Älä masennu (enempää)
Tässä kirjoittamani asiat ovat niiden kanssa
tekemisiin joutuneille niin tavattoman raskaita ja masentavia, että katson
parhaaksi jaksotella ne kirjan alkuosassa siten, että välillä on lainauksia ja
kommentteja positiivisista asioista. En myöskään pyri laatimaan seikkaperäistä
ja viimeiseen asti jäsenneltyä teosta, vaan vuosikymmenien aikana omaksumani
tavan mukaan kirjoitan asiat sydämelleni tulevassa järjestyksessä tietoisena
siitä, että kirjan seuraavassa painoksessa voi oikaista ja korjata sen, mikä on
tarpeen.
Kirjoittaessani ensimmäistä versiotani tästä kirjasta
epäilin jonkin verran tietämykseni määrää. Nyt yli puolentoista vuoden jälkeen
kuitenkin kaikki epävarmuus on kadonnut laatiessani toista painosta. Ei ole
ilmaantunut tarvetta muuttaa jotakin tai sanoa toisella tavalla. Lisään vain
joitakin lisäselvyyttä tuovia seikkoja.
Koko
mielenterveysasia on monessa suhteessa kuin veteen piirretty viiva. Kuinka
sitten voitaisiin laatia tyhjentävä selonteko sellaisista asioista? Joidenkin
kirjoittamieni asioiden suhteen saattaa vallita erilaisia mielipiteitä. Se on
hyvin tarkoituksenmukaista, sillä päämääränäni ei ole laatia oppikirjaa, vaan
herättää ajatuksia ja keskustelua.
Olen kiitollinen jokaisesta kannanotosta ja
mahdollisesta lisäinformaatiosta. Tältä alueelta on tavattoman vähän todellista
tietoa omalla kielellämme, ja kirjoittamiseni perustuukin pääosin siihen, mitä
jo mainitsin. Minä en ole opiskellut vuosikausia ollakseni ammattilainen (olen
kylläkin lukenut melkoisen määrän ihmistuntemusta koskevia teoksia), mutta minä
olen koko elämäni ajan lukenut ihmisiä ja ympäristöäni. Nyt kädessäsi oleva
kirja on tulos sielunhoidollisesta ja mielenterveyteen liittyvästä työstäni
monen ihmisen kohdalla. Kaikki henkilöt
ja tapahtumat ovat keksittyjä, vaikkakin asiat on otettu elävästä elämästä.
Jo alkuun täytyy todeta yksi tärkeä seikka. Tätä ei
ole kirjoitettu diagnoosin laatimiseksi jostakin tietystä ihmisestä. Kuten
tunnettua, luonnehäiriön suhteen kohtaamme yhden vakavimmista haasteista
mielenterveyden alalla. Koska tällaiselta persoonalta lähes aina täydellisesti
puuttuu sairauden tunne, ei hän myöskään etsi apua, koska ei myönnä olevansa
sairas. (Hän pitää muita ihmisiä sairaina.) Siksi on lähes mahdotonta laatia
hänestä diagnoosi, mutta kirjoitan tämän ajatusten herättämiseksi. Me emme saa,
etenkin diagnoosin puuttuessa, leimata ketään luonnehäiriöiseksi, koska
kohtaamme heti juridiset seikat, jotka saattavat johtaa mitä suurimpiin,
ennalta arvaamattomiin vaikeuksiin jopa raastuvan merkeissä. Niinpä ei kukaan
voi kirjoittaa ja puhua aiheesta tähän tapaan: “Minä tiedän näistä asioista
niin paljon, koska työtoverini, mieheni, vaimoni, hyvä tuttavani tai
lähisukulaiseni on luonnehäiriöinen.“ Koko totuutta ei ehkä milloinkaan pääse
kertomaan, vaikka asian taakse kätkeytyisi suuriakin tragedioita ja
vastoinkäymisiä. Tulee tyytyä siihen, jos saa avun ja pääsee irti painajaisestaan.
Minä vastustan, maallikkona, mitä suurimmassa määrin
sitä leimaamista, mikä juuri nyt tapahtuu tällä alueella. Tätä sairautta
kutsuttiin ennen nimellä psykopatia
ja sairasta kutsuttiin psykopaatiksi.
Nimitys oli aikanaan varmastikin kyllin kuvaava ja leimaa antava nimenomaan sen
aikaisen käsityksen mukaan. Nämä ihmiset miellettiin aivan oikein vaarallisiksi
ja tuhoaviksi. Mikä sitten lienee perusteluna, että myöhemmin heitä alettiin
kutsua luonnehäiriöisiksi tai
minävaurioisiksi? Onko se kauniimpi ja vähemmän leimaava käsite nimenomaan
sen suhteen, että tänään kadulla suoritetun gallupin perusteella voitaisiin
todeta, että ani harva tietää mitä se merkitsee? Samankaltainen tulos olisi
terveydenhoitoalalla. Yllättävän harva “ammatti-ihminen“ on selvillä tämän sairauden
todellisesta laadusta, ennen kaikkea sen tuottamista kärsimyksistä ja
ahdistuksista.
Mitä minä siis vastustan, on se, että nyt kaikelle
luonteeseen liittyvälle sairaudelle on annettu yleisnimitys “persoonallisuushäiriö“ ikään kuin
entisestään haluttaisiin sotkea ihmisten mielet. Tunnen monia henkilöitä, jotka
on luonnehdittu persoonallisuushäiriöisiksi. He eivät ole toiselle ihmiselle
vaarallisia eikä tuhoavia. He tunnistavat itse ongelmansa ainakin jossakin
määrin. Kun yleinen käsitys on, että vakavasti luonnehäiriöinen ei voi kokea
todellista parantumista, voidaan tuskin tehdä pahempaa virhettä kuin se, että
kaikki “persoonallisuushäiriöiset“ leimataan toivottomiksi tapauksiksi.
Toivoisin, että tämä käsitteiden vesittäminen lopetettaisiin, ja vaikeita ja
tuhoisia tapauksia kutsuttaisiin edelleenkin luonnehäiriöisiksi ja lievempiä
tapauksia persoonallisuushäiriöisiksi.
Minä itse tulen pysymään tällä linjalla, riippumatta
“viisaampien“ eriävistä mielipiteistä. Samoin haluan käyttää käsitteitä luonnehäiriö ja luonnehäiriöinen käyttäytyminen. Tämä yhteiskunta ja ennen kaikkea
uskonnollinen maailma on luonut tietämättään (???) oivallisen kasvuperustan
luonnehäiriöiselle käyttäytymiselle, mikä ei vielä sinänsä merkitse varsinaista
sairautta, vaan sairaalloisuutta. Siitä puhumme kuitenkin enemmän kirjan muissa
osissa.
Kun nyt puhumme nimenomaan luonnehäiriöstä ja sen
seurauksista, sen uhrien kärsimyksestä, voidaan kevennykseksi ja lohdutukseksi
tuskin ottaa mitään parempaa tekstiä kuin ajatuksia ja lainauksia Martti
Paloheimon ja Paul Tournierin kirjoista. Luonnehäiriöisen uhrilta on
ensisijaisesti riistetty hänen perusoikeuksiaan ihmisenä. Siksi puhumme ihmisen
oikeuksista. (Lihavoidut tekstit suoraa lainausta, muu kirjojen innoittamia
omia ajatuksia.)
****************************************************************
Voidaksemme olla ihminen sananmukaisessa merkityksessä, sisältää
se paljon enemmän kuin mitä tänä päivänä yleisesti käsitetään. Useimmat pitävät
ihmisarvolle tärkeimpinä asioina jokapäiväistä ravintoa, työtä, asuntoa,
parisuhdetta ja tiettyjä oikeuksia, jotka rajoittuvat yhteiskunnallisiin
puitteisiin. Nyt haluamme erityisesti korostaa kaikkia niitä seikkoja, jotka
ovat jääneet unohduksiin.
Nykyinen tilanne mielenterveystyössä osoittaa selvästi, että
ihmiseltä on riistetty jotakin sellaista, mikä on perusedellytyksenä
normaalille kehitykselle ja kasvulle. Valtavat määrät kieltoja ja rajoituksia
rasittavat ihmisen mieltä. Hän ei enää oikein tiedä, mitä ihmisenä oleminen merkitsee,
koska entistä enemmän näyttää siltä, että ihminen on sapattia varten, eikä
sapatti ihmistä varten.
Mitä moninaisimmat vaikeudet ovat siten seurausta näistä
elämän problematiikoista, jotka ovat kaukana siitä, mitä ihminen todella
odottaa. Tietyt luonnonlait vallitsevat yhä vielä, eikä niitä tee olemattomaksi
se, että pyrimme ne kieltämään. Ihmiselämä vääristyy automaattisesti sekä hänen
itsensä että hänen ihmissuhteidensa kohdalla, koska ympäristö vaikuttaa
voimakkaammin kuin mitä ihmisen sisäinen voima pystyy luomaan omaa elämää.
Olisiko tästä esimerkkinä se, että liikemaailmassa kaikki hiljenee niinä
aikoina kun televisiosta tulee “Kauniit ja rohkeat“ tai vastaavaa?
Inhimillinen hätä on tänä päivänä sanoin kuvaamaton, koska
ihmisenä olemisen peruskäsitteet ovat hämärtyneet. On olemassa melkoinen määrä
perusoikeuksia, joiden kieltäminen ja loukkaaminen johtaa kaikenlaiseen
vääristymiseen ja mielenterveysongelmiin, jotka ne taas johtavat mitä
moninaisimpiin psykosomaattisiin ja ruumiillisiin vaivoihin.
Martti Paloheimo tuo esiin ihmisenä olemisen perusoikeudet
kirjassaan “Mielenterveys ja ihmissuhteet“ (kuudes painos 1970), joita lainaamme
tässä:
Oikeus olla olemassa.
Oikeus olla oma
itsemme yksilöllisine erikoispiirteinemme.
Oikeus itsemme
ilmaisemiseen ja kuulluksi tulemiseen.
Oikeus oppimiseen,
kehittymiseen ja itsenäistymiseen toisten estämättä.
Oikeus toisen
antamaan tukeen, apuun, suojeluun ja lohdutukseen tarvittaessa, oikeus
siveelliseen ohjaukseen, mutta myös anteeksisaamiseen.
Näiden perusteella
olennaisinta on:
Oikeus
turvalliseen ja läheiseen yhdessä olemiseen muiden ihmisten kanssa, siis oikeus
ja mahdollisuus ihmissuhteessa oloon.
****************************************************************
Taistelu tuulimyllyjä vastaan
Poissa näkyvistä, poissa sydämestä, on joku viisas
sanonut. Sitä mitä ei nähdä, ei ole olemassakaan. Nämä ovat totuuksia ja
samalla osatotuuksia. Me puhumme ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa
ensikädessä narsistisesta luonnehäiriöstä sen uhrin näkökulmasta.
Pastori Raimo Mäkelä on kirjassaan määritellyt
psykopaatin eli luonnehäiriöisen persoonan tuomalla esiin valtavan määrän hänen
ominaisuuksiaan. Monelle se ei kuitenkaan riitä, etenkin kun kaikkia noita
piirteitä on meissä jokaisessa. Missä vaiheessa joku sitten on luonnehäiriöinen
ja kuinka monta piirrettä siihen tarvitaan? Meidän maassamme sitä ei vielä ole
määritelty, mutta amerikkalaiset ovat luoneet testin sitä varten.
Me kuitenkin lähdemme hiukan eri näkökannalta, puhuen
silti täysin samasta asiasta. Me haluamme määritellä näitä asioita nimenomaan
siltä kannalta, mitä tällaisen ihmisen lähellä oleva joutuu kokemaan ja mitä
kaikki vaikuttaa hänen elämäänsä. Eli
siis mittaamme ja määrittelemme luonnehäiriötä ympäristön kokeman kärsimyksen
ja ahdistuksen perusteella.
Olen syvästi kiitollinen pastori Raimo Mäkelälle hänen
kirjastaan “Naamiona terve mieli – miten
kohdata luonnehäiriöinen“. Minä olen koko ikäni ollut hyvin suuressa määrin
käytännön ihminen, enkä pidä päällekkäisyyksistä. Jos joku on kirjoittanut
hyvän kirjan, en näe mitään järkeä siinä että saavuttaakseni mainetta
kirjoittaisin jotakin kilpailevaa. Oletan siis, että jokainen tämän kirjani
lukeva on lukenut tai lukee tuon Raimo Mäkelän kirjan. Minun sydämelläni on
todellinen, aito hätä jokaisen luonnehäiriöisen uhrin puolesta, ja kirjoitan
kaiken nimenomaan ajatellen häntä. Samassa määrin tämä kirja on tarpeellinen
jokaiselle meistä, jotta meillä olisi edes jonkinlaiset valmiudet kohdata tämä
asia ja kulkea kärsivän rinnalla.
Tulemme tuskin koskaan tilanteeseen, jossa voisimme
tieteellisesti vahvistettavalla tavalla määritellä luonnehäiriöisen ihmisen,
sillä siihen tarvittaisiin suuri määrä koehenkilöitä, jotka rehellisesti ja
avoimesti paljastaisivat salaisimmatkin ajatuksensa ja motiivinsa. Tiedämme sen
mahdottomaksi.
Me määrittelemme siis tätä asiaa ainoalla
luotettavalla tavalla, eli uhrien näkökulmasta. Jo noin sadan ihmisen haastattelu
voidaan katsoa melko dokumentaariseksi selvitykseksi. Me siis määrittelemme
luonnehäiriötä sen aiheuttamien ongelmien ja kärsimysten pohjalta.
Tästä aiheesta on hämmästyttävän vähän tietoa kansamme
piirissä. Tietyt mielenterveysyhdistykset ja ammattilaiset ovat pyrkineet
julkaisemaan artikkeleja siitä, mutta minun tietoisuuteni mukaan ei vielä
kukaan ole kirjoittanut laajemmalti niin sanottujen uhrien kannalta. Mistä se
johtunee? Olisiko yksi selitys se, että hyvin harva on ollut kykenevä siihen.
Kuinka moni tiedostaa, kuinka totaalisesti vakavammissa tapauksissa uhrilta on
riistetty hänen persoonallisuutensa, alistettu hänet mitä nöyryyttävimmällä
tavalla, syyllistetty sellaisella syyllisyydellä, mikä on johtanut syvään
masennukseen, niin ettei uhri enää pysty siitä nousemaan. Voidaan siis sanoa
totuuden mukaisesti, että luonnehäiriöisen uhrit pitemmän päälle
invalidisoituvat siinä määrin, ettei heistä ole kertomaan kokemansa todellista
kauhistuttavuutta. Häpeä on yksi voimakkaimmista tekijöistä, mikä on estänyt
tämän asian julkitulemista.
Mikä ei
näy, sitä ei ole olemassa. Tässä on yksi järkyttävimmistä piirteistä
puhuessamme tästä sairaudesta. Vasta Raimo Mäkelän kirjan julkaisemisen
jälkeen ovat laajemmat piirit heränneet ajattelemaan näitä asioita ja saaneet
jonkinlaisen vastauksen siihen, miksi he itse tai heidän lähimmäisensä ovat
käyttäytyneet siten kuin ovat. Kysymys on samantapaisesta ilmiöstä kuin mistä
Tommy Hellsten kirjoittaa kirjassaan “Virtahepo olohuoneessa“. Hippo on
kolikkolippaana hellyttävä, samoin kuin pehmoleluna. Harva kuitenkaan tietää,
että ainakin suurimmassa osassa Afrikkaa virtahepo on kaikkein vaarallisin
eläin, tappaen enemmän ihmisiä kuin leijonat ja muut vaarallisina pidetyt
pedot!
Jotta emme liiaksi pitäytyisi Tommy Hellstenin esiin
tuomiin asioihin, on meidän parempi puhua luonnehäiriön yhteydessä
“sarvikuonosta kotona“. Luonnehäiriöisyys tuottaa lähipiirissä asuviin ihmisiin
suuressa määrin samanlaisia oireita kuin alkoholisti kodissaan. Koska on
kysymys läheisen ihmisen ongelmasta, ei sen haluta tulevan laajempien piirien
tietoisuuteen. Asiaa vähätellään, peitellään, pyritään pitämään mahdollisimman
pitkään salassa. Ollaan tekemisissä ongelman kanssa, josta ei näytä selviävän
sen paremmin päänäyttelijä kuin eivät sivuosankaan esittäjät. Ongelma on
olemassa, se jäytää kaikkia osapuolia, mutta
kun se on piilossa, ei sitä näytä olevan olemassakaan!
Alkoholistiperheessä aletaan
vähitellen uskoa, ettei ongelmaa ole ollenkaan, ja vähitellen syntyy pieni
virtahepoyhdyskunta, jossa yhden sairaus on muuttanut koko yhteisön jäsenten
ulkonäön.
Luonnehäiriöisen lähellä tilanne on kuitenkin paljon
vakavampi siitä syystä, että hänellä on vähintään kahdet eri roolikasvot,
joskus useammatkin. Surullisen totta on se, että kärsivällisyyden vihdoinkin
loppuessa luonnehäiriöisen uhri alkaa kaivata ymmärrystä ja tukea
ahdistukseensa. Hän uskoutuu läheisimmälle ihmiselleen perheen ulkopuolella ja
kertoo itkuisin silmin kokemistaan kauhuista. Hänellä asuu kotona suuri
sarvikuono, joka ei anna hänelle hetkenkään rauhaa, seuraa häntä kaikkialle,
mylvii, puskee sarvellaan lähes päivittäin!
Ystävä kuuntelee silmät ymmyrkäisinä, nyökyttelee,
myötäilee, mutta ei kerta kaikkiaan käsitä, ei ollenkaan! Tunteehan hän toki
tuon henkilön, josta nyt on puhe! Onhan hän tuntenut hänet mahdollisesti
vuosikymmenien ajan, seurannut avioliittoa, istunut kahvilla näiden ihmisten
kanssa, keskustellut huoltoasemalla ja valintatalon kassalla. Sarvikuonoko,
eihän toki, sarvikuono? Suloinen, pitkäripsinen, lempeäsilmäinen, niin ihana
kuusipeura, pitkäsarvinen tai sarveton, mutta joka tapauksessa upea otus,
kaikkien rakastama! Kyllä tuo Matti tai Liisa on nyt aivan sekaisin, kun
tuollaisia puhuu sarvikuonosta! Eihän sitä kukaan usko; kyllä sen olisi parasta
mennä psykiatrille!
Tuntuuko tutulta? Viimeistään tässä vaiheessa alkaa
joidenkin ihmisten mielenterveys horjua, koska tuli puhuttua aivan pehmoisia,
sellaisia, mitä ei kukaan usko, koska sellaista ei ole olemassakaan! Kuinka
suuri merkitys onkaan ympäristön asenteella näissä asioissa! Kumpi loppujen
lopuksi on pahempi; sairaan tuottama ahdistus, vaiko ystävien tuomio?
Onko luonnehäiriöinen harhainen?
Yleisesti sanotaan, ettei luonnehäiriöinen käyttäydy
hullun lailla, vaan on erittäin järkevä ja viisaalta vaikuttava ihminen. Mutta
hänen totuutensa, järkevyytensä, on vain rajoittunutta, osittaista. Hän saattaa
olla huippuälykäs, ja se tekee asioista entistä tuskallisempia ja vaikeampia.
Mitä älykkäämpi ihminen, sitä paremmin hän kykenee löytämään keinot tavoitteidensa
saavuttamiseksi.
Nyt lähes sadan ihmisen kertomuksen kuulemisen jälkeen
on pakko todeta, ettei pahemmissa tapauksissa luonnehäiriöinen elä samassa
maailmassa ympäristönsä kanssa, vaan itsensä luomassa mielikuvitusmaailmassa.
Hän on vuosikausien ajan antanut kaikelle tapahtuneelle oman selityksensä sen
mukaisesti, mikä palvelee hänen oman roolihahmonsa ylläpitämistä.
Eletään
pahinta lama-aikaa. Maija täyttää pian pyöreitä vuosia. Hän on hiljattain ollut
jonkun syntymäpäivillä, jotka olivat tulleet maksamaan huikeita summia. Maijan
perheessä on todella kriittinen rahatilanne, koska Matti on pitkällä
työkyvyttömyyslomalla. Maija katsoo kuitenkin ansainneensa vähintään yhtä
hienot juhlat kuin tuttavallakin, sillä onhan hän niin merkittävä työntekijä
firmassaan, jonka koko henkilökunta tulee kutsua syntymäpäiville. Lisäksi
kutsuttaisiin kaikki sukulaiset ja tuttavat.
Sinänsä
normaalin tuntuista ajattelua rikkaalta ihmiseltä, mutta tämän nelihenkisen
perheen nettotulot tuohon aikaan olivat reilusti alle 9000 mk, ja lasten
kouluttaminen nieli melkoisesti varoja.
Kun vaimo
ilmoittaa miehelleen menevänsä tekemään 30 000 lainan juhliaan varten, on mies
kauhuissaan. On tietysti todennäköistä, ettei pankinjohtaja suostu tällaiseen
lainaan, etenkin kun Matti ei kelpaa takaajaksikaan, mutta ajatellen perheen
tulevaisuutta, yhden päivän juhla saattaisi heidät melkoiseen ahdinkoon, kun ei
kukaan tiedä mitä rahareikiä vielä on tulossa!
Tästä
asiasta tuli kuukausien riita etukäteen, ja jälkikäteen Maija moitti asiasta
miestään vuosien ajan. Kelvoton mies esti vaimoaan juhlimasta tämän
ajattelemalla tavalla, niin että vain sukulaiset olivat paikalla! Kulut olivat
vain muutamia tuhansia markkoja ja lahjat peittivät ne melkein kokonaan!
Kerromme tämän osoittaaksemme, kuinka horjuva suhteellisuudentaju näillä
ihmisillä on. Mikään heidän omaa egoaan koskeva kulu ei heidän mielestään ole
liian suuri, ja heille on vaikeaa nähdä ero 30 000 mk juhlien ja mahdollisesti
5000 mk:lla toteutetun perhetilaisuuden välillä. Merkittävin on pettymys sen
suhteen, ettei kumppani tue asianomaisen ”vilpittömiä” pyrkimyksiä.
Ottakaamme
vielä esimerkiksi kirjojemme Jussi. Hän meni avioon Liisan kanssa tilanteessa,
jossa vaimo oli se, joka ensimmäisinä vuosina hankki perheeseen kaiken
tarvittavan. Jussi lh-persoonana omasi tyypillisen kyynärpäätaktiikan, jonka
avulla hän olisi kohoava ainakin alemmalle johtajatasolle. Lisäksi koska hän
sai huomiota paikkakunnan orkesterin pianistina, oli hän sitä mieltä, että
hänen karriäärinsä noususuhdanne vaati myöskin ulkonaisia merkkejä.
Eräänä
päivänä hän oli asioimassa Helsingissä, ja sattui alueelle missä oli
autoliikkeitä. Erään liikkeen ikkunassa oli huippuluokan urheiluauto, ilmeisestikin
Jaguaari. Sellaisesta hän oli haaveillut koko ikänsä! Sydän rinnassa ryskyen
hän meni sisälle autoliikkeeseen ja istuutui ohjaamoon. Istuin oli kuin valettu
hänen takapuoleensa ja selkäänsä, ja hän tunsi jo vauhdin hurman suonissaan,
sillä mittari näytti 300 km asti!
”Auto on
kuin luotu herraa varten”, kuului ystävällinen naisen ääni aivan vierestä.
”Teillä kävi todella hyvä tuuri, sillä tämä auto myydään todella edullisesti.
Se ehti käydä kesälaitumilla yhden kuukauden ajan, mutta ostaja ei pystynyt
hoitamaan maksuja. Kaikki on tarkastettu ja auto on täysin uuden veroinen. Millainen
auto teillä on antaa vaihdossa?”
Jussi koki yhden elämänsä
hurmioista. Näin kaunista naista hän ei koskaan ollut katsellut näin läheltä,
eikä istunut tällaisessa autossa. ”Meillä… eikun minulla on vuoden vanha Lada
Shhh… Shaamara.” Kieli Jussin suussa ei tahtonut totella. ”Mennäänpä
neuvottelemaan johtajan kanssa. Te teette nyt elämänne kaupat, sillä…” Jussi
nousi autosta niin yllättäen, että löi päänsä naisen poveen!
Voimme
varmaan kuvitella Liisan kauhun, kun näki Jussin kiillottavan heidän Samaraansa
ja kuuli ainutlaatuisesta mahdollisuudesta hankkia miehelle tämän karriääriä
vastaava ajoneuvo. Tämä tapahtui aikana, jolloin Jaguaarin hinnalla olisi kai
saanut suuren merenrantatalon tai kaksi pienempää maaseudulta!
Mies oli jo
varannut auton ja nyt tulisi kummankin mennä liikkeeseen täyttämään asiakirjat.
Miehen kaulasuonet ja silmät pullistuivat tämän yhä uudelleen ja uudelleen
hurmiossa kertoessa kokemuksestaan autoliikkeessä.
Tämän
tapahtumakokonaisuuden aikana Liisa sai ylleen hirvittävän määrän syyllisyyttä,
kun niin ainutlaatuinen tilaisuus lipui miehen käsistä. Liisa oli juuri
seitsemännellä kuukaudella ja hädin tuskin hän sai miehen vakuuttuneeksi siitä,
ettei ollut mitään mahdollisuutta sijoittaa sekä turvaistuinta että lastenrattaita
tuollaiseen urheiluautoon. Koska heillä ei olisi varaa pitää kahta autoa, olisi
viisainta jättää Jaguaari juuri nyt ostamatta!
Nämä kaksi esimerkkiämme antavat erinomaisen kuvan
monien lh-persoonien ajattelumaailmasta. He elävät usein hetken intuition
varassa, ajattelematta ollenkaan asian kokonaisuutta. Suuren omakotitalon
hinnan sijoittaminen urheiluautoon ei pelota näitä ihmisiä ollenkaan, etenkin
jos vuoden vanhasta Samarasta luvataan maksaa kaksinkertainen hinta vaihdossa!
Kun siis puhumme totuudesta näiden ihmisten kohdalla,
on se aivan erikoinen käsite. He eivät valehtele, vaan kertovat vain sen, mikä
heidän mielestään on totta. Mutta jos kuuntelemme toista osapuolta, kertoo hän
totuutena jotakin täysin vastakkaista, täysin uskottavasti, vakuuttavasti.
Mistä sitten on kysymys? Ketä meidän tulee uskoa? Kumpi on totuus? Mikä on
totuus?
Me tiedämme, että pienet lapset omistautuvat niin
leikeilleen, että puhuvat kokemistaan asioista totena. Nykyaikainen psykologia
käsittää, että nämä lasten kokemat asiat ovat heille täysin tosia, todellisia.
Kun he kertovat näkevänsä keijuja tai tonttuja tai enkeleitä, he todella
näkevät tai uskovat näkevänsä ne. Nykyään tiedetään, että heidän nuhtelemisensa
valheiden kertomisesta näiden asioiden yhteydessä on jopa kohtalokkaan vaarallista,
sillä he eivät todellisuudessa valehtele.
Me tiedämme tänään myöskin, että tietyissä mielen
sairauksissa ihmiset todella näkevät ja kokevat asioita, joita ulkopuoliset
eivät ollenkaan havainnoitse. He ovat jääneet kehityksessään jollekin varhaisemmalle
elämänsä asteelle, eli eivät todellisuudessa ole aikuisia aikuisen ruumiissa,
vaan vaihtelevan ikäisiä lapsia aikuisen ruumiissa. Mille ikävuodelle kukin on
jäänyt tietyssä kehityksessään, vaihtelee suurestikin.
Luonnehäiriöstä tiedetään loppujen lopuksi aika vähän,
mutta yleisesti uskotaan, että tällainen ihminen on jäänyt tunne-elämältään
teini-ikäiseksi tai jopa 8-10 vuotiaaksi. Ensimmäisen painoksen yhteydessä en
rohjennut mainita sitä, mikä nyt on tullut selvästi esiin monelta taholta. Moni
luonnehäiriöinen käyttäytyy usein jopa kolmevuotiaan tavalla!
Hänen sisimmässään on eräänlainen tyhjyys, mitä ei
lapsen mieli luonnostaan pysty täyttämään. Silti hän pyrkii elämään täyttä
elämää. Mutta sisimmässä oleva tyhjyys tulee täyttää jollakin. Koska hänellä ei
ole omaa minuuttaan, omaa aikuiselle ihmiselle ominaista persoonallisuutta,
turvautuu hän lapsenomaiseen luomisen kykyynsä. Aivan kuten lapset leikkivät
leikkejään, mielikuvituksen siivittämänä, niin nämä ihmiset luovat itselleen
elämää. Ja missä mielikuvitus ei riitä, siinä he turvautuvat ympäristöönsä,
ennen kaikkea siihen ihmiseen, joka on heitä lähinnä.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti