Päästäänköhän kauppaan ollenkaan?
Voi hyvänen aika, meidänhän piti
suorittaa kauppamatka lähikaupunkiin! Mutta oli varmaankin hyvä kertoa tämäkin
päivä, jotta ymmärtäisimme paremmin sitä pettymystä, joka vallitsi vaimon
sisimmässä.
Lähdön oli pitänyt tapahtua jo reilu
tunti sitten, ja nyt Matti joutui vaihtamaan housuja.
Matti oli jo ajanut melkein tunnin,
kun vaimo tuskitteli, ettei millään ehtisi siihen ja siihen liikkeeseen, kun
heidän lähtönsä oli niin kovasti viivästynyt sen takia, että mies oli mennyt
vaihtamaan housuja! Matti yritti selittää, itselleenkin käsittämättömästä
syystä jälleen kerran, ettei hänen housujen vaihtoonsa ollut mennyt kuin kaksi
minuuttia. ”Yritätkö sinä Matti jälleen kerran syyllistää minua! Minä olen niin
kyllästynyt siihen, että sinä aina kaikesta syytät minua! Kuinka kukaan
naisihminen voi kestää tällaista?”
Äiti huusi jälleen kerran niin että
kasvot olivat tulipunaiset.
Lasten keskustelu takapenkillä oli
vaiennut, ja kumpikin oli nukkuvinaan. Nyt olisi ollut viisainta, jos Matti
olisi ollut hiiren hiljaa, mutta hänen sisäinen kamppailunsa oli liian kova.
”Kuule nyt, Maija, etkö sinä yhtään muista miten aamu meni…” ”Huudatko sinä
minulle? Kyllä sinä olet aivan kauhea ihminen, kun tuollaisella tavalla puhut
minulle, joka pidän huolen näin suuresta perheestä ja tarvitsen paljon unta!
Ilman minun palkkaani me emme millään tulisi toimeen! Minä olen nyt niin
huonolla tuulella, että on sama vaikka ajaisimme takaisin kotiin, kun minä en
koskaan kelpaa sinulle!”
Matti polkaisi jarrut pohjaan, toki
tarkistettuaan ettei ketään ollut takana. Lapset tiesivät, että nyt ajettaisiin
takaisin kotiin, mutta sitä he eivät mitenkään voineet sallia juuri nyt, kun
heille oli luvattu ostaa Citymarketin tarjouksesta uudet sikahalvat ilmapatjat.
Kumpikin itki ääneen. ”Katso nyt, mitä sinä saat aikaan, lapsiraukatkin saavat
niin kärsiä sinun käytöksestäsi! On entistäkin selvempää, ettei sinusta ole
lastemme kasvattajaksi, kun olet noin epävakainen ja vaarannat kaikkien
turvallisuuden ajamalla tuollaisella tavalla!”
Mitä Matin olisi tullut uskoa ja mitä
ei, sitä hän ei enää tiennyt. Kaikki menneisyyden tapahtumat kirjoitettiin
muistiin täysin eri tavalla, kuin mitä hän itse pystyi muistamaan. Osa häntä
tajusi kaiken vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden, mutta osa oli alkanut uskoa
kaiken hänelle kerrotun, koska sitä oli toistettu vuodesta toiseen, ja nyt jo
vuosikymmenestä toiseen. Mutta lasten takia hän oli kaiken kestänyt, ja olisi
kestettävä vielä ainakin siihen asti, kun lapset olisivat vähintään kuusitoista.
Lasten takia hän nytkin äärimmäisten sisäisten ristiriitojen repimänä ohjasi
auton kohti naapurikaupunkia.
Maija oli todella tuohtunut
punaisissa kengissään ja punaisessa, lyhyessä hameessaan. Hän järjesteli
hermostunein käsin hameen laskoksia ja hetken päästä veti hametta ylöspäin,
niin että suhteellisen hyvän näköiset sääret tulivat näkyviin, kiihottavan
paljon. Seksikkäästi kiiltävät satiinisukkahousut korostivat vaikutusta. Oliko
tämä kaikki tarkoituksellista vaiko vain alitajuista? Ihailiko Maija itse
mielestään upeita sääriään tämän kaaoksen keskellä ikään kuin jonkinlaisena
lohdutuksena, vai tahtoiko hän viestittää miehelleen: ”Katso nyt, kuinka upea
vaimo sinulla on! Näin hienoja sääriä et pääse illalla tai ehkä koskaan
silittelemään, jos et tiedä miten minua kohtaan tulee käyttäytyä.”
Tämä lisäsi Matin huonoa oloa. Koska
heillä ei ollut mitään todellista henkistä yhteyttä, yksinkertaisesti siitä
syystä, ettei Maijassa ollut pisaraakaan empaattisuutta häntä kohtaan, perustui
kaikki heidän hyvä tunteensa — aijai, sitä ei millään kehtaisi ääneen lausua
tai kenellekään sanoa — niihin harvoihin seksihetkiin, jotka onnistuttiin
luovimaan lävitse ilman että Maijan mieleen palautuivat kaikki hänen omaan
historian kirjaansa kirjaamat negatiiviset asiat Matista. Se riippui aika
suuresti heidän huppelitilansa vahvuudesta. Oli turha kuvitellakaan mitään
seksuaalista Maijan kanssa ilman jonkinlaista alkoholimäärää!
Oli odotettava niin kauan, että vaimo oli
oikeassa tunnelmassa. Voitaisiinko kuvitella, että Matti niin sisäisesti
rikkinäisenä ihmisenä olisi malttanut tuntikausia vain seurata ja katsella
Maijan täyttävän omaa lasiaan? Ei, ei mitenkään, sillä jos mies ei olisi
osallistunut sen hetkiseen tapahtumien kehitykseen, olisi hän ollut kelvoton
mies. Alkoholi ei sopinut hänelle ollenkaan, sillä maksa-arvot osoittivat jo
hälyttäviä merkkejä. Maija tiesi sen, mutta se ei merkinnyt hänelle muuta kuin
sitä, ettei mies oikein ollut kykenevä huolehtimaan edes omasta terveydestään!
Joku ohitti heidät aivan liian
läheltä, ja vaimo suuttui entisestään. Ensin hän loi murhaavia katseita edellä
kiitävään autoon, ja hetken päästä sätti Mattia huolimattomasta ajosta. ”Nyt
sinä tietysti mietit, oliko tuo edellä ajava mies tai nainen! Sinä olet sitten
aivan käsittämätön ja ilkeä ihminen! Takuulla ajattelet jälleen kerran, että
taas siinä naiskuski töppöilee!”
Matti puri hammasta yhteen ja tuli
hetkessä paremmalle tuulelle. Tämähän oli kuin suoraan ”Pokka pitää” -
sarjasta, ja Hyasintti istui siinä vierellä, väsyttäen itsensä seuraamalla
miesparan ajoa ja jälkeen päin kuvitellen itse ajaneensa — sillä oikealla ja
täydellisellä tavalla!
Vuosien kuluttua Matti oli hyvin
ristiriitaisissa tunnelmissa muistellessaan tätä kaikkea, ennen kaikkea kun
näki televisiossa erilaisia farssisarjoja. Niissä ei ollut oikeastaan mitään
uutta, vaan mitä hulluimmatkin asiat hän oli kokenut niin Maijan kuin
työpaikkansakin piirissä. Pitäisikö siis nauraa vai itkeä?
Oli itsestään selvää, että
ensimmäiseksi oli ajettava Citymarketiin, muuten ei olisi mitään rauhaa lasten
taholta.
Miehet ovat niin ajattelemattomia!
Koska oli kesäkuun lauantai, oli
parkkipaikka täpösen täynnä, ja Maija hermostui entisestään. Matti oli niin
tyhmä, ettei huomannut jälleen kerran ajoissa tyhjiä paikkoja, jotka eivät
sitten todellisuudessa olleetkaan tyhjiä, vaan niissä oli joku pieni, vanha,
ruosteinen, paljon huonompi kuin heidän autonsa. Oli se sitten inhottavaa, että
ihmiset tuollaisilla autoilla tulivat ostoksille juuri nyt, kun vaimolla oli
niin tärkeitä asioita hoidettavana! ”Voi kauhistus, kuinka läheltä sinä ajoit,
etkö sinä yhtään osaa arvioida etäisyyksiä?” Kummankin puolen autoa oli niin
paljon tilaa, että ovet voi huoletta avata sepposen selälleen!
Kuten jo mainitsimme, eivät ihan
kaikki nämä asiat tapahtuneet juuri tuona päivänä, mutta vaivaa säästääksemme
yhdistämme ne tälle päivälle. Toisaalta, rehellisyyden nimessä… uskaltaisimmeko
sanoa, että jonakin valittuna päivänä tapahtui vieläkin enemmän, paljon
enemmän, kuin mitä rohkenemme kertoa?
Matilla oli jo nälkä, ja
rahvaanomaisena miehenä hän kaivoi taskustaan kuusi markkaa ja osti
myyntikojusta marketin edessä makkaran. Maija ei sanonut mitään suullaan, mutta
katse kertoi: ”Juurihan me söimme aamiaista, vatsan täydeltä, etkö sinä ikinä
opi kuinka vaarallista rasvaa makkaroissa on?” Hän itse oli syönyt aamiaisensa
tuntia myöhemmin kuin muut. Maijan älykkyys ja hoksottimet eivät olleet sentään
niin korkeata tasoa, että hän olisi havainnut Matin katseen siirtymisen hänen
persauksiinsa ja hameen vyön alta pullottavaan mahapoimuun.
Jos ihminen on pantu elämään farssin
keskellä, ei hän aivan luonnon lakien mukaan jossakin vaiheessa enää erota
todellisuutta fantasioista. Hän oli todellakin kuin Sancho Pansa Don Quijoten aseenkantajana ja palvelijana!
Marketin eteiskäytävässä oli useita
myyntipöytiä. Yhden edessä seisoi kaksi Matin tuntemaa naishenkilöä, kumpikin
noin kymmenen vuotta Mattia vanhempia. Nämä alkoivat keskustella Matin kanssa.
Sen sijaan että olisi lasten kanssa mennyt ostoksille, tarttui Maija lujasti
miehen kainaloon ja sanoi: ”Hyvää päivää, rouvat, meillä on nyt todella kova
kiire!” ja tempaisi miehen mukaansa.
Seuraavan pöydän takana,
esittelemässä partiotoimintaa, oli yksi Maijan firman johtavista henkilöistä.
Matti jäi käytävälle seisomaan suu auki. Maijan tuttava tuli pöydän takaa
juttelemaan lastenkin kanssa, eikä Maijalla ollut kiirettä minnekään. ”Kyllä ne
patjat ehditään ostaa, äidillä on nyt tärkeämpää tekemistä!”
Matin tuttavanaiset tulivat kohdalle
ja loivat tähän ymmärtäväisen, joskin hämmästelevän katseen. He olivat melko
älykkäitä ihmisiä, joskaan ei kai yhtä älykkäitä kuin Maija. He taisivat ymmärtää.
Ilmapatjat olivat niin halpoja, että
hyvin monella ulos menevällä oli sellaisia kärryissään. Lapset olivat jo aivan
toivottomia. ”Isä, isä! Voi isäää!” Matti lähestyi kiihkeästi puhuvaa vaimoaan
ilmoittaakseen, että hän menee lasten kanssa ostamaan patjat, ennen kuin ne
loppuvat. Ja nyt Maija teki sen, mikä oli yksi raivostuttavimmista piirteistä
hänessä. Hän pani sormensa siihen korvaan, mikä oli Mattiin päin ja päätään
kääntämättä jatkoi puhumistaan. ”Helkkari, helkkari …kele.” Jos Maija teki sen
kotona ollessaan puhelimessa, saattoi sen jotenkin sietää, niin nöyryyttävää
kuin se olikin. Ei Matti olisi kesken puhelun tullut sanomaan jotakin, jos se
ei olisi ollut tärkeää! Nyt hän menisi lasten kanssa etsimään patjat ja saisi
sitten jälkeenpäin kymmeneen kertaan kuulla, kuinka he olivat jättäneet vaimoparan
yksin, ja kuinka tämä sitten tuntikausia sai etsiä perhettään niin
korkeakorkoisissa kengissään!
Päivä oli pelastettu lasten
kannalta. Matti nosti kärryihin neljä patjaa, tietoisena jälleen kerran siitä,
että saisi taas kuulla parannussaarnan huikentelevaisuudesta. Patjat olivat
sikahalpoja, vaikka olivatkin laatutavaraa. Niitä sai nyt periaatteessa neljä
sillä hintaa mitä normaalisti piti maksaa yhdestä vähän laadukkaammasta
erikoisliikkeessä. Mutta tällaista säästäväisyyttä Maija ei voinut sietää
toisissa ihmisissä, koska vain hänellä oli todellinen taju järkevästä
rahankäytöstä. Jos Matti osti tukkumäärän sellaista, mistä vaimo todella piti,
saattoi hän saada kiitostakin, mutta jos ostettu oli enemmänkin Matin tai
lasten makuun, niin ”oh” ja ”ai” ja ”huh” ja ”voi voi”. Eikö se mies
milloinkaan opi kohtuullisuutta?
Perheen tulot eivät olleet menoihin
nähden mitenkään suuret, ja juuri Matin ostamat ”liialliset” määrät olivat
usein osoittautuneet pelastukseksi niinä hetkinä kun kaupat jo olivat kiinni.
Useimmiten kuitenkin näissä onnistuneissa tilanteissa Maija oli
sataprosenttisen vakuuttunut siitä, että juuri hän oli nämä tuotteet kotiin
kantanut, tai ainakin kehottanut niitä ostamaan. ”Voi hyvänen aika,
Matti-parka, voitko sinä olla noin huonomuistinen?” Siinä oli miehellä
miettimistä! Oliko hän todella niin huonomuistinen, valehteliko vaimo, muistiko
väärin, vai oliko nähnyt unta?
Alamme jo vähitellen huomata näin
maallikon kannalta, mitä aivopesu on. Alamme jo huomata, että Matti on aivan
riittämätön henkilö osallistuakseen tähän elämään niin hienostuneen ihmisen
kanssa, kuin mitä Maija on, ja tietysti lapset, jotka ilman muuta ovat perineet
hänen erinomaiset geeninsä. ”Voi hyvä Jumala, armahda ettei niin olisi!”,
huokaisi mies todella usein.
Koiranvirkako?
Matti oli jättänyt lapset
elektroniikkaosastolle pelaamaan Nintendo- peliä. Ruokaosastolla esitteli
terveysmehuja sellainen nuorehko nainen, jonka näkeminen — ah, ja voi, ja oih —
sai sisäisen sulamisen aikaan tässä niin kovia kokeneessa maan matkaajassa.
Kyllä hänen järkensä sanoi, ettei tuon näköinen ja tuon ikäinen hänen kanssaan
minnekään lähtisi, kun sormessakin näytti olevan sormus, juuri siinä, siinä
sormessa jossa sen ei pitäisi olla! Ja mikä kauheinta, tämä nainen katsoi
Mattiin niin kauniisti ja puhui aivan oikeasti arvostavalla tavalla, niin että
mies jäi kuuntelemaan esittelyä. Miksi, miksi, miksi tuhat kertaa…? Matti
mietti jälleen viidettä miljoonaa kertaa, millaista olisi elää edes vain
viikkokin jonkun normaalin ihmisen kanssa, jonkun sellaisen, joka edes hetken
pitäisi häntä ihmisenä?
Matti ei ollut ollut ihminen kaikkina
niinä vuosina, mitä oli elänyt Maijan kanssa, eikä ollut sitä nytkään, sillä
parin pakastearkkurivin takaa kuului julmistunut komento: ”Sinulla ei ole mitään
tekemistä siellä, tule heti pois!”
Matilla ei ollut rohkeutta nähdä
ympärillä olevien ihmisten katseita, saati sitten sitä, miten esittelijä
reagoi. Hän tunsi itsensä uroskoiraksi, joka yllätettiin haistelemasta
naaraskoiran jätöksiä. Hänellä ei ollut mitään ihmisarvoa, vaan hän oli
huonommassa asemassa kuin heidän koiransa, joka ei koskaan ollut haukkunut
häntä — ainoa joka ei koskaan ollut haukkunut häntä!
Matin mieleen palautui yksi kaikkein
koskettavimmista tapahtumista hänen elämässään. Jo noina vuosina hänet oli
vakuutettu mitättömyydestään, etenkin kun oli muutaman vuoden ajan ollut työkyvyttömänä
ja perhe oli elänyt vaimon tuloilla.
Se oli kevättalvea, kun he jälleen
kerran ulkoiluttivat yhdessä perheen koiraa, Nessua. Koirassa oli useampaa
rotua, ja perimänä oli selvästi vastustamaton halu juosta jäniksen hajun
perässä. Siksi koiraa ei usein uskaltanut päästää irti, sillä oli todella
inhottavaa hikisenä juoksennella pitkin metsänreunoja Nessua huudellen. Nyt
kuitenkin Maijan suuri lempeys tuli esiin mieltä liikuttavalla tavalla, kun hän
metsän reunassa päästi koiran talutushihnasta. ”Kyllä se ei mene kovin kauaksi,
kun sitä koko ajan huutelee.”
Kun talutushihnan saattoi työntää
taskuun, pyöritteli Maija käsivarsiaan kuin tuulimyllyt Don Quijoten tarinassa,
hengitteli syvään ja astui eteenpäin pitkin askelin. Hän halusi jälleen kerran
näyttää, kuinka hyvässä kunnossa hän oli verrattuna vierellänsä, tai hiukan
jäljessä astelevaan mieheen, joka sairasti niin montaa vaivaa. ”Nessu,
Nessuuu!” Koira vilkaisi emäntäänsä päin ja jatkoi jolkotustansa aivan metsän
reunassa.
Mattikin jollakin tapaa nautti koiran
puolesta, ja hetken kuluttua lempeästi huusi tälle: ”Nessu! Nessuu!” Maija
heilutteli käsiään ja sanoi: ”Älä turhaan huuda, kyllä se sieltä tulee!” Ei
mennyt hetkeäkään, kun Maija jälleen kerran kutsui koiraa. Puhuttiin tuskin
mistään, sillä Matti oli todella väsynyt, kun oli nukkunut niin huonosti
edellisenä yönä. Illalla hän oli pitkään istunut olohuoneen sohvalla vilttiin
kääriytyneenä ja katsellut katuvalojen heijastuksia laseissa ja puiden oksilla.
Tuuli jonkin verran, ja joko lamput tai niiden heijastimet liikkuivat hiukan.
Matti itki jälleen kerran yksinäisyyttään, joka oli pahempaa kuin oikea
yksinäisyys. Hän ei kohta enää tietäisi kuka on, kun taas hänen kiusaajansa
esiintyi entistä päättäväisemmin ja energisemmin, muutti jopa ääntään sellaisella
tavalla, että Matin oli vaikea hallita ilmeitään.
Kun oli vielä jonkin matkaa sinne,
missä käännyttäisiin takaisin, huusi Matti jotenkin yhteiseen asiaan
osallistuakseen: ”Neessuuu! Nessuu!” Maija vastasi heti koiran sijasta ja
tokaisi: ”Älä turhaan huuda, kyllä se sieltä tulee!” Nyt Matti viimeinkin
tajusi asemansa. Niin hullulta kuin se tuntuikin, koki hän täydellisen
kelvottomuutensa. Hän ei ollut edes arvollinen kutsumaan heidän koiraansa,
sillä nyt jo heti vaimo huuteli koiran nimeä mitä lempeimmällä äänellä!
Alemmuudentunne kasvaa kasvamistaan
Matti häpesi todella suuresti tässä
tavaratalossa. Kuinka moni oli kuullut, mitä vaimo oli huutanut? ”Sinulla ei
ole mitään tekemistä siellä!” Se oli kautta aikojen ollut Maijan asenne häntä
kohtaan, kun hän tapasi feminiinisiä tuttaviaan, joita ei ollut monta. Matti
oli usein nähnyt vaimonsa loistavat silmät ja säteilevät kasvot, kun tämä oli
puhunut aivan vieraiden miesten kanssa. Siinä ei ollut mitään pahaa, koska hän
oli niin tärkeä henkilö etenkin työpaikallaan — itse asiassa koko firman
tulevaisuus oli hänestä riippuvainen, vaikka nuo pahuksen työtoverit eivät sitä
käsittäneetkään! Hän oli ehdottomasti paras työntekijä firmassa! Paras, paras!
Mutta niin kuin useimpien lh-ihmisten
seurassa pätevät aivan eri lait häiriintyneen ja uhrin kohdalla, niin sai
Mattikin kokea aivan kohtuutonta vääryyttä melkein päivittäin. Hän ei muistanut
edes yhtä ainoata kuukautta, joka olisi kulunut jollakin lailla normaalilla
tavalla. Vähintään kolmen viikon välein, joskus monta kertaa kuukaudessakin,
Maija oli pitänyt sellaisen rähinän, että he aivan omasta tahdostaankin olivat
muutaman kerran vaihtaneet paikkakuntaa, ennen kuin heitä olisi uhattu
häädöllä. Ja kaikki oli Matin syytä, sillä eihän kukaan nainen käyttäydy
sellaisella tavalla, ellei mies ole siihen syyllinen!
Matti ei saanut olla missään
tekemisissä muiden naisten kanssa. Ei hänellä ollut mitään tarvettakaan
flirttailuun, sillä eihän hän uskaltanut sitä yrittääkään, etenkin kun oli jo
itsekin alkanut uskoa, ettei kukaan muu nainen olisi niin uhrautuvainen ja
epäitsekäs huoliakseen hänet, kuin hänen oma Maijansa, joka ei mistään syystä
suonut heille tulevan avioeroa.
Yksi asia Mattia oli kummastuttanut
monen vuoden ajan. Jos vastaan tuli erikoisen viehättävä nainen, etenkin hyvin
vähäisissä pukeissa, ei mies voinut väittää sen jäävän ilman mitään vaikutusta.
Jokin hänessä sykki kuin sanelukone toistoasennossa, ennen kuin poljinta
painetaan uudelleen: ”Millaistahan olisi elää normaalin ihmisen kanssa?” Millaista
olisi elää jonkun tuollaisen vähän heitukaltakin tuntuvan ihmisen kanssa?
Olisiko sellainen ihminen paha ja tuhoaisi Matin kaltaisen kiltin ihmisen ensi
tilassa?
Piti sanoman, mikä Mattia ihmetytti.
Maija ei sitä takuulla huomannut, mutta hyvin usein kysyi mieheltään:
”Huomasitko sen ja sen naisen siellä?” Maija kiinnitti naisiin paljon enemmän
huomiota kuin Matti! Eikä vain vaatteiden takia!
Koko heidän ympäristönsä piti Maijaa
hyvin hurskaana ja siveellisenä ihmisenä, todellisena perheenäidin perikuvana.
Kukaan ei todellakaan pystyisi pitämään parempaa huolta niin vajavaisesta ja
puutteellisesta miehestä, kuin mitä Matti oli! Niin puhelias, oikeastaan
puhesairas Maija oli, että hän ei ollut aivopessyt ainoastaan Mattia, vaan
kaikki ystävättärensä ja myöskin miespuoliset lähimmäiset!
Maija oli vakuuttava esiintyjä, ja
tuskin kukaan hänen kuulijansa olisi uskonut heidän elämänsä kulissien takaista
maailmaa. Maija oli loistava näyttelijä kulloisenkin naamionsa takana. Hän oli
energinen, kaikkensa antava.
Kuka uskoisi, jos Matti kertoisi,
että nyt heidän tuli ostaa sähkölamppuja ja teräsnauloja, jotta hän voisi
vaihtaa rikkoutuneet lamput ja ripustaa Maijan saamat koruommeltaulut. Maija ei
ollut varmaankaan milloinkaan vaihtanut yhtään lamppua heidän yhteisen elämänsä
aikana. Maija ei edes halunnut tietää, missä mies piti työkalujaan, saati
sitten vasaraa ja kiviseinänauloja. Miehen tehtävä oli huolehtia kaikesta.
Mitä Maija sitten työnsä ohella teki,
kun oli niin väsynyt kodinhoidosta? Hän laittoi silloin tällöin pyykin
pesukoneeseen, etenkin kun itseltä olivat puhtaat vaatteet loppumassa. Mutta
usein ei hänen täytynyt sitä tehdä, sillä lapsilta oli jatkuvasti
alusvaatehylly tyhjä. Oli selvempääkin selvempää, että nämä syvään huokaisten
menivät pesuhuoneeseen ja täyttivät ison koneen, joten kaikkien pyykki tuli
pestyä. Täytti Maija silloin tällöin astianpesukoneenkin, ja väsyi siitäkin jo
huolestuttavalla tavalla. Ruokaa hän laittoi melko usein, koska Matti ei sitä
taitoa omannut. Onneksi, tarkoituksella. Sillä jos hän sen olisi osannut, olisi
Maijalle tuskin jäänyt mitään tekemistä. Siivous suoritettiin sen verran
harvoin, ettei se ollut luettavissa perheen ongelmiin.
Maineikas kyläteatteri
Kun sukulaisia oli kylässä, oli Maija
aivan sanoinkuvaamattomalla ahkeruudella mukana niin Matin kuin lastenkin
askareissa, todeten huokaisten ja iloinen mieli kasvoillaan: ”Näin sitä meillä
ahkeroidaan!” Sanomattakin on selvää, että etenkin vanhemmat sukulaiset
säälivät perheenäitiraukkaa, jolla oli niin paljon ylimääräisiä
velvollisuuksia. Ylimääräisiä? Kaikki kotiin liittyvä oli ylimääräistä?
Maijan ulkokultaisuus ja esittäminen
oli aivan sanoinkuvaamattoman irvokasta ja tekisi mieli sanoa ”brutaalia”.
Usean kerran he olivat menossa sukuloimaan, kun matka kului jatkuvassa
kinastelussa ja riidassa. Eihän haitannut mitään se, jos takapenkillä istui
pari alle viisivuotiasta lasta. Eiväthän nämä ymmärtäisi mitään näistä
aikuisten asioista! Maailmankaikkeuden tyhmintä ajattelua! Ei auttanut mitään,
vaikka Matti yritti hillitä vaimon kiihkoa. Eivät lapset mitään ymmärtäisi!
Katse takapenkille lasten itkuisiin ja järkyttyneisiin kalpeisiin kasvoihin
olisi kertonut jotakin aivan muuta, mutta jos ei kerran ole empatiaa tai toisen
asemaan asettumisen kykyä, voidaan kävellä rautakengin siellä, minne enkelitkin
menevät ilmassa liidellen.
Mitä enemmän mummola tai
sukulaispaikka läheni, sitä kiivaammaksi saattoi Matin sättiminen muuttua.
Mutta korttelin päässä, tai kahden, vaimo alkoi nykiä takkiaan kiinni ja oikoa
tukkaansa. Ilme helpottui ja suu pysyi kiinni siihen asti, kun astuttiin
sisälle. Tuskin ehdittiin päällystakit riisua — lapset saivat itse riisuutua jo
aivan pienenäkin — kun Maija istuutuu Matin viereen ja sivelee hellästi tämän
tukkaa kehuen sitä, kuinka suloinen mies hänellä on. Miksikähän ei oksennuskyky
kuulu elämään yhtä luonnollisena kuin nauru tai itku? Saisi siinä pahan olon
hetkellä pärskäyttää mahan sisällön juuri sopivaan paikkaan!
Kauneuteen liittyvä järkytys
Matti asettui kuin piiskattu koira
Maijan vierelle ja katsoi tämän ostoskärryyn. Esitteitä, kaksi kaunista,
suloista, taidolla muotoiltua voiderasiaa. Lapset melkein törmäävät kärryllänsä
äidin jaloille, ja tämä osoittaa suuttumusta. Hyvänen aika, neljä patjaa,
kenelle ne kaksi ylimääräistä on? ”Äiti hyvä, etkö sinä osaa laskea? Meitähän
on neljä, jokaiselle oma, niin saamme leikkiä merirosvoa!”
Maija ei katso hintaa, vaan
liiallista määrää, vaikka itse pitääkin ilmapatjan kanssa kellumisesta,
ajattelematta ollenkaan jompaakumpaa rannalla haikailevaa lasta, joka odottaa
omaa vuoroaan. Lapsetkin ajattelevat viisaammin kuin hän. Jokaisella tulee olla
omansa; ei niin kuin äiti aina ajattelee, että hänen omaansa on se, minkä
päällä hän istuu, tai seisoo, tai makaa — Mattikin. Kaikkea kolmea mainittua
oli Maija hänenkin suhteensa tehnyt, aivan käytännössä!
”Riittävätköhän meidän rahamme
kaikkiin näihin ostoksiin, kun äiti löysi niin ihanaa kasvovoidetta?” Kuin
kohtalon oikkuna he kulkevat juuri kasvovoide-esittelijän ohitse. Matti voi
aina huonosti nähdessään tuollaisia miehiä, jotka ovat kuin suoraan jostakin
Casanova-elokuvasta. ”Hyvät naiset ja herrat… ennennäkemätön tarjous… nuorentaa
kymmenillä vuosilla… filmitähti se ja se käyttää juuri tätä voidetta… nyt
tarjous, jota ette voi ohittaa. Rasian normaalihinta 890 markkaa, nyt kaksi
yhden hinnalla! Uskomatonta, eikö olekin?”
Matti luo pelokkaan katseen vaimonsa
ostoskärryyn, ja niin uskomatonta kuin se onkin, siellä on kaksi purkkia juuri
tuota voidetta! Ja ilmapatjat, jotka täyttävät koko lasten kärryn pohjan, maksavat
yhteensä alle 230 mk!
Maija oli aina syyttänyt Mattia
tuhlailusta, ja kun tämä oli hyllystä valinnut jonkin tuotteen, oli nuhdellen
asettanut sen takaisin hyllylle ja alkanut etsiä halvempaa vaihtoehtoa. Tilanne
oli ollut Maijalle aivan sietämätön niissä tapauksissa, kun ei ollut löytynyt
mitään halvempaa, ja hän oli joutunut tokaisemaan: ”Jos sinä sen välttämättä
tarvitset, niin ota se nyt sitten!” Kovin usein ei Matti ollut enää tarvinnutkaan
sitä!
Markku Vuori
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti