Liian paljon luovutettavaa
Tunne omasta paikasta on
mielenterveytemme yksi peruspilari. Tähän liittyy myöskin yksityisyys ja
koskemattomuus. Jokainen meistä joutuu tinkimään näistä asioista tietyissä
olosuhteissa, etenkin rajoitetuilla sairaalassa olemisilla. Kaikkea tätä olemme
joutuneet oppimaan lastentarhassa, koulussa, sotaväessä jne. Oikeuttamme omaan
paikkaan ja yksityisyyteen emme oppisi arvostamaan ilman hetkiä, jolloin
joudumme kokemaan niiden olevan vaarassa. Tämä kuuluu normaaliin kasvuun ja kehitykseen.
Kaikki toiveemme ja oikeutemme eivät toteudu läheskään aina. Poikkeus vahvistaa
säännön, ja se mikä ei meitä tapa, lujittaa meitä. Jotakin hetkellisesti
menetettyämme opimme arvostamaan sitä.
Matildan tapauksessa ei ole
enää kysymys normaalista menettämisestä. Ei ole enää kysymys jonkin uuden asian
oppimisesta, sillä vanhus ei ole enää kykenevä oppimaan siinä määrin kuin
elinvoimainen nuori ihminen. Koko vanhuus on itse asiassa luopumista, elämän
nollarajan lähestymistä. Liiallinen pettymys ja menetys ei missään suhteessa
vahvista, vaan ainoastaan rikkoo ja tuhoaa. Vanhus menettää luottamuksensa
yhteiskuntaan, elämään. Sen johdosta hän ei enää näe mitään merkitystä
elämällään ja olemassaolollaan. Hän kokee itsensä vain haitaksi ja vastukseksi,
alkaen vetäytyä syrjään. Hän ei voi poistua sairaalavuoteestaan tai
–huoneestaan, joten ainoaksi pakokeinoksi jää sulkea yhteys ulkomaailmaan. Hän
lakkaa näkemästä ja kuulemasta, hän lakkaa havainnoimasta ja tuntemasta, koska
kaikki aistit ja tuntemukset vain tuottavat yhä enemmän tuskaa ja mitättömyyden
tunnetta. Hän kokee olevansa ei toivottu henkilö, joka vain rasittaa
lähimmäisiään ja omaisiaankin. ”Onko sinusta kauhean ikävää käydä täällä? Joko
haluaisit lähteä pois? Onko sinulla kiire jonnekin, voinhan minä lähteä huoneeseeni?”
En voi mitään sille, että
itse joskus toivoisin tuttavuutta jonkun ”Hitlerin” kanssa, joka antaisi
minullekin pienen syanidikapselin kauniissa messinkikuoressa. Jos sama kohtalo
on edessäni lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa, en totuuden nimessä
haluaisi olla rasituksena pitkää aikaa!
Vierailemiseni nyt lähes
puolen vuoden ajan sairaalan pitkäaikaisosastolla on muuttanut minua enemmän
kuin mikään muu elämäni aikana. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Osaltaan
olen tottunut näihin vierailuihini, mutta tietyssä mielessä kaikkeen näkemääni
ja kokemaani ei milloinkaan voi tottua. Hoitajat varmaankin turtuvat jossakin
määrin, tuskin he muuten jaksaisivat jatkaa raskasta työtään. Tai ehkä he eivät
itsesäilytysvaiston vaikutuksesta edes näe kaikkea sitä mitä minä näen. Heillä
ei ole sitä koulutusta, mikä auttaisi näkemään kaiken näennäisen lävitse
ihmisen todelliseen olemukseen ja hätään, akuuttiin tuskaan ja kärsimykseen.
Tätä tietoisuutta ja näkökykyä ei voi välittää mikään maallinen oppilaitos eikä
instituutti, vaan sen voi saavuttaa vain elämää elämällä, tuskasta huolimatta
silmänsä auki pitämällä.
Ymmärrän kaikkia niitä,
jotka sulkevat silmänsä ja puristavat sieraimensa kiinni. Ymmärrän niitä, jotka
tunkevat kiireen vaimennustulppia korviinsa, välttääkseen kuulemasta
lähimmäisen tuskanhuutoja. Minä en voi estää näitä viestejä kaikumasta
korviini, en voi sulkea silmiäni hätää täynnä olevilta katseilta. Tiedän kaiken
tämän kuluttavan itseäni, raskauttavan mieltäni, mutta samalla koen kuitenkin
todella eläväni ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin.
Ihmisen kohtaaminen
Meiltä ei odoteta suurta
koulutusta, ihmetekoja, vaan suurin odotus on ihmisen kohtaamisessa.
Lukemattomat hätääntyneet sielut etsivät ja kaipaavat vain yhtä asiaa: saada
kohdata toinen ihminen, joka katsoo kohti, kuuntelee, yrittää ymmärtää. Meidän
ei aina tarvitse edes ymmärtää, riittää kun yritämme kumartua henkisesti maassa
makaavan puoleen. Usein riittää vain toisen huomioiminenkin, katseen
kohtaaminen. ”Minä olen tässä, en voi muuttaa luoksesi, en voi ottaa sinua
kantaakseni, mutta tarpeellisen kauan olen lähelläsi, antaakseni sinulle
tunteen läheisyydestä, inhimillisestä kosketuksesta!”
Olemme erehtyneet luulemaan,
että on kysymys suurista ja vaativista asioista. Siksi olemme pelänneet
ihmisenä olemista, ihmisen kohtaamista. Me emme voi antaa elämää kenellekään,
me emme voi elää kenenkään elämää hänen puolestaan. Mutta olemme tulleet
aikaan, jossa ihmisen hätä on niin suuri, että pienikin rakkaudellisuus ja huomaaminen
muuttaa hänen elämänsä, antaa uutta potkua uuden päivän kohtaamiseen.
Olen huomannut kuinka suurta
iloa aivan tuntemattomille vanhuksille tuottaa heidän huomioimisensa. En
toivota ”hei” vain Matildalle, vaan kaikille huoneessa oleville, aulassa istuville.
Pyrin katsomaan jokaista silmiin, kertomaan että olen huomannut hänet. Samaa
toivoisin usein itselleni. Kuinka usein hätkähdänkään jonkun huutaessa
tuttavansa, sukulaisensa perään! Itse toivoisin jonkun joskus huutavan perääni,
mutta sitä tapahtuu tuskin koskaan. Yksikin kerta tuntuisi todella hyvältä!
Hiljattain istuin junassa
odottaen lähtöämme Hyvinkäätä kohti. Viereisellä laiturilla seisoi IC-juna.
Hyvin miellyttävän tuntuinen nuori nainen heilutti minulle, niin ainakin
ajattelin. Hänen katseensa oli suunnattu juuri minua kohti, eikä vaunussa ollut
muita. En tuntenut häntä, ja ajattelin hänen voivan olla hiukan sairaskin.
Hänen junansa lähdettyä liikkeelle hän heilutti jälleen hieman pidempään. En
vastannut, koska olin aika hämilläni. Hän saattoi tuntea minut, ja tämä huomion
kohteena oleminen tuntui suorastaan koskettavan hämilliseltä. Olen tainnut
jäädä paitsi aika paljosta menneinä vuosikymmeninä, narsistisen
persoonallisuushäiriön uhrina! Jos jonkun vilkuttaminen tai huomioon ottaminen
tuntuu näin hyvältä, haluan palvella siinä kaikkia mahdollisia lähimmäisiäni!
Yksinäisyys suorastaan
kalvaa mieltäni juuri nyt. Työnohjaajani tiedusteli, enkö jo olisi valmis
laittamaan henkilökohtaista ilmoitusta jollekin treffipalstalle. Ilmoitin
olevani haluton sellaiseen, koska minun tulee olla esimerkkinä autettavillemme.
Näiden kontakti-ilmoitusten johdosta moni on joutunut ojasta allikkoon, vaikka
jotkut ovatkin löytäneet hyvän kumppanin.
Matildan joutuminen
sairaalaan on jättänyt elämääni suuremman aukon kuin mitä olen osannut
kuvitellakaan. Vaikka työni puolesta ympärilläni on enemmän ihmisiä kuin
koskaan aikaisemmin, tunnen itseni todella sairaan yksinäiseksi. Jos
autettavillani on samanlainen tuska, ymmärrän heitä päivä päivältä paremmin.
Vakava hoitovirhe
Olin jälleen Matildan luona.
Päivällä toteamani surumielisyys jatkui edelleen, vaikka vanhuksemme yrittikin
hymyillä ja laskea leikkiä. Hän oli nähnyt unta tai muuten kuvitellut, että
olin luvannut huomenna viedä hänet kotiin. Katsomatta hänen harhaisuuteensa
kertoo kaikki hänen julki tuomansa suunnattomasta kaipuusta päästä pois
sairaalasta. Päättäjät eivät ole kai koskaan katsoneet näitä ihmisiä silmiin.
He päättävät persoonattomista ja taloudellisista asioista näkemättä ollenkaan
ihmisyyttä. Ei ole kysymys laitospaikoista eikä vuoteiden täyttämisestä tai
tyhjentämisestä, vaan lihaa ja verta olevista, tuntevista ja kärsivistä
ihmisistä. Minulle itselleni on tämä kärsimys tullut lihaksi, etenkin kun itse
ihmisten välinpitämättömyyden ja julmuuden johdosta ajauduin hyvin itsetuhoisen
tien suuntaan. Onneksi pääsin siltä ajoissa pois, vaikka jossakin määrin ehti
tapahtumaan niin paljon negatiivista, että kai loppuelämäni joudun
selvittelemään kokemaani. Kaikki oli kuin korkeakoulua, niin että maallikkona
olen kuitenkin alan kärkeä, vaikka sitä eivät koulutetut ihmiset siten näekään.
Mieleeni tuli hyvin
voimakkaana se, että Matildan makaaminen sairaalan pitkäaikaisosastolla
merkitsee todellisuudessa melko vakavaa hoitovirhettä, mihin ei ole syyllinen
hänen lääkärinsä, vaan kaupunki. Hän on saanut ja saa koko ajan väärää hoitoa,
häntä laiminlyödään ja lääkityskin on väärä, koska se perustuu siihen
epäkohtaan, että hän on väärässä paikassa.
Tuossa sairaalassa tehdään
juuri suuria järjestelyjä ja potilaita siirretään eri huoneisiin. Erään
tuttavani äiti on ollut pitkään samassa huoneessa Matildan kanssa, mutta nyt
hän uskoi pääsevänsä sopivampaan ympäristöön, mutta kävikin aivan toisin. Liian
täydessä sairaalassa ei ole mahdollista ajatella potilaiden soveltuvuutta
ympäristöönsä, eli samassa huoneessa on liian eri tasoisia potilaita.
Tänään on mielessäni myöskin
ollut kysymys koskien ammattilaisten koulutusta. Millainen koulutus on niillä
sosiaalitoimen ja sairaanhoidon henkilöillä, jotka kantavat vastuun hoitotyöstä?
Eikö näille ihmisille ole milloinkaan opetettu ihmisyyteen liittyviä asioita?
Kaikki kai tietävät, että ihminen on sitä mitä hän syö, mutta kuka tietää
ihmisten välisen kanssakäymisen merkityksestä? Ihminen toimii peilinä
lähimmäiselleen, niin että jokainen peilaa itseään tapaamiinsa ihmisiin,
koettelee ja selvittelee ajatuksiaan ja mielipiteitään lausumalla ne julki
erilaisissa yhteyksissä. Aivan kuten pieni lapsi kokee äidin kasvojen näkemisen
aivan ratkaisevana tekijänä kehitykselleen, niin jokainen ihminen lukee toisen
kasvoja määritelläkseen tai arvuutellakseen omia eleitään ja niiden vaikutusta
toiseen ihmiseen. Tämä peileihin katsominen on paljon yleisempää ja
merkityksellisempää kuin mitä ilman asiaan paneutumista osaa ajatellakaan. Se
ei lopu edes vanhuudessa, vaan jossakin mielessä siihen perustuu hyvin suuri
määrä vanhuksen ihmisyyttä ja luottamuksellisuutta oman olemassaolonsa
merkitykseen. Vanhus on hitaampi puhumaan ja tuomaan itseään esiin, mutta hänen
katseensa sitäkin enemmän heijastaa esiin kysymyksen: mitä sinä ajattelet
minusta, olenko sinulle tärkeä, vai olenko vain haitta ja vastus nykyisessä terveydentilassani?
Emme halua sotkea tähän
kertomukseemme Matildasta liian paljon hengellisyyttä, koska kirjoitamme
suurelle yleisölle, toivottavasti. Mutta itse hengellisessä elämässä yli
neljäkymmentä vuotta olleena ajattelen usein vanhemmuuden merkitystä koko
elämällemme ja kristilliselle ajattelulle. ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”
sisältyy Sanan tärkeimpiin kymmeneen määräykseen, eli käskyyn. Tähän käskyyn
sisältyy sen noudattamista seuraava lupaus menestyksestä elämässä. Nyt
kuitenkin näyttää enenevässä määrin siltä, että yhteiskuntamme on päättänyt
mitätöidä vanhemmuuden ja isän ja äidin kunnioittamisen, niin että lasten
huvittaminen ensimmäisellä sijalla merkitsee sitä, että mieluummin rakennetaan
urheiluhalleja ja kokoustiloja, missä tärkeintä on nuoremman väen odotusten
tyydyttäminen. Viihdytys tuntuu olevan tärkeintä, niin että lasten ilo ja riemu
peittää alleen vanhusten kyyneleet ja surun. Mikä on kivaa, on tärkeintä!
Vanhukset eivät ole kivoja ja viihdyttäviä, joten heitä ei kannata huomioida
eikä välittää heidän tarpeistaan, vaikka juuri he ovat meidät tähän asti
kouluttaneet ja tuoneet!
Tämä tie johtanee
automaattisesti jonkinlaiseen henkiseen ja hengelliseenkin turmioon, sillä
kunnioituksen puute vanhemmuutta kohtaan merkitsee yhteiskunnallista pahoinvointia
ja rappiota.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti