Masentuuko
luonnehäiriöinen?
Joissakin kirjoissa ja esitelmissä
todetaan melko yksikantaan, ettei psykopaatti, eli luonnehäiriöinen ihminen
masennu. Se saattaakin tietyssä määrin pitää paikkansa. Kuitenkin on nähtävä
asia koko laajuudessansa. Esimerkiksi kertomustemme Maija masentui ajoittain,
etenkin eron tullessa. Jussi joutui melkoisen masennuksen valtaan Liisan
alkaessa lopullisen kapinansa, ja kun tämä sitten selvästi lähti kotoa, jopa
Jussin sitä toivoessa, joutui Jussi hyvin epämääräiseen tilaan. Nyt vain on
tiedettävä mitä tarkoitamme masennuksella ja millaisista luonnehäiriöisistä
ihmisistä puhumme.
Voidaan varmaankin lähteä siitä,
että sellainen psykopaatti, joka esiintyy tiedotusvälineissä rikoksentekijänä,
tuskin masentuu sanan varsinaisessa merkityksessä ollenkaan. Hän ei joudu
masennustilaan, koe masennusta, joka tietyssä mielessä on itsensä vähättelyä,
oman arvon tunteen katoamista, itsearvostuksen menettämistä, jopa itseinhoa.
Kuitenkin monet ihmiset sanovat masentuvansa, nämä rikollisetkin. Sana masennus
tarkoittaa omassa laajakäsitteisyydessään tätäkin, mutta jos otamme sille ikään
kuin synonyymiksi sanan pettymys, näyttää kaikki jo aivan toisenlaiselta.
Rikollinen on masentunut, pettynyt mahdollisesti siihen, ettei onnistunut
pyrkimyksissään, koska istuu nyt tutkintavankeudessa. Hän valittaa
huonovointisuuttansa, mutta ei kadu tekoaan, ei pyydä anteeksi, mutta
mahdollisesti saattaa ottaa vastaan vankilalääkärin tarjoamat psyykenlääkkeet,
etenkin jos se katsotaan avomielisyydeksi hoitoa kohtaan.
Me emme nyt kuitenkaan puhu siitä
luonnehäiriöisyydestä, joka huomioidaan tiedotusvälineissä. Me puhumme
arkipäiväisestä elämästä aivan tavallisissa perheissä. Luonnehäiriöisen
kokemiin tunnetiloihin varmaankin vaikuttaa hyvin paljon hänen taloudellinen ja
yhteiskunnallinen asemansa, tai se ainakin osaltaan vaikuttaa hänen
itsetietoisuutensa, narsisminsa voimaan ja julkitulemiseen. Vaikka joku aivan
hierarkian alimmalla tasolla oleva sekatyömies tai siivoojanainen voi kuvitella
aivan tavattomia itsestään, vaikuttaa ihmissuhteissa kuitenkin aivan sama
elämän pelisääntö kuin kaikkialla muuallakin: raha ja maine antavat todellisen
vallan. Tämän ymmärtää myöskin varastomies niin kuin siivoojanainenkin, ja
käyttää ”hajota ja hallitse tekniikkaa” niissä elinpiireissä missä oma elämä
eletään. Sen seurauksena aivan tavalliset uhrit etsivät pakokeinoa omiin olosuhteisiinsa
nähden sietämättömässä ahdistuksessa.
Yhteen aikaan oli suorastaan
trendikästä kertoa jopa tiedotusvälineissä burnoutistaan ja loppuun palamisestaan,
jopa masennuksestaan. Jos tavallinen kansalainen piti sitä jopa hienostuneena
asiana, onko sitten ihme, jos joku luonnehäiriöinenkin näkisi siinä hyviä puolia.
Hän kun niin tavattomasti kärsii, on masentunut niin ymmärtämättömän puolisonsa
/ työtoverinsa johdosta! On hyvinkin uskottavaa, että jos tältä pohjalta voi
alistaa ja painaa alas puolisoansa, työtoveriansa ikään kuin kuuluttaen:
”…katso nyt, mihin tilaan olet minut saattanut…!”, turvautuu
luonnehäiriöinenkin tähän keinoon, joskaan ei ensimmäiseksi. ”Kyllä, minä
jouduin jopa syömään masennuslääkettä, kun Liisa / Matti /Reino jne. on
sellainen.”
Koska luonnehäiriöön kuuluu
helposti kyllästyminen, ikävystyminen, aina uuden etsiminen, kohdataan hyvin
monen tapauksen kohdalla se, että avuksi tulevat jossakin elämän vaiheessa
huumaavat aineet. Aluksi saatetaan ottaa pari pullollista olutta, jotta
oltaisiin rennompia. Ennen kaikkea uhri tuntuu tarvitsevan jotakin turruttavaa
ja kiihottavaa, unohtaakseen edes hetkeksi elämän tosiasiat. Mutta koska ihminen
tottuu kaikkeen, on annostusta lisättävä asteittain, osittain varojen mukaan.
Seuraavaksi mennään jo Alkoon ja ostetaan viinipullo. Etenkin Jonnan perheessä
tämä oli normaali käytäntö. Kuinka monta kertaa lienee miehellä ollut kiire
naapurikaupungin viinakauppaan, kun seurakunnan ehtoollista varten varatut
viinipullot olivat oudosti kadonneet!
Jussilla riitti johtajan palkasta
johtuen, eikä vähiten siksi, että Liisan oli pakko omasta palkastaan maksaa
kaikki ruoka- ja talouskulut, rahaa parhaisiin juomamerkkeihin. Mutta joidenkin
muiden perheiden rahavarat olivat rajoitetummat, joten juomaksi ostettiin sitä
mitä halvimmalla saatiin. Jonna oli syvästi kiitollinen siitä, ettei miehensä
loppuvaiheessa ollut onnistunut ostamaan huumeita, sillä kaikki muu oli jo
kokeiltu, jopa liimankin haistelu, kun rahat olivat olleet lopussa!
Tältä pohjalta voidaan myöskin
ymmärtää, jos Reinon vaimo suorastaan ihastui ajatukseen masennuslääkkeiden
syömisestä, kun näki miehensä aivan kuin uudistuvan parin kuukauden sisällä lääkkeiden
nauttimisen aloittamisesta. Jos mies noin pääsi ahdistuksestaan (Jonka Anna
aiheutti, vaikkei sitä ikinä kai tulisi käsittämään.), halusi Annakin voida
paremmin. Anna siis söi masennuslääkkeitä jonkin aikaa, odottaen niiden tuovan
hyvää oloa. Ja saattoihan hän lähimmille tuttavillensa ääni väristen kertoa,
mihin tilaan Reino hänet oli saattanut: oli suorastaan pakko syödä jonkin aikaa
masennuslääkkeitä, että jaksoi tuollaisen miehen kanssa!
Tuntuu siltä, että luonnehäiriöinen
on valmis mihin tahansa, oman maineensakin kustannuksella, jos se vain palvelee
toisen alas painamiseksi. Jussi oli moneen kertaan näkymättömällä tavalla
hakannut vaimoaan, joka loppuvaiheessa ei edes pyrkinyt vastustamaan. Jussia
ärsytti itse asiassa kaikki. Jos Liisa ei puolustautunut, vaan ikään kuin
käpertyi kuoreensa nimimerkillä: tee minulle mitä teet, en jaksa enää välittää,
oli Jussi ehkä suurimman raivon vallassa. Hän ei voinut sietää tuollaista
avuttomuutta ja välinpitämättömyyttä, koska se riisui häntä aseista. ”Millainen
ihminen sinä oikein olet, kun et suutu ja anna takaisin!?”, oli mies usein
huutanut, tietoisena fyysisestä ylivoimastaan.
Suo siellä, vetelä täällä, totesi
varmaankin suurin osa uhreista. Oli aivan saman tekevää, miten asennoitui, mitä
teki, lopputulos oli aina tappiollinen uhrille. Pakoajatus oli normaalin järjen
sanelema, ja siitä varmaankin jokainen haaveili. Vanha neuvo jo kuului, että
jos toinen alkaa raivota, on parasta lähteä lenkille. Sitä varmaankin moni oli
kokeillut todeten, että joskus se onnistui, joskus ei, kun kiusaaja asettui
oven eteen tai roikkui vyötäröllä, tai jaloissa, tai jopa istui päällä. Ja jos
luonnehäiriöisen uhrit olisivat halunneet toteuttaa lenkkiajatusta jokaisessa
ristiriitatilanteessa, eivät he olisi muuta ehtineet tekemäänkään!
Muutaman kerran oli Jussi saanut
raivokohtauksensa keittiössä, vaimon ollessa ruokaa laittamassa. Tällöin oli
paljastunut yksi luonnehäiriöisyyden piirre, mistä moni ei ole tietoinen.
Jussin jo muutaman kerran läimäytettyä vaimoansa kämmenellä, oli tämä tönäissyt
miestä sellaisella voimalla, että tämä oli kaatunut lattialle. Liisa oli
istunut Jussin päälle nyt itse huutaen ja kirkuen: ”Sinä …tanan nulkki, sinä…”
Liisa pystyi tuskin puhumaan ja sydän oli pakahtua. Kädessä oleva veitsi oli
automaattisesti siirtynyt Jussin kaulalle. ”Sinä olet aina hokenut, että
jonakin päivänä minä sinut tapan, ja nyt se hetki on tullut!” Liisa oli täysin
vakuuttunut siitä, että Jussi ajoittain tosissaan toivoi hänen tappavan hänet,
voidakseen sitten nauttia siitä, että vaimo istuu vankilassa taposta,
mahdollisesti elinkautista. Mutta toisaalta tässä näkyi mitä selvimmin Jussin
persoonallisuuden osittainen lapsen asteelle jääminen. Hän uhosi todellakin
kuin jokin pieni poikanen, ajoittain kuin kolmevuotias.
Mutta nyt Liisa näki toisen puolen
tässä uhmakkaassa lapsessa, joka nyt kerrankin oli aivan konkreettisesti
alakynnessä terävän keittiöveitsen ollessa kaulalla. Muuten niin uhmakas ja
aina sanavalmis, itsetietoinen herrakansan edustaja, oli kadonnut jonnekin, ja
tilalla oli todellisessa kuolemanpelossa oleva pieni ihminen. Kauhu kuvastui
Jussin kasvoista ja uskomattoman surkea ääni tunkeutui kurkusta: ”Älä, älä,
älä…” Mies ei uskaltanut edes sanoa, mitä Liisan ei tullut tehdä.
Tämä tilanne oli toistunut muutaman
kerran. Sen johdosta Liisa oli alkanut pelätä kaksinkertaisesti. Aikaisemmin
hän oli pelännyt vain miehen uhkauksia pahoinpidellä hänet todella invalidiksi,
tai jopa tappaa hänet. Nyt hän pelkäsi jo sitäkin, mitä itse äärimmäisyyteen
ahdistettuna tekisi!
Heidän yksi asuntonsa oli
neljännessä kerroksessa, talon päädyssä. Heillä oli suuri parveke, jolla he
viettivät paljon aikaansa. Liisalla oli kalvava pelko siitä, että hän jonakin
päivänä tekisi miehellensä sen, mitä tämä oli uhkaillut. Tönäisisi tämän alas parvekkeelta,
kun tämä ilkosillaan kurkkisi kerrosta alempana aurinkoa ottavaa vamppia.
Jussi piti jossakin määrin siitä,
jopa vaatikin, että vaimo meikkasi ja kotona pukeutui minihameeseen ja mustiin
sukkiin, etenkin niinä päivinä kun oli tarkoitus hiukan lemmiskellä. Mutta
kaikkeen kyllästyy, tottuu, ja niinpä vähitellen vaihtelua oli vaikea keksiä.
Jossakin vaiheessa, ihmetellen Jussin häneen kohdistavaa vihaa, alkoi outo
kalvava tunne vaivata häntä. Jussi oli kyllä kiinnostunut hänestä, mutta mitä
se todellisuudessa oli? Aikansa tutkailtuaan ja päänsä puhki mietittyään hän
tuli siihen ainoaan mahdolliseen loppupäätelmään, mihin moni kaltaisensakin
tulee: ”Minä olen merkityksellinen ainoastaan rakastajattarena, kapinallisena
sellaisena, ja ruuan laittajana…” Liisa tuli todella surulliseksi, sillä hän
tajusi näilläkin osa-alueilla olevansa vailla kaikkea ihmisyyttä ja
inhimillistä kohtelua.
Liisa sai osallistua joihinkin
juhliin, missä miehensä kävi, ennen kaikkea työnsä johdosta. Jussi oli melko
pidättyväinen, etenkin kun alaisia oli niin paljon lähettyvillä, mutta kaikkiin
näyttävämpiin naisiin hän ei voinut olla kohdistamatta mielenkiintoansa,
hillitysti tietysti. Liisa oli jo tottunut kaikkeen, eikä odottanutkaan muuta.
Mutta kun Jussi juopui, kohtuullisesti tietysti, ei hän johtajan pöydässä voinut
hakkailla sen paremmin firman kuin ei vieraitakaan naisia. Mutta Liisaa alkoi
kummeksuttaa se, koska lie ensimmäistä kertaa, että huppelissa miehen käsi
usein lepäsi käsittämättömän kauan viereisen mieskumppanin polvella tai
käsivarrella. Herttinen sentään, mitä se Jussi oikein…
Liisa ei pitänyt miestänsä homona,
ei missään nimessä! Mutta jos mies siinä määrin vihasi vaimoansa, vaikka
makasikin tämän kanssa, niin… Liisa ei tiennyt oikein mitä uskaltaisi ajatella.
Jussi tulisi lopun elämää olemaan arvoitus vaimolle, sillä kaksikymmentäkään
vuotta ei ollut tuonut todellista valoa sille, mitä miehen mielessä liikkui.
Ei, tämä oli täysi arvoitus alusta loppuun asti! Mutta Jonnan näyttäessä
Liisalle joitakin mieheltä kähveltämiään valokuvakansion nuoruuden kuvia,
katsoi kumpikin pitkään toisiansa päätänsä pudistellen. Tässä oli kummallakin
jälleen jotakin yhteistä!
Jonnan mies oli halunnut seksiä,
joskus tolkuttomastikin. Mutta siinä missä Jussi oli nauttinut vaimonsa
seksikkäästä asusta ja meikkaamisesta, oli Jonnan mies ollut aivan vastakohta.
Tämä ei voinut alkuunkaan sietää jonkinlaista vaimon sievistäytymistä, vaikka
tämä niin kokonaisvaltaisesti halusi olla viehättävä ja haluttava nainen.
Joskus tuntui siltä, että Jonnan olisi tullut olla kaikkea muuta kuin sievä!
Albumissa mies kymmenissä kuvissa
keikisteli puolialastomana milloin minkin nuoren tai vanhemman miehen
kainalossa ja puristuksessa!
Oliko kysymys vain entisen elämän
syntisestä ja juopuneesta menosta, sitä heikot astiat nyt pohdiskelivat
uskaltamatta ääneen lausua ajatuksiansa. Jonnan mies halusi seksiä, mutta ei
koskaan, ei todellakaan koskaan viipynyt niin pitkään sängyssä että vaimokin
olisi saanut tyydytyksen. Ja syntiä oli kaikki itse aiheutettu hyvänolon tunne…
Jos ihminen ei todella ole oma
itsensä, vaan näyttelee koko elämänsä ajan, eikö silloin ole mahdollista
myöskin se, ettei tällainen persoonallisuudeltansa epämääräinen ihminen ole
täysin tietoinen omasta sukupuolisuudestansakaan?
Liisa istui vielä järven rannalla.
Auringon lämpö kasvoi kasvamistaan, ja pienet kalat saivat veden pinnan
väreilemään. Linnunlaulu kaikui metsiköstä ja hetkeksi hän unohti kaiken
surullisen. Hän oli ollut, ja olisi vielä pitkän aikaa oleva ajattelemisen
mestari. Hän ajatteli ja ajatteli, pohti pohtimistaan. Hänellä oli omia huolia,
omia selvitettäviä asioita. Terapeutti oli kehottanut kerta toisensa perään
keskittymään vain omaan elämäänsä. Se varmaankin oli kirjoista ja kokemuksesta
opittua viisautta, mutta jotenkin se Liisan mielestä ei sopinut häneen. Hän oli
pari kymmentä vuotta luullut olevansa ainoa, joka koki tällaista. Melkein koko
ajan hän oli uskonut olevansa henkisesti sairas, sitä kun niin ankaralla
kädellä oli paukutettu hänen päähänsä.
Kun Liisa nyt tajusi, ettei hän
ollut missään suhteessa ainoa, ei ollutkaan hullu, saati edes mielenvikainen,
tunsi hän valtavaa helpotusta. Tavallaan Jonnan kanssa keskusteleminen oli
ajoittain tuntunut pahalta asialta hänen itsensä kannalta, mutta kun näin
paljon aikaa oli kulunut ja oma mieli oli löytänyt siinäkin määrin tasapainoa,
koki hän jokaisen tapaamisen tai puhelinkeskustelun kohtalotoverinsa kanssa
vahvistavan häntä itseänsä. Terapeutti ei voinut ymmärtää tätä, koska kaikki
soti perinteisiä oppikäsityksiä vastaan.
Rahat eivät olleet tiukalla
ainoastaan Liisalla, vaan koko yhteiskunta muutamia kuntia lukuun ottamatta
huokaili taloudellisissa vaikeuksissa. Terapiaa ja henkistä apua ei riittänyt
läheskään kaikille tarpeessa oleville. Niinpä Liisankin toipumisen myötä
käynnit olivat harvenneet. Hän arvosti sitä, että saattoi puhua asioitansa
ammattilaiselle, mutta jollakin tavoin hän ei tarpeellisessa määrin osannut
arvostaa näitä käyntejä. Toki hän koki tapaavansa ihmisen, mutta vaikka tämä
kuinka yritti olla ihminen ihmiselle, ei ammattilaisen leimaa saanut katoamaan
kovinkaan ponnistuksin. Ymmärrettäväähän se oli, sillä kuka jaksaisi tai
pystyisi itseään uuvuttamatta paneutumaan vuodesta toiseen muiden ihmisten
asioihin? Siksi eri ammattilaiset olivat valinneet sellaisen lähestymistavan
tai roolin, jonka avulla uskoivat selviävänsä työstä.
Terapeuttikin on ihminen, ei sen
kummempi olento kuin kaikki muutkaan. Tämä oli ikävä kyllä unohdettu hyvää
tarkoittavalla oppineisuudella, joka korosti kirjatietoutta. Kirjoja varmaankin
oli jo aivan liikaa, eikä esim. luonnehäiriöisen uhria suurestikaan auttanut
jokin tilastotieto tai selvitys siitä, miten luonnehäiriö syntyy ja miten se
kehittyy, voiko sitä ehkäistä tai voidaanko sitä vastaan toimia. Liisa tiesi
kokemuksesta, ettei mikään hänen tekemisensä, puhumisensa, asennoitumisensa
tai… ei kerta kaikkiaan mikään muu kuin pakeneminen, olisi tuonut pysyvää
muutosta.
Tässä juuri olikin kaiken
kauhistuttavuus. Pettymys pettymyksen jälkeen, sillä kaikki ystävät, tuttavat,
sukulaiset, etenkin Jussin puolelta olivat sanattomasti tai puhetulvan
säestyksellä yrittäneet vakuuttaa, ettei kenelläkään todellisuudessa mene
hyvin, onhan aika sellainen ja tällainen, vaikeuksia kaikkialla. Ja menihän
Jussillakin niin hyvin, kasvot loistivat tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, rahaa
riitti niin ulkomaan matkoihin kuin harrastuksiinkin. Mies oli lahjakas ja
soitti orkesterissakin, kaikki pitivät hänestä, jopa kaikki firman naisetkin olivat
kilvan täyttämässä tämän toiveita. ”Kyllä meidän Jussi on todella hyvä poika,
lapsenakin…” Tähän Liisa aivan pakolla taas pysäytti ajatuksensa. Jälleen
kerran hän oli ajautunut tälle raiteelle.
Jussin vanhemmat vakuuttivat
poikansa erinomaisuutta ja olivat ylpeitä tästä. Kun se vaimo vain ymmärtäisi
enemmän arvostaa näin menestyksekästä miestä, joka suorastaan sai firman
kukoistamaan! Liisaa yökötti!
Vedessä kävi kova kohahdus ja
kalaparvi pakeni henkensä hädässä. Iso hauki oli käynyt aterialla ja ajoi nyt
takaa uutta suupalaa. Niin, suupala oli Liisakin ollut!
Läheiselle kalliolle tuli istumaan
nuoripari. Mies puristi naista sellaisella voimalla että tämä välillä päästi
pienen valituksen. Ja nyt ne suutelivat…
Liisan valtasi nyt varmaankin
kaikkein tuskallisin ajatus, mitä hän aivan tietoisesti pyrki pakenemaan. Hänellä
oli ollut mies, lapsi, perhe siis. Hänellä oli ollut elämä suhteellisen
varakkaissa olosuhteissa, mutta siitä huolimatta hän koki jääneensä ilman
elämää — parin vuosikymmenen ajan.
Suudelma ei loppunut ollenkaan, ja
vaikka ei olisi tahtonut sitä, Liisan katse viipyi tuossa parissa. Hänkin oli
istunut kalliolla, Jussi oli suudellut häntä, pitänyt kainalossansa. Pari
kuukautta oli tuntunut todella hyvältä, onnelliselta. Mutta sitten oli
tapahtunut jotakin, mitä Liisakaan ei vielä pystynyt määrittelemään. Naimisiin
menon jälkeen mies oli heti muuttunut aivan toisenlaiseksi.
Heidän elämässänsä ei ollut
tapahtunut mitään konkreettisesti määriteltävää. Huomiota herättävintä oli kai
vain se, että siihen aikaan energisen ja elämänhaluisen Liisan esittäessä omia
ajatuksiansa ja toiveitansa, oli hän huomannut miehen kuin jäykistyvän.
Oli sovittu mentävän vaimon
vanhempien luokse ja kaikki järjestelyt oli tehty, kun Jussin työtoverit
ilmoittivat lähtevänsä Kotkan saaristoon purjehtimaan. Jussi oli jo pakannut
kaikki tavarat autoon, ja nyt hän heitti pihalle Liisan laukut. Sen suuremmitta
selityksittä auton perävalot katosivat pensasaidan taakse. Liisa katseli perään
käsittämättä yhtään mitään. Tällaista hän ei ollut kuvitellutkaan olevan.
Ennen niin huomaavainen mies oli…
niin, hän oli tähän asti huomannut Liisan muulloinkin kuin sängyssä… niin,
kaksi kuukautta, ja kaikki mielenkiinto vaimon toiveiden täyttämiseen oli
kadonnut.
Jussin itsekkyys tuli siis esiin jo
näin varhaisessa vaiheessa. Jos Jussi oli väsynyt, Liisa ajoi. Jos Liisa oli
väsynyt… Liisa ajoi. Jos Jussi ei jaksanut pinota ajotien täyttävää
takkapuukuormaa, Liisa kantoi niin kauan kuin jaksoi; ilta jo pimeni, kun tie
oli vapaa ja Jussi puutarhakeinussa levättyään astui autoon ja ajoi
biljardikerholle.
Niin, Liisan piti sanoa, että
kaikkein raskainta oli se, että lyhyinä hetkinä Jussi oli maailman suloisin
mies, niin että vaimo uskoi tuhanteen ja kymmeneentuhanteen kertaan kaiken
voivan sittenkin muuttua paremmaksi. Eihän Jussi aina voinut olla väsynyt,
eihän Jussi loppuelämäänsä voinut olla niin hermostunut kotona, kun
työpaikallaankin oli niin energinen ja hyväntuulinen! Liisa-raukka, hän uskoi
ja kuvitteli joskus pääsevänsä osalliseksi siitä Jussista, mistä kaikki työtoverit
ja tuttavat nauttivat. Vasta pari vuotta sitten hän oli tajunnut odottaneensa
kuuta taivaalta. Mikään ei ollut muuttunut, mikään ei ollut muuttunut
paremmaksi. Liisa oli muuttunut, laihtunut, sairastunut, väsynyt, kadottanut
oman identiteettinsä, eikä kukaan huomannut sitä!
Nuoripari jatkoi suuteluaan. Liisa
ei ikinä enää menisi naimisiin tai alkaisi seurustelua, niin pettynyt hän oli
ihmisiin, etenkin miehiin. Hän ei enää voinut luottaa keneenkään, ja vaikka
ilmaantuisi joku, joka haluaisi tutustua häneen… ei, hän ei halunnut enää mitään
sellaista. Niin sanoi Jonna, niin sanoi… kyllä, niin sanoi jokainen uhri!
Ihminen jaksaa tietyn määrän
pettymyksiä, onnettomuuksia, katastrofejakin, mutta sitten tulee seis. Ehdoton
seis. Näin oli varmaankin hyvä ajatella, ainakin tässä vaiheessa. Näin
rikkinäinen ihminen ei osaa puolustautua, ei osaa pitää puoliaan. Oli pakko
kuntoutua ensin, löytää se kadonnut minänsä, oma itsensä. Ensi alkuun oli
tuntunut valtavan hyvältä olla omissa oloissaan, ajatella vain itseään, omia
ajatuksiaan.
Mutta kun jo nyt näin paljon aikaa
oli kulunut, ja joutui katselemaan sellaista mitä tuolla kalliolla tapahtui…
sanoi suu sitten mitä tahansa, jokin sydämessä puhui jotakin aivan muuta. Hän
oli nähnyt sen, mitä elämän ei missään tapauksessa tule olla, hän oli kuluttanut
itsensä täyttäen toisen tarpeita ja toiveita… sydän itki yksinäisyyttään! Sydän
oli itkenyt kaikkina noina vuosina yksinäisyyttään ihmisseurassa, nyt se itki
yksinäisyyttään yksinäisyydessä!
Ei varmaankaan ollut hyvä ajatus
nyt enää paeta tätä tunnetta, ja sen kieltäminen varmaankin johtaisi
jonkinlaiseen takapakkiin tervehtymisessä. Hänhän aivan suoranaisesti valehteli
itselleen, jopa terapeutinkin kehotuksesta. Tai ehkä se oli ollut tarpeen
joskus aikaisemmin, kun tunteet olivat olleet liian sekaisin. Nyt hänen oli
pakko myöntää itselleen, että hänen salaisin toivonsa, tarpeensa, pakkonsa…
jokin hänen sisimmässänsä huusi sydäntäsärkevällä tavalla rakkauden puutetta.
Hän oli kokenut kaiken
vääristyneellä tavalla, rikkovalla tavalla. Täytyihän totuuden nimessä olla
olemassa jotakin todellistakin. Miksi hän nyt ylipäätänsä kamppaili kaikkien
näiden asioiden kanssa, selvitti menneisyyttään, jos tulevaisuudessa ei olisi
mitään parempaa? Elämä on elämä, ja elämisen arvoinen yksinkin. Mutta keräten
nyt jotakin hyvää, pala palalta sieltä missä sen saattoi löytää, hänen tervehtyvä
sielunsa päivästä päivään kaipasi todellista ystävyyttä, rakkautta, lämpöä,
jotakin sellaista, mistä ei tarvitse maksaa — maksaa siinä määrin kuin hän oli
itseänsä kuiviin vuodattanut. Ajoittain hän oli tuntenut olevansa kuin vain
kuiva nahka, jossa ei ole mitään sisällä.
Kaikesta ei todellakaan tarvitse
maksaa, kaikki on maksettu. Sen hän oli lukenut Paul Tournierin kirjasta
”Ihmisen syyllisyydestä”. Jumala on maksanut kaiken, ja siksi ihmisenkin tulisi
luottaa siihen hintaan, jolla hänet on ostettu. Kaikki pahuus kasvoi
kasvamistaan, ja jos hän nyt heittäytyisi negatiivisten ajatusten ja asenteiden
varaan, ei hän jaksaisi elää.
Mihinkään ei voi luottaa,
keneenkään ei voi luottaa, ja silti oli pakko olla olemassa todellista
ihmisyyttä. Oliko vain niin, että hän oli etsinyt sitä väärästä paikasta? Oliko
vain niin, että siinä määrin toisen manipuloimana hän oli kadottanut yhteytensä
niihin virtoihin, jotka kumpuavat inhimillisyyttä ja Jumalan rakkautta,
ihmistenkin kautta? Hän ei ollut noina vuosina oma itsensä, kuinka hän sitten
olisi voinut löytää sellaista, mikä olisi ruokkinut oikeita asioita hänessä?
Hän oli koko ajan kapinoinut, alusta alkaen, mutta kapinalla ei ole suurtakaan
voimaa, jos väkeä on niin vähän kuin yksi.
Hän ei voinut kieltää sitä, että
kaiken koettuaan todella kaipasi todellista rakkautta, elämää. Tämän tunteen,
kaipauksen saattoi tunkea taka-alalle jonkin aikaa, tarpeellisen aikaa. Mutta
sen kieltäminen ei varmaankaan johtaisi mihinkään hyvään. Ja tämä oli se
ristiriitaisin hänen kohtaamansa asia tämänhetkisessä elämässään. Ajoittain se
tuntui repivän hänet kahtia.
Menneisyyttä ei voinut muuttaa, se
ei voinut muuttua muuksi kuin mitä oli; se ei voinut muuttua edes siunaukseksi.
Mutta sitä voi käyttää nyt jälkeenpäin työvälineenä, korkeakouluna, missä
opitut asiat voivat tuoda suuriakin siunauksia ja hyvä asioita niin hänen kuin
muidenkin elämään. Hän oli oppinut paljon, tavalla jota ei ikinä olisi
valinnut, jos olisi tiennyt. Mutta nyt oltiin tässä, eikä paluuta ollut; oli
vain tulevaisuus. Ei, ei, ei! Tai kyllä niinkin, mutta se missä suurin osa
ihmisiä teki virheensä, oli juuri tässä. Suurin osa ihmisiä pohti menneisyyttä,
pahoitteli sitä, oli tyytymätön, uskoi tulevaisuuden tuovan mukanansa jotakin
parempaa, tehokkaampien suunnitelmien avulla… ja jokainen näistä ihmisistä
olisi elämänsä lopussa toteava, ettei ollut elänyt sen paremmin menneisyydessä
kuin tulevaisuudessakaan, koska todellisuudessa ihminen voi elää vain nykyhetkessä!
Sisimmässään olevasta tuskasta
huolimatta Liisa koki itsensä onnelliseksi ihmiseksi. Kuinka monta kertaa hän
olikaan kääntämäisillään autonsa vastaan tulevan rekan alle! Kuinka usein hän
olikaan viinapäissään, Jussin raivotessa, avannut tämän unilääkepurkin tyhjentääkseen
sen suuhunsa! Hän oli noiden vuosien aikana ollut itsetuhoisissa ajatuksissa
ajoittain lähes päivittäin. Mutta nyt hän eli, istui järven rannassa ja
läiskytteli jalkojaan kirkkaassa vedessä. Huomenna, tai mahdollisesti jo kotiin
tultuaan, hän saattaisi vaipua jälleen kerran tietynlaiseen melankoliaan. Mutta
sekin menisi ohitse, tulisi taas uusi päivä, uusi toivo.
Markku Vuori 2003
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti