Pitääkö vanhenemista alkaa pelkäämään?

Pitääkö vanhenemista todella alkaa pelkäämään?

Onko vanhus tai sairas ihminen vain ”haitta ja vastus”?

Tammikuussa 2006

Heinolan tilanne on hyvä esimerkki koko maata ajatellen.

Noin neljä kuukautta sitten 92-vuotias äitini löydettiin tajuttomana ja sairauskohtauksen saaneena palvelutaloasuntonsa lattialta. Hänet toimitettiin sairaalaan ja siellä hän on ollut siitä lähtien, odottamassa vanhainkotipaikkaa.

Olen jo varmaankin lähes kymmenen vuoden ajan tehnyt ennakoivaa surutyötä ja valmistautunut henkisesti äitini pois nukkumiseen. Nykyinen tilanne tuli kuitenkin jonakin sellaisena, mihin en ollut valmistautunut.

Vierailtuani nyt neljän kuukauden ajan joka toinen viikko päivittäin hänen luonaan, usein jopa kaksi kertaa päivässä, olen jossakin määrin ollut kysymyksiä täynnä. Muutama viikko sitten sain vastauksen päällimmäiseen ja askarruttavimpaan kysymykseeni: miksi äitini ei vain voinut nukkua pois toivomuksensa mukaisesti, vaan nyt joudun katselemaan kaikkea sitä, mitä silmieni eteen avautuu sairaalan pitkäaikaisosastolla? Vastaus on selvääkin selvempi, minulle näytetään jotakin sellaista, mikä on yksi suurimmista ongelmista tämän ajan hyvinvointimaassamme. Vanhuksien asema on paljon huonompi kuin mitä kukaan avoimesti haluaisi myöntää.

Lyhyesti sanottuna ongelman ydin on järjettömässä ja lyhytnäköisessä säästämisohjelmassa, kyvyttömyydessä ennakoida tulevaa. Heinolassa on vuosikausia oltu selvillä tilanteesta, jota jopa lääkärit, hoitohenkilökunta ja vanhusten palvelutalojen henkilökunta ovat kutsuneet katastrofaaliseksi. Sosiaalitoimi lohduttelee ahdistavan tilanteen näkeviä toteamalla, että on kysymys vain tämän hetkisestä ”piikistä”, joka aiheuttaa sen, että tästä kaupungista puuttuu jo vuosien ajan noin kolmekymmentä vanhainkotipaikkaa. Viimeisimmän vanhainkotiremontin yhteydessä vähennettiin kaksikymmentäviisi hoitopaikkaa, mikä lie ollut motiivina?

Koska vanhusten hoitopaikkoja ei ole, joutuu sairaala majoittamaan vanhuksia, jotka eivät tarvitse sairaanhoitoa vaan hoitopaikan. Kirjoittaja on maallikko, mutta on nähnyt todella paljon elämänsä aikana ihmisten kärsimystä. Viimeiset kolme vuotta olen toiminut Ihminen tavattavissa ry:n toiminnanjohtajana ja ihmissuhdekouluttajana. Perusteemana yhdistyksessämme on ollut henkisestä väkivallasta tiedottaminen ja ihmisarvoisen elämän korostaminen. Uskon olevani kykenevä näkemään nämä asiat hyvinkin syvällisesti, vaikka minulla ei olekaan ekonomista koulutusta. Pelkkä terve maalaisjärki kertoo sen, mitä sairaalaan kuulumattomien sijoittaminen vähäisille vuodepaikoille merkitsee koko sairaanhoidolle. Kaikkien tiedossa on, kuinka leikkausten jälkeen nykyään ihminen lähetetään kotiin mahdollisimman pian vuodepaikkojen vähäisyyden ja resurssien rajallisuuden tähden. Kysymys ei ole potilasturvallisuudesta ja ihmisten parhaasta, vaan yksinomaan säästämisestä!

Asialle kuvaavaa on parin vuoden takainen puhelinsoitto Heinolan sairaalasta. Korostan alusta alkaen sitä, että istuttuani pari tuntia päivittäin seuraamassa osaston toimintaa, ei ole mieleenikään tullut moittia hoitohenkilökuntaa. Kaikki kritiikkini kohdistuu päättäjiin ja rahakirstun vartijoihin.

Olin tietoinen siitä, että edellisenä päivänä, kai iltapäivällä, poikani oli löytänyt mummunsa eli äitini sekavana asuntonsa lattialta. Mummu oli viety sairaalaan ambulanssilla, ja jo seuraavana aamuna lempeä naisenääni kertoo kuuluvansa sairaanhoitajalle Heinolan terveyskeskuksesta. Missä olen, voisinko hakea äitini kotiinsa? Tuolloin asuin Vantaalla ja totesin olevani kykenemätön palvelemaan asiassa. Tietoisena siitä ettei mitään erikoisempia tutkimuksia tai kokeita voitu tuohon ajankohtaan mennessä vielä suorittaa, kysyin hiukan kuin hölmistyneenä: ”Oletteko nyt oikein selvillä, mitä olette tekemässä?” Äidilläni ei ollut tapana aikaansaada tällaisia tilanteita, joten lattialta löytäminen oli uusi asia. Sairaanhoitaja mykistyi ja sanoi soittavansa hetken kuluttua uudelleen. Puhelin soikin, ja minulle todettiin lempeästi: ”Pidämme äitinne täällä sairaalassa vielä muutaman vuorokauden!”

Tarvitseeko tätä tapahtumaa kommentoida? Ehkä jollekin tietämättömälle. Ilmoitin kai hoitajalle olevani mielenterveystyössä ja hän tajusi olevansa tekemisissä ihmisen kanssa, joka aivan selvästi valvoo omaisensa etuja. En siis moiti henkilökuntaa, mutta mihin tilanteeseen olemme oikein kansallisesti ajautuneet, jos vanhusten sairaanhoito tässä määrin on riippuvainen itsepäisen omaisen kannanotoista ja joskus painostuksestakin?

Tilanne Heinolassa ei ole tänään yhtään parempi, vaan todennäköisesti huonompi. Maallikkonakin jokainen tajuaa tehdä johtopäätöksiä kaikesta jo kertomastamme. Vuodepaikat ovat täynnä, ja huoneisiin sijoitetaan ainakin ajoittain ylimääräisiä petejä. Ei ole kysymys mistään tilapäisestä piikistä, vaan pitkäaikaisesta tilanteesta. Tilanne ei voi helpottua, sillä se suuri ikäluokka johon itsekin kuulun on juuri nyt vanhenemassa ja samalla ikävä kyllä tavalla tai toisella kaipaamassa enenevässä määrin sairaanhoitoa. Tämä selvästikin katastrofaalinen tilanne on vain esimakua tulevalle, jos ei maalaisjärki mahdu päättäjien päähän.

Yhdistyksemme haluaa korostaa jokaisen ihmisen arvoa ja koskemattomuutta koko hänen elämänsä ajan, niin ihmisten kuin Jumalankin edessä. Olemme puuttuneet henkiseen väkivaltaan, joka usein on hyvin näkymätöntä ulkopuolisille. Siksi olemme erikoisella tavalla ryhtyneet tarkkaamaan asioita ja kuuntelemaan ihmisiä. Kesällä olin yhdistyksemme kirjojen ja esitteiden kanssa lähes päivittäin Heinolan torilla ja keskustelin lukemattomien ihmisten kanssa. Hyvin erikoista oli kuulla monen toteamus, ettei meitä enää hoideta parhaalla mahdollisella tavalla, vaan terveytemme kustannuksella säästetään, ja meitä eettisistä syistä pidetään vain hengissä.

On itsestään selvää, että jos sairaala/terveyskeskus on jo nyt ylikuormitettu, ei hoitohenkilökunnalla ole mahdollisuutta toteuttaa eettisesti oikealla tavalla sitä, mihin heidät on koulutettu. Joudutaan jopa ambulanssilla kuljettamaan kotiin potilaita, kai lähinnä vanhuksia, jotka kuuluisivat sairaalaan, mutta joiden hoitopaikan vievät vanhainkotipaikkaa odottavat vanhukset.

Haluamme nähdä asian positiivisesti ja uskomme hoitohenkilökunnan olevan tietoinen ammattinsa merkityksestä ja vaativuudesta. Hehän ovat tekemisissä ihmisten kanssa, ei ensisijaisesti potilaiden tai ”tapausten” kanssa. He itsekin ovat ihmisiä, ja tämä merkitsee niin ruumiillisten kuin henkistenkin voimavarojen rajallisuutta. Olkoon kysymys mistä tahansa työstä, tarvitsee jokainen ihminen oikeanlaiset ja ihmisarvoiset olosuhteet voidakseen toteuttaa sitä tehtävää, joka hänellä on suoritettavanaan.

Se että Heinolassa moni asia on paremmin kuin suurissa asutuskeskuksissa tuskin on pätevä puolustus nyt vallitsevalle tilanteelle, joka rasittaa sekä potilaita että hoitohenkilökuntaa. Jos lääkäri vastoin tahtoaan joutuu kotiuttamaan potilaan säästösyistä, merkitsee se yhteiskunnan halveksintaa ammattilaista kohtaan. Mihin loppujen lopuksi vedämme rajan? Onko enenevässä määrin todellisuutta asia, joka pelottaa mainita julkisuudessa? Eutanasiasta puhutaan entistä enemmän, mutta se ei ole nyt aiheenamme. Mutta nyt seurattuamme tilannetta vuosien ajan, ei vain Heinolassa vaan muuallakin, ja kuunnellessamme etenkin suurten asutuskeskusten hoitohenkilökunnan ajatuksia, väistämättömästi joutuu ajattelemaan, että enemmän tai vähemmän tietoisesti etenkin vanhuksia ja huonokuntoisimpia ihmisiä ”ajetaan alas”!

Mitä tämä tarkoittaa? Eihän tällaista saa edes mainita, koska vain teollisuuslaitoksia ja koneita ”ajetaan alas”! Media on täynnä mielipiteitä ja artikkeleja ja olemme tottuneet jatkuvasti uusiin keskustelunaiheisiin. Kansakunnan muisti on kuitenkin hyvin lyhyt, yksilöiden sitäkin lyhyempi. Mutta jotta edes hetkeksi pysähtyisimme ajattelemaan tätä asiaa, haluamme käyttää sellaisia ilmaisuja, joita ei voida vain olankohautuksella ohittaa.

Ihminen ei todellakaan kuulu ”alas ajettavien” joukkoon, vaikka monet tekijät viittaavatkin siihen, että tällaista tapahtuu hyvin laajassa määrin, vaikka se tehdäänkin kauniiden verukkeiden ja säästöohjelmien puitteissa.

Yksi suurista ongelmista ainakin Pohjoiseurooppalaisessa kulttuurissa on se, että olemme tottuneet käytäntöön, joka tuottaa suurempia ongelmia kuin mitä kukaan on halukas myöntämään. Se että yleensä ottaen puhutaan ”alasajosta” tai ihmisarvoa väheksyvistä asioista, perustuu hyväksymäämme elämänasenteeseen, missä sairaus, vanheneminen ja kuolema halutaan piilottaa, kätkeä, siirtää hamaan tulevaisuuteen. On kysymys melkoisesta itsepetoksesta, jonka seuraamuksista kärsimme sekä yksilöinä että yhteiskuntana.

Aikanaan tuli televisiosta ohjelma, joka kertoi että jokaiseen soluumme on ohjelmoitu kuolema, teemme sitten mitä tahansa. Me emme haluaisi hyväksyä rajallisuuttamme ja ajallisuuttamme, siksi sairaus ja kuolema koetaan niin ravisuttavina ja järkyttävinä ja emme ole valmistautuneita kohtaamaan niitä.

Aluksi vierailuni sairaalassa tuntuivat ahdistavilta, ja ajatuskin siitä että antaisin vielä kouluttaa itseni lähihoitajaksi tuntui hurjalta. (Lähihoitajakoulutusta on tarjottu minulle auttamistyöni johdosta useita kertoja, vaikka olen lähes kuusikymppinen.) Ajan mittaan olen alkanut nähdä monia uusia asioita, jotka täydentävät tietämystäni ja kokemustani henkisen väkivallan alueella. Jossakin mielessä vanhainkotiin kuuluvan vanhuksen sijoittaminen kuukausiksi ja mahdollisesti vuosiksi sairaalan pitkäaikaisosastolle on aika raakaa henkistä väkivaltaa.

Jos tällainen tuntuu väistämättömältä ja pakolliselta ja olosuhteemme ovat paljon paremmat kuin jossakin itäblokin maassa, on se laiha lohtu niin vanhukselle kuin omaisillekin. Jos asialle ei haluta tehdä mitään radikaalia, tulisi lainsäädännöllä määritellä hoitohenkilökunnalle normit siitä, miten vanhuksia ja potilaita yhteiskunnan luvalla saadaan ilman huonoa omaatuntoa ”ajaa alas”.

Autettaviemme joukossa on paljon erilaisia sairaanhoitajia, niin mielisairaan- kuin psykiatriankin sairaanhoitajia, jotka ovat ajautuneet avioliittoon tai suhteeseen henkisesti väkivaltaisten ihmisten kanssa. Voimme selvästi huomata, että monilla on tunnontuskia ja he kokevat työnsä henkisesti erittäin raskaaksi vallitsevan tilanteen johdosta. Heillä on ongelmansa kotonaan ja yksityiselämässään, ja lisäksi työ vaatii tekemään sellaistakin, mikä aikaisemmin koettiin kyseenalaiseksi ja mahdottomaksikin. Eräskin kertoi siitä, kuinka heidän osastollaan on lääkekaapissa pitkä rivi nimenomaan vanhusten rauhoittamiseen tarkoitettuja lääkkeitä. Koska henkilökuntaa on liian vähän, ei yksittäisille vanhuksille liikene tarpeeksi aikaa, ja yksinäisyyttä kokevat ja itsensä hylätyksi tuntevat vanhukset aivan maalaisjärjen perusteella tulevat levottomiksi ennen kuin vaipuvat apatiaan. Rakkauden ja läheisyyden, todellisen välittämisen sijasta joudutaan antamaan pillereitä, vaikka halu olisi toteuttaa sitä etiikkaa, joka kuuluu perinteiseen lääketieteeseen.

Vallitsevien olosuhteiden johdosta hoidetaan vain ruumista, vaikka ihminen on vähintään yhtä paljon, jollei enemmänkin henkinen olento.

Työmme näinä kolmena vuotena on osoittanut aivan selvästi, että ainakin henkistä väkivaltaa kokeneiden ihmisten kehollisista sairauksista suuri osa häviää heidän saadessaan henkistä tukea ja kun ahdistava ilmapiiri poistuu. Monet asiantuntijat uskovat suurimman osan kehollisista vaivoistamme aiheutuvan henkisistä tekijöistä. Koska olemme maallikoita emme ryhdy kiistelemään näistä asioista, mutta maallikonkin ymmärrys riittää siihen, että jos koko elämänsä omassa kodissa viettänyt vanhus tajuntansa menetettyään herää sairaalan vuoteessa ja kuulee kotiin pääsemisen olevan mahdotonta, on se hänelle tavaton ja koko olevaisuuden mullistava järkytys. Hän on tottunut omaan rauhaan ja hiljaisuuteen, ja nyt viereisellä vuoteella makaa toinen ihminen, joka koko ajan toistaa ääneen samaa ajatusta, tulkoon se sitten hänen mielestään tai kuulemistaan vierailevien ihmisten keskusteluista. Eli kaikki inhimilliset tekijät ovat vuoteessa makaavaa vastaan eikä ole mikään ihme jos kauhu täyttää hänen mielensä. Onko sillä niin väliä, kun hän on vanhus ja elämänsä päätepisteen lähellä? Kuka meistä tietää hänen elämänsä pituutta, tai mitä poissaolevimmankin tuntuinen ihminen sisimmässään kokee ja tuntee? Mihin siis vedämme rajan, milloin hyvällä omalla tunnolla voimme hymähtää ja todeta, että yksi lysti mitä tämä ihminen ajattelee?

Onko siis syytä alkaa pelkäämään vanhenemista toden teolla? Sairaalavuoteeseen joutuminen ei ole vain vanhusten asia, vaan monilla pitkäaikaisosastoilla makaa paljon kirjoittajaakin nuorempia koulutovereita ja tuttuja. Jos emme niinkään nyt välitä kärsivistä lähimmäisistämme ja vanhuksistamme, niin ajatelkaamme edes itseämme ja ajakaamme tässä kohden omaa etuamme, sillä se on meidän kaikkien etu.

Kirjoittajan kanssa suureen ikäluokkaan kuuluu valtava määrä ihmisiä. Tällä menolla meillä ei ole sijaa sen paremmin vanhuksina kuin ei sairainakaan!

Kirjoittaja pitää Heinolaa kotikaupunkinaan, vaikka on matkannut ympäri Suomea työn perässä. Heinola olisi varmastikin mukava paikka viettää eläkepäiviä, vaikka auttamistyömme merkitsee sitä, ettei kirjoittaja ajattelekaan varsinaiselle eläkkeelle lähtemistä. Mutta sitten kun ei enää jaksa kuunnella kärsivien ihmisten kertomuksia ja useammat päiväunet ovat tarpeen, olisi kiva tietää paikasta jossa voi elämänsä viimeiset hetket viettää. Mutta jos Heinolassa ei nytkään ole paikkaa pienipalkkaiselle, niin entä sitten kun vielä enemmän säästetään? Ovatko kaikki päättäjät varakkaita, tulevaisuutensa varmistaneita kaukonäköisiä? On todella kurjaa jos kaukonäköisyys rajoittuu oman tulevaisuuden varmistamiseen, kun kuitenkin valtaosa meistä on niin sanottuja köyhiä, joilla ei missään olosuhteissa ole varaa maksaa yksityisen vanhainhoidon maksuja? Emmekä myöskään halua esim. Orimattilaan, missä kaupungilla on vanhainkotipaikkoja. Jos vanhana asiat ja ajat hukkuvat, ystävät ja sukulaiset kuitenkin säilyvät mielessä. Mutta että nämä tulisivat Orimattilaan meitä katsomaan… huh, huh ja huh!

Vanhainkotipaikkojen ostaminen lähikunnista (Orimattila ei ole mikään lähikunta) ei ole mikään ratkaisu ongelmaan. Omaisten saati sitten vain tuttujen vierailumahdollisuus jonnekin kauemmaksi on aivan käsittämätön ajatus. Tällä tavoin vanhus irrotetaan kaikista yhteyksistään entiseen tai normaalielämään. Emme kehota ketään sukulaisia sallimaan omaisen siirtäminen muulle paikkakunnalle, ennen kaikkea jos on vielä kysymys ihmisestä, joka koko elämänsä on elänyt samalla paikkakunnalla. Orimattilaan esimerkiksi voi sijoittaa vain vanhuksia, joilla ei todellakaan ole ketään sukulaisia.

Oli aika maassamme jolloin jossakin määrin käsitettiin ihmisen todellinen olemus. Korostettiin henkistä puolta ja uskottiin tarvittavan hoidossa niin henkistä kuin kehollistakin hoitoa. Esim. kun kirjoittajalla todettiin olevan uniapnea vuonna 1992, kuului hoitoon oikeastaan kaikki mahdollinen, mukaan lukien psykologin kanssa keskustelu kerran vuodessa. Tuli kuulemma kertoa sairaalaan kaikki mahdolliset vaivat, koska ihminen nähtiin kokonaisuutena, sillä tämäkin sairaus aiheuttaa paljon henkistäkin kärsimystä niin itselle kuin omaisillekin. Vähä vähältä sai huomata, etteivät tietyt vaivat enää kuuluneetkaan hoidon piiriin, enkä ole selvillä siitä miten uniapneaa nykyään hoidetaan. Selvää on kuitenkin, että kaikessa mahdollisessa on tingitty.

Vanha ihminen on herkkä ja hauras niin keholtaan kuin psyykeltäänkin. Hän ei suinkaan ole tunteeton ja kuin jokin puupökkelö, jota voi hiukan töniä sinne tänne. Hän on oppinut elämässään paljon ja tietää esim. nykyaikana, että usein on parasta vaieta kuin pitää ääntä itsestään. Siksi monen vanhuksen hoidontarve ei useinkaan tule esiin.

Erikoisalanamme on ollut ja on edelleenkin narsistisesta persoonallisuushäiriöstä tiedottaminen. Nyt useammatkin alaa tuntevat ovat alkaneet antaa autettaville ohjeita, jotka monen mielestä ovat hyvin kyseenalaisia. Kirjoittaja tietää mistä on kysymys ja on itse alkanut antaa samoja ohjeita. On nimittäin osoittautunut olevan siten, että kiusattu osapuoli usein on itse niin väsynyt ja uupunut, ettei osaa pitää puoliaan, vaan ikään kuin heittäytyy kiusaajansa ja ympäristön viemäksi. Jos hän sitten viimeinkin rohkenee kertoa ammattiauttajalle elämänsä todellisuudesta, leimataan hänet usein mieleltään epävakaiseksi, eli kiusatun ja kiusaajan roolit vaihtuvat. Siksi kehotamme etukäteen miettimään tarkoin mitä kertoo ammattiauttajalle. Läheskään aina ei tule kertoa totuutta sellaisenaan, vaan tulee varoa tiettyjä termejä ja ilmaisuja, jopa tiettyjä sanoja ja lauseitakin. Jotta ihminen siis saisi asiallista apua ja hoitoa, on häntä nykyään kehotettava, jos ei suorastaan valehtelemaan, niin ainakin kertomaan asia sellaisella tavalla että auttaja on pakotettu näkemään asia oikeassa valossa.

Sama alkaa päteä muuhunkin hoitoon. Useimmat vanhukset ovat elämän myötä oppineet niin rehellisiksi, että siitä on heille suoranaista haittaa. Kun lääkäri kysyy, selviytyykö potilas nyt varmasti näissä olosuhteissa ja onko tietynlainen hoito potilaan mielestä sopiva (kysytäänköhän potilaalta yleisellä tasolla enää mitään?), vanhus usein hymyilee ja päivittelee tohtorin työtaakkaa. Toki hän pärjää, eihän hän halua pahoittaa lääkärin mieltä. Hoitoa saa kun vaatii sitä, esittää sairautensa ja vaivansa sellaisessa valossa, ettei hoitoa tarjoava taho rohkene suhtautua potilaaseen ylimalkaisesti. Esim. mielenterveysalalla joku maanisdepressiivinen, maanisessa vaiheessaan hyvin aktiivinen henkilö saa terapiaa ja hoitoa, yksinkertaisesti siitä syystä ettei hoitava taho kerta kaikkiaan jaksa vastustella hoitoon pyrkivää. Masentuneilla ei tästä johtuen juurikaan ole toivoa ainakaan kunnallisesta hoidosta, sillä sen saamiseen vaaditaan sellaista aktiivisuutta mitä masentuneella ei yksinkertaisesti ole.

Sairaalaan joutunut vanhus ei useinkaan valita tai esitä vaatimuksia. Hän on yksinkertaisesti siinä määrin järkyttynyt omasta tuttavallisesta piiristään pois joutumisen johdosta, että kääntyy helposti sisään päin. Usein kuvaan astuu todellisuuden kieltäminen, sillä todellisuuden kohtaaminen on aivan liian järkyttävä asia. Emme varmaankaan ole pahoja ja tyhmiä jos väitämme, että yhteiskunnallisesti olemme ajautuneet tilaan, joka saa hoitoon joutuvat vanhukset sairastumaan entistä pahemmin, koska henkiseen puoleen ei pystytä keskittymään juuri ollenkaan. Turvonneita jalkoja ja erilaisia särkyjä hoidetaan ja voidellaan, ihmetellen että miksi tuo mummo tai vaari niin usein kertoo pieneltä tuntuvista vaivoista ja tillittää hoitajaa silmiin. Meiltä jää usein käsittämättä, että he pyytävät juuri sitä samaa mitä kaikki kaipaamme: läheisyyttä, kosketusta toiseen ihmiseen, huomiota edes pieneksi hetkeksi. Meille jokaiselle on niin hyvää tekevää tuntea olevamme tärkeä jollekin ihmiselle!

Vanhusten itsemurhista puhutaan kuin kuiskaten tietyin väliajoin. Todellisuus on paljon kauhistuttavampi kuin kukaan rohkenee kertoa. Kuinka moni jättääkään lääkkeensä syömättä, kuinka moni tietoisesti tai alitajuisesti ryhtyy itse ”ajamaan itseään alas” juuri sen mallin mukaisesti, minkä tämä yhteiskunta on omaksunut. Tuleeko meidän todella pelätä vanhenemista, jos vanhuudessa menetämme kaiken arvokkuutemme ja ihmisyyden? Työskentelemmekö koko elämämme ajan voidaksemme sitten lopussa todeta, että meistä on tullut vain haitta ja vaiva nuoremmille ihmisille? Eikö meillä ollut sen verran viisautta, että olisimme ymmärtäneet kuolla kupsahtaa ennen kuin meistä on suurta vaivaa tuleville sukupolville?

Joudumme myöskin kysymään, millaisia ihmisiä meistä ja vanhuksista kehittyy kaiken tällaisen keskellä. Kuinka paljon tulevaisuuden uhkakuvat vaikuttavat tämän hetkiseen käytökseemme? Lisääntyykö narsismi vieläkin katastrofaalisemmin kuin miltä tällä hetkellä näyttää? Ihaillessamme itseään palvovia ja omaa hyväänsä ajattelevia ihmisiä tulemme jonakin päivänä huomaamaan, että joku vieläkin narsistisempi henkilö on ohittanut minut itseni ja paikkani auringossa on pimentynyt. Ei nykyinen eikä mikään kuvitteellinenkaan yhteisömalli pysty kestämään nykyisen mallisen narsismin kehitystä. Tuloksena on oleva totaalinen kaaos, ja useampikin on esittänyt ajatuksen, että juuri tähän pyritäänkin ikään kuin jonkinlaisena salaliittona. Tällaisista teorioista puhuminen on kylläkin vaarallista ja siten antaa toisen käteen aseen itseään vastaan. Jättäkäämme siis tämä aihe.

Kirjoittaja on havainnut itsessään piirteen, joka kai pätee jokaiseen myötätuntoiseen ihmiseen. Pitäessäni vertaistukiryhmiä ja vieraillessani eri mielenterveysyhdistyksissä olen huomannut tuon tunnin tai parin aikana selvästi muuttavani käytöstäni. Koska haluan olla vertainen, en mene näihin tilaisuuksiin toiminnanjohtajana tai ihmissuhdekouluttajana, vaan vain ihmisenä. Ahdistuneiden ja sairaiden ihmisten keskellä asentoni ja olemukseni vaistomaisesti muuttuu, koska näkemäni saa minut tuntemaan yhteenkuuluvuutta näiden ihmisten kanssa. Pidän kuitenkin itseäni melko terveenä ihmisenä, mutta miten on niiden vanhusten tai muiden ihmisten suhteen, jotka temmataan tutusta ympäristöstään paljon sairaampien ihmisten keskuuteen? Jos minä terveenä koen ympäristön vaikutuksen niin voimakkaana, kuinka sitten täysin uuteen ympäristöön joutunut sairastunut ihminen kokee kaiken?

Meidän koko elämämme perustuu tietyssä määrin peileihin katsomiseen. Jokainen meistä on kehittynyt toisten ihmisten vaikutuksen alaisena ja olosuhteet ja me itse olemme määritelleet ne peilit, joihin katsomalla olemme tänään sitä mitä olemme. Nämä peiliin katsomiset kestävät elämämme loppuun asti. Me käytämme kohtaamiamme ihmisiä heijastamaan niin itseämme kuin ajatuksiammekin. Kohtaamamme henkilö tekee saman, ja näiden vaikutusten johdosta meissä tapahtuu koko ajan jotakin.

Mitä jos itse herään jonakin päivänä sairaalan vuoteesta, tottuneena määräämään itse elämästäni ja seurastani. Herään kovaan kiroiluun ja huutoon: ”Apua, …kele, …tana, hoitaja heti tänne!” Viereinen vuode tärisee ja huoneessa haisee selvä paska. Minut on pantu samaan huoneeseen tällaisen naapurin kanssa, koska itse olin tajuton tähän asti. Ennen kuin kukaan selittää minulle mitä on tapahtunut ja missä olen, kauhu on mahdollisesti vallannut mieleni, mutta en kykene nousemaan vuoteesta ja juoksemaan karkuun.

Olen saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen ja mieleni on vielä hyvin sekava. Tiedän vain pelkääväni ja olevani täysin neuvoton. Viereinen potilas on ollut sairaalassa jo kuukausia ja hänellä kuulemma on tapana huutaa tällä tavoin päivittäin kymmeniä kertoja. Siksi kukaan ei tule katsomaan häntä eikä minua, enkä tiedä miten kiinnittäisin jonkun huomion itseeni, sillä en selvästi tajua olevani sairaalassa.

Alan maallikkoihmisenä en ehkä olisi niin kauhuissani kuin joku muu. Mutta voin samaistua niiden lukemattomien ihmisten kanssa, jotka eivät mielessään kykene käsittelemään tätä kauhua, sillä tilanne on niin odottamaton ja äkillinen. Vanhus saattaa tuntua hyvin sekavalta sairauskohtauksensa johdosta, mutta kukaan meistä ei loppujen lopuksi tiedä mitä näiden ihmisten sisimmässä liikkuu näinä hetkinä. Hyvinkin sekavan ulkokuoren alla saattaa myllertää jotakin hyvinkin voimakasta. Me saatamme hymyillä ja myhäillä tuttavamme tai sukulaisemme sekavuudelle ja todeta, ettei se ole mikään ihme että näin vanha ihminen nyt viimeinkin meni sekaisin. Nyt alkaa jo olla kiire sinne ja sinne, tulkaahan lapset, mummi jää nyt tänne. Hei vaan mummi, tulemme taas kun ehdimme. Kuka takaa meille, ettei sekavan kuoren alla jokin itke tai huuda suureen ääneen, ilman että me olemme kykeneviä sitä kuulemaan?

Juuri siksi meidän kunnioituksemme vanhusta kohtaan tulee jatkua aivan viimeiseen hengenvetoon asti. Kuinka moni vanhus, huomatessaan lastensa ja lastenlastensa kiusaantumisen näillä vierailuilla alkaa oma-aloitteisesti ”ajamaan itseään alas” säästääkseen omaisensa näiltä kiusallisilta vierailuilta. Kukaan meistä ei toivo tällaista itselleen, eikä ole kohtuutonta viitata sanankohtaan, joka kehottaa rakastamaan lähimmäistään niin kuin itseään.

Yhteiskunta joka ei kunnioita vanhuksiaan eikä pidä heistä huolta on automaattisesti tuomittu kantamaan asian seuraukset, ilman että alkaisimme puhua jumalallisista tuomioista. Kuinka valtava menetys onkaan lukemattomien kohdalla se, etteivät esim. lapsenlapset vanhempien provosoimina pidä oikeanlaista yhteyttä isovanhempiin. Jos nykyinen suuntaus olisi tiettyjen kansallisuuksien tiedossa, ei maatamme arvostettaisi läheskään niin korkealle. Meillä olisi valtavasti opittavaa esimerkiksi Japanista ja muista Kaukoidän maista.

Olemme jo kirjoituksissamme todenneet, että ihminen voi ”ajaa itsensä alas” pelkällä mielellään. Meille kaukaisissa kulttuureissa jokin poppamies tai heimon johtaja, tultuaan syrjäytetyksi omaa kyvyn, joka meillä länsimaalaisina on hyvin paljon lievemmässä muodossa. Tällainen syrjäytetty henkilö menee viidakkoon yksinäisyyteen ja kuolee kolmen vuorokauden kuluessa ilman myrkkyjä tai aseita. Monet omasta kodistaan lopullisesti luopumaan joutuvat menehtyvät yksinkertaisesti mielipahaansa. Tästä ei ole liiemmälti puhuttu julkisesti, mutta jo pelkkä maalaisjärki ja erilaisten tilanteiden seuraaminen paljastavat sen. Asiaa ei tee helpommaksi tai oikeuta se, ettei enää ole entisaikojen vanhainkoteja, joissa kymmenet ihmiset olivat samassa huoneessa ja söivät mitä saivat. Meille on luvattu parempi vanhuus ja tulevaisuus, mutta voidaanko kaikki riistää meiltä väärällä säästämisellä ja voitontavoittelulla?

Olemme nyt kuulleet aivan ammattilaisilta, että tällä alueella kaivataan omaisten ja tavallisten ihmisten asiaan puuttumista. Todellisuudessa rahaa on, mutta se käytetään vähemmän tärkeisiin asioihin. Pelkkä raha ei ole ongelmamme, vaan oikeanlaisen mielen omaksuminen. Järjestelemällä ja oikealla suunnittelulla voidaan muuttaa paljon jos halutaan. Luovuttaminen on vihoviimeinen asia tällä alueella, vaikka kaikki näyttääkin toivottomalta.

Asun nykyään Heinolassa ja jotkin asiat ovat muuttuneet jonkin verran. Tämä oli tilanne vuonna 2006 ja jatkuu melko yleisesti maassamme edelleen.

Markku Vuori  ihmissuhdekouluttaja

Ihminen tavattavissa ry:n toiminnanjohtaja

ihminentavattavissa.net