Ehdollinen rakastaminen/
Provosointi/
Henkinen väkivalta
Jokainen
terve ihminen kaipaa toisen ihmisen seuraa ja läheisyyttä. Jossakin vaiheessa tämän läheisyyden tulee merkitä
myös kosketusta ja hellyyttä. Vastasyntynyt lapsi on äidin kohdusta poistumisen
jälkeen hyvin haavoittuva, sillä raskausaika on vietetty äidin sisällä,
läheisyydessä, jolle ei ole vertaistaan millään sen jälkeen. Olisiko niin, että
juuri tuona aikana perimäämme ja geeneihimme tulee niin voimakas tarve
läheisyyteen, mikä normaaleissa olosuhteissa kestää elämämme loppuun asti.
Oikeaa näkemystä asiasta häiritsee ennen kaikkea nykyinen seksuaalisuuden
korostaminen, niin että oikeastaan koko läheisyysnäkemyksemme perustuu
enemmänkin vietteihin kuin aitoon läheisyyden kaipaukseen.
Läheisyys merkitsee hyvin suuressa määrin
turvallisuutta ja syvimpien tarpeidemme tyydyttämistä. Tämä tarve on laadultaan
ensisijaisesti henkistä, persoonamme olemusta koskettavaa. Se on perusolemukseltaan
niin sisäistä ja jossakin määrin ylimaallista, että sitä on mahdoton kuvata
lyhyessä selonteossa. Se on kuitenkin se tuntemattomalta tuntuva käsite, jolle
kahden ihmisen yhteenliittyminen voi perustua. Miellyttävä ulkonäkö,
lahjakkuudet, varallisuus ja seksi kaikkein viimeiseksi eivät voi olla
liittymisen perustana, eivät edes kaikki luettelemamme asiat yhdessä.
Ulkonäköön tottuu, vähintään kahdessa vuodessa, lahjakkuus viehättää jonkin
aikaa, mutta saattaa tulla potkut tai muu syy työttömyyteen ja samalla
varallisuudenkin katoamiseen; seksi on yksi elämämme perustarpeista ja hyvin
merkittävä asia useimpien elämässä selviämiselle, mutta sekin on niin
lukemattomien vaaratekijöiden ympäröimä.
Seksuaalisuus on olennainen osa ihmisyyttä, mutta
siihen ei tässä ajassa juurikaan osata suhtautua oikealla tavalla;
kirkollisissa piireissä sitä on väheksytty katastrofaalisella tavalla tekemällä
siitä suoranainen tabu, maailmallisemmat piirit taas ovat tehneet siitä
ensisijaisesti vain viihdykkeen ja mielihyvän tuottajan, irrallaan kaikista
siihen liittyvistä syvemmistä vaikutuksista. Jokainen ero ja jokainen
satuttavalla tavalla päättyvä seurustelusuhde jättää meihin jälkensä, vaikka
sitä ei halutakaan tunnustaa. Ihminen haluaa kieltää kuolevaisuutensa,
sairastumisensa mahdollisuuden, sekä vanhenemisensa; miksi hän ei siis
yrittäisi kieltää kaikkea muutakin epämiellyttävää!
Aito ihmissuhde ei siis voi perustua ulkonaisiin
asioihin, sen todistavat lukemattomat avioerot. Yhteen on menty aivan liian kevyin
perustein, katsoen vain ulkonäköön ja ihmisen mukavuuteen. Kukaan ei ole sen
mukavampi ja osaltaan lumoavampikaan, kuin yksinäinen ja seuraa kaipaava mies,
osaltaan nainenkin. Me rakastumme äärimmäisen helposti naamioihin ja
rooliasuihin, joita ei ole yksinomaan narsisteilla, vaan hyvin suuri osa
ihmisiä elää eräänlaisessa elämänvalheessa. Ihminen ei ole totta itselleen eikä
lähimmäiselleenkään. Se on hyvin surullista, eikä siitä tule syyllistää liiaksi
ketään. Tämä on seurausta meidän yhteiskunnallisista asenteistamme ja
suhtautumisestamme erilaisuuteen.
Ehkä vakavimmin tämä tulee esiin ns.
seurakunnallisessa elämässä, missä ihmisen selvitäkseen ja menestyäkseen täytyy
asettua johonkin hyväksyttyyn rooliin ja naamioitua onnellisuuteen ja vahvuuteen.
Sydän saattaa vuotaa verta, mutta siitä huolimatta tulee kaikki mielenmasennus
ja epäonnistumiset pitää salassa. Heikkouden esiin tuominen tulkitaan uskon
puutteeksi ja sen seurauksena jopa synniksi!
Edellä mainittua ei juurikaan haluta myöntää todeksi,
mutta kirjoittajan yli nelikymmenvuotinen kokemus todistaa sen paikkansapitäväksi.
Ns. menestysteologia on omalla tavallaan aivan hurmaava ja mukaansa tempaava
liike, mutta se on myös yksi suurimmista elämänvalheista, mihin ihminen voidaan
vetää mukaan. Emme ala nyt hengellistä opetusta, mutta tämä kaikki on samalla
kuvaa, joka auttaa meitä ymmärtämään perusaihettamme narsistista persoonallisuushäiriötä.
Olenkin jo maininnut sen, että vääristynyt kristillisyys kulkee käsi kädessä
vääristyneen seksuaalisuuden kanssa, ja siinä on yhteisöllisenä kaikki
narsistisen persoonallisuushäiriön piirteet.
Ei tarvitse olla kovinkaan psykologisesti koulutettu
ihminen ymmärtääkseen, miksi ns. kaatumisilmiö on saavuttanut sellaisen suosion
ja laajuuden. Hengelliselläkin alueella ihminen on alkanut kaivata yhä enemmän
jotakin näkyvää ja käsin kosketeltavaa, koska usko alkaa olla katoava
luonnonvara. Parantava ja eheyttävä ilmapiiri on korvattu wateilla siinä
määrin, että viime vuosien aikana olen useaan kertaan ollut pakotettu tunkemaan
syljellä kostutettua paperinenäliinaa korviini, voidakseni istua kokouksessa loppuun
asti. Kuuloni on varsin hyvin säilynyt, ja koen usein suoranaista kipua
korvissani ja päässäni vahvistinlaitteiden pauhatessa. Eivätkö ihmiset käsitä
mitään meidän todellisen sisäisen ihmisemme olemuksesta ja tarpeista? Nykyinen
rytmi ja äänekkyys eivät ole parantavia ja aitoa mielihyvää tuottavia, vaan
niiden alkuperä on suoranaisessa pakanuudessa, missä aivan tarkoituksellisesti
kiivaan rytmin ja jatkuvien toistojen avulla pyritään pakenemaan omaa todellista
minuutta ja olemusta, paeten transsiin, joka on vierasta persoonallemme.
Me elämme siis kokonaisuudessaan hyvin vääristyneessä
yhteiskunnassa ja yhteisössä, olkoon se sitten mikä tahansa. Tämä kaikki riisuu
meitä niistä aseista ja turvallisuutta tuottavista seikoista, jotka ovat
tarkoitetut yksilöllisyytemme suojaksi. Meiltä viedään kaikki se arvokas aika,
joka meidän tulisi käyttää minuutemme, oman persoonamme vahvistamiseen ja
kasvattamiseen. Yksilöllisyyden korostus, missä se sitten esiintyykin, on
omalla tavallaan petollista, koska se pohjimmiltaan kuitenkin palvelee eräänlaista
robottiteollisuutta, jossa meistä tehdään yksilöllisiä kopioita jostakin meille
vieraasta. Meissä on luonnollinen tarve tulla hyväksytyksi ja huomioiduksi, ja
saavuttaaksemme edes hieman rakkautta ja hyväksymistä, olemme sitten omaksi
vahingoksemme valmiit tekemään kompromisseja ja sallimaan itsemme viemisen mukaan
vääriin asioihin. Suosio tulee tänä aikana hyvin kalliiksi, ja kaikki epäaitous
omalla tavallaan vahingoittaa aitoa henkisyyttämme.
Ilman psykiatrista koulutustakin voin ymmärtää miksi
ihmiset menevät mukaan kaikenlaisiin toimintoihin yksinäisyyttään paetakseen.
Sisäiset ristiriidat ja hyvin monivivahteinen ahdistus ajavat ihmisiä paikasta
toiseen, yhä uudelleen toivoen ratkaisun löytyvän kyseisestä tapahtumasta.
Miksi niin lukuisat ihmiset kaatuvat kuuluisien julistajien tilaisuuksissa?
Kaatuminen kuulemma merkitsee Jumalan voiman kohtaamista. Minä uskon, auta
minun epäuskoani! Kuinka paljon uskoa tarvitaan kaatumiseen, jos saarnaaja
tulee aivan kohti, lähemmäksi kuin yleensä haluan jonkun samaa sukupuolta
olevan tulevan? Minä itse koen jonkinlaista huimaavaa tunnetta aina kun joku
tulee aivan eteeni ja puhuu kiivaasti.
Voimmeko me päättää millä hetkellä Jumalan on
toimittava? Voimmeko me sanella Pyhälle Hengelle mitä Hänen tulee tehdä ja
milloin? Onko Pyhän Hengen aina odotettava kunnes taaksemme asettuu kyllin
vahva henkilö estääkseen meitä lyömästä päätämme kohtalokkaalla tavalla
lattiaan? Tästä kaikesta ei ole yhtään ainoata viittausta koko Raamatussa,
mutta silti kaikki tämä vain lisääntyy päivästä toiseen. Minä en menisi
vapaaehtoisesti noihin tilaisuuksiin saati sitten kaadettavaksi. Mutta niin
kuin jo sanoin, minä en tarvitse mitään psykiatrista koulutusta ymmärtääkseni,
ettei juuri kukaan halua olla kaatumatta, koska koko yleisö tarkkailee ja automaattisesti
pitää jokaista pystyssä pysyvää heikkouskoisena, ja tutummat jopa etsivät
mielessään kaatumattoman mahdollisia rikkomuksia, jotka estävät Jumalan voiman
vaikutuksen tämän elämässä.
Kaikilla asioilla on käänteinen puolensa, joka meidän
tulee ottaa huomioon. Me emme halua viedä halukkailta heidän kokemuksiaan ja
iloaan kaatumisesta, mutta järkyttävää kaikessa on kuitenkin se, kuinka
pitkälti kaikessa tässä toiminnassa on ihmisten mieliin pumpattu toivoa ja
luottamusta parantumisesta kaatumisen yhteydessä. Kenenkään sitä ajattelematta
tämäkin toiminta luo samanlaista eriarvoisuutta, ehkä vieläkin satuttavampaa,
mikä vallitsee yhteiskunnassamme. Eli kirkko, seurakunta, on siis tavallaan mukana
vääriä toiveita synnyttävissä toiminnoissa, asettaen heikot ja suojelukyvyttömät
asemaan, jota ei haluta nähdä. Aivan kuin lapsi pitää perheen riitoja omana
syynään, aivan samoin nyt ns. seurakunnalliset lapset tuomitaan syyllisiksi
sairauksiinsa ja ongelmiinsa uskon puutteen takia. Huolimatta näennäisestä
kristillisyyden riemuvoitosta, ei oikeastaan kenelläkään ole riittävästi aikaa
ihmisten valmistelemiseksi rukousta ja parantumista varten. Kaikesta on tullut
liukuhihnahommaa, minkä johdosta ihmisten todellinen henkinen ja hengellinen
hätä on tullut entistä suuremmaksi.
Olemme mitä suurimmassa kriisitilanteessa. Lähes
jokaisella kirjoittajan ystävällä ja paremmalla tuttavalla on monenlaisia ongelmia,
joiden laatuun ja määrään selvästi on syynä yhteisöttömyys ja aina vain
lisääntyvä epävarmuus nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Pettymys kaikilla
aloilla on joidenkin kohdalla suorastaan suunnaton.
On kautta aikojen sanottu, että ihminen ensin pettyy
läheisiinsä, sitten vasta omaan itseensä. Tälle omaan itseensä pettymiselle on
vähitellen annettu aivan liian suuri merkitys, johtaen ihmiset vääriin
itsetutkisteluihin ja suorastaan masennukseen. Ihmisen on tarpeen, voidakseen
oikealla tavalla olla osa ihmisyhteisöä, tulla tutuksi omien puutteidensa ja
heikkouksiensa kanssa. Erikoisesti narsistiset piirit ovat kuitenkin tällä
alueella käyttäneet tätä hyvää sisältävää määrettä omien tarkoitusperiensä
saavuttamiseksi. Meiltä odotetaan ja vaaditaan nöyryyttä ja rajallisuutemme näkemistä,
jotta voisimme olla palvelevassa hengessä. Ketkä ovat kautta aikojen eniten
puhuneet meille rakkaudesta ja palvelemisesta ja nöyryydestä? Keissä eniten
olemme pettyneet ristiriitaisuuden ja uskottavuuden puutteeseen? Ketkä uskoivat
voivansa vaikuttaa meissä suuriakin muutoksia omalla pätevyydellään ja
erinomaisuudellaan? Keitä meidän tuli palvella ja totella kyselemättä mitään?
Ketkä saivat meidät tuntemaan itsemme todella epäonnistuneiksi ja vajavaisiksi?
Ketkä rohkaisivat meitä aivan uskomattomalla tavalla, voidakseen sitten ylivoimaisia
tehtäviä annettuaan leimata meidät petollisiksi, epäluotettaviksi?
Edellistä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Meiltä
odotettiin suoranaista täydellisyyttä esikuviemme mukaisesti. Mitä todella
näimme näissä henkilöissä ja mikä oli vain heidän kuvaamaansa itseään?
Ristiriitaisin tuntein hyväksyimme pakon edessä heidän erinomaisuutensa,
pohjattomassa surkeudessamme ja häpeässämmekin. Heti saavutettuamme jotakin
meiltä vaaditusta, kohtasimme yhden mielettömimmistä ristiriidoistamme. Meiltä
vaadittiin suorastaan mahdottomia, me ylsimme aivan ihmeellisiin suorituksiin,
mutta siitä huolimatta kuulemamme rivien välistä kuulutti kovalla äänellä, että
me emme missään tapauksessa saaneetkaan olla täydellisiä ja onnistua tavoitteissamme!
Me olimme noiden henkilöiden läheisyydessä vain
ollaksemme vertauskohtana, mallina surkeudesta ja epäonnistumisesta, mitä nämä
eivät ollenkaan sietäneet itsessään. Projisoidessaan huonot ominaisuutensa ja
pahan olonsa meihin, he tavallaan kärsivät ajoittain kaksisuuntaisesta,
kaksinkertaisesta mielipahasta. Me olimme välttämätön paha heidän elämässään,
likatunkiona, jonne sai dumpata kaiken ikävän ja rasittavan, ahdistavan. Niin
kauan kuin, miettikää sitä, ylivoimaiset ponnistelumme pitivät yllä edes
jonkinlaisen harmonian ja pinnallisen rauhallisuuden, me suoritimme tehtävämme
jotenkuten siedettävästi. Mutta siinä vaiheessa kun voimamme alkoivat loppua ja
aloimme heijastaa huonoa oloamme masentuneena ja loppuun asti väsyneenä,
tulimme jo melkoiseksi rasitteeksi. Emme olleet onnistuneet täydellisyydessä,
jota meille ei olisi suotukaan, nyt epäonnistuimme vajavaisuudessammekin, koska
niin väsyneestä ja loppuun kuluneesta ihmisestä ei enää juurikaan voi puristaa
mitään! Tässä viimeisimmässä vaiheessa tulee sitten tietynlaisten ratkaisujen
aika, surullisen myöhään, sillä voimavarat ovat aivan lopussa.
Ihmettelen, kuinka joku voi sanoa, että tällaisesta
tilanteesta on helppo irrottautua! Itselläni on keskinkertaista korkeampi älykkyysosamäärä,
ja ympärilläni on aina ollut ainakin omasta mielestään hyvin älykkäitä ihmisiä.
Kesti noin kaksikymmentä vuotta ennen kuin aloin tajuta missä mennään. Vuonna
1992 kirjoitin ensimmäisiä kertomuksiani kokemuksistani ja tuntemuksistani, osaamatta
silti antaa kaikelle oikeaa nimeä. Rohkenematta kirjoittaa kaikkein
satuttavimmista asioista julkitoin itse sitä tajuamatta suuren määrän
narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä. Jos jollakin ei ollut kuin osa
näistä piirteistä, täydensi joku toinen tämän puutteita. Siksi puhun
yhteisöllisestä luonnehäiriöstä, missä uhrin kannalta ei ole niinkään
merkitystä yksittäisillä kiusaajilla, vaan usean vahingollisen henkilön
yhteisvaikutuksella!
Älykkyyteni ei siis riittänyt tajuamaan asian
kokonaisuutta. Viisaat ystäväni eivät tuoneet mitään ratkaisua pulmiini,
syyllistämällä minua ja tekemällä minusta epäluotettavan ja harhaluuloisenkin. Esittämiäni
asioita ei voi olla hengellisissä piireissä, ei ainakaan omissamme!
Vuosikymmenien historia on todistanut kaikki epäilykseni tosiksi aivan
kiistämättömällä tavalla. Siitä huolimatta ei näytä olevan haluja asioiden
selvittämiseen. Jopa suurimman johtajan mielestä kirjoittaja kärsii
mielenterveysongelmista, jotka kai oikeuttavat siihenkin, ettei tämän kokemia
vääryyksiä tarvitse selvittää. Kummallista kyllä selvästi häiriöiset ihmiset
nauttivat korkeatasoista luottamusta!
Kirjoittaja ei miellyttänyt joitakin ristiriitaisia
ihmisiä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, ketkä menestyvät tässä maailmassa?
Ne, jotka miellyttävät, viihdyttävät. He eivät kuitenkaan ole mitään
itseisasioita, ollen ehdottaman viihdyttäviä omassa itsessään. Kelpaava viihde
ja miellyttäminen määritelläänkin sitä vastaanottavissa piireissä. Vaikka asia
olisi kuinka erikoislaatuinen ja korkealuokkainen sinänsä, saattaa se siitä
huolimatta jäädä hyvin vähälle huomiolle. Lyhyesti sanottuna meillä ei ole
juuri mitään mahdollisuuksia omana itsenämme omine lahjoinemme, vaan menestyäksemme
suuren yleisön edessä joudumme luopumaan jopa osasta persoonaammekin, jos ei
kokonaan. Meidän on antauduttava viihdyttäjäksi, jonka korkein laki on yleisön
tahto, yleisön mielihyvä, odotukset!
Viime kesänä näin jossakin julkaisussa kuvan, jossa
jokin itämainen uskonlahko oli nimennyt kuuluisan tennistähden vaimoineen
jumalaksi, jota tulee palvoa. Entä sitten, kun tämä kuuluisuus ei enää
menestykään? Tämä on mitä erinomaisin kuva kaikesta alueellemme kuuluvasta.
Tämä on kuva ehdollisesta rakkaudesta ja hyväksymisestä. Olet merkittävä niin
kauan kuin palvelet toisen ihmisen tarpeita ja pyyteitä. Tavallaan saat
hyväksyntää ja jonkinasteista hyvitystäkin, jos itsepintaisesti painat omat
tarpeesi ja oman persoonallisuutesi taka-alalle. Persoonallisuuksista tässä
juuri onkin kysymys! Olemme tulleet aikaan, jossa persoonallisuus voi menestyä
vain, jos toinen ei aivan siinä määrin ole persoona. Käsitätkö? Saat olla
persoona, mutta aina on sinun valittava joka paikassa se matalin jakkara, ja
jos juuri SE persoona istuu sillä ainoalla jakkaralla, on sinun istuttava
lattialle!
Suurien hallitsijoiden perustarpeisiin ja oikeuksiin
kuuluu tietty arvojärjestys. Ylemmyyttään korostava johtaja istuu mahdollisimman
korkealla tuolilla, jalat jalkajakkaralla, kun taas vieraileva arvostaan
riippumatta istutetaan tuolille, jonka jalkoja on sahattu niin paljon, että omat
jalat on ojennettava suoraksi tai pantava koukkuun. Joku asiaa tuntematon
saattaa ihmetellä kirjoittamiamme asioita, mutta uskon jokaisen narsistin uhrin
koko ajan olevan perillä kirjoittamisemme perusteista.
Miksi sitten haluamme miellyttää, jos se kerran
merkitsee sellaisia nöyryytyksiä? Olemme jo puhuneet perustarpeistamme, jotka
säilyvät olemuksessamme tilastamme ja kokemuksestamme huolimatta. Me emme
rehellisesti sanoen pysty elämään ilman toisia ihmisiä, vaikka monet
ihannoivatkin yksinäisyyttä. Jokainen etsii ja ammentaa tarpeensa jostakin, sitä
usein itse tiedostamatta. Olemmeko sairaita pohjattomankin miellyttämisemme
johdosta, vai olisiko sittenkin sairaampi se, joka uskoo selviävänsä aivan
yksin? Kieltämättä on olemassa ns. erakkoluonteita, jotka eivät ole sairaita,
vaan aivan erikoislaatuisia ihmisiä. Heidät on jo luonto varustanut aivan
omalaatuisella persoonallisuudella, jota sitäkin tulee arvostaa monipuolisessa
yhteisössämme.
Noin kymmenen vuotta sitten kirjoittaja osallistui
asioihin ja tilaisuuksiin, joihin ei ikinä olisi uskonut menevänsä. Toipumisen
ollessa tuossa vaiheessa tuntui pakolliselta tavata muita ihmisiä, oikeastaan
riippumatta siitä keitä he olivat. Osaltaan linja-auto - ja junamatkatkin
olivat osa eheytymisprosessia. Paremman puutteessa kelpasi mikä tahansa
tilaisuus, kunhan siellä vain oli muita ihmisiä. Muita ihmisiä – kirjoittaja
alkoi vasta tuolloin tajuta sillä toisellakin puoliskolla minuuttaan olevansa
ihminen, jolla on tarpeita ja oikeuksia!
Uskonnollisuuden varjolla voidaan hyväksyä niitäkin
asioita, jotka auttamattomasti rikkovat ihmisen persoonaa ja loukkaavat
koskemattomuutta. Narsismin maailmassa tämä on ehkä suurin rikkomus, eikä
vähiten ns. hengellisissä yhteisöissä. Vaikka narsisti ei kadu ja häpeä normaalilla
tavalla, on hänenkin sisimmässään jokin tekijä, joka saa hänet etsimään
puolusteluja kaikelle tekemälleen ja aiheuttamalleen. Tästä puolesta en ole
vielä oikeastaan koskaan kuullut kenenkään puhuvan. Puolustelujen etsiminen
näin laajassa mittakaavassa ei kuitenkaan merkitse omantunnon olemassaoloa.
Kuinka paljon tekemistä on etiikalla ja pätemistarpeella, jolla silläkin on
oltava uskottavuus? Ihminen voi puolustella ominaisuuksiaan ja tekemisiään
ennen kaikkea itsesuojeluvaiston tähden. Tämä on hyvin kaksijakoinen tekijä,
joka suuresti samentaa käsityskykyämme näiden ihmisten kohdalla. Hyvään
itsesuojelukykyyn kuuluu esim. oikeanlainen pelko ja tietoisuus ennakoimattomista
tapahtumista ja tilanteista.
Psykopaattisen henkilön asennetta ja maailmankuvaa selvittänee
kertomus miehestä, joka kevytrakenteisella autollaan kiisi pitkin maamme
maanteitä, aikanaan raskaana oleva vaimo kyydissään. Tämä huusi ajoittain
kauhusta auton poukkoillessa ylinopeudella ja ajautuessa vastaantulevien
kaistalle jyrkissä mutkissa. Vaimon pelolla ei ollut mitään merkitystä miehen
ajotyylille, kaiken johtaessa lopulta siihen, ettei vaimo lähtenyt kyytiin kuin
vain äärimmäisessä pakkotilanteessa. Mies oli sitä mieltä, että mutkassa
tapahtuva kolari olisi ehdottomasti vastaantulevan syytä, joten hän sai ajaa
niin kuin halusi!
Mies suhtautui koko elämään melko samanlaisella
välinpitämättömyydellä, suin päin rientäen erilaisiin taloudellisiin
tilanteisiin ja hankintoihin, jotka ajoivat perheen melkein selvitystilaan.
Mies ei ollenkaan ajatellut auton ratissa, kuin ei muussakaan elämässä, mitä
mutkan takana saattaa olla vastassa. Hän ei tuntenut tervettä pelkoa itsensä
puolesta, koska hänellä ei ollut normaalia säikähtämisreaktiotakaan, mikä on
yleistä narsistisille persoonille. Vaimon hätä itsensä ja syntymättömän lapsen
puolesta ei tuonut mitään muutosta miehen asenteisiin!
Kaikesta tällaisesta huolimatta olemme valmiita
miellyttämään ja uhmaamaan kaikenlaisia vaaroja, joita tuollainen
persoonallisuus tuo mukanaan meidänkin elämäämme. Mitä muutakaan voisimme
tehdä, etenkään kun emme raskaana ollessamme voi lähteä noin vain
tuntemattomaan, mikä taas kiusaajillamme on suorastaan verissä. Mikään ei tunnu
säikäyttävän näitä egoisteja, jotka suuressa määrin toimivat kaksisuuntaisen
mielialahäiriön oikkujen mukaisesti. Useissa tapauksissa narsistinen
persoonallisuushäiriö näyttää olevan vain pinnallisin tekijä, joka tavalla tai
toisella tuo olemuksensa perusteella mukanaan muita rasitteita. Siksi aikanaan
useat meistä luulivat kiusaajiamme skitsofreenikoiksi.
Kirjoittaja on maallikkoammattilainen, joka joidenkin
korkean tason ammattilaisten, mahdollisesti myös tavallisten sosiaaliviranomaisten
mielestä, on ylittänyt kykynsä kirjoittaessaan tällaista, koska hänelle ei ole
mahdollista laatia diagnoosia tällaisissa asioissa. Kukin tyytyköön asemaansa,
niin kirjoittaja kun kaikki ne uhrit, joita joudun varottamaan puhumasta
kiusaajastaan jollakin tarkalla termillä, koska siitä seuraa vain vaikeuksia.
Kokemuksen perusteella ei ketään kiusattua pidetä kykenevänä arvioimaan
kiusaajansa sairautta; jota sitäkään kaikki ammattilaiset eivät pidä
sairautena, vaan ainoastaan erikoisena ominaisuutena, jota tulee ymmärtää!
Toinen asia, josta jatkuvasti varoitamme soittajiamme,
on etenkin lastenhuoltajuuskiistoissa masennuksen osoittaminen, sillä lapset
mieluiten annetaan terveemmälle ja näennäisesti paremmassa kunnossa olevalle
huoltajalle. Uhri on näissä tilanteissa melko loppuun rääkätty, ja hänen
mahdollisesti epävarma esiintymisensä tulkitaan helposti mielenterveysongelmien
ilmenemäksi. Jos uhri jossakin vaiheessa on joutunut turvautumaan
mielenterveystoimistoon, kaivetaan nämä tiedot esiin aivan liian suurella
mielihyvällä. Toisen puolison mielenterveyden epäileminen painaa usein aivan
liian paljon, koska nimenomaan henkisen rasituksen lähde istuu samassa
huoneessa esiintyen malli – isänä - tai äitinä!
Vieläkin on laajoja piirejä, joissa pidetään mahdottomana
naisen väkivaltaisuutta. Vedotaan joskus yksinomaan miehen fyysiseen
ylivoimaan, kuvitellen sen ratkaisevan tilannearvioinnin suunnan.
En ole tarkemmin selvillä viimeksi esillä olleesta
tapauksesta, koska voimani eivät riitä joka taholle. Tässä tapauksessa kaikki
uutisointi pyrki julkituomaan naisen pahuutta ja salakavaluutta. Samankaltaisia
tapauksia on useamminkin, joskaan ei näin laajan mielenkiinnon kohteena.
Jossakin määrin kaikkea pidetään selvänä tapauksena, enkä nyt halua kommentoida
kyseistä murhenäytelmää. Haluan ajatella iltapäivälehdessä näkemäni tekstin ja
valokuvat aivan henkilöimättömänä ja vain esikuvallisena tapauksena. Ainakin
eräänlainen alaotsikko kuului tähän tapaan: ”Nyt se viimeinkin hiljeni!”
Vieressä olevissa kuvissa esiintyi melko itsevarmasti hymyilevä mies, sekä
hyvin herkän ja onnettoman näköinen nainen. Ajatellen lukuisia kuulemiani
kertomuksia, voisin näin toisia mahdollisuuksia pohtivana ajatella oman
tarinansa tapaukselle nimeltään: ”Nyt se viimeinkin hiljeni!” Jotkut kiusaajat
osaavat ajaa toisen ihmisen äärimmäistäkin äärimmäisempiin tilanteisiin jatkuvalla
nalkutuksella ja provosoivalla, suunnitelmallisella ja loputtomalla
puhumisella.
Ihminen on rajallinen ja jossakin vaiheessa jokin
napsahtaa poikki normaalisemmissakin tilanteissa olevalta ihmiseltä. Tämä
verbaalinen väkivalta on jotakin sellaista, josta ei vielä tohdi kirjoittaa
oikealla tavalla, koska se on niin uskomatonta, ettei sitä voi uskoa kuin vain
siitä kärsimään joutunut. Useilla uhreilla ei ole mitään mahdollisuutta paeta
näistä ”koulutustilanteista”. Heidät aivan käytännössä lukitaan
selvittelytilaan, olkoon se sitten olohuone, keittiö tai makuuhuone. Kiusaaja
saattaa todellakin raahata puolisonsa sängylle ja käydä yläruumiillaan tämän
päälle makaamaan.
Usein kiusaaja asettuu sisäänpäin aukeavan oven eteen
estäen toisen pakenemisen. Tilanne on tragikoomisuudestaan huolimatta
kauhistuttava jo niin kovia kokeneelle uhrille, jota provosoidaan jopa käymään
kiusaajaansa kiinni. Mikä tuottaisi kiusaajalle suuremman nautinnon kuin
kiusattunsa väkivaltainen kiinnikäyminen? Hänelle on tuiki tärkeätä todistaa
luomansa väitteet todeksi!
Aikanaan viisaat ihmiset väittivät, että ennen kaikkea
jotkin naiset siirtävät lapsuuden kodissaan kokemat väärinkohtelut aikuisuuteensa
ja avioliittoonsa. He omalla käytöksellään ja asenteillaan saavat kaikki
uskomansa ja kuvittelemansa ongelmat toteutumaan. Vastoin kaikkea järkeä ja
paremman toivoa, nämä ihmiset itse estävät oman onnensa toteutumisen,
riippumatta siitä kuinka hyvä puoliso heillä on. He ovat vakuuttuneita siitä,
ettei heidän elämänsä voi muuttua, koska miehiin ei voi luottaa lapsuuden
kokemuksen perusteella. Moni tähän ilmiöön törmännyt mies on yrittänyt kaikkensa,
mutta hänen tekemisillään ja tekemättä jättämisillään ei ole suurtakaan
merkitystä, koska hänen on mahdotonta saada vaimonsa vakuuttumaan siitä, että
hän voi olla toisenlainen.
Hiukan muunneltuna tämä selittää monien miespuolisten
uhrien kärsimystä. He eivät ole syyllistyneet oikeastaan mihinkään, vaan heidän
kehon kielensä ja sanatkin tulkitaan entisen kokemuksen perusteella, täysin
vääryydellä ja valheellisesti. Tämä on sairasta, käsittämätöntä, mutta silti
totta lukemattomissa perheissä. Mistä sitten ihmiselle tulee tarve selittää ja
tulkita kaikki väärin? Laajemmin ei varmaankaan kukaan osaa vastata tähän
kysymykseen, joka koskettaa ihmisen syvimpiä osia haavoineen ja kokemuksineen.
Nämä ihmiset ovat jollakin tavoin jääneet ilman omaa paikkaa ja tilaa tässä
elämässä, niin että heille olisi voinut syntyä terve luottamus siihen, että
elämä kaikista ongelmista huolimatta kantaa. Vai kantaako? Joskus tuntuu siltä,
että nämä ovat vain positiivista ajattelua ja omalta puoleltaan elämänvalhetta,
koska joidenkin ihmisten kohdalla ei kovalla kokemuksella näytä olevan mitään
rajoja!
Mikä sopii toiselle, saattaa täydellisesti tuhota
toisen. Joku kestää aivan käsittämättömiä vastoinkäymisiä ja henkistä painetta,
joku taas kadottaa elämänsä merkityksen aivan pieneltä tuntuvien tekijöiden
johdosta. Koska emme pysty näkemään toisen ihmisen sisälle ja hänen syvimpään
olemukseensa, tulisi sen merkitä meille äärimmäistä varovaisuutta ja
hienotunteisuutta jokaista kohtaan.
En voi olla kauhistelematta kaikkea kristillisellä
alalla tapahtuvaa, koska omissakin piireissämme suurin osa ihmisistä näytti olevan
kiinnostunut vain keinoista hallita kanssamatkaajiaan rakkauden varjolla.
Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Pahaa tapahtui kuitenkin niin
laajasti ja pitkäkestoisesti, että kirjoittaja itsekin oli hyvin lähellä
itsetuhoa. Oikeastaan keneenkään ei voinut luottaa, koska kaikki olivat
kaikissa asioissa oikeassa, vaikka oli vaikea löytää kaksikin samanmielistä. Ei
löytynyt yhteistä pohjaa ja tavoitetta, koska tärkeintä näytti olevan itse
kunkin asema jonakin viisaampana ja ymmärtäväisempänä. Eli narsismi kukoisti
niin omissa kuin muissakin piireissä. Yleistä pahoinvointia ei voinut välttää.
…jatkuu
Markku Vuori
Copyright 2010-03-28
ihminentavattavissa.net
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti