolella, silti ihmetellen Kolmannen Valtakunnan nousua. Pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin että hyvät eivät tee mitään! Tämä on helppo hyväksyä Hitlerin ja natsismin kohdalla, mutta mitä me teemme tässä olevaisuudessamme, juuri nyt? Voimmeko hyvällä omallatunnolla vakuuttaa tehneemme voitavamme heikkojen ja alas painettujen hyväksi? Miksi näyttää siltä, että valtavasta tietomäärästämme huolimatta rauhoitamme tietoisuutemme mitä halveksittavimmilla verukkeilla ja esteillä. Oma huonovointisuutemme on kuulemma suurin auttamisen este. Me emme yksinkertaisesti voi toimia muiden hyväksi, koska itse olemme kokeneet niin kovia?

Tällainen ajattelu tuntuu olevan vallalla kaikilla aloilla. On totta että jokainen ihminen tarvitsee oman toipumisaikansa. On ensin selvitettävä omat asiat, jotta voisi ryhtyä kantamaan huolta toisesta ihmisestä, sillä ihminen ei todellakaan pysty antamaan sellaista, mitä hänellä itsellään ei ole. Itsensä hyljännyt ihminen tartuttaa omaa pahoinvointiaan kaikkialla, tajuamatta sitä itse ollenkaan.