Social Icons

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Kauhistuksen kanahäkki III-4



Lapsi meissä jokaisessa

Liisan pohjattomin kaipaus oli, että joku ottaisi hänet syliinsä. Tuossa kaipauksessa ei ollut kuin pieni hitunen seksiä; suurin osa tunnetta oli kaipausta lupaan saada olla oma itsensä, juuri sellainen kuin on, edes yhden ihmisen seurassa! Kuinka ihmiset ylipäätään tulivat toimeen ilman turvallisuuden tunnetta, ilman rakastavaa syliä? Miksi sellaisen löytäminen tuntui aivan mahdottomalta asialta?
Eivät ihmiset tulekaan toimeen, siitä on osoituksena se katastrofaalinen tilanne, mikä vallitsee mielenterveysalalla!
Liisalla oli toki yksi ihminen, joka todella pitkälle oli hänen ystävänsä, Jonna. Mutta hänkin oli hyvin rikkinäinen ihminen, vaikka oli jo pari vuotta ollut erossa omasta piinan ilmapiiristään. Kukaan ei voi heittäytyä toisen kannettavaksi, ripustautua toiseen ihmiseen. Sen he kumpikin tajusivat päivä päivältä selvemmin. Mutta syliin ottamista kaipaa jokainen ihminen, lupaa olla kuin lapsi, avuton, turvaton, levätäkseen hetken maailman myrskyistä. Itse asiassa jokaisessa meissä säilyy lapseus elämämme loppuun asti, niin kuin Tommy Hellsten sitä niin kauniisti kuvaa kirjoissansa. Meidän ei ole tarkoituskaan koko olemukseltamme tulla aikuiseksi, järkeileväksi, itsetietoiseksi ihmiseksi. Ihmisessä on tarkoitus olla erilaisia ominaisuuksia, jotka täydentävät toisiaan, tukevat toisiaan. Yksi niistä on meidän perimmäinen olemuksemme, oma minuutemme, meidän syvin itseytemme, aito lapsi meissä. Jos ja kun se joutuu kadoksiin, painetaan alas, seuraa väistämättä suuri määrä vaikeuksia.
Miksi meidän vanhempiemme pitää poistua keskuudestamme, miksi meiltä riistetään rakastava syli kesken kasvuamme, kesken elämäntaivaltamme? Ja mikä surullisinta, miksi kaikille ei ole suotu edes tätä maailman luonnollisimmalta tuntuvaa syliä? Jonna ei ollut saanut olla kauankaan lapsi, sillä isän sairaus oli tuonut kodin ilmapiiriin tilanteen, jossa äiti ei enää jaksanut ottaa sitä vastuuta, mitä isä ei enää ollut kykenevä kantamaan. Jonna tosin oli saanut istua äidin sylissä, mutta niin kuin on rikkinäisen ihmisen suhteen, hän näinä sylissä istumisen hetkinä lapsen ominaisuudella tajusi, ettei äiti lohduttanut häntä, vaan puristi lasta syliinsä saadaksensa tältä lohtua!
Kuinka nurinkurinen maailmasta olikaan tullut, mietti Liisa, tullen entistä surullisemmaksi. Kaikki oli päälaellaan, roolit olivat aivan sekaisin. Oli todella väärin, etteivät vanhemmat pystyneet pitämään asemaansa tulevan sukupolven kasvattajina, vaan tukeutuivat sellaisessa määrin niihin, joiden vielä olisi tullut etsiä omaa identiteettiään. Kaikkien näiden pohdintojen keskellä Liisa kuitenkin päivä päivältä tajusi yhä selvemmin sen, ettei kaikki hänen kokemansa sittenkään ollut niin kauheata kuin hän oli ajatellut. Lukuisat hänen ikätoverinsa olivat jo poistuneet tästä maailmasta joko sairauden tai onnettomuuden tempaisemina. Hän sai vielä elää ja nähdä asioita, joita vain harvat näkevät!
Niin järjettömältä kuin se ihmismielestä tuntuikin, koki Liisa salaperäisen, tuskin tunnistettavan mielihyvän saavan yhä enemmän valtaa ahdistuneessa olemuksessaan. Jokin hänen sisimmässään huokui sanoin kuvaamatonta mielihyvää ja kiitollisuutta siitä ihmisyydestä ja persoonallisuudesta, mikä nyt oli löytämässä tilaa hänessä. Olisiko niin, että jotakin pitää kadottaa osatakseen sitten antaa sille sen arvon, mikä sille kuuluu?
Sitä mukaa kuin Liisa oli löytänyt omaa minuuttaan ja persoonallisuuttaan, olivat häntä vaivanneet sairaudet kadottaneet otettansa. Hän Jonnan kanssa oli selvä todiste siitä, että heidän kaltaisensa ihmiset kärsivät mitä suurimmassa määrin psykosomaattisista oireista. Kummaltakin oli kadonnut suuri määrä kipuja ja tuntemuksia, ja tällä hetkellä ainoa lääkitystä tarvitseva ruumiinosa oli sydän. Jonnalle ilmeisestikin oli jäänyt pysyvä vamma, mutta Liisan kohdalla oli vielä toivoa kaikkien oireiden häviämisestä, kunhan vain elämäntilanne korjaantuisi lisää.
Lämpötila kohosi yli kahdenkymmenen ja Liisa pukeutui verryttelypukuun ja lenkkareihin. Koska hän asui aivan metsän reunassa, lähti aivan asunnon nurkalta polku keskelle luontoa. Aivan alkuvaiheessa hän oli säikkynyt jokaista vastaan tulevaa, ja ajoittain oli itselleen hymyillen puikahtanut suuren kiven taakse piiloon kuullessaan puhetta edestään. Sydän pamppaillen hän oli kyyristellyt nenä kiinni kiven kyljessä kasvavissa sammaleissa. Hän oli tehnyt sen useamman kerran, alkaen sitten vähitellen nauraa itsellensä. Mitä jos joku kuitenkin huomaisi hänet? Mitä hänestä ajateltaisiin? Sievä nainen kyykkimässä kiven takana lenkkipolun varressa vaaleanpunaisessa lenkkipuvussansa! Häntähän pidettäisiin hulluna! Hän oli koko sen elämän ajan, mitä oli ollut Jussin kanssa, piilotellut elämältä, peläten melkein jokaista ihmistä. Miksi hän vielä jatkaisi tätä piilotteluaan, sillä hänhän oli ihminen siinä kuin kaikki muutkin!
Kun kerran yksin lenkkeilevä mies oli puikahtanut saman kiven taakse keventääkseen painettaan, oli Liisa päättänyt sen olevan viimeisen kerran. Aluksi kalpeaksi ja sitten punaiseksi koko kasvoiltaan valahtanut, mitä hämmentynein mies, oli ponkaissut paikalta sellaisella vauhdilla, ettei Liisa tiennyt kumpi oli säikähtänyt enemmän.
Koko metsä tuoksui kesälle ja linnunlaulu oli mitä suurinta terapiaa ahdistuneelle sielulle. Liisa hypähteli, hyräili hiljaa vanhaa tuttua laulua ja hetkessä hänet täytti riemullinen tunne jälleen kerran: ”…minä olen ihminen, minä olen ihminen, miinää ooleeen iihminen…!”, hän lopuksi huusi niin kovaa kuin jaksoi, ja viereinen kallio vastasi hänen huutoonsa. Niin, siitä hetkestä lähtien, kun tämä totuus ensimmäistä kertaa kirkkaan valon tavoin oli alkanut loistaa hänen sieluunsa, oli hänessä tapahtunut valtava muutos. Siihen asti hän oli pelännyt kaikkea ja kaikkia, mutta aivan niin kuin kallio vastasi hänen huutoonsa, niin olivat vastaan tulleet ihmisetkin alkaneet suhtautua häneen aivan toisin kuin ennen. Tuo pelko oli sellaisessa määrin näkynyt jopa hänen olemuksestaan, että hänet kohdanneet ihmiset olivat arkailleet häntä. Mutta nyt hänestä oli alkanut säteillä positiivisuutta, mikä sai ihmiset katsomaan häneen aivan toisella tavalla. Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan, oli tullut hänelle kuin ilmestykseksi.

Ihminen vai jokin olento?

Tähän asti kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat olleet hänelle kuin joitakin olentoja, koska hän itsekin oli vain jokin olento. Hänellä ei pariin vuosikymmeneen ollut lupaa olla ihminen. Hän oli ollut vain jotakin, jotakin määrittelemätöntä. Häntä ei ollut olemassakaan, hän ei tiennyt kuka ja mitä oli. Häntä vain jatkuvasti käytettiin hyväksi, ei vain kotona, vaan myöskin työpaikalla — niin kauan kuin hän oli ollut kykenevä käymään töissä. Jonnan kanssa käymiensä keskustelujen perusteella hän oli tullut näkemään tämän perustavaa laatua olevan seikan luonnehäiriöisen uhrin elämässä. Ei häntä käyttänyt hyväkseen vain puoliso tai pomo työpaikalla, vaan aivan käytännössä hän oli kaikkien hyväksikäyttäjien armoilla. Hän kun ei ollut olemassa itseään varten, itsensä tähden, vaan aina vain palvellakseen muita!
Hän ei ollut ihminen pariin vuosikymmeneen, eikä elänyt ihmiselle kuuluvaa elämää. Eräässä mielessä hän oli hyvin kiitollinen siitä, ettei uskonto ollut näytellyt suurempaa osaa hänen elämässänsä, ainakaan tähän asti. Keskustelut Jonnan kanssa olivat ensi alkuun olleet masentavia, musertavia, koska kukaan ei voisi uskoa uskovaisessa perheessä olevan sellaisia asioita. Juuri uskovaisissa perheissä näytti vallitsevan vielä suurempi terrori ja toisen alas painaminen. Jussi oli ajoittain vedonnut pariin yleisesti käytettävään raamatunkohtaan naisen alamaisuudesta, mutta koska ei tuntenut Raamattua sen paremmin, oli tämä puoli painostuksesta keskittynyt virheiden kaivelemiseen Liisan nykyisestä ja ennen kaikkea menneestä elämästä. Jussi tiesi tarkkaan, mikä satutti vaimoa pahiten!
Liisa ja Jonna olivat vain ”heikompia astioita”, joilla joidenkin uskontojen mukaan ei ole edes oikeata sielua. Jonkinlainen sielu heillä kai oli, mutta ei sen veroinen kuin miehellä. Miten pitkälti tämä ajattelu ja uskomus vallitsi seurakunnissa, sitä ei kukaan uskaltanut edes ajatella. Naisten tuli vain olla alamaisia ja palvella miehiänsä. Siitä olemme jo puhuneet, vaikka se onkin vaikeata.
Seurakunnassa Jonnaa kiitettiin alistuvaisuudesta ja miehen apuna olemisesta, siihen asti kun tämä eräänä päivänä katosi kodistaan. Oli hienoa, että tällä oli niin hieno elämä vanhemmistoveljen vaimona! Mitään ei puuttunut, Jumala oli ollut niin hyvä tälle perheelle. Samoin Liisan tuttavat katsoivat vain miehen hurmaavaa ja charmikasta ulkoista käytöstä ja kadehtivat Liisan elämää näin menestyksekkään miehen rinnalla. Oli se vain niin hienoa, oli se vaan niin mukavaa että kaikki oli niin hyvin!
Ihmettelemmekö vielä, jos kummankin naisihmisen sielu vuoti verta heidän kuunnellessaan näitä ylistyksen sanoja? Kumpikaan ei koko avioliittonsa aikana, lukuun ottamatta muutamaa ensimmäistä kuukautta, ollut kokenut olevansa ihminen niine oikeuksineen mitä hänelle kuuluu. Heillä oli vain ulkokuori, taitavasti laaditut kulissit, mitkä peittivät kaiken todellisuuden. Ihmiset ylistivät sitä minkä itse näkivät, kun taas asiaan osalliset elivät todeksi kaiken käytännön, kaiken suoranaisen tragedian.
Mikä voisi rikkoa ihmistä sen enempää kuin näennäinen hyvä? Kumpikin sai kokea elämän kauneuden ja hyvyyden täyttymyksen – ihmisten mielestä. Heillä oli olevinaan onnellista, heillä oli olevinaan hyvät puolisot, heidän elämänsä näytti olevan varmistettu, kumpikaan ei näyttänyt kärsivän taloudellisista vaikeuksista. Ei näyttänyt, ei näyttänyt, ei näyttänyt… He näyttivät elävän ihmisarvoista elämää, mutta kumpikaan ei itse kokenut sitä!
Jos ihmiskunta on ajautunut tällaiseen näennäisyyteen, niin onko sitten ihme jos mielenterveysalalla on päädytty siihen missä nyt ollaan? Ulkonaisesti on kaikki hyvin, mutta sielu huutaa tyhjyyttään ja odottaa vain seuraavaa katastrofia! Voiko kukaan sitä itse kokematon käsittää tällaisten ihmisten tuntemuksia, tuskaa, ahdistusta, suoranaista piinaa?
Liisan uni Jussin uudelleen palaamisesta kuvaa tätä mitä parhaiten. Hänet haluttaisiin viedä takaisin entiseen, ja osa häntä itseäänkin haluaisi sitä, kaikesta huolimatta. Tämä osoittaa sen, kuinka rikkinäisiä kaikki nämä ihmiset ovat. Pelätään ihmisiä, päästään ihmispelosta, mutta sitten ei voida oikein luottaa keneenkään, vaikka sisimmässä on valtava kaipuu siitä, että joku ottaisi syliinsä, antaisi istua siinä lapsen lailla, itkeä pois tuskansa ja ahdistuksensa, eikä vaatisi siitä korvausta!
Luonnehäiriöisen ihmisen uhrilla on päällimmäisenä ajatus siitä, että kaikesta on maksettava, vaikka sitä ei itse tajuaisikaan. Mitään ei saa ilmaiseksi, on jatkuvasti muututtava enemmän ja enemmän sellaiseksi, mitä piinaaja odottaa, eikä mikään riitä milloinkaan! MIKÄÄN EI RIITÄ MILLOINKAAN, vaikka päällänsä seisoisi, tarpeen tullen muuttuisi näkymättömäksi, tullakseen sitten hetkessä näkyväksi kun joku tarvitsee!
Liisa oli viimeinkin tajunnut kuinka tyhjiin hänet oli imetty. Hän oli antanut kaikkensa ja sai vain mitä syvintä halveksintaa ja moitetta. Hänen syytänsä oli ollut kaikki, jopa sekin, että miehensä oli hänen asunto-osakkeensa ja osakesalkkunsa sijoittamisen unohtaen ostanut kesäasunnon Keski-Suomesta. Sijoituksen oli pitänyt olla tulevaisuuden pesämuna heidän vanhuuttansa varten, mutta nyt rahat olivatkin menneet kesämökkiin!
Liisa oli tuohon aikaan ollut todella huonossa kunnossa niin psyykkisesti kuin ruumiillisestikin. Mutta tämä huono kunto ei voinut olla ainoa syy siihen, ettei hän käsittänyt koko asiaa. Niin osake kuin osakesalkkukin olivat olleet hänen nimellään, isän lahjoittamina sillä ehdolla, ettei miehellä ole niihin mitään osuutta. Ja nyt kaikki omaisuus oli Jussin nimellä olevassa mökissä, joka oli niin kaukana, ettei siellä ehtinyt useinkaan käymään, ei ainakaan Liisa sinne päässyt kuin pimeään talviaikaan, kun ei ollut naapureita paikalla!
Miten tämä sijoitus saattoi olla vaimon vika? Sitä ei voikaan käsittää kukaan muu kuin luonnehäiriöstä perillä oleva. Kuka arvaa selityksen? Koko asia oli Liisan syytä, koska juuri tuona päivänä Jussi suuren vihan vallassa oli lähtenyt kotoa. Liisa ei ollutkaan jaksanut aamulla herätä lempimään miehen kanssa, valvottuaan koko yön lapsen itkun takia! Jussi suuressa vihassaan oli lounasaikaan kävellyt kaupungilla ja nähnyt kiinteistötoimiston ikkunassa ilmoituksen kesäasunnosta. Jos Liisa ei olisi ollut sellainen, ei Jussi olisi mennyt sisään ja hetken mielijohteesta tehnyt kauppoja näkemättä sen paremmin mökkiä kuin tonttiakaan! Normaalille ihmiselle käsittämätöntä, eikö vain? Tulee mieleen Pekka Puupään huvilakauppa!
Liisa mietti nyt tätäkin, palauttaen mieleensä toisen yhtä absurdin asian. Jonnan mies oli aikanaan ajanut kuorma-autokortin, ja kun eräs seurakuntalainen muutti Turkuun, oli tämä vuokrannut omalla nimellään kuorma-auton. Matka oli edennyt melkein perille asti, kun mies yhtäkkiä oli menettänyt auton hallinnan ja ajanut päin tien varteen jätettyä rikkoutunutta pakettiautoa. Hirvittävässä raivossa tämä oli sitten jo kolaripaikalta soittanut Jonnalle syyttäen tätä kolaristaan, joka tulisi maksamaan tuhansia markkoja vakuutuksesta huolimatta, sillä kyydissä olevat tavaratkin olivat osittain rikkoutuneet törmäyksen johdosta. Koko kolari oli heidän loppuelämänsä ajan Jonnan syytä, vaikka tämä oli ollut kotona. Kuka osaa selittää tämän? Ei varmaankaan moni, mutta me yritämme nyt päätellä jotakin. Jonna oli syyllinen kolariin, koska juuri edeltävinä hetkinä oli mies harmitellut elämäänsä niin taidottoman ja mieleltään epävakaan naisen kanssa. Jos Jonna olisi ollut vähänkään toisenlainen, ei tällaista kolaria mitenkään olisi voinut tapahtua, koska mies olisi voinut keskittyä ajamiseen!
Nämä esimerkit voisimme siirtää työpaikoille hiukan muunneltuina. Syyllisyys on siis olennainen seikka puhuessamme näistä asioista.

Miksi ei kukaan kertonut minulle?

Liisa jatkoi patikoimistaan järven rannalle asti ja istuutui vesirajaan vedetyn tukin päälle. Olisiko hän koko loppuelämänsä ajan pohdiskeleva näitä nyt niin mielettömiltä tuntuvia asioita? Kyllä varmaankin, ainakin jossakin määrin. Hän oli ollut todella hullu, kun oli niin kauan antanut orjuuttaa itseään sellaisella tavalla! Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä niissä olosuhteissa, missä hänellä ei ollut mitään ihmisen oikeuksia, vaan ainoastaan velvollisuuksia? Näin kai oli täytynyt tapahtua, jotta hän olisi oppinut jotakin, pystyäkseen ymmärtämään kohtalotovereitaan. Häntä itseään ei kukaan ollut koskaan todella uskonut, sillä niin mahdottomalta oli kaikki hänen kertomansa kuulostanut!
Pitäisikö tämän vääryyden nyt jatkua ajatuksella: jos minäkin olen kärsinyt, niin kärsikööt muutkin? Ei, niin ei hän pystynyt ajattelemaan, sillä vähitellen, hänen itsensä toipuessa, alkoi ympäriltä kuulua samanlaisia hätähuutoja. Kuinka ihmeellistä olikaan seurata ihmisissä tapahtuvaa muutosta, kun he jokainen, sanasta sanaan, melkein ensimmäiseksi sanoivat: ”Kiitos Liisa, että tapasin sinut. Nyt minä olen alkanut nähdä!” Ja mitä enemmän tätä näkökykyä palasi, sitä voimallisemmin kuului toteamus: ”Minä en ole sittenkään ainoa! En se olekaan minä, joka on hullu!”
Liisa oli jälleen kerran syvissä mietteissä. Miksi, miksi ei kukaan aikaisemmin varottanut minua? Miksi, miksi? Liisa tiesi sen huonoksi kysymykseksi, mutta joskus sitäkin oli mietittävä. Miksi hän oli ollut niin hullu, että oli pannut nimensä paperiin, joka antoi Jussille valtuudet sijoittaa hänen omaisuutensa? Jussi oli tiennyt miten Liisaa voi manipuloida, ja todella huonona hetkenään vaimo oli pannut nimensä paperiin, joka käytännössä siirsi omaisuuden Jussin nimiin. Kuin vanhurskauttaakseen kelvottoman tekonsa, oli tämä sijoittanut pienen summan omiakin rahojaan mökkikauppaan… ja tarkemmin miettien kaikkihan oli aviopareille yhteistä omaisuutta… ja mitä se vaimo, niin sairas kuin oli, olisi tehnyt rahoillaan, olisi kai vain hukannut ne… nyt rahat olisivat turvassa!
Aivan lähellä paikkaa missä Liisa istui, sijaitsi todella kaunis pieni mökki, tai melkein huvila. Katkeruuden sarviniekka sohaisi surullista naista hiilihangollansa ja kuiskasi: ”Siellähän se Jussi mökillänsä viettää aikaansa, kuka tietää kenen kanssa. Ja sinä istut täällä rannalla tyhjätaskuna, sossun kundina!” Niin, jossakin vaiheessa Liisa oli pannut nimensä paperiin, jota kutsutaan avioehdoksi. Siitä hänellä ei ollut mitään muistikuvaa; jos hän todella oli tehnyt sen, oli se tapahtunut humalassa tai mielenhäiriössä. Niinpä eron tullessa hän oli anomalla joutunut anomaan edes henkilökohtaisia tavaroitansa.
Paistukoon helvetissä, oli Liisa vielä todennut vuosi sitten, kaikkien huoriensa kanssa! Nyt hän ei enää olisi jotakin sellaista julkilausunut. Mutta hän muisti kuinka vihainen oli ollut tuohon aikaan. Hän oli ollut aivan lopussa, etenkin kun Jussi oli lopullisesti sotkenut hänen ja heidän ainoan lapsensa välit.
Liisa oli aina rakastanut lastaan, mutta viimeisten vuosien aikana hänellä ei yksinkertaisesti ollut voimia edes ajatella tätä. Poika oli jo täysi-ikäinen ja hänellä oli kaksi omaa lasta.
Pojan lapsuus ja nuoruus oli mennyt Liisalta varjon lailla ohitse, sillä niin paha olo hänellä oli ollut koko ajan. Suuren osan aikaa lapsi vietti miehen vanhempien luona. Jussi oli katsonut olevansa lapsen kasvattaja, ainoa oikea sellainen. Tässä tulee jälleen esiin yksi puoli näitä LH-persoonia. Jussi halusi olla kasvattaja, hänellä oli hienoja ja jaloja ajatuksia, mutta ei aikaa eikä voimaa niiden toteuttamiseen. Niinpä hän oli manipuloinut sekä vaimon että pojan siihen ajatukseen, että lapsi oli saatava johonkin sisäoppilaitokseen, jotta tästä tulisi itsenäinen ja muista riippumaton persoona. Niin oli äidiltä riistetty äitiys lopullisesti siinä vaiheessa, kun poika oli sijoitettu toisella puolella maata olevaan sisäoppilaitokseen. Jussi toimi siis kasvattajana tällaisella tavalla!
Poika oli todellisuudessa tyytyväinen tähän ratkaisuun, sillä eihän hän voinut olla näkemättä ja kuulematta sitä, mitä kotona tapahtui! Todellisuudessa hänellä oli paljon parempi olla pois kotoa. Surullista oli vain se, että toteutui yksi muukin näihin tapauksiin liittyvä seikka. Jussi oli sen verran varakas, että hän itselleen ominaisella manipulointikyvyllä sai pojan uskomaan, että äiti oli sairas. Koska äiti oli sairas, ja isä varakas, hukutti hän pojan tietokoneisiin ja kalliisiin harrastuksiin. Sitä parempi, mitä vähemmän poika olisi tekemisissä sairaan äidin kanssa; lapsenlapset saattaisivat saada huonoja vaikutteita! Mutta kertaakaan koko avioliiton aikana ei mies kysynyt Liisalta, onko tällä rahaa ostaakseen ruokaa perheelle. Kertaakaan ei hän ostanut Liisalle vaatteita, ei lahjoja, ei edes äitienpäivänä!
Liisa oli suurimman osan liitossa (ei avioliitossa) olonsa aikaa ollut töissä vakuutusyhtiössä, mutta viimeiset kolme vuotta hän oli ollut työkyvytön. Jussi oli ollut tavattoman tyytyväinen, kun vaimo ei mennytkään joka aamu työpaikalleen, vaan oli kotona joka hetki valmiina palvelemaan miestään. Niinpä mies saattoi tulla kotiin jopa kesken päivää Alkon kassin kanssa, ja Liisan oli ryypättävä mukana, tahtoi tai ei!
Todellisuudessa hän oli melkein alkoholisti, sillä niin lujasti liittyivät nämä yhdessäolon hetket alkoholiin. Ja rehellisyyden nimessä ei hän olisi enää voinutkaan ilman sitä olla tämän niin vaativan miehen kanssa. Itseinho katosi huumaavan aineen vaikutuksesta. Pää oli sekaisin muutenkin, ja nyt se turrutettiin vielä viinalla! Ja siihen Jussilla riitti rahaa. Mutta koska hän tällaisessa määrin piti huolta perheestään, oli vaimon osuus huolehtia ruokapuolesta. Työkyvyttömyyseläkkeellä oleva vaimo siis käytti kaikki rahansa pöydän kattamiseen, eikä mies osannut muuta kuin valittaa sitä, että joutui jatkuvasti syömään tarjousruokia. Niinpä viime aikoina hän piti huolen siitä, että työpäivä venyi niin pitkäksi, ettei kotona välttämättä tarvinnut syödä ollenkaan. Siitä huolimatta oli vaimon joka päivä valmistettava ateria!
Peruspiirteissään tämä on useiden perheiden todellisuus puhuessamme tästä aiheesta. Miten sitten Jussi viimeinkin alkoi irrottaa otettansa Liisasta? Siihen on monta eri olettamusta, jotka yllättävällä tavalla nivoutuvat yhteen, ja joista ei voi laatia yksiselitteistä kaavaa, sillä Jussi säilyi koko ajan salaperäisenä.

Vastusta jos voit

Suurin alkuun paneva voima muutokselle oli ilmeisestikin se, kun Liisa Jussin uhkailuihin väsyneenä, tajuten tuhonsa olevan muutenkin lähellä, alkoi toden teolla panna vastaan. Jussi huomasi yhtäkkiä, ettei hänellä enää ollutkaan kaikkeen myöntyvää, kaikkeen alistuvaa vaimoa, vaan paremminkin kiusankappale, joka vastusti nyt kaikessa siinä, mihin oli aikaisemmin suostunut! Liisa ei enää kallistanutkaan lasia, ei tupakoinut, vaikka Jussi kuinka siihen yllytti. Hän huomasi nyt, ettei ollutkaan alkoholisti, vaikka mies vuosikausia oli häntä siitä syyttänyt! Ja kun Liisa ei juonut, ei häntä haluttanut se sukupuolielämä, mitä heillä vuosikausia oli ollut. Ja kun Liisa ei juonut, ei tupakoinut, alkoi hänen terveytensä kohentua silmissä. Toisin oli Jussin, jonka kasvoissa verisuonet selvästi olivat alkaneet katkeilla ja punoittaa. Kädetkin vapisivat siinä määrin, ettei hän enää pitkään aikaan ollut kelvannut soittamaan orkesterissaan.
Liisasta tuli kertaheitolla kelvoton vaimo, huora, lesbo jne. Sitähän hän aina oli ollut, ainakin Jussin mielestä, mutta nyt miehelle oli suunnaton pettymys se, ettei vaimo enää totellutkaan häntä, kaikista uhkailuista huolimatta. Koko heidän avioliittonsa ajan oli tuotu esiin se, kuinka heidän onnellisen liittonsa esteenä olivat ne Liisan suhteet, joita tällä oli ollut ennen Jussia. Liisa oli siis tässäkin suhteessa syyllinen. Hän oli seurustellut muutaman kerran ja ollut sängyssäkin jonkun kanssa, mutta se oli tapahtunut kauan, kauan sitten. Mitään vakavaa suhdetta ei koskaan ollut, mutta nyt ei hän kuulemma pystynyt rakastamaan Jussia, kun oli tuhlannut kaiken rakkautensa ja puhtautensa muihin miehiin!
Jussi muuttui muutaman kuukauden aikana täydellisesti. Hovi oli kapinoinut parikymmentä vuotta, mutta nyt tämä oli selvää kapinaa… ei kun kapinaa… ei kun… Jussi meni jo sanoissaankin sekaisin, kun ei keksinyt pahempaa sanaa kuin kapina!
Jotakin miehen mielessä tapahtui, kun tämä ikään kuin jähmettyi, kuolettui. Koko olemus oli aivan toisenlainen kuin milloinkaan aikaisemmin. Hän ei olisi milloinkaan uskonut, että vaimo pystyisi vastustamaan häntä tällaisella tavalla! Tuskin oli kysymys pelkästä Liisan vastarinnasta, sillä juuri tuohon aikaan Jussi joi aivan liikaa, söi aivan liikaa hienossa ravintolassa. Tapahtui eräänlainen väsyminen, tylsistyminen. Sen seurauksena Jussi teki jotakin sellaista, että menetti työpaikkansa. Janina ei enää ollutkaan naapurifirmassa, ei enää ollut kiinnostunut hänestä!
Liisa ei tarkemmin tiennyt Jussin menemisistä ja tulemisista, mutta ilmeisesti tämä oli ainakin osittain asunut kesämökillä, sillä hänen uusi ja vaatimattomampi työpaikkansa oli siellä päin.
Niin Liisalle kuin Jonnallekin oli koko heidän liittonsa ajan vakuutettu, että heidän tuli olla kiitollisia siitä, että heillä oli näin hyvä aviopuoliso. Tarkoitamme että nämä puolisot itse olivat vakuuttaneet sitä! Kukaan muu ei kuulemma olisi kelpuuttanut näitä naisia! Heidän olisi myöskin turha kuvitella, että jos lähtisivät kotoaan, joku huolisi heidät!
Kuinka taitavasti nämä miehet olivatkaan onnistuneet kaivamaan esiin kaikki satuttavimmat asiat vaimojensa elämästä! Ensisijainen oli epäilys kaikenlaisesta sukupuolisesta kieroutuneisuudesta ja seikkailuista eri miesten kanssa. Jos vaimot eivät olleet täysin taipuvaisia kaikkeen siihen, mitä miehet heidän yllensä kumosivat, voi se johtua vain siitä, että nämä olivat aikanaan luovuttaneet vieraalle miehelle jotakin siitä, mikä kuului vain omalle aviopuolisolle. Uskomattomaksi kaiken tämän tekee se, että näillä miehillä kummallakin oli ollut useita seurustelusuhteita, mitkä heille miehinä olivat sallittuja. Mutta naisen tulee olla puhdas neitsyt miehellensä, koskematon, puhdas! Tämän opetuksen mukaisesti ainakin Jussi oli riistänyt puhtaan aviopuolison ainakin muutamalta kymmeneltä mieheltä, jollei useammaltakin!
Jonnan mies oli jo ollut aikaisemmin avioliitossa, aikaisemmassa elämässään. Siis ei ollut kysymys sielunvaelluksesta, vaan aikaisemmasta syntielämästä. Nyt oli uudistuminen tapahtunut miehessä, ja kaikki mennyt oli Jumalan armosta pyyhitty pois. Sitä ei ollut enää olemassakaan, sillä se oli heitetty syvään anteeksiantamuksen mereen. Uusi elämä oli koittanut, halleluja! Kummallista kyllä, Sana ei puhu mitään siitä, että tämä uusi elämä olisi ainoastaan miesten etuoikeus!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti