Kauhistuksen kanahäkki III-5

Masentuuko luonnehäiriöinen?

Joissakin kirjoissa ja esitelmissä todetaan melko yksikantaan, ettei psykopaatti, eli luonnehäiriöinen ihminen masennu. Se saattaakin tietyssä määrin pitää paikkansa. Kuitenkin on nähtävä asia koko laajuudessansa. Esimerkiksi kertomustemme Maija masentui ajoittain, etenkin eron tullessa. Jussi joutui melkoisen masennuksen valtaan Liisan alkaessa lopullisen kapinansa, ja kun tämä sitten selvästi lähti kotoa, jopa Jussin sitä toivoessa, joutui Jussi hyvin epämääräiseen tilaan. Nyt vain on tiedettävä mitä tarkoitamme masennuksella ja millaisista luonnehäiriöisistä ihmisistä puhumme.

Voidaan varmaankin lähteä siitä, että sellainen psykopaatti, joka esiintyy tiedotusvälineissä rikoksentekijänä, tuskin masentuu sanan varsinaisessa merkityksessä ollenkaan. Hän ei joudu masennustilaan, koe masennusta, joka tietyssä mielessä on itsensä vähättelyä, oman arvon tunteen katoamista, itsearvostuksen menettämistä, jopa itseinhoa. Kuitenkin monet ihmiset sanovat masentuvansa, nämä rikollisetkin. Sana masennus tarkoittaa omassa laajakäsitteisyydessään tätäkin, mutta jos otamme sille ikään kuin synonyymiksi sanan pettymys, näyttää kaikki jo aivan toisenlaiselta. Rikollinen on masentunut, pettynyt mahdollisesti siihen, ettei onnistunut pyrkimyksissään, koska istuu nyt tutkintavankeudessa. Hän valittaa huonovointisuuttansa, mutta ei kadu tekoaan, ei pyydä anteeksi, mutta mahdollisesti saattaa ottaa vastaan vankilalääkärin tarjoamat psyykenlääkkeet, etenkin jos se katsotaan avomielisyydeksi hoitoa kohtaan.

Me emme nyt kuitenkaan puhu siitä luonnehäiriöisyydestä, joka huomioidaan tiedotusvälineissä. Me puhumme arkipäiväisestä elämästä aivan tavallisissa perheissä. Luonnehäiriöisen kokemiin tunnetiloihin varmaankin vaikuttaa hyvin paljon hänen taloudellinen ja yhteiskunnallinen asemansa, tai se ainakin osaltaan vaikuttaa hänen itsetietoisuutensa, narsisminsa voimaan ja julkitulemiseen. Vaikka joku aivan hierarkian alimmalla tasolla oleva sekatyömies tai siivoojanainen voi kuvitella aivan tavattomia itsestään, vaikuttaa ihmissuhteissa kuitenkin aivan sama elämän pelisääntö kuin kaikkialla muuallakin: raha ja maine antavat todellisen vallan. Tämän ymmärtää myöskin varastomies niin kuin siivoojanainenkin, ja käyttää ”hajota ja hallitse tekniikkaa” niissä elinpiireissä missä oma elämä eletään. Sen seurauksena aivan tavalliset uhrit etsivät pakokeinoa omiin olosuhteisiinsa nähden sietämättömässä ahdistuksessa.

Yhteen aikaan oli suorastaan trendikästä kertoa jopa tiedotusvälineissä burnoutistaan ja loppuun palamisestaan, jopa masennuksestaan. Jos tavallinen kansalainen piti sitä jopa hienostuneena asiana, onko sitten ihme, jos joku luonnehäiriöinenkin näkisi siinä hyviä puolia. Hän kun niin tavattomasti kärsii, on masentunut niin ymmärtämättömän puolisonsa / työtoverinsa johdosta! On hyvinkin uskottavaa, että jos tältä pohjalta voi alistaa ja painaa alas puolisoansa, työtoveriansa ikään kuin kuuluttaen: ”…katso nyt, mihin tilaan olet minut saattanut…!”, turvautuu luonnehäiriöinenkin tähän keinoon, joskaan ei ensimmäiseksi. ”Kyllä, minä jouduin jopa syömään masennuslääkettä, kun Liisa / Matti /Reino jne. on sellainen.”

Koska luonnehäiriöön kuuluu helposti kyllästyminen, ikävystyminen, aina uuden etsiminen, kohdataan hyvin monen tapauksen kohdalla se, että avuksi tulevat jossakin elämän vaiheessa huumaavat aineet. Aluksi saatetaan ottaa pari pullollista olutta, jotta oltaisiin rennompia. Ennen kaikkea uhri tuntuu tarvitsevan jotakin turruttavaa ja kiihottavaa, unohtaakseen edes hetkeksi elämän tosiasiat. Mutta koska ihminen tottuu kaikkeen, on annostusta lisättävä asteittain, osittain varojen mukaan. Seuraavaksi mennään jo Alkoon ja ostetaan viinipullo. Etenkin Jonnan perheessä tämä oli normaali käytäntö. Kuinka monta kertaa lienee miehellä ollut kiire naapurikaupungin viinakauppaan, kun seurakunnan ehtoollista varten varatut viinipullot olivat oudosti kadonneet!

Jussilla riitti johtajan palkasta johtuen, eikä vähiten siksi, että Liisan oli pakko omasta palkastaan maksaa kaikki ruoka- ja talouskulut, rahaa parhaisiin juomamerkkeihin. Mutta joidenkin muiden perheiden rahavarat olivat rajoitetummat, joten juomaksi ostettiin sitä mitä halvimmalla saatiin. Jonna oli syvästi kiitollinen siitä, ettei miehensä loppuvaiheessa ollut onnistunut ostamaan huumeita, sillä kaikki muu oli jo kokeiltu, jopa liimankin haistelu, kun rahat olivat olleet lopussa!

Tältä pohjalta voidaan myöskin ymmärtää, jos Reinon vaimo suorastaan ihastui ajatukseen masennuslääkkeiden syömisestä, kun näki miehensä aivan kuin uudistuvan parin kuukauden sisällä lääkkeiden nauttimisen aloittamisesta. Jos mies noin pääsi ahdistuksestaan (Jonka Anna aiheutti, vaikkei sitä ikinä kai tulisi käsittämään.), halusi Annakin voida paremmin. Anna siis söi masennuslääkkeitä jonkin aikaa, odottaen niiden tuovan hyvää oloa. Ja saattoihan hän lähimmille tuttavillensa ääni väristen kertoa, mihin tilaan Reino hänet oli saattanut: oli suorastaan pakko syödä jonkin aikaa masennuslääkkeitä, että jaksoi tuollaisen miehen kanssa!

Tuntuu siltä, että luonnehäiriöinen on valmis mihin tahansa, oman maineensakin kustannuksella, jos se vain palvelee toisen alas painamiseksi. Jussi oli moneen kertaan näkymättömällä tavalla hakannut vaimoaan, joka loppuvaiheessa ei edes pyrkinyt vastustamaan. Jussia ärsytti itse asiassa kaikki. Jos Liisa ei puolustautunut, vaan ikään kuin käpertyi kuoreensa nimimerkillä: tee minulle mitä teet, en jaksa enää välittää, oli Jussi ehkä suurimman raivon vallassa. Hän ei voinut sietää tuollaista avuttomuutta ja välinpitämättömyyttä, koska se riisui häntä aseista. ”Millainen ihminen sinä oikein olet, kun et suutu ja anna takaisin!?”, oli mies usein huutanut, tietoisena fyysisestä ylivoimastaan.

Suo siellä, vetelä täällä, totesi varmaankin suurin osa uhreista. Oli aivan saman tekevää, miten asennoitui, mitä teki, lopputulos oli aina tappiollinen uhrille. Pakoajatus oli normaalin järjen sanelema, ja siitä varmaankin jokainen haaveili. Vanha neuvo jo kuului, että jos toinen alkaa raivota, on parasta lähteä lenkille. Sitä varmaankin moni oli kokeillut todeten, että joskus se onnistui, joskus ei, kun kiusaaja asettui oven eteen tai roikkui vyötäröllä, tai jaloissa, tai jopa istui päällä. Ja jos luonnehäiriöisen uhrit olisivat halunneet toteuttaa lenkkiajatusta jokaisessa ristiriitatilanteessa, eivät he olisi muuta ehtineet tekemäänkään!

Muutaman kerran oli Jussi saanut raivokohtauksensa keittiössä, vaimon ollessa ruokaa laittamassa. Tällöin oli paljastunut yksi luonnehäiriöisyyden piirre, mistä moni ei ole tietoinen. Jussin jo muutaman kerran läimäytettyä vaimoansa kämmenellä, oli tämä tönäissyt miestä sellaisella voimalla, että tämä oli kaatunut lattialle. Liisa oli istunut Jussin päälle nyt itse huutaen ja kirkuen: ”Sinä …tanan nulkki, sinä…” Liisa pystyi tuskin puhumaan ja sydän oli pakahtua. Kädessä oleva veitsi oli automaattisesti siirtynyt Jussin kaulalle. ”Sinä olet aina hokenut, että jonakin päivänä minä sinut tapan, ja nyt se hetki on tullut!” Liisa oli täysin vakuuttunut siitä, että Jussi ajoittain tosissaan toivoi hänen tappavan hänet, voidakseen sitten nauttia siitä, että vaimo istuu vankilassa taposta, mahdollisesti elinkautista. Mutta toisaalta tässä näkyi mitä selvimmin Jussin persoonallisuuden osittainen lapsen asteelle jääminen. Hän uhosi todellakin kuin jokin pieni poikanen, ajoittain kuin kolmevuotias.

Mutta nyt Liisa näki toisen puolen tässä uhmakkaassa lapsessa, joka nyt kerrankin oli aivan konkreettisesti alakynnessä terävän keittiöveitsen ollessa kaulalla. Muuten niin uhmakas ja aina sanavalmis, itsetietoinen herrakansan edustaja, oli kadonnut jonnekin, ja tilalla oli todellisessa kuolemanpelossa oleva pieni ihminen. Kauhu kuvastui Jussin kasvoista ja uskomattoman surkea ääni tunkeutui kurkusta: ”Älä, älä, älä…” Mies ei uskaltanut edes sanoa, mitä Liisan ei tullut tehdä.

Tämä tilanne oli toistunut muutaman kerran. Sen johdosta Liisa oli alkanut pelätä kaksinkertaisesti. Aikaisemmin hän oli pelännyt vain miehen uhkauksia pahoinpidellä hänet todella invalidiksi, tai jopa tappaa hänet. Nyt hän pelkäsi jo sitäkin, mitä itse äärimmäisyyteen ahdistettuna tekisi!

Heidän yksi asuntonsa oli neljännessä kerroksessa, talon päädyssä. Heillä oli suuri parveke, jolla he viettivät paljon aikaansa. Liisalla oli kalvava pelko siitä, että hän jonakin päivänä tekisi miehellensä sen, mitä tämä oli uhkaillut. Tönäisisi tämän alas parvekkeelta, kun tämä ilkosillaan kurkkisi kerrosta alempana aurinkoa ottavaa vamppia.

Jussi piti jossakin määrin siitä, jopa vaatikin, että vaimo meikkasi ja kotona pukeutui minihameeseen ja mustiin sukkiin, etenkin niinä päivinä kun oli tarkoitus hiukan lemmiskellä. Mutta kaikkeen kyllästyy, tottuu, ja niinpä vähitellen vaihtelua oli vaikea keksiä. Jossakin vaiheessa, ihmetellen Jussin häneen kohdistavaa vihaa, alkoi outo kalvava tunne vaivata häntä. Jussi oli kyllä kiinnostunut hänestä, mutta mitä se todellisuudessa oli? Aikansa tutkailtuaan ja päänsä puhki mietittyään hän tuli siihen ainoaan mahdolliseen loppupäätelmään, mihin moni kaltaisensakin tulee: ”Minä olen merkityksellinen ainoastaan rakastajattarena, kapinallisena sellaisena, ja ruuan laittajana…” Liisa tuli todella surulliseksi, sillä hän tajusi näilläkin osa-alueilla olevansa vailla kaikkea ihmisyyttä ja inhimillistä kohtelua.

Liisa sai osallistua joihinkin juhliin, missä miehensä kävi, ennen kaikkea työnsä johdosta. Jussi oli melko pidättyväinen, etenkin kun alaisia oli niin paljon lähettyvillä, mutta kaikkiin näyttävämpiin naisiin hän ei voinut olla kohdistamatta mielenkiintoansa, hillitysti tietysti. Liisa oli jo tottunut kaikkeen, eikä odottanutkaan muuta. Mutta kun Jussi juopui, kohtuullisesti tietysti, ei hän johtajan pöydässä voinut hakkailla sen paremmin firman kuin ei vieraitakaan naisia. Mutta Liisaa alkoi kummeksuttaa se, koska lie ensimmäistä kertaa, että huppelissa miehen käsi usein lepäsi käsittämättömän kauan viereisen mieskumppanin polvella tai käsivarrella. Herttinen sentään, mitä se Jussi oikein…

Liisa ei pitänyt miestänsä homona, ei missään nimessä! Mutta jos mies siinä määrin vihasi vaimoansa, vaikka makasikin tämän kanssa, niin… Liisa ei tiennyt oikein mitä uskaltaisi ajatella. Jussi tulisi lopun elämää olemaan arvoitus vaimolle, sillä kaksikymmentäkään vuotta ei ollut tuonut todellista valoa sille, mitä miehen mielessä liikkui. Ei, tämä oli täysi arvoitus alusta loppuun asti! Mutta Jonnan näyttäessä Liisalle joitakin mieheltä kähveltämiään valokuvakansion nuoruuden kuvia, katsoi kumpikin pitkään toisiansa päätänsä pudistellen. Tässä oli kummallakin jälleen jotakin yhteistä!

Jonnan mies oli halunnut seksiä, joskus tolkuttomastikin. Mutta siinä missä Jussi oli nauttinut vaimonsa seksikkäästä asusta ja meikkaamisesta, oli Jonnan mies ollut aivan vastakohta. Tämä ei voinut alkuunkaan sietää jonkinlaista vaimon sievistäytymistä, vaikka tämä niin kokonaisvaltaisesti halusi olla viehättävä ja haluttava nainen. Joskus tuntui siltä, että Jonnan olisi tullut olla kaikkea muuta kuin sievä!

Albumissa mies kymmenissä kuvissa keikisteli puolialastomana milloin minkin nuoren tai vanhemman miehen kainalossa ja puristuksessa!

Oliko kysymys vain entisen elämän syntisestä ja juopuneesta menosta, sitä heikot astiat nyt pohdiskelivat uskaltamatta ääneen lausua ajatuksiansa. Jonnan mies halusi seksiä, mutta ei koskaan, ei todellakaan koskaan viipynyt niin pitkään sängyssä että vaimokin olisi saanut tyydytyksen. Ja syntiä oli kaikki itse aiheutettu hyvänolon tunne…

Jos ihminen ei todella ole oma itsensä, vaan näyttelee koko elämänsä ajan, eikö silloin ole mahdollista myöskin se, ettei tällainen persoonallisuudeltansa epämääräinen ihminen ole täysin tietoinen omasta sukupuolisuudestansakaan?

Liisa istui vielä järven rannalla. Auringon lämpö kasvoi kasvamistaan, ja pienet kalat saivat veden pinnan väreilemään. Linnunlaulu kaikui metsiköstä ja hetkeksi hän unohti kaiken surullisen. Hän oli ollut, ja olisi vielä pitkän aikaa oleva ajattelemisen mestari. Hän ajatteli ja ajatteli, pohti pohtimistaan. Hänellä oli omia huolia, omia selvitettäviä asioita. Terapeutti oli kehottanut kerta toisensa perään keskittymään vain omaan elämäänsä. Se varmaankin oli kirjoista ja kokemuksesta opittua viisautta, mutta jotenkin se Liisan mielestä ei sopinut häneen. Hän oli pari kymmentä vuotta luullut olevansa ainoa, joka koki tällaista. Melkein koko ajan hän oli uskonut olevansa henkisesti sairas, sitä kun niin ankaralla kädellä oli paukutettu hänen päähänsä.

Kun Liisa nyt tajusi, ettei hän ollut missään suhteessa ainoa, ei ollutkaan hullu, saati edes mielenvikainen, tunsi hän valtavaa helpotusta. Tavallaan Jonnan kanssa keskusteleminen oli ajoittain tuntunut pahalta asialta hänen itsensä kannalta, mutta kun näin paljon aikaa oli kulunut ja oma mieli oli löytänyt siinäkin määrin tasapainoa, koki hän jokaisen tapaamisen tai puhelinkeskustelun kohtalotoverinsa kanssa vahvistavan häntä itseänsä. Terapeutti ei voinut ymmärtää tätä, koska kaikki soti perinteisiä oppikäsityksiä vastaan.

Rahat eivät olleet tiukalla ainoastaan Liisalla, vaan koko yhteiskunta muutamia kuntia lukuun ottamatta huokaili taloudellisissa vaikeuksissa. Terapiaa ja henkistä apua ei riittänyt läheskään kaikille tarpeessa oleville. Niinpä Liisankin toipumisen myötä käynnit olivat harvenneet. Hän arvosti sitä, että saattoi puhua asioitansa ammattilaiselle, mutta jollakin tavoin hän ei tarpeellisessa määrin osannut arvostaa näitä käyntejä. Toki hän koki tapaavansa ihmisen, mutta vaikka tämä kuinka yritti olla ihminen ihmiselle, ei ammattilaisen leimaa saanut katoamaan kovinkaan ponnistuksin. Ymmärrettäväähän se oli, sillä kuka jaksaisi tai pystyisi itseään uuvuttamatta paneutumaan vuodesta toiseen muiden ihmisten asioihin? Siksi eri ammattilaiset olivat valinneet sellaisen lähestymistavan tai roolin, jonka avulla uskoivat selviävänsä työstä.

Terapeuttikin on ihminen, ei sen kummempi olento kuin kaikki muutkaan. Tämä oli ikävä kyllä unohdettu hyvää tarkoittavalla oppineisuudella, joka korosti kirjatietoutta. Kirjoja varmaankin oli jo aivan liikaa, eikä esim. luonnehäiriöisen uhria suurestikaan auttanut jokin tilastotieto tai selvitys siitä, miten luonnehäiriö syntyy ja miten se kehittyy, voiko sitä ehkäistä tai voidaanko sitä vastaan toimia. Liisa tiesi kokemuksesta, ettei mikään hänen tekemisensä, puhumisensa, asennoitumisensa tai… ei kerta kaikkiaan mikään muu kuin pakeneminen, olisi tuonut pysyvää muutosta.

Tässä juuri olikin kaiken kauhistuttavuus. Pettymys pettymyksen jälkeen, sillä kaikki ystävät, tuttavat, sukulaiset, etenkin Jussin puolelta olivat sanattomasti tai puhetulvan säestyksellä yrittäneet vakuuttaa, ettei kenelläkään todellisuudessa mene hyvin, onhan aika sellainen ja tällainen, vaikeuksia kaikkialla. Ja menihän Jussillakin niin hyvin, kasvot loistivat tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, rahaa riitti niin ulkomaan matkoihin kuin harrastuksiinkin. Mies oli lahjakas ja soitti orkesterissakin, kaikki pitivät hänestä, jopa kaikki firman naisetkin olivat kilvan täyttämässä tämän toiveita. ”Kyllä meidän Jussi on todella hyvä poika, lapsenakin…” Tähän Liisa aivan pakolla taas pysäytti ajatuksensa. Jälleen kerran hän oli ajautunut tälle raiteelle.

Jussin vanhemmat vakuuttivat poikansa erinomaisuutta ja olivat ylpeitä tästä. Kun se vaimo vain ymmärtäisi enemmän arvostaa näin menestyksekästä miestä, joka suorastaan sai firman kukoistamaan! Liisaa yökötti!

Vedessä kävi kova kohahdus ja kalaparvi pakeni henkensä hädässä. Iso hauki oli käynyt aterialla ja ajoi nyt takaa uutta suupalaa. Niin, suupala oli Liisakin ollut!

Läheiselle kalliolle tuli istumaan nuoripari. Mies puristi naista sellaisella voimalla että tämä välillä päästi pienen valituksen. Ja nyt ne suutelivat…

Liisan valtasi nyt varmaankin kaikkein tuskallisin ajatus, mitä hän aivan tietoisesti pyrki pakenemaan. Hänellä oli ollut mies, lapsi, perhe siis. Hänellä oli ollut elämä suhteellisen varakkaissa olosuhteissa, mutta siitä huolimatta hän koki jääneensä ilman elämää — parin vuosikymmenen ajan.

Suudelma ei loppunut ollenkaan, ja vaikka ei olisi tahtonut sitä, Liisan katse viipyi tuossa parissa. Hänkin oli istunut kalliolla, Jussi oli suudellut häntä, pitänyt kainalossansa. Pari kuukautta oli tuntunut todella hyvältä, onnelliselta. Mutta sitten oli tapahtunut jotakin, mitä Liisakaan ei vielä pystynyt määrittelemään. Naimisiin menon jälkeen mies oli heti muuttunut aivan toisenlaiseksi.

Heidän elämässänsä ei ollut tapahtunut mitään konkreettisesti määriteltävää. Huomiota herättävintä oli kai vain se, että siihen aikaan energisen ja elämänhaluisen Liisan esittäessä omia ajatuksiansa ja toiveitansa, oli hän huomannut miehen kuin jäykistyvän.

Oli sovittu mentävän vaimon vanhempien luokse ja kaikki järjestelyt oli tehty, kun Jussin työtoverit ilmoittivat lähtevänsä Kotkan saaristoon purjehtimaan. Jussi oli jo pakannut kaikki tavarat autoon, ja nyt hän heitti pihalle Liisan laukut. Sen suuremmitta selityksittä auton perävalot katosivat pensasaidan taakse. Liisa katseli perään käsittämättä yhtään mitään. Tällaista hän ei ollut kuvitellutkaan olevan.

Ennen niin huomaavainen mies oli… niin, hän oli tähän asti huomannut Liisan muulloinkin kuin sängyssä… niin, kaksi kuukautta, ja kaikki mielenkiinto vaimon toiveiden täyttämiseen oli kadonnut.

Jussin itsekkyys tuli siis esiin jo näin varhaisessa vaiheessa. Jos Jussi oli väsynyt, Liisa ajoi. Jos Liisa oli väsynyt… Liisa ajoi. Jos Jussi ei jaksanut pinota ajotien täyttävää takkapuukuormaa, Liisa kantoi niin kauan kuin jaksoi; ilta jo pimeni, kun tie oli vapaa ja Jussi puutarhakeinussa levättyään astui autoon ja ajoi biljardikerholle.

Niin, Liisan piti sanoa, että kaikkein raskainta oli se, että lyhyinä hetkinä Jussi oli maailman suloisin mies, niin että vaimo uskoi tuhanteen ja kymmeneentuhanteen kertaan kaiken voivan sittenkin muuttua paremmaksi. Eihän Jussi aina voinut olla väsynyt, eihän Jussi loppuelämäänsä voinut olla niin hermostunut kotona, kun työpaikallaankin oli niin energinen ja hyväntuulinen! Liisa-raukka, hän uskoi ja kuvitteli joskus pääsevänsä osalliseksi siitä Jussista, mistä kaikki työtoverit ja tuttavat nauttivat. Vasta pari vuotta sitten hän oli tajunnut odottaneensa kuuta taivaalta. Mikään ei ollut muuttunut, mikään ei ollut muuttunut paremmaksi. Liisa oli muuttunut, laihtunut, sairastunut, väsynyt, kadottanut oman identiteettinsä, eikä kukaan huomannut sitä!

Nuoripari jatkoi suuteluaan. Liisa ei ikinä enää menisi naimisiin tai alkaisi seurustelua, niin pettynyt hän oli ihmisiin, etenkin miehiin. Hän ei enää voinut luottaa keneenkään, ja vaikka ilmaantuisi joku, joka haluaisi tutustua häneen… ei, hän ei halunnut enää mitään sellaista. Niin sanoi Jonna, niin sanoi… kyllä, niin sanoi jokainen uhri!

Ihminen jaksaa tietyn määrän pettymyksiä, onnettomuuksia, katastrofejakin, mutta sitten tulee seis. Ehdoton seis. Näin oli varmaankin hyvä ajatella, ainakin tässä vaiheessa. Näin rikkinäinen ihminen ei osaa puolustautua, ei osaa pitää puoliaan. Oli pakko kuntoutua ensin, löytää se kadonnut minänsä, oma itsensä. Ensi alkuun oli tuntunut valtavan hyvältä olla omissa oloissaan, ajatella vain itseään, omia ajatuksiaan.

Mutta kun jo nyt näin paljon aikaa oli kulunut, ja joutui katselemaan sellaista mitä tuolla kalliolla tapahtui… sanoi suu sitten mitä tahansa, jokin sydämessä puhui jotakin aivan muuta. Hän oli nähnyt sen, mitä elämän ei missään tapauksessa tule olla, hän oli kuluttanut itsensä täyttäen toisen tarpeita ja toiveita… sydän itki yksinäisyyttään! Sydän oli itkenyt kaikkina noina vuosina yksinäisyyttään ihmisseurassa, nyt se itki yksinäisyyttään yksinäisyydessä!

Ei varmaankaan ollut hyvä ajatus nyt enää paeta tätä tunnetta, ja sen kieltäminen varmaankin johtaisi jonkinlaiseen takapakkiin tervehtymisessä. Hänhän aivan suoranaisesti valehteli itselleen, jopa terapeutinkin kehotuksesta. Tai ehkä se oli ollut tarpeen joskus aikaisemmin, kun tunteet olivat olleet liian sekaisin. Nyt hänen oli pakko myöntää itselleen, että hänen salaisin toivonsa, tarpeensa, pakkonsa… jokin hänen sisimmässänsä huusi sydäntäsärkevällä tavalla rakkauden puutetta.

Hän oli kokenut kaiken vääristyneellä tavalla, rikkovalla tavalla. Täytyihän totuuden nimessä olla olemassa jotakin todellistakin. Miksi hän nyt ylipäätänsä kamppaili kaikkien näiden asioiden kanssa, selvitti menneisyyttään, jos tulevaisuudessa ei olisi mitään parempaa? Elämä on elämä, ja elämisen arvoinen yksinkin. Mutta keräten nyt jotakin hyvää, pala palalta sieltä missä sen saattoi löytää, hänen tervehtyvä sielunsa päivästä päivään kaipasi todellista ystävyyttä, rakkautta, lämpöä, jotakin sellaista, mistä ei tarvitse maksaa — maksaa siinä määrin kuin hän oli itseänsä kuiviin vuodattanut. Ajoittain hän oli tuntenut olevansa kuin vain kuiva nahka, jossa ei ole mitään sisällä.

Kaikesta ei todellakaan tarvitse maksaa, kaikki on maksettu. Sen hän oli lukenut Paul Tournierin kirjasta ”Ihmisen syyllisyydestä”. Jumala on maksanut kaiken, ja siksi ihmisenkin tulisi luottaa siihen hintaan, jolla hänet on ostettu. Kaikki pahuus kasvoi kasvamistaan, ja jos hän nyt heittäytyisi negatiivisten ajatusten ja asenteiden varaan, ei hän jaksaisi elää.

Mihinkään ei voi luottaa, keneenkään ei voi luottaa, ja silti oli pakko olla olemassa todellista ihmisyyttä. Oliko vain niin, että hän oli etsinyt sitä väärästä paikasta? Oliko vain niin, että siinä määrin toisen manipuloimana hän oli kadottanut yhteytensä niihin virtoihin, jotka kumpuavat inhimillisyyttä ja Jumalan rakkautta, ihmistenkin kautta? Hän ei ollut noina vuosina oma itsensä, kuinka hän sitten olisi voinut löytää sellaista, mikä olisi ruokkinut oikeita asioita hänessä? Hän oli koko ajan kapinoinut, alusta alkaen, mutta kapinalla ei ole suurtakaan voimaa, jos väkeä on niin vähän kuin yksi.

Hän ei voinut kieltää sitä, että kaiken koettuaan todella kaipasi todellista rakkautta, elämää. Tämän tunteen, kaipauksen saattoi tunkea taka-alalle jonkin aikaa, tarpeellisen aikaa. Mutta sen kieltäminen ei varmaankaan johtaisi mihinkään hyvään. Ja tämä oli se ristiriitaisin hänen kohtaamansa asia tämänhetkisessä elämässään. Ajoittain se tuntui repivän hänet kahtia.

Menneisyyttä ei voinut muuttaa, se ei voinut muuttua muuksi kuin mitä oli; se ei voinut muuttua edes siunaukseksi. Mutta sitä voi käyttää nyt jälkeenpäin työvälineenä, korkeakouluna, missä opitut asiat voivat tuoda suuriakin siunauksia ja hyvä asioita niin hänen kuin muidenkin elämään. Hän oli oppinut paljon, tavalla jota ei ikinä olisi valinnut, jos olisi tiennyt. Mutta nyt oltiin tässä, eikä paluuta ollut; oli vain tulevaisuus. Ei, ei, ei! Tai kyllä niinkin, mutta se missä suurin osa ihmisiä teki virheensä, oli juuri tässä. Suurin osa ihmisiä pohti menneisyyttä, pahoitteli sitä, oli tyytymätön, uskoi tulevaisuuden tuovan mukanansa jotakin parempaa, tehokkaampien suunnitelmien avulla… ja jokainen näistä ihmisistä olisi elämänsä lopussa toteava, ettei ollut elänyt sen paremmin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakaan, koska todellisuudessa ihminen voi elää vain nykyhetkessä!

Sisimmässään olevasta tuskasta huolimatta Liisa koki itsensä onnelliseksi ihmiseksi. Kuinka monta kertaa hän olikaan kääntämäisillään autonsa vastaan tulevan rekan alle! Kuinka usein hän olikaan viinapäissään, Jussin raivotessa, avannut tämän unilääkepurkin tyhjentääkseen sen suuhunsa! Hän oli noiden vuosien aikana ollut itsetuhoisissa ajatuksissa ajoittain lähes päivittäin. Mutta nyt hän eli, istui järven rannassa ja läiskytteli jalkojaan kirkkaassa vedessä. Huomenna, tai mahdollisesti jo kotiin tultuaan, hän saattaisi vaipua jälleen kerran tietynlaiseen melankoliaan. Mutta sekin menisi ohitse, tulisi taas uusi päivä, uusi toivo.

 Markku Vuori 2003