Helmikuu
2007? Näin silloin, miten nyt 2014?
Olemme
vanhusten hoitoa koskevissa kirjoituksissamme lähestyneet asiaa erikoisesti
Heinolan kaupungissa vallitsevan tilanteen mukaan. Tämä on ainakin siinä
mielessä rehellistä ja oikeutettua, koska tiedämme lähes vuoden tarkkailun
perusteella mistä puhumme ja kirjoitamme.
Laadimme
kevättalvella tutkimuspyynnön ja kantelun oikeuskanslerille, joka toimitettiin
hänelle yli tuhannen nimen adressi saatteena. Lääninhallitus on jo pyytänyt vastineen
Heinolan sosiaalitoimelta ja asiasta saataneen jonkinlainen vastaus syksyn
aikana. Prosessin ollessa käynnissä valmistui myös Sirkka-Liisa Kivelän
tutkimus vanhustenhoitotilanteesta, joka oli sen verran karmeaa luettavaa, että
ministeriö selvästi säikähti. Oliko sitten takana itse ministeriö vai jotkin
alemmat tahot, katsottiin Heinolassa tarpeelliseksi suorittaa Stakesin
tutkimus, joka julkituotiin melko laajassa lehtiartikkelissakin. Tutkimus
paljasti, että Heinolassa on koko maahan katsoen todella hyvä tilanne niin
sairaan- kuin vanhustenhoidossakin. Kaikki siis hyvin, valitukset ovat siis
aiheettomia?
Joka luki tuon
lehtikirjoituksen tavanomaisella rutiinilla, tuskin pani merkille yhtä lausetta
tai kahta, joissa todettiin, että tutkimus ei koskenut hoidon laatua eikä
määrää, vaan rakennetta. Eli siis – pitäisikö nauraa vai itkeä? Lyhyesti
sanottuna byrokratia sai kiitosta ja huolimattomasti lukevat kansalaiset saivat
rauhoittavan ruiskeen tajuamatta suoranaista petosta!
Tietääksemme
ei kukaan tarttunut asiaan julkisuudessa, vaan asiasta vain puhuttiin torilla
ja kadunvarsilla. Johtuneeko väsymyksestä vai välinpitämättömyydestä, että asia
jäi käsittelemättä ja omalla tavallaan unohtui, niin kuin kai oli tarkoituskin.
Vanhustenhoito
maassamme on pelkästään jo Sirkka-Liisa Kivelän tutkimuksen perusteella katastrofaalisessa
tilassa, minkä omalla tavallaan todistaa Stakesin tutkimuskin. Jos kaikkialla
muualla on huonommin kuin Heinolassa, tulisi sen nostattaa paheksuntaa ja
aiheuttaa kiihtyneitä mieliä. Mutta ei, jos joidenkin sisällä kuohuu, eivät he
sitä tuo julkisuuteen!
Hoidon laatu
henkilökunnan puutteen ja olosuhteiden johdosta ei ole sitä mitä sen tulisi
olla sen paremmin sairaaloissa kuin ei vanhainkodeissakaan. Ensisijainen häpeä
ei Heinolassa ja muuallakaan ole kai vanhainkotien henkilökunnan vähyys, vaan vahainhoitopaikkojen
puute, mikä merkitsee sitä, että kymmenet vanhukset kuihtuvat henkisesti
sairaaloiden vuodeosastoilla!
Heinolan
terveyskeskus-sairaalan vuodeosaston johtava lääkäri teki aloitteen keräykselle,
johon osallistui kunnan vaikuttajia, niin että saattohoitopotilaille saatiin
kaksi uutta televisiota ja joitakin viihtyvyyttä lisääviä esineitä. Tahtoessaan
kiittää lahjoittajia julkisesti, lähestyi lääkäri tai hoitohenkilökunta paikkakunnan
lehtiä pyynnöllä jutun tekemisestä. Suurin lehti ei kai ollut halukas jutun
tekemiseen, joten sen laati paikkakunnan toinen ilmaisjakelulehti. Kirjoitus
oli lämminhenkinen ja hoitohenkilökunnan uhrautuvaisuudelle suitsuttava, missä
ei ole mitään väärää. Me jokainen arvostamme niin hoitajia kuin lääkäreitäkin,
ja toistaiseksi on kaikki moitteemme koskenut kunnallisia päättäjiä ja
sosiaalitointa.
Väliotsikko ja
sen alla oleva kirjoituksen osa kuitenkin antoivat sen kuvan, että osasto on
nyt nimetty saattohoito-osastoksi. Että todellisuudessa on kysymys vain
muutamasta huoneesta, ilmenee vasta todella tarkkaavaisen lukemisen
perusteella. Kirjoitimme silloin tässä yhteydessä olevan jutun paikkakunnan
suurimpaan lehteen. Seuraavana päivänä johtava lääkäri vastasi kannanottoomme
vastaamatta oikeastaan ollenkaan merkittävimpiin seikkoihin. Hän vain
pahoitteli väärinkäsityksen aiheuttamaa pahaa mieltä ja ikään kuin veti
eräänlaisen sumuverhon oleellisimpien seikkojen ylle. Tietämyksemme mukaan hän
on kaupungin päättävissä elimissä, ja siten hän puhuu sen mukaisesti.
Tuolla
osastolla on suuri määrä vanhuksia, jotka todellisuudessa kuuluisivat
vanhainhoitolaitokseen, mutta koska kaupungin sosiaalitoimi, sanokaamme
suoraan, on aivan tietoisesti säästänyt vanhusten kustannuksella, joutuvat
vanhukset viettämään aikansa olosuhteissa, joita ei mitenkään voi kutsua
kodinomaiseksi. Tietoisena tästä seikasta, mukaan lukien Stakesin tutkimus ja
Sirkka-Liisa Kivelän selonteko, ei voi olla hämmästelemättä sitä seikkaa, ettei
saattohoito-osasto nimitys näyttänyt yhtään häiritsevän johtavaa lääkäriä eikä
joitakin hoitajiakaan. Tämä kaikki tuntuu todella epäilyttävältä ja herättää
oikeutetun pelon siitä, että vaivihkaa meitä totutetaan ajatukseen kaikkien sairaalaan
joutuvien vanhusten tai pitkäaikaissairaiden ”luonnollisesta saattohoidosta”.
Lääkärin mukaan käsite ”saattohoito” on laaja-alainen eikä tarkoita välttämättä
”loppuhoitoa”.
Emme pääse
pakoon sitä todellisuutta ja tosiasiaa, että nykyisissä olosuhteissa vanhukset
ovat selvästi eräänlaisen ”alasajon ja saattohoidon piirissä”, mille nyt
etsitään niin henkilö- kuin yhteiskuntatasollakin puolusteluja. Kysymys on
samalla vakavasta hoitotasovirheestä, joka ajan mittaan näiden väärässä
paikassa hoidettavien ihmisten kohdalla muuttuu suoranaiseksi hoitovirheeksi. Lääkitys
on täysin väärä, koska hoitopaikka on väärä. Toisenlaisissa olosuhteissa
mielenterveyslääkkeitä ei ehkä tarvittaisi ollenkaan. Jos johtava lääkäri ei
pysty myöntämään näitä asioita, vaan levittää tietynlaista sumuverhoa, tuleeko
meidän jossakin vaiheessa katsoa, että todellisuutta vesittävät lääkärit
ovatkin vastapuolellamme, ei puolellamme?
Olemme usein
ihmetelleet kuinka hoitohenkilökunta yleensä ottaen jaksaa hoitaa työnsä. Kerroimme
aikanaan eräälle Heinolan sairaalan hoitajalle siitä, kuinka pääkaupunkiseudun
hoitajat pahoittelevat vanhusten saamaa kohtelua ja suuria rauhoittavien
lääkkeiden määriä, joita he pakosta joutuvat syöttämään vanhusten rauhallisena
pitämiseksi. Nämä hoitajat ovat selvästi sitä mieltä, että he edesauttavat
vanhuksia nukkumaan pois. Kertomuksen kuullut hoitaja suorastaan keskeytti kertomuksen
toteamuksella: ”Moderneja urbaanitarinoita! Urbaanitarinoita! Kenenkään
hoitajan omatunto ei antaisi myöten tällaiselle hoidolle!” Kysymys ei todellakaan
ole joistakin urbaanitarinoista, sen todistaa Sirkka-Liisa Kivelän tutkimus ja
hänen haastattelunsa television aamuohjelmassa!
Tarkoituksemme
ei missään tapauksessa ole syyttää hoitajia eikä lääkäreitäkään, vaan toimintamme
on tarkoitettu heidänkin tilanteensa parantamiseksi. Hoitajat tarvitsisivat
parempaa palkkaa ja enemmän työtovereita. Vallitseva tilanne on todella vaikea
monen hoitajan psyykelle ja omalletunnollekin, koska näissä olosuhteissa on
suorastaan mahdoton toteuttaa niitä periaatteita, joiden varaan hoito aikanaan
on perustettu. Vanhustenhoidon nykytilanne on varmaankin yksi suurimmista
hoitajille mielenterveysongelmia tuottavista tekijöistä. Kysymys on
eräänlaisesta heijastustekijäkokonaisuudesta, joka ei voi olla vaikuttamatta
suureen ihmismäärään, mukaan lukien erikoisesti vanhusten ja potilaiden
omaiset.
Jonkin osaston
nimittäminen, vaikkapa vain jossakin lehtijutussa, saattohoito-osastoksi, ei
ole mikään pieni muotoseikka, vaan jos haluamme muuttaa yleistä mielipidettä
vanhusystävällisemmäksi, on meidän suhtauduttava ehdottomalla kielteisyydellä
kaikkeen sellaiseen, mikä tavalla tai toiselle ”tekee luonnolliseksi” vanhan
ihmisen poisnukkumisen ennen aikojaan.
Miksi ei
suuresta lehtikirjoitusmäärästä ja televisio- radio- ohjelmista huolimatta
enempää ole tapahtunut? Katsomme yhdeksi suurimmista syistä sen, että niin
hoitohenkilökuntien kuin lääkäreidenkin kädet ja suut on sidottu suorastaan
laittomilla uhkauksilla. Erään suurehkon kaupungin keskussairaalan hoitaja
kertoi siitä, kuinka heitä on potkujen uhalla kielletty tarttumasta näkemiinsä
negatiivisiin asioihin. Jos esimerkiksi jostakin hoitajasta kirjoitettaisiin
perätön ja ilkeämielinen lehtijuttu, ei tällä kuulemma olisi oikeutta
julkisesti puolustautua. Onko tämä todellakin demokraattisen ja länsimaisen
kulttuurin mukaista?
Pakostakin
joudumme alkamaan perätä ensisijaisesti lääkäreiden vastuuta vallitsevan
tilanteen keskellä. Niin kauan kuin he eivät tule mukaan rintamaamme, epäillään
jopa niinkin korkean ammatti-ihmisen kuin Sirkka-Liisa Kivelän tutkimuksia!
Asenteemme
vanhuksia kohtaan tuo julki todelliset ajatuksemme ihmisyydestä. Monet hankalat
potilaat tekevät hoitotyöstä todella raskaan. Osittain vanhusten vihamielisyys
johtuu heidän turvattomuudentunteestaan. Hyvinkin sekavan tuntuinen vanhus
saattaa tiedostaa olevansa väärässä paikassa ja olosuhteissa, jotka suorastaan
särkevät hänen mielensä vielä terveet osa-alueet. Tällaisissa olosuhteissa
työskenteleminen on todella kuluttavaa, etenkin kun jokaista ihmistä tulee
kunnioittaa loppuun asti, sekavuudestakin huolimatta.
Arvostamme
työtänne, lääkärit ja hoitajat! Todellisuutta emme kuitenkaan voi paeta. Vain
sen kohtaamalla löydämme tien parempaan tulevaisuuteen!
Ihminen
tavattavissa ry
Markku Vuori,
toiminnanjohtaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti