Pyrkiessämme ymmärtämään
sitä henkistä väkivaltaa ja tuhansien ihmisten pahoinvointia, joka päivä
päivältä enemmän astuu esiin maassamme, voimme tuskin lähestyä asiaa paremmin
kuin perehtymällä Martti Paloheimon kirjoittamaan kirjaan: ”Suomalaisen lapsuuden haavat”.
Hän ei juurikaan puhu psykopatiasta tai narsistisesta persoonallisuushäiriöstä,
mutta kirjoittaja omakohtaisesti näkee tuossa kirjassa laajan perustan sille
ongelmakentälle, jonka kanssa olemme juuri nyt tekemisissä.
Psykopatia ja narsismi juontavat juurensa menneisyyteen, ihmisen
lapsuuteen ja nuoruuteen. Kirjoittaja tämän hetkisessä valossa näkee geenien
vaikutuksen melko vähäiseksi tekijäksi. Suurin osa narsistisesta
persoonallisuushäiriöstä maassamme perustunee ensisijaisesti lapsuudenkokemuksiin
tai kokemusten puutteeseen. Tutkimustuloksia on suhteellisen vähän, eikä alue
ole kiinnostanut kovinkaan laajoja piirejä tutkittavien puutteen johdosta. Nyt
viiden vuoden aikana on entisestään vahvistunut käsitys, ettei kukaan vakavammin
narsistista persoonallisuushäiriötä sairastava edes käsitä olevansa sairas,
eikä siis hae apua tai huoli sitä.
Kun Martti Paloheimo
kirjoitti kirjaansa, syyllistyi hän virkakunnan mukaan ”suureen syntiin”
arvostellessaan sen aikaista psykologista ja psykiatrista hoitoa ja
hoitokäsitettä. Hän jäi hyvin suuressa määrin yksin tutkimustulostensa ja hoitonäkemystensä
kanssa. Hän oli sitä mieltä, että lasten sodanjälkeistä kohtelua ei haluttu
tuoda esiin aivan tarkoituksellisista syistä. Asia haluttiin unohtaa jonakin
hyvin epätoivottavana ja harmillisena.
Tämä kysymys askarrutti
häntä, samoin kuin meitä tänä päivänä askarruttaa vähintään yhtä suuressa
määrin se välinpitämättömyys, jonka koemme edustamallamme alueella. Totuutta ei
haluttaisi nähdä, mikä johtaa automaattisesti siihen, että siitä tiedetään
laajemmassa mittakaavassa aivan liian vähän. Aivan kuten aikanaan ja nytkin
lasten huono kohtelu on yleisempää kuin kukaan haluaa uskoa, aivan samalla
tavalla suhtaudutaan sen tuottamaan hedelmään: narsistiseen maailmankuvaan!
Ihminen on aina syyllistynyt
siihen kärsiviä ihmisiä kohtaan suunnattuun virheeseen, että epämiellyttävät
asiat mieluummin unohdetaan ja kohdistetaan keskustelu johonkin rinnakkais- tai
sivuilmiöön. Lasten huono kohtelu ei ole mikään menneisyyden ilmiö, vaan hyvin
kohtalokkaalla tavalla uusiutuva ja tuleville sukupolville periytyvä käsite.
Aikanaan sodanjälkeinen
sukupolvi sai siis kokea hyvin laajassa mittakaavassa jotakin sellaista, mikä
tänään mieluiten unohdettaisiin menneisyyteen kuuluvana asiana, koska se
helposti johtaa syytöksiin ja syyllisten etsimiseen. Tämä ei ole
kirjoittamisemme tarkoitus, vaan pyrimme löytämään kaikkia osapuolia
hyödyttäviä ja auttavia seikkoja, joiden perusteella voimme ymmärtää omaamme ja
läheistemme käsittämätöntä pahoinvointia.
Kun Myyrmäessä räjähti,
pidettiin itsestään selvänä, että suuri joukko tarvitsee välitöntä terapiaa,
mitä sitten järjestettiinkin. Sama pätee Jokelaan ja moniin muihin mittaviin,
ihmisiä järkyttäneisiin tapahtumiin. Mutta kuinka moni sodan kokenut, niin
rintamalla kuin kotonakin, sai terapiaa ja ymmärrystä? Isiä syytettiin pitkään
aseisiin tarttumisesta, leskien surua ei muistettu enää jonkin ajan kuluttua.
Tämän sukupolven valmius kasvattaa jälkeläisensä oikealla tavalla oli melko rajattu,
niin että automaattisesti vanhemman polven pahoinvointi tarkoituksetta siirtyi
nuoreen sukupolveen. Tietynlaiset kasvatusperiaatteet olivat vanhempien
tiedossa, mutta monenlaisten tuskien ahdistamissa mielissä todellisuus ja
tulevan sukupolven oikea ymmärtäminen jäi hyvin vähäisten henkisten voimien
varaan. Henkisesti ja ruumiillisestikin kovia kokenut sukupolvi siirsi tämän
perinnön jälkeläisilleen.
Lukemattomia lapsia
kuritettiin ja piiskattiin ilman mitään syytä vain kurissa kasvaminen mielessä.
Tämän johdosta lapset vammautuivat pysyvästi kokemansa vääryyden johdosta. Jos
lapsi ei ymmärrä kurituksensa perusteita, kokee hän väistämättä sen vääryydeksi
ja väkivallaksi. Täten näiden ihmisten mahdollisuudet toisenlaiseen ja parempaan
elämään riistettiin heiltä jo lapsena. Pitäneekö paikkaansa väite, että kaikki
on selvästi paremmin tänä päivänä? Eletäänkö yhä vielä eräänlaisessa
valheellisessa käsityksessä, joka perustuu perinteisiin psykiatrisiin
näkemyksiin, jotka aika on osoittanut virheellisiksi? Kirjoittaja katsoo tämän
epäilyksen aiheelliseksi pelkästään sen tosiasian perusteella, että suuri osa
apua hakevista ja yhdistyksellemme soittavista kertoo mielenterveyden
ammattilaisten suorastaan tuottaneen heille entistä enemmän tuskaa epäillessään
heidän kertomuksiaan ja syyllistäessään heitä.
Martti Paloheimo puhuu väärästä psykiatrian paradigmasta, millä hän
tarkoittaa tieteen puitteissa omaksuttuja, ei välttämättä oikeaksi todistettuja
olettamuksia, jotka ohjaavat tieteen kehitystä ja käytäntöä. Tämä psykologian
paradigma on vuosikymmenien ajan perustunut psykoanalyyttisten teorioiden
varaan. Viimeisimmät tutkimukset ovat entistä enemmän asettaneet perinteisiä
käsitteitä kyseenalaiseksi.
Aivan liian moni soittaja on
kertonut kokeneensa terapian tai ammattilaisen luona tapahtuneen vierailun
johtaneen entistä suurempaan ahdinkoon, koska hyvin suuressa määrin koko tapahtuma
on johdettu tietynlaisen manipulatiiviselta vaikuttavan ennakkoasenteen
perusteella. Tiedämme terapeuttisen ajan olevan kiven alla, ja siksi hyvin
lyhyessä ajassa tulisi tehdä johtopäätelmät potilaan tilasta ja ahdistusta
aiheuttavista tekijöistä. Tämä johtaa automaattisesti myös virheellisiin
päätelmiin, koska jokainen ihminen on kuin pieni maailmankaikkeus, jonka ymmärtämiseksi
tai määrittelemiseksi ei riitä muutama kiireinen tapaaminen.
Ei ole mahdotonta sekään,
että hoitava taho toteaa: ”En pääse perille ongelmasi luonteesta. Sopisiko
sinulle että annan diagnoosin: skitsofrenia?” Useimmat psykopaatin uhrit ovat
tavalla tai toisella saaneet otsaansa leiman: riippuvainen persoonallisuus,
koska ovat avoimesti kertoneet vuosikausia tai – kymmeniäkin jatkuneesta
piinastansa. Näin kauan ahdistavaan tilanteeseen antautuneen siis täytyy
ammattilaisen mielestä olla läheisriippuvainen, eli riippuvainen
persoonallisuus! Tällaisen diagnoosin antaminen kertoo hyvin äänekkäällä
tavalla siitä, ettei hoitava taho todellakaan ole pohjaan asti selvillä niistä
tekijöistä, mitkä vallitsevat tällaisissa yhteisöissä tai perheissä. Kysymys ei
varmastikaan ole niin paljon läheisriippuvaisuudesta kuin uudenlaisesta
Tukholman syndroomasta, missä pakottavassa tilanteessa oleva uhri jo
alitajuisestikin ajautuu toimimaan terrorisoivan puolen hyväksi.
Jokin panttivankitilanne
jatkuu harvemmin paria vuorokautta pidempään, kun taas kodeissa ja yhteisöissä
tämä tuhoisa tapahtuma kestää vuosia ja vuosikymmeniä, joiden aikana uhrikin
omalla tavallaan sairastuu – itsestään riippumattomista seikoista johtuen.
Useat isät ja äidit pysyvät
ahdistavassa tilanteessaan nimenomaan lasten tähden, käsittäen näiden jäämisen
kiusaajan vaikutuspiiriin tuhoisaksi. Juuri tästä syystä Martti Paloheimon
kirjan viesti on meille nyt niin tärkeä, koska lasten kärsimys näissä
tilanteissa on kaikkein satuttavin ja seurausrikkain!
Yhä vielä tuntuu useille
ammattilaisille olevan mahdotonta uskoa, että isä, tai ennen kaikkea äiti,
voisi toimia tuhoavasti omaa lastaan kohtaan. Tämä nähdään mahdolliseksi
alkoholin ja huumausaineiden kuvioissa mukana ollessa, mutta että aivan
tavallisissa, normaalina pidetyissä perheissä tapahtuisi henkistä, saati sitten
ruumiillista väkivaltaa, on jo monelle käsittämätön herjaus vanhempia kohtaan,
siitä esimerkkinä yksi viimeisimmistä puheluista.
Ihminen ilman alkoholia ja
huumeitakin on luomakunnassa poikkeuksellinen laji, joka aivan tarkoituksella,
tietoisesti, nauttien, voi pahoinpidellä omia lapsiaan. Asian paljastuessa se
kiistetään ehdottomasti jonakin mahdottomana. Hyvä esimerkki aivan
uskomattomalle käytökselle on joitakin vuosia sitten televisiossa esitetty dokumentti
ns. ”Münchausenin syndroomasta toisen kautta”, mikä kertoi vanhemmista, jotka
vuosikausia ja lukemattomia kertoja vaurioittivat lastaan viedäkseen hänet
sitten hoitoon, saadakseen itse huomiota
ja sääliä! Vaikka näille ihmisille tarkkailunauhoilta näytettiin, mitä he
itse todistettavasti tekivät, kielsivät he siitä huolimatta tekonsa mitä
jyrkimmin.
Aivan samanlainen
asennoituminen on narsistisen persoonallisuushäiriön aiheuttamiin ongelmiin,
niin uhrien kuin hämmästyksestä mykistyvien auttajienkin suhteen. Suorastaan
puuttuu halukkuus uskoa jonkin tällaisen olemassaolokin. Tämä entisestään lisää
ahdistuneen ihmisen tuskaa.
Yhdistykseemme yhteyttä
ottaneista selvästi ainakin 90 % on naisia. Saattaa mennä kuukausia ilman että
yksikään mies soittaa. Nyt jouluajan tuntumassa soitti sitten suuri määrä
miehiä. Tämä osoittaa sen, että miehiin pätee vieläkin jo vuosikymmeniä vanha
sutkaus: ”Suomalaiselle miehelle pitäisi maksaa siitä, että hän menee
vastaanotolle!” Mies on monistakin syistä johtuen hitaampi hakemaan apua, ja
siksi yksi vaihtoehto on pullon kallistaminen tai jollakin muulla tavoin
todellisuutta pakeneminen.
Mielenterveyshoidon tarve
maassamme on jo esiin ottamastamme syystä johtuen pohjaton. Todellisuus tarpeen
ja sen tyydyttämisen välillä on sydäntä särkevän surullinen. Suora lainaus
kirjasta sivulta 14 koskien suomalaista luonnetta: ”Heidät tiedetään toisaalta
hieman alemmuudentuntoisiksi, he tiirailevat metsän puiden varjosta ympärillä
Suuressa Maailmassa pyörivää elämää, jossa he tuntevat itsensä hieman epävarmoiksi…
Se.. on sairas heimo, jolla on maailman ehkä
korkeimmat itsemurhaluvut, jonka miesten enemmistö on joka viikonloppu
tolkuttomassa humalassa, jonka joukossa kaikkia tunteiden ilmaisuja pidetään
häpeällisinä ja jonka tarve erilaisiin mielenterveyspalveluihin on jo nuoresta
lähtien pohjaton. Sen kansallisase on puukko ja sitä myös käytetään.
Kukaan ei tarkoin tiedä
tämän sairaan kansanosan suhteellista määrää. Kukaan ei ole aivan tarkoin
selvillä kumpaan hän itse kuuluu. Raja on äärimmäisen epäselvä, makuasia. Siitä
olen kuitenkin vakuuttunut, että huonosti voivia on paljon enemmän kuin yleensä
on luultu. Kysymys on siis tosiasiassa kohtalokkaasta kansallisesta
murhenäytelmästä, jonka olemassaolosta on tähän mennessä lähes täysin vaiettu.
En tarkoita sitä, etteikö sitä toki olisi tunnettu. Murhenäytelmällä ei ole
ollut vielä varsinaista nimeä. Juha Siltala on sanonut sitä suomalaiseksi
ahdistukseksi. Psykiatrina olen rohjennut antaa sille psykiatrisen nimityksen.
Sanon sitä suomalaiseksi kotivammaisuudeksi.”
”Ihmeparantuminen”
”Oli kesä 1939, olin
26-vuotias, tiesin, että haluan psykiatriksi. Olin amanuenssina Lapinlahden
sairaalassa. Sinne tuotiin kerran paareilla makaava, täydessä sekavuustilassa
oleva nuorehko mies. Tiedettiin papereista, että hän oli ollut tuossa tilassa
jo pitkään. Hän oli ulissut kuin eläin jo pian kolmatta vuorokautta. Sitä hän
teki nytkin, taukoamatta. Hän ei reagoinut ympäristöönsä millään tavalla eikä
vastannut mihinkään puhutteluyrityksiin, vaan jatkoi uikutustaan. Emme
tienneet, mitä olisimme voineet tehdä.
Silloin – jostakin oudosta päähänpistosta – tein
jotain hyvin epäsovinnaista: menin aivan hänen vierelleen, silitin hiljaa hänen
otsaansa ja sanoin hellällä äänellä: ”Poikani, onko sinun pääsi kipeä?”
Sanojeni vaikutus oli
yllättävä, ihmeenomainen. Uikutus vaikeni kuin veitsellä leikaten, mies nousi
istumaan ja katseli ympärilleen ihmeissään. Hän oli ”parantunut!”. Aikaa oli
kulunut kymmenen sekuntia.
En ole koskaan unohtanut
tätä kokemusta. ”Ihmeparannus”! se muutti kokonaan aikaisemman näkemykseni sekä
psykiatrian että psykiatrin tehtävästä – ja oikeastaan koko minun elämäni
suunnan. Lyhyesti, ymmärsin mitä piti tehdä: on oltava ihminen ihmiselle!
Myöhemmin, ollessani erikoistumassa samassa sairaalassa, olin kuulemma
opettanut nuoremmille: ”Muistakaa, että potilaat ovat edelleen ihmisiä, vaikka
ovatkin sairaita.”
Edelliseen hyvinkin
syvällisesti liittyvä toinen kansallinen murhenäytelmä on vähäinen ja aivan
liian pintapuolinen näkemys narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Puhutaan
asioista, tapahtumista, oireista, mutta ei ihmisistä. Siitä huolimatta ettei
asiasta ole laajamittaista tutkimustulosta ja varmistettuja tietoja,
suhtaudutaan apua hakeviin perinteisten, opittujen olettamusten ja kirjaoppien
perustalta. Ihmiset hakevat apua, mutta heitä itseään aletaan tutkia ja
etsitään ongelman syitä heistä, olematta todellisuudessa valmiita kuulemaan ja
uskomaan, mitä he meille kertovat. Millaisia ihmisiä ja auttajia todella
olemme, jos emme pysty eläytymään heidän tilanteeseensa ja tuntemaan heidän
kanssaan! Narsistisen persoonallisuushäiriön uhri on hyvin suuressa määrin kuin
Martti Paloheimon kuvaama täydessä sekavuustilassa oleva mies. Hän ei ole
todellisuudessa sekava tuon miehen tavoin, mutta hänet on ajanut tähän tilanteeseen
toinen ihminen tai ihmisryhmä. Hän heittelehtii sinne tänne, epätoivoisena,
onnettomana, usein totaalisen avuttomana. Hän piehtaroi itsesyytöksissä,
häpeässä, sielullisissa ja mahdollisesti jo kehollisissakin kivuissa. Häntä on
syyllistetty vuosikausia ja – kymmeniäkin, häntä ei ole uskottu ja kuunneltu.
Nyt ainoa ratkaisu hänen ongelmiinsa on empaattinen, oikeanlaisen intuition
saava lähimmäinen, joka tulee tarpeeksi lähelle osoittaakseen rakkaudellisella
eleellä ja empaattisilla sanoilla ymmärtävänsä tilanteen. Näin on luotu
mahdollisuus ”ihmeparantumiselle”.
Useampikin soittaja on
tuonut julki ajatuksen, että auttaja on hämmentynyt kuulemistaan, mielestään
aivan uskomattomista asioista. Tilanne on haluttu ohittaa vaihtamalla
puheenaihetta, mikä on johtanut selvään ohjeeseemme: sinun ei kannata käydä terapiassa tai keskusteluissa, joissa sinua ei
todella uskota ja kuunnella. Nämä mielenterveyskäynnit ovat olleet monille
entistä suurempaan ahdinkoon johtavia.
Lapsena nujerrettu ihminen
kantaa tätä järkyttävää taakkaa mahdollisesti elämänsä loppuun asti, ellei
aivan suoranaista ihmettä tapahdu. Tällainen ihminen ikään kuin antaa perintönä
oman kärsimyksensä seuraavalle sukupolvelle, ilman että kukaan sitä todella
panisi merkille.
Meidän tulee nyt nähdä
kuinka tärkeää on asettautumisemme autettavamme asemaan, mahdollisista
epäilyksistämmekin huolimatta. Jos joku valehtelee meille, on se hänen asiansa
ja häpeänsä – myös tappionsakin. Kirjoittaja tuskin enää kuulee jotakin
sellaista, mikä olisi vaikea uskoa, sillä satojen ihmisten kertomukset ovat
niin yhteneväisiä ja samat elementit sisältäviä, että usein jo viiden minuutin
keskustelun jälkeen on melko selvää onko soittaja todella tekemisissä
narsistisen persoonallisuushäiriön kanssa vaiko vain narsistisen persoonan
kanssa.
Ongelmakenttä kattaa kaikki
alueet mutta ei vähiten hengellistä piiriä. Tietynlaiset uskonnolliset
ääriliikkeet, jotka eivät ole rajattavissa jonkin nimikkeen alle, ovat
tuottaneet ja tuottavat uskomattoman laajaa pahoinvointia ihmisten keskuudessa.
Aikanaan pietistinen näkemys sai sellaisen vallan, että kirjoittajakin koki
melkoista hengellistä ja henkistä ahdistusta sen johdosta. Julistuksen luoma
syyllisyys ja häpeä olivat suorastaan musertavana kuulijoiden yllä.
Ahdistava ilmapiiri ei siis
rajaudu mihinkään yksittäiseen suuntaukseen, vaan voimme varauksetta sanoa,
että tällä hetkellä jokaisen uskonnollisen suunnan keskellä on suuri määrä
ahdistuneita, syyllisyydentunteen kanssa kamppailevia ihmisiä, jotka tuntevat
yllensä lastatun sellaisen kuorman, jota eivät kykene kantamaan. Kelvatakseen
kuitenkin edes jollekin ryhmälle tai yhteisölle, purevat he hammasta yhteen ja
pinnistelevät ikeensä alla hymy suupielissä.
Tästä perisuomalaisesta
ahdistuksesta on pyritty vaikenemaan kautta sukupolvien, ja siksi lukemattomat
ihmiset kuvittelevat olevansa ainoita siitä kärsiviä. Asian korjaaminen ei
olisi mikään aivan tavaton asia – tarvittaisiin vain asian myöntäminen ja
palaaminen entisten aikojen yhteisöllisyyteen, joka suo ihmiselle
mahdollisuuden johonkin kuulumiseen ja jostakin osana olemiseen. Nyt kaikkien
ihmismassojen keskuudessa kulkee suuri määrä yksinäisiä ihmisiä, narsistisen
ajattelun lisääntyessä räjähdysmäisesti. Tämä kaikki on todellista tragediaa,
koska ihmisten mieli alkaa järkkyä!
Narsistinen ajattelu on
yhteiskunnan ja yhteisön kannalta suoranaista myrkkyä, ja sen tuhoisa vaikutus
on ollut nähtävissä jo vuosikymmenien ajan, mutta siitä ei ole haluttu välittää
– mistä ei puhuta, sitä ei ole olemassakaan!
Mitä kirjoittaja ei koskaan
ole nähnyt toisen tekevän, sen tekee Martti Paloheimo tässäkin kirjassaan. Hän
luettelee meille joukon ihmisen perusoikeuksia, jotka ovat edellytykset
oikeanlaiselle henkiselle ja kehollisellekin kasvulle. Samalla hän varmaankaan
sitä ajattelematta kertoo kaiken sen, mikä on riistetty jokaiselta narsistisen
persoonallisuushäiriöisen uhrilta.
1. Oikeus olla olemassa
2. Oikeus olla oma itsensä
3. Oikeus saada hellyyttä
4. Oikeus kasvamiseen
5. Oikeus kokea, että välitetään
6. Oikeus itsensä
ilmaisemiseen
7. Oikeus kasvatukseen
Kuka on viimeisten
vuosikymmenien aikana puhunut ihmisten oikeuksista? Kuka ymmärtää, että
jokaisen ihmisen perustarpeet itse asiassa ovat samalla hänen oikeuksiansa,
joiden kiistäminen selvästikin johtaa erilaisiin mielenterveydellisiinkin
ongelmiin? Kirjoittaja pitää yhtenä, edellisiinkin tukeutuvana perusoikeutena,
ihmisen koskemattomuutta. Se merkitsee tietynlaista, usein hyvinkin näkymätöntä
rajanvetoa.
Kirjoitan tästä ihmisen
omasta paikasta ja hänen rajoistaan kirjassani ”Matilda – vanhus lasipurkissa”:
Ihmisen paikka
”Ihminen,
kehittyäkseen oikealla tavalla, voidakseen elää ihmisarvoista elämää, tarvitsee
tunteen omasta sijastansa, paikastansa. Tuo paikka koskee niin kehoa kuin
henkeäkin. Se ei ole sidottu johonkin yhteen paikkakuntaan tai määrättyyn
tilaan. Se ikään kuin kulkee ihmisen mukana, ensisijaisesti henkisenä tilana,
jonkinlaisena piirinä, minkä sisälle toisella henkilöllä ei ole asiaa, ei
ainakaan kutsumatta. Itse koen tämän asian hyvin elävänä, koska olen matkustanut
niin paljon, lähes puolet elämästäni. Tuo tila kulkee mukanani, kodin
ulkopuolella hyvin pienenä, rajattuna, koska kohtaan kadulla ja julkisissa
tiloissa lukemattomia ihmisiä, joilla on oma tilansa. En pidä siitä että joku
tönäisee minua, poikkeuksena tietysti joku erittäin viehättävä nainen, jolla jo
alitajuisesti on lupa loukata ilmatilaani. Jos joku miehenpuoli tulee liian
lähelle, tuntee osa minua jo tulleensa loukatuksi. Sovittaessani liikkeessä
vaatteita suljen verhon tai sovituskopin oven huolellisesti, samoin käymälän
oven. Tuolloin seinät ohuudesta riippumatta rajaavat sen hetkisen tilani.
Hotellihuoneessa avaruuteni on jo aivan toisenlainen, ja pienikin matkalaukku
tuttuine tavaroineen tuo kodinomaista tunnetta aivan vieraassa maassa,
kymmenenkin tuhannen kilometrin päässä. Oikeastaan juuri noin kaukana pienikin
oma esine merkitsee jotakin sellaista, mitä kotimaassa ei edes pane merkille.
Tässä ei ole
kysymys materian rakastamisesta. Esineet ovat katoavaisia ja vaihtuvaisia,
mutta tietty määrä niistä, oikeassa suhteessa, on suoranainen elinehto
ihmiselle. Suuri määrä tavaraa tuottaa jopa ahdistusta, mutta ympärillämme on
paljon sellaista, mikä nimenomaan tukee persoonallisuuttamme, olemustamme juuri
sellaisena kuin olemme. Askeettiko olisi jotakin ihailtavaa? Omalla tavallaan!
Hänellä ei ole kai yhtään rakasta esinettä, ei edes mitään varastamisen
arvoista. Mutta useimmiten ei hänessä itsessäänkään ole mitään luokseen vetävää.
Eli hän saa elää elämäänsä omassa rauhassaan, askeettisuudessaan,
eristäytyneisyydessään. Useimmille meistä se ei ole ihmisarvoista elämää, eikä
tarvitsekaan olla. Silti emme tuomitse sitä. Mutta se ei sovi meille, koska se
on vierasta persoonallisuudellemme.
Oma paikka,
oma tila, on elinehto jokaiselle normaalille ihmiselle. Sen puuttuminen, sen kadottaminen,
sen ryöstäminen, loukkaaminen, merkitsee automaattisesti enemmän tai vähemmän
suuria henkisiä ongelmia, riippuen ihmisestä, hänen persoonallisuutensa ja
olemuksensa rakenteesta. Mikä vahvistaa ja juurruttaa toista, saattaa tuhota
toisen aivan käsittämättömällä tavalla. Siksi meidän tulee olla varovaisia
elämässämme, sanoissamme, eleissämme, sormella osoittamisessamme. Parasta on
pitää kätensä vaikka taskussa, jos luonteemme on heikko tällä alueella.
Ihmisen oma
tila ja paikka ovat siis aivan elinehto normaalille persoonallisuuden kehitykselle.
Tarkoitamme ihmisyyttä, joka vastaa luonnonmukaista tilaa. Olemme ikävä kyllä
saapuneet aikakauteen, jossa ei oikeastaan mikään yleisesti ottaen ole
normaalia, entisenlaista. Asiat sinänsä eivät ole muuttuneet, ainoastaan
käsityksemme niistä ja asenteemme niitä kohtaan.
Meille tutut
ja rakkaat esineet eivät ole vain irrallisia kappaleita, vaan ne luovat
tietynlaisen kokonaisuuden. Ne auttavat määrittelemään tuota niin elintärkeää
tilaamme, olemustamme, persoonallisuuttamme. Joku saattaa pitää kirjoittamaamme
haihatteluna, mutta itse olemme maailmastamme tällaisen luoneet! Askeetti luo
oman elämänsä ja persoonallisuutensa, mutta hänen henkinen saavutuksensa vastaa
ikävä kyllä aika suuressa määrin hänen ulkonaisia tekijöitänsä. Hänen tuttava-
tai ystäväpiirinsä automaattisesti muodostuu hyvin rajoitetuksi ja kuivaksi.
Aivan kuten
Matilda esitteli hattujaan osastollaan, muuta kun ei ole, aivan samoin järjestetään
jopa kutsutilaisuuksia uuden kodin, auton tai veneen johdosta. Köyhempi kansa
kutsuu vieraita yksinomaan jonkin uuden ostoksen innoittamana. Toiselle
ihmiselle sillä ei saata olla suurtakaan merkitystä, mutta tässä mielessä
esineet auttavat meitä ihmiskontaktien luomisessa. Lahjaksi saadut esineet
luonnostaan muistuttavat meitä lahjan antajasta, joskus jopa syvään
liikutukseen asti. Juuri tästä syystä olevaisuutemme tämän maan päällä perustuu
niin monenlaisiin henkisiin ja materiaalisiin tekijöihin.
Sairaalassa
pidemmän ajan maattuaan itse kukin saapuu kiitollisena kotiin, ja useampikin
aivan automaattisesti menee jonkin päivittäisin käytössä olevan esineen luokse
ja sivelee sitä kädellään tai kytkee päälle mielimusiikkinsa. Tämä on
luonnollista aivan terveellekin ihmiselle, saati sitten sairauden tai murheen
murtamalle ihmiselle. Ihmisen ei todellakaan tarvitse olla mammonaa rakastava,
vaan normaaliin ihmiselämään on aina kuulunut tietty ja henkilökohtainen määrä
ulkoisiakin tekijöitä, jotka vaikuttavat mielialaamme. Niin, mielialaamme!
Tuntuu uskomattomalta kuinka totaalisesti mielenterveyden ammattilaiset ovat
kadottaneet kosketuksen tähän puoleen asiassa nimenomaan vanhusten kohdalla!
Vai ovatko nämä ihmiset sittenkään todellisuudessa ammattilaisia, koska ei
juuri kukaan ole todella äänekkäästi ärähtänyt tämän epäkohdan suhteen!
Emme halua
puuttua kovin radikaaleihin epäkohtiin, mutta välillä on mieleen tullut joissakin
eristyneissä maissa käytössä oleva rangaistusmuoto. Usein on kirjoitettu ja puhuttu
medioissa maista, joissa toisinajattelevien mieli halutaan murtaa sulkemalla
heidät erilaisiin sairaaloihin. Mieleltään terveet ihmiset joutuvat
oleskelemaan sairaalavaatteissa ilman mitään henkilökohtaisia esineitä ja
mahdollisesti suorittamaan tarpeensa makuusaleissa tai ovettomissa wc-kopeissa.
Mielenterveyden ammattilaiset noissa maissa ovat siis todenneet tällaisen
murtavan ihmismielen! Eikö sama tapahtuisi muissakin maissa, vastaavissa olosuhteissa?”
Perheissä, joissa toinen
vanhemmista on persoonallisuushäiriöinen, ei aivan käytännössä kunnioiteta
edellä mainittuja oikeuksia, tiloja ja rajoja. Kun sitten tilanne ajautuu niin
pitkälle, että kiusattu ihminen joutuu etääntymään kestämättömästä tilanteesta,
kohtaamme mitä järkyttävimpiä ongelmia ennen kaikkea lasten huoltajuuteen
liittyen. Itse asiassa maamme lainsäädäntö ei näytä tukevan juuri ollenkaan
irtautuvaa vanhempaa, koska hän jo niin kärsineenä osoittaa piirteitä, jotka
ammattilainen tulkitsee kyvyttömyydeksi pitää huolta lapsista – kun taas
ongelmien lähde esiintyy voimissaan mitä vahvimpana ja terveimpänä henkilönä.
Usein lapset määrätään tälle
ongelmien lähteelle, niin että jo henkisistä ongelmista kärsivät pienokaiset
jätetään suorastaan heitteille, niin että heidän mielenterveytensä joutuu
todella koetteille siinä määrin, että isovanhemmat joutuvat toteamaan näiden
olevan täysin sekoamassa.
Paloheimo toteaa olevan
suuren määrän perhe-elämää koskevia totunnaisia ajatuksia, joita ei missään
määrin ole osoitettu paikkansa pitäviksi. Ei ole suoritettu mitään tutkimuksia,
vaan kaikki perustuu hyväuskoisuuteen ja luuloihin ja arveluihin siitä miten
vanhemmat normaalisti käyttäytyvät. Kaikki tällaiset ennakkoasenteet ja
olettamukset ovat suurin este todellisuuden näkemiselle. Totuus kulkee todellakin
takaperin, niin kuin Pyhä Kirja kertoo.
Lukuisat keskustelut
kärsivien ihmisten kanssa osoittavat sen, ettemme elä oikeusvaltiossa siinä
määrin kuin mitä yleisesti oletetaan. Elämä ei todellakaan ole reilua, se on
paljon raadollisempaa kuin mitä kukaan meistä haluaisi myöntää. Narsistinen
persoonallisuushäiriö perustuu mitä suurimmassa määrin tietynlaiseen
elämänvalheeseen, joka valtaa omalla ja sairaalla, uskomattomalla tavalla, koko
narsistin vaikutuspiirin. Ainoa tie johonkin parempaan perustuu tästä johtuen
totuuden näkemiseen ja hyväksymiseen. Mutta niin kauan kuin psykiatria ei aivan
käytännössä halua nähdä tätä valheellisuutta ja petosta, jatkuu lukemattomien
ihmisten ahdistus entisenlaisena.
Lainaus Martti Paloheimolta
(sivu 30) ”En voi lakata ihmettelemästä sitä, että suurimmassa osassa
psykiatrista tutkimusta on voitu vuosikymmenet pitää noita olettamuksia
luonnollisina väitteinä, sellaisina, joiden yleispätevyyttä ei edes ole
kannattanut pohtia. Ajatusta ei ole koskaan suoraan sanottu eikä käsitettä
”hyväuskoiset olettamukset” ole missään edes mainittu, puhumattakaan, että
niiden valheellisuudesta olisi varoitettu. Vaikeneminen on tavallaan ollut
tässä myöntämisen merkki. On siis sen enempää kyselemättä pidetty itsestään
selvänä, että kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan, jokaista yhtä paljon, ja
että he kohtelevat näitä hyvin, vaikkapa – se on ollut pakko myöntää – joskus
ehkä tarpeettoman karusti.
Näin ajateltaessa on karmea
totuus jäänyt pimentoon. Valhe on peittynyt yhä syvemmälle. Psykiatristen
oppikirjojen kirjoittajat ovat hyvällä omallatunnolla voineet jatkaa ihmisen
psyykkistä sairastumista koskevien teorioittensa kehittelyä kiinnittämättä
tähän seikkaan sen enempää huomiota. Kotivammaisuuden mahdollisuutta eli sitä,
että arvaamattoman suuri osa vanhempia kohtelee lapsiaan karkean
rakkaudettomasti ja että lapset saavat sen seurauksena psyykkisiä vammoja jo
hyvin varhain, ei itse perustutkimuksessa ole tarvinnut edes ajatella. Ja
kuitenkin tuo näkökohta on niin merkittävä, että se olisi pitänyt heti alun
alkaen, sekä tutkimuksissa että niiden perusteella tehdyissä johtopäätöksissä,
ottaa huomioon.”
”Psykiatrian paradigmassa on siis tosiaan ollut
merkittävä virhe, tietynlainen aukko.” (sivu 32)
Narsistinen henkilö on hyvin
laajasti kykenemätön osoittamaan rakkautta toista ihmistä kohtaan. Ulkopuoliset
saavat helposti sellaisen käsityksen, että lapsilla menee todella hyvin
tällaisissa perheissä, koska ulospäin annettu kuva on niin voimallisesti
positiivinen. Kysymys on kuitenkin hyvin syvällisestä teatraalisuudesta, jota
tämän ajan ihminen on melko kykenemätön näkemään vääristyneen kuvan tähden.
Lapsen psyykeen on ankkuroituneena tietynlainen oikeudellisuuden taju, joka
katoaa vasta ankarien pettymysten jälkeen. Kohtuuton ja perusteeton kuritus ja
rangaistus saattavat lapsen mielen järkkymään ja kadottamaan todellisuuden
tajun.
Narsistinen persoona
useimmiten käyttää lapsia eräänlaisena itsensä jatkeena, projisoiden näihin
kaiken sellaisen mitä hän itse ei rohkene tai kehtaa tehdä. Hän saattaa aivan
mielettömyyksiin asti käyttää lapsia välikappaleena puolisoaan vastaan. Tämä
merkitsee lapselle rajattomuutta ja samalla turvattomuuden tunnetta. Isä tai
äiti ei olekaan vahvempi, luotettavampi, johon voisi turvata. Käytännössä
lapsesta tuleekin vahvempi osapuoli ilman siihen tarvittavaa varustusta.
Hänestä kehittyy kiusaajan kaltainen persoonallisuus, tai sitten hän jossakin
vaiheessa suorastaan romahtaa henkisesti. Hän kokee itsensä hylätyksi ja
merkityksettömäksi henkilöksi. Rakkauden puute saa ihmisen sairastumaan,
luopumaan elämästä.
Martti Paloheimo sivu 34: ”Väitän,
että suurin osa psyykkisistä sairaustiloista saattaa loppujen lopuksi olla
yhden ja saman onnettomuuden, eli varhain aiheutetun, osittain unohdetun
kotiväkivallan kirjavaa satoa! Tulkitsemalla psyykkiset häiriötilat
”sairauksiksi”, mitä ne eivät fenomenologisesti ole, on jo astuttu ensimmäinen
askel väärällä tiellä. Tästä merkillisestä tiedon salaamisesta ja totuuden
väistämisestä olen käyttänyt sanontaa länsimaisen psykiatrian suuri valhe. Se
vääristää ja samalla lamauttaa mielenterveyden hyväksi tehtävää työtä laidasta
laitaan.”
Onko tämä valheellisuus
jatkuva ihmiskunnan loppuun asti? Miksi viiden vuoden työn jälkeen vieläkin
suurin osa yhteyttä ottaneista kertoo ammattilaisten pään puisteluista ja
käsien pyörittämisestä neuvottomana? Ei haluta uskoa isien ja äitien
harjoittavan henkistä väkivaltaa toisiaan ja lapsiaan kohtaan!
Tarvitsisimme todellakin
vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka rohkeasti kertovat totuuden. Vaikka
henkistä väkivaltaa itse kokeneet ovat todellisuudessa parhaimpia
asiantuntijoita, ei heitä kuunnella tarvittavassa määrin. Esim. joudumme
neuvomaan yhteyttä ottavia kertomaan vain kokemastaan, mutta varomaan sanomasta
vakuuttuneisuuttaan siitä, että ovat luonnehäiriöisyyden uhreja, eli että
kumppanilla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Tätä tietämystä ei uskota
voivan olla tavallisella kansalaisella edes vuosikymmenisestä kokemuksesta
huolimatta!
”Psykiatrian perustana
olevaksi ihmiskuvaksi olisi pitänyt ottaa alun alkaen kuva jo varhaisessa
lapsuudessa perusteellisesti runnellusta ihmisestä. Mutta ehkä silloin olisi
järkevän ja ymmärtävän systematiikan luominen käytössä oleviin oppikirjoihin
käynyt ylivoimaisen vaikeaksi.” (Sivu 36)
Itse suhtauduin vuosia sitten
hyvin varauksellisesti väittämään, että lapsi jo kohdussa voisi kokea äitinsä
tuntemukset itseään kohtaan. Tänään ei ole epäilyksen häivääkään tämän asian
suhteen.
Kaikkien tuntema Erik Ewalds
kertoo äidistä, joka suorastaan vihasi kohdussaan olevaa lasta. Tämä syntyi
sitten kauhistuttavan näköisenä, rupisena ja hyvin huonokuntoisena.
Muistaakseni tämä sitten kuoli jonkin ajan kuluttua. Hiljattain soittanut
sairaanhoitaja kertoi siitä, kuinka ahdistava suhde oli aiheuttanut hänellä
pahan ihottuman.
Ihmisen viestinnästä vain
alle kymmenen prosenttia perustuu sanoihin. Kaikki muu on kehon kieltä,
ilmeitä, asenteita, suhtautumista toiseen. Narsistisen persoonallisuushäiriön
yksi perustavaa laatua oleva seikka perustuu siihen, että sanat ja elämä ovat
totaalisessa ristiriidassa keskenään. Pelkät sanat eivät siis todellisuudessa
merkitse mitään, jos muu ilmaisu puhuu vastakkaista. Varhaislapsuudesta
periytyvä vaisto säilyy ihmisessä loppuun asti, ellei sitten tapahdu jotakin
todella järisyttävää. Siksi kaikki tunteemme ja asenteemme aivan luonnonlain
mukaisesti välittyvät itsestämme, haluamme tai tarkoitamme sitä tai emme. Lapsi
vaistoaa vanhempiensa asenteen ja tietää ainakin alitajunnassaan, välitetäänkö
hänestä todella vai ei. Hän ei niinkään kuuntele sanoja, vaan sitä tapaa miten
ne hänelle sanotaan. Hän vaistoaa sellaistakin, mitä ei ole tarkoitettu hänen
tietoisuuteensa. Tietämys tästä asiasta on hälyttävässä määrin kadonnut tämän
hetken vanhemmilta.
Paloheimon mukaan on
muokattu maaperä, jossa kasvaa murheellisia kukkia. Tämä koskee sekä
kasvattajia että kasvatettavia. Samasta maaperästä nousevat sekä kiusaajat että
kiusatut.
Miten ylipäätään sellaisessa
määrin ihmetellään ennen kaikkea iltapäivälehdistössä, miksi joku niin
hyvämaineinen henkilö tappaa perheensä tai puolisonsa. Kaikki on näyttänyt niin
normaalilta ja tavalliselta, mutta yhtäkkiä joku tekee jotakin aivan
odottamatonta. Ei nähdä sitä, että vene on jo lähes reunojaan myöten täynnä
vettä, ja sitten hyvin mitätön heilahdus päästää vedet laidan yli.
Ihminen ei noin vain tee
itsemurhaa tai tapa toista ihmistä. Tarvitaan melkoinen määrä turvattomuutta,
alemmuudentunnetta, elämän tarkoituksettomuutta. Kaikki ikävä olisi
estettävissä loppujen lopuksi hyvin vähäisellä empaattisuudella ja
välittämisellä.
Länsimaisen psykiatrian
suuri valhe on Paloheimon mielestä niin laaja ilmiö, ettei siitä voi syyttää
mitään yksittäisiä piirejä. Kirjoittajan kokemuksen perusteella pahoinvointi on
kirkollisissa piireissä vähintään yhtä voimallista kuin missä muualla tahansa.
Kissoja on kerätty pyhättöjen mattojen alle niin monen vuosikymmenen ajan, että
ollaan suorastaan totuttu niiden vihaiseen mouruamiseen. Nyt tarvitaan vain
kansalaisrohkeutta näiden kissojen pöydälle nostamiseen, ennen kuin on liian
myöhäistä. Tavallaan ollaan jo ylitetty tietynlainen raja, mutta me emme
pyrikään enää muuttamaan koko maailmaa, vaan luomaan vaikka kuinkakin pieniä
keitaita niitä varten, jotka ovat valmiina ottamaan apumme vastaan.
Leikkaus onnistui hyvin,
mutta potilas kuoli. Olin aikanaan mukana oikeuskanslerille osoitetun
tutkimuspyynnön laatimisessa. Valituksemme koski Heinolan kaupungin
vanhushuoltoa. Oikeuskanslerin kannan mukaan kaupunki täytti minimivaatimukset,
niin ettei hän voinut puuttua asiaan, koska lakia ei oltu rikottu. Pian tämän
jälkeen Stakes suoritti tutkimuksen todeten, että Heinolan kaupunki kuuluu 44
Suomen kuntaan, joissa vanhustenhoito on ensiluokkaista. Tutkimus ei kuitenkaan koskenut hoidon laatua tai määrää, vaan rakennetta!
Mikä voisi olla sen
kuvaavampaa kaikelle mielenterveysalallekin! Tiedostetaan erilaiset sairaudet
ja ongelmat, mutta niitä käsitellään vain jonkinlaisina ”tapauksina”, eettisinä
tekijöinä, mutta unohdetaan että meidän tulisi puhua potilaista, ihmisistä!
Ihminen on kokonaisuus, josta ei voida erotella henkeä ja sielua ja kehoa
erillisiksi tekijöiksi. Tämä on yksi suurimmista virheellisistä näkemyksistä
psykiatrisessa maailmassa – samoin myös kirkollisessa maailmassa. Sielu ja
henki ja ruumis/keho eivät ole sen paremmin sisäkkäisiä kuin ei päällekkäisiäkään
organismeja, vaan todellisuudessa ne ovat kuin erilaiset nesteet toisiinsa
sekoitettuina. Keholliset tekijät vaikuttavat psyykeen ja psyyke kehoon.
Viisaiden tutkijoiden mukaan sana psyyke todellisuudessa tarkoittaakin ihmistä
kokonaisuutena.
Ihmisen kokonaisuus
unohdetaan kaiken viisautemme keskellä todella tyhmällä tavalla. Miksi niin
moni ihminen kuolee säikähdyksen vaikuttamaan sydänhalvaukseen? Miksi useimmat
meihin yhteyttä ottaneet ihmiset ovat sairastuneet psykosomaattisiin ja sitten somaattisiinkin
sairauksiin oltuaan kyllin kauan stressaavissa olosuhteissa? Miksi nämä
sairaudet poistuvat suuressa määrin pian sen jälkeen kun olosuhteet ovat
muuttuneet ja on saatu etäisyyttä piinaaviin olosuhteisiin? Ihminen on mitä
selvimmin kokonaisuus, jota tulisi kohdella sellaisena!
Sairastettuani yli vuoden
ajan siinä määrin, että olen nyt työkyvyttömyyseläkkeellä, ehdin kokemaan hyvin
monenlaista hoitoa. En halua tuoda esiin negatiivisia kokemuksiani, vaan vain
niitä, jotka jäivät erikoisella tavalla mieleen. Hoidostani vastasi pari
erittäin empaattista korkean tason asiantuntijaa, jotka suhtautuivat minuun
niin asiallisesti ja rohkaisevasti, että se jäi eliniäksi mieleeni. Juuri nämä
kokemukset olivat kuin balsamia koko olemukselleni, ja ajattelen entistä
enemmän sitä, kuinka tärkeä on lääkärin asenne potilastaan kohtaan. Pienikin
empatia ja ymmärtäväisyyden osoittaminen auttaisi potilasta parantumisessa
uskomattomalla tavalla!
Paloheimo puhuu
kotivammaisuudesta, jota me nyt katselemme hiukan eri näkökulmasta kuin hän.
Meillä on nyt vuosien kokemus ja näkemys saman asian yhdestä laidasta. ”Rakkaudellisen
lapsuuden eläneellä ihmisellä ei ole noita (negatiivisia) kokemuksia. Siksi
hänen maailmankuvansa on rauhallinen ja turvallinen. Kotivammaisen ihmisen
maailmankuva on sen sijaan monin tavoin vääristynyt. Sitä rasittaa ainainen
hyljätyksi tulemisen pelko, jonka taustalla piilee aavistus tuhosta. Sellaista
pelkoa ei kukaan voi ajan mittaan kestää. Totuutta on siis muutettava. Osan
totuudesta ihminen voi mieltää, mutta suurin osa siitä jää pimentoon. Siitä
huolimatta sekin osa on totuutta nimenomaan sen vuoksi että hänen vammansa ovat
todellisuutta, ne on joskus häneen aiheutettu. Voidakseen tulla toimeen noiden
rasitteiden kanssa hänen on kehitettävä jonkinlainen suojarakennelma. Olen
kutsunut sitä elämänvalheeksi…
Elämänvalheella tarkoitan sitä, että potilas itse
elää tietynlaisen epätotuuden vallassa. Hänellä on jokin näkemys, jonka
todenperäisyyttä hän ei ole koskaan tullut edes epäilleeksi.”
Nyt tulee nähdä, että
puhumme samanaikaisesti kahdenlaisista ”kotivammaisista”. Puhumme niistä, jotka
sydäntäsärkevällä tavalla ovat kokeneet vääryyttä elämässään ja taistelevat
taisteluaan usein yksinäisyydessä ja hyljättyinä. Toisaalta puhumme niistä,
jotka näiden kokemusten jälkeen maksavat potut pottuina, silmä silmästä, hammas
hampaasta – ja joiden kohdalla joudumme puhumaan heidän uhreistaan. Kummatkin
ovat kärsiviä ihmisiä, vain sillä erotuksella, että toiset pyrkivät
selviytymään kasaamalla muita allensa, noustakseen korkeammalle, kun taas
toiset pelkäävät kaikenlaisia ihmiskontakteja.
Itse jouduin kokemaan
tavatonta alas painamista ja suorastaan tuhoavaa vaikutusta vuosikymmenien ajan
niissä hengellisissä piireissä, missä aikanaan liikuin. Pahimmalta tuntui
loppujen lopuksi se, ettei oikeastaan kukaan ulkopuolinen ihminen osoittanut
negatiivisia tunteitaan, vaan lähes täydellisesti kaikki tuhoava vaikutus tuli
ns. ystävien ja läheisten taholta, omasta piiristä. Eli siis omat koirat
purivat, ja se tuntui satakertaisesti pahemmalta kuin täysin vieraiden
osoittama halveksinta.
Ihmisen perustarve on tulla
rakastetuksi ja samalla rakastaa jotakin läheistä ihmistä. Tuhoisinta ihmiselle
on se, jos läheinen ihminen vahingoittaa häntä, ennen kaikkea henkisesti. Henkinen
perheväkivalta on huomattavasti tuhoisampaa kuin satunnainen ruumiillinen
väkivalta. Jatkuva ruumiillinen väkivalta on todellisuudessa samalla henkistä
väkivaltaa.
Kaiken kokemani jälkeen voin
sanoa, että pahimmalta tuntuu vieläkin se, että kaikkein suurin henkinen ja
hengellinen väkivalta oli kätketty mitä suurimman rakkaudellisuudesta puhumisen
taakse. Nöyryydestä ja alistuvaisuudesta Jumalan tahdon alle puhuivat juuri ne
henkilöt, jotka takanapäin eniten tekivät tuhotyötään ja panettelivat ja valehtelivat.
”Kärsi, kärsi vaan, kirkkaamman kruunun saat”, hokivat puukkoa haavassa
kääntävät ”lohduttelijat”. Kaiken tämän lohduttelun jälkeen tulee ymmärtää
kirjoittajan asennetta tiettyihin ilmiöihin. On ollut pakko muotoilla uudelleen
tuo vanha sanonta: ”Kärsi, kärsi vaan, mustemman kärsän saat!”
Mikä meitä oikein vaivaa,
kun ihmettelemme jalanjälkiä kasvoissamme, ja siitä huolimatta makaamme maassa
muiden yli kuljettavina?
Me olemme kaikki vain
ihmisiä ja tiettyjen luonnonlakien alaisia. Luonnon laki on sekin, että
tällaisissa olosuhteissa ihmiseen patoutuu vihaa, vaikka sitä ei stressin
alaisena aina huomaakaan. Se kätkeytyy alemmuuden – ja mitättömyyden
tunteeseen, mutta on hyvin tuhoavaa – ennen kaikkea itselle ja jossain
vaiheessa myös toisellekin. Väärä kohtelu aikaansaa häpeän ja syyllisyyden
tunteita, joiden taakse suuttumus ja viha patoutuvat. Tietyissä tilanteissa ja
hetkissä tämä patoutunut viha saattaa purkautua esiin hyvinkin tuhoisana, aivan
mitättömältä vaikuttavan seikan johdosta. Tai sitten ei – ihminen vain sortuu
taakkojensa alle, tuon kätketyn vihan syödessä hänen viimeisetkin voimansa.
Tämä viha tulee paljastaa.
Se tulee tunnustaa. Siihen vain tarvitaan usein toinen henkilö, joka saa meidät
näkemään tämän vahingollisen seikan elämässämme. Sen aiheuttaja ei useinkaan
ole jokin itsestämme lähtöisin oleva seikka, vaan suurin osa ongelmistamme on
toisen ihmisen aiheuttamaa.
Onkohan tässä syy siihen,
miksi Pyhä Kirja niin suuressa määrin korostaa tekojemme ja asenteidemme
merkitystä toisen ihmisen elämään? Narsistisen persoonallisuushäiriön kanssa
tekemisiin joutuvat ihmiset ovat hyvin pienessä määrin masentuneita, siitä
todisteena se, että määrätyt masennuslääkkeet eivät juurikaan muuta tilannetta.
Ne ehkä auttavat unohtamaan jotakin tietynlaisen tokkuran johdosta,
mahdollisesti nukkumaankin paremmin, mutta todellinen ongelma ei poistu –
mahdollisesti vain pahenee lääkityksen johdosta. Milloin päästään viimeinkin
näkemään, että nämä ihmiset eivät todellakaan ole ensisijaisesti masentuneita,
vaan traumaattisia. Traumaattisuutta ei hoideta eikä auteta lääkkeillä, vaan
todellisuuden näkemisellä ja aivan käytännöllisellä oikeiden ratkaisujen etsimisellä.
Elämänvalhe on todella
vakava asia, joka riivaa niin narsistisia persoonia kuin heidän uhrejaankin. Sietämättömissä
tilanteissa kuka tahansa meistä ajautuu jonkinlaisiin korvaaviin ajattelutapoihin
ja fantasioihin, joiden tehtävä on aikaansaada edes jollakin tavoin siedettävä
ja kestettävä maailma. Itse kirjailijana ja hyvän mielikuvituksen omaavana henkilönä
ajauduin vaikeimpina vuosina tietynlaiseen fantasiamaailmaan, jossa olin hyväksytty
ja arvostettu lainvalvoja. Vähitellen loin itselleni kokonaisen
romaaniympäristön kaikkine paikkoineen ja henkilöineen. Erikoisesti kiinnosti
valtamerikelpoinen huvialus, joka sitten unissa ikävä kyllä oli usein kuin
vanhanaikaista kovalevyä ilman ikkunoita ja kaikkia niitä hienouksia, mitkä
sohvalla maatessa voi kuvitella. Tuli sitten mieleen, että pitäisikö illalla
ennen nukkumaanmenoa katsella laivojen kuvia asian korjaamiseksi. Ei tästä sen
enempää, mutta eräässä vaiheessa tulivat unet hyvin eläviksi, ja niissä kaksi
eri kertaa kerroin äidilleni kaikesta aivan todellisuutena. Unessa häpeä tästä
oli niin voimallinen, että siihen paikkaan hylkäsin nämä ”romaanimaailmani”.
Jotenkin tuli sellainen tunne, että tähän maailmaan voi aivan oikeasti kadota.
Ikävä kyllä näihin
kuvitteellisiin maailmoihin katoaa surullisen monta ihmismieltä, niin ettei
heihin enää saa mitään todellista kosketusta!
Lähetin itse aikanaan
lukuisia hätähuutoja ja tahdollisia ja tahtomattomia viestejä pahasta olostani,
mutta kukaan ei halunnut kuulla tai uskoa. Jopa hyvin arvostettu sielunhoitaja
itse asiassa vain syyllisti minua ja alkoi puhua omista ongelmistaan. Kaiken
syyllisyyden keskellä ei tuntunut olevan mitään rajaa syytöksillä. Nyt
jälkeenpäin tuntuu tragikoomiselta se, että jokainen syyttäjä käytännössä
syytti minua omista ongelmistaan ja rikoksistaan. Mutta tämähän kuuluu juuri
siihen näkymättömään vallankäyttöön, mikä vallitsee jokaisessa uskonnollisessa
yhteisössä. Ihminen asettuu toisen yläpuolelle jokaisen syytöksen yhteydessä.
En ole vielä noin
neljäänkymmeneen viiteen vuoteen kuullut kenenkään siteeraavan jo vuonna 1965
esittämääni näkökantaa: ”Noin 90 prosenttia uskonnollisuudestamme perustuu
siihen, että näemme toiset ihmiset itseämme huonompina!” Vuosien saatossa olen
korjannut arviota muutamaa prosenttia korkeammaksi.
Vallanhimo on aivan
käsittämättömän yleistä vastoin hyviä luulojamme. Nykyisessä toimessani olen
tullut näkemään tämän aivan erikoisella tavalla. Ihminen rohmuaa itselleen
valtaa, joka ei ollenkaan kuulu hänelle. Tietyssä määrin kaikki perustuu
kuvitelmiin, mutta kun alamme puhua tällaisen vallankäytön luomista uhreista,
kohtaamme hyvin murheellisen käytännön. Me olemme aivan kohtuuttomassa määrin
tottuneet väärään vallankäyttöön, niin että aivan käytännössä kehotamme ihmisiä
makaamaan maassa ja kävelemme heidän kasvojensakin ylitse tuntematta tunnontuskia.
Ihmisillä on melko laajasti
sellainen käsitys, että lapsena koetut asiat tulee unohtaa ja unohdetaankin.
Osa ”unohtaa” huonot kokemuksensa siinä määrin, että psykoterapiassa ja
muutenkin pyritään kaivelemaan kaikkien ongelmien lähdettä ihmisen lapsuuden
ajalta. Todellisuudessa ihminen ei unohda tällaisia asioita. Hän usein kätkee
ne sisimpäänsä ikään kuin luurankona, jonka uskoo kadottaneen kaiken lihan
yltään, mutta aivan luonnonlakien mukaan nämä lihattomat luukasat alkavat
kerätä ympärilleen uusien kokemusten tuottamaa massaa, joka väistämättömästi
alkaa haista asioiden kärjistyessä tarpeeksi. Aikaisempi luiden kolina muuttuu
sietämättömäksi lemuksi, jonka lähtökohtaa ei pitkään aikaan tunnisteta.
Syyllisyyden kantaminen on
yksi tuhoisimmista henkisistä ongelmistamme, on tuo syyllisyys sitten
aiheellista tai toisen aikaansaamaa. Itse muistan lähtemättömästi sen
syyllistämisen, joka kohdistui persoonaani sellaisella tavalla, etten yhtään
ihmettele sen naispuolisen ystävän kommenttia, joka julkitoi olevan suuren
ihmeen, ettei kirjoittaja ole aivan mielisairas. Itse en kuitenkaan saanut
esittää minkäänlaista aiheellistakaan syytöstä. Suuri johtaja sanoi pariin
otteeseen, ettei minun tule nuhdella ketään.
On suorastaan elinehto
meille kovia kokeneille, että meille annetaan lupa nähdä ja kertoa totuus:
meille, minulle, on tehty vääryyttä. On suorastaan järjetöntä, että tällaiseen
tarvitsee antaa lupa. Meillä on oikeus voida pahoin – mitä oikein aioinkaan
kirjoittaa! Eihän minulla ollut edes oikeutta voida huonosti! Ymmärrän nyt
todella niitä ihmisiä, jotka soittavat ja antavat ymmärtää minun olevan
ensimmäinen ihminen heidän elämässään, joka uskoo heitä ja ymmärtää mistä he
puhuvat.
Sinulla on oikeus voida
huonosti! Sinulla on oikeus nähdä kaikki se vääryys, mitä sinulle on tehty, ja
sinulla on oikeus ja suorastaan velvollisuus olla vihainen kaiken sen johdosta!
Sinulla on oikeus purkaa sisimmästäsi kaikki viha, ahdistus, pahoinvointi! Jos
et tee sitä, kalvavat nämä asiat sinut loppuun ilman että sitä edes huomaat.
Sisäinen viha on tiettyyn rajaan asti oikeutettua ja se on mitä tärkein
suojakeino, jota et ole saanut ja osannut käyttää oikealla tavalla. Mutta vielä
ei ole liian myöhäistä. Sen myöntäminen, että itsekin on omaksunut niin paljon
negatiivista, on melkoisen taistelun takana. Häpeä, että on antanut sellaisessa
määrin käyttää itseään hyväksi, on oikeastaan hyvä asia, joka on opettanut
melkoisen määrän elämää ja elämänviisautta. Syyllisyydestä on mahdollisuus
päästä eroon, samoin häpeästä ja kaikesta siitä, mitä toinen ihminen on
aikaansaanut ja suorastaan ympännyt kanssamatkaajaansa.
Yksi suurimmista
elämänvalheista omassa olemuksessani oli jatkuva itsepetos vakuuttaessani
itselleni kokevani rakkautta ja empatiaa, vaikka sitä ei ollut juuri ollenkaan.
Noilta vuosilta löytyy vain muutama ihminen, jotka eivät jossakin vaiheessa
pettäneet minua. Valheesta tuli noissa piireissä niin valtava noidankehä, että
se ei enää rajoittunut tiettyihin ihmisiin persoonina, vaan siitä tuli
yhteisöllinen tekijä. Koko yhteisö omaksui tietynlaisen valheellisen
fiktiomaailman, itse kirjoitetun romaanin, jonka mukaan lähes jokainen eli
näkemättä todellisuutta ja totuutta. Miten joku voi esittää näin rajuja
mielipiteitä? Mitä on esittää todisteeksi? Ihmisten pahoinvointi! Suoranainen
hengellinen kannibalismi. Erään seurakunnan myyntikirjojen joukossa oli kirja
nimeltään: ”Ihmissyöjien parissa”. En voinut mitään sille, että mieleeni heräsi
kysymys siitä, minkä seurakunnan toiminnasta siinä puhutaan!
Niin, minä halusin kuvitella
rakkautta, vaikka sitä ei ollut! Elin ehdollisessa maailmassa, jossa ei
oikeastaan voi elää elämää, vaan vain suorittaa sitä.
Ehdollisen rakkauden maailma
on todella karu ja raaka. Ennen kaikkea lapselle se on henkisesti todella
tuhoava ja johtaa juuri siihen mistä todistamme tämän ajan nuorten ja lasten
kohdalla, jotka ovat huomisen aikuisia. Lapsi mieluummin hylkää itsensä kuin
äitinsä ja isänsä, riippumatta siitä mitä nämä hänelle tekevät. Hänelle
tärkeimmät ihmiset ovat kuin pieniä jumalia. Tärkeintä on se, että hän kokee
nämä vahvemmiksi ja suuremmiksi kuin itsensä. Hän tarvitsee tietynlaiset rajat,
vaikka kapinoikin niitä vastaan. Ne ovat hänelle koulutukseksi, kasvatukseksi.
Niiden poistaminen on suurin virhe mitä aikuinen voi tehdä.
Narsistisissa perheissä
lapset jäävät ilman äidin ja isän mallia, koska sairas osapuoli on usein lapsellisempi
kuin pienimmätkin lapset perheessä. Näissä olosuhteissa terve vanhempi kadottaa
kykynsä ja voimansa siinä määrin, ettei pysty olemaan se äiti tai isä, joka hän
haluaisi olla, koska hänelle ei suoda mahdollisuutta siihen. Me olemme jokainen
rajallisia, emmekä veny loputtomiin.
On järkyttävää ja tuhoavaa,
jos kaiken negatiivisen kokemuksen jälkeen vielä tulee ympäristön
tuomitsemaksi. Kotiolosuhteet ovat tarpeeksi kuluttavat, mutta kun sitten
odottaa ymmärrystä tai empatiaa sieltä, missä sitä ei ole saatavana, tuntuu
kuin sydämen ympärillä olisi hapolla kyllästetty rengas, joka puristaa sitä
enemmän, mitä näitä uusia pettymyksiä kerääntyy.
Markku
Vuori
Ihminen tavattavissa ry
ihminentavattavissa.net
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti