Kavalat unet osa 1

Tuskin korostamme koskaan liikaa sitä, että psykopatia ja sen kanssa elävät ihmiset ovat tekemisissä aivan oman maailmansa kanssa, joka todennäköisesti tulee pysymään arvoituksena kaikille niille, jotka eivät sellaisia asioita milloinkaan elämässään ole kokeneet.

Jonna yritti seurustella vanhan tuttavansa kanssa (Kirja: "Jonnan uusi elämä"), mutta tämän yhdessäolon rinnalla tapahtui aivan liian paljon asioita, jotka häiritsivät seurustelua siinä määrin, että Ville ei enää jaksanut vierailla rakkaansa luona. Itse asiassa tuo aikanaan niin suuri rakkaus oli muuttunut eräänlaiseksi peloksi ja osaltaan jopa inhoksi.

Jonnan sisin oli siinä määrin rikki, ettei hän oikeastaan ollenkaan tiennyt mitä halusi. Omasta mielestään hän jo suuressa määrin tiesi kuka ja mitä oli, mutta kaikki oli vain eräänlaista hahmottelua, sillä hänen elämässään päti yksi elämän surullisimmista seikoista, jonka siemen osaltaan oli kylvetty jo hänen lapsuudessaan, mutta mikä sitten oli saavuttanut kyseenalaisen kypsyytensä avioliitossa psykopaattisen miehen kanssa. Jonna oli hälyttävässä määrin ulkoapäin ohjautuva, eli ulkopuolisten ihmisten mielipiteet vaikuttivat niin suuresti hänen elämäänsä, ettei hän sittenkään todellisuudessa ollut kykenevä elämään omaa elämäänsä oikealla tavalla itsenäisesti.

Jonna oli tottunut soittamaan jopa muutaman päivän välein niille harvoille tuttavilleen, jotka vielä olivat kiinnostuneita pitämään yhteyttä häneen. Kun Ville ei täyttänyt hänen odotuksiaan, toimi hän todellisuudessa sen kaavan mukaan, minkä oli oppinut aviol… ei kun liitossaan entisen miehensä kanssa. Hän ei itse sitä tajunnut kai ollenkaan, että suorastaan manipuloi tuttavansa sanomaan jotakin sellaista Villestä, mikä oikeutti hänet arvostelemaan ja suorastaan tuomitsemaan tämän tietyistä asioista. Koska hän ei sittenkään oikein vielä tiennyt kuka ja mitä oli, rakenteli hän omalaatuisia ajatusrakennelmiaan, jotka aivan psykopatian mallin mukaan vapauttivat itsen kaikesta vastuusta ja siirsivät sen kumppanillensa.

Tällaisten asioiden käsitteleminen on hyvin murheellista ja jossakin määrin satuttavaakin, mutta vain totuus voi vapauttaa itse kunkin niistä valheellisista mielikuvista ja käsityksistä, mikä psykopaatti on mieleemme iskostanut. Voidaan toistuvasti todeta se, että pitkään psykopaatin kanssa ollut ihminen tahtomattaan ja tiedostamattaankin omaksuu niitä ominaisuuksia, mitä näkee eteensä niin pitkäksi aikaa asetetusta peilistä, eli psykopaatin tarjoamasta esimerkistä.

Tämä psykopaatin eteemme asettama peili on mitä eriskummallisin ja käsittämättömin. Siksi kai koko psykopatia on jäänyt niin vähäiselle huomiolle jopa ammattilaisten piirissä. Kaikki on niin absurdia ja normaalille ihmiselle käsittämätöntä, ettei sitä yksinkertaisesti voi pitää totena. On yksinkertaisinta todeta asiasta kertovan uhrin olevan hiukan sekaisin tai päästään vialla!

Osoittautuu päivä päivältä selvemmäksi, että psykopaatti aivan kuin aivopesee tai omalla psyykellään manipuloi uhrinsa osoittamaan kaikkia niitä piirteitä, joita halveksii alitajuisesti itsessään ja sairaalla tavalla tiedostetusti toisessa ihmisessä. Koska hän ei yksinkertaisesti voi hyväksyä omaavansa mitään negatiivista tai halveksittavaa omassa persoonallisuudessaan, lankeaa syy kaikesta negatiivisesta hänen uhrinsa ylle.

Painajainen vai hukattu onni?

Jonna on koko elämänsä ajan nähnyt tietynlaisia painajaisunia, kuten kirjoittajakin. Aikanaan nämä painajaiset olivat siinä määrin ahdistavia, että herätessä oli todella huono olo. Nyt vuosien erottaessa entisestä ahdistavasta elinpiiristä ovat unet muuttuneet hyvin toisenlaisiksi. Monet uhrit Jonnan tavoin kertovat uniin tulleen nyt aivan toisenlaisen sävyn, mitä voitaneen kuvata hyvin suuressa määrin positiiviseksi ja elämälle rohkeutta suovaksi. Useimmat unet liittyvät nyt asioihin ja tapahtumiin, joissa uhri saa tuntea olevansa hyväksytty ja ainakin samanarvoinen muiden unissa esiintyvien henkilöiden kanssa.

Silloin tällöin uniin tunkeutuu kuitenkin mukaan se henkilö tai henkilöt, jotka aikanaan tuottivat suurinta ahdistusta ja tuskaa. Etenkin useille naisihmisille nämä unet ovat tuottaneet suurta ahdistusta ja aivan käytännön vaikeuksia, koska unet on selitetty todella väärällä tavalla. Kuinka tarpeellista unien selittäminen on, siitä on monenlaisia mielipiteitä vallalla. Useat ammatti-ihmiset kuitenkin antavat näille unille suuren merkityksen, mitä kirjoittajakaan ei tahdo aliarvioida. Tärkeätä vain on löytää oikea selitys.

Jonnan unissa kummitteli siis tietyin väliajoin hänen entinen miehensä, joka omalla käytöksellään ja persoonallisuudellaan oli lähes tuhonnut Jonnan elämän ja oman persoonan. Nyt kun erosta oli yli kolme vuotta, näki Jonna unta, jossa mies oli aivan kuin eri ihminen ja hyvin inhimillinen ja hänet huomioiva, mitä ei koskaan aviol... ei kun liiton aikana tapahtunut. Herättyään Jonna koki sanoinkuvaamatonta pahoinvointia ja syyllisyyttä. Kuinka hän oli saattanut olla niin taitamaton ja tyhmä, että oli lähtenyt pois niin miellyttävän ihmisen luota! Hän oli varmaankin käsittänyt kaiken väärin, ja nyt unessa hänelle näytettiin hänen virheellinen käsityksensä ja syyllisyytensä niin mukavan miehen jättämiseen!

Kirjoittaja on nähnyt vastaavanlaisia unia aikanaan suurtakin tuskaa tuottaneista ihmisistä. Tämä syyllisyyden tunne on siis tuttuakin tutumpi. Nämä unet ovat mitä vaarallisimpia ainakin eheytymisprosessissa oleville naisille, jos unen selitys ontuu tai on suorastaan valheellinen. Miksi tällaisia unia ylipäätään näkee, koska ne ovat niin vaarallisia ja tuskaa tuottavia positiivisesta sisällöstä huolimatta? Unienhan tulisi palvella meidän parhaaksemme, ennen kaikkea eheytymisprosessin keskellä! Totuus on juuri sitä mitä ajattelemmekin, vaikkakin olemme sen usein käsittäneet väärin. Nämä unet eivät ole meidän vahingoittamiseksemme, vaan päinvastoin opiksemme.

Miksi Jonnan unessa vain tuskaa tuottanut mies nyt yhtäkkiä onkin aivan vastakohta entiselle? Miksi jonkun miehen unessa vain tuskaa tuottanut vaimo yhtäkkiä onkin täynnä empatiaa ja ystävällisyyttä? Tarkemman kertomuksen perusteella paljastuu, että näissä unissa piinaajat ovat kymmeniä vuosia todellisuutta nuorempia ja kauniimpia. Tällaisiako he olisivat, jos heitä ei olisikaan jätetty ja raatelevaa liittoa olisi kaikesta huolimatta jatkettu? Ovatko nämä unet sisimpämme nuhtelua meille väärien ratkaisujen johdosta?

Jo yksinomaan terve järki kertoo meille, että kysymys on unelmasta, joka ei ole koskaan toteutunut eikä koskaan tulisikaan toteutumaan juuri näiden ihmisten kanssa. Yksinomaan se seikka, että unessa nämä ihmiset ovat kymmeniä vuosia todellisuutta nuorempia ja kauniimpia, kertoo meille, että on lähinnä kysymys siitä, että itsellemme käsittämättömästä syystä mielemme syöverit tuovat nämä toiveajattelumme esiin aikana, jota emme itse oikein osaa mieltää oikeaksi. Kysymys on siis haavekuvistamme ja salaisista odotuksistamme, jotka eivät koskaan ole toteutuneet!

Psykopaatin uhri on tottunut syyttämään itseään kaikesta mahdollisesta ja ottamaan syyn aivan järjettömistäkin asioista. Jonnalle ensimmäinen mieleen tuleva selitys siis syyllisti häntä niin hyvän miehen hylkäämisestä. Uhri siis jo kahden- kolmen vuoden eheytymisvaiheen jälkeen alkaa unohtaa todellisuuden kauheudet ja jokin käsittämätön ja ei toivottu systeemi alkaa kullata muistojen reunoja, niin että Villen on pakko muistuttamalla muistuttaa kaikesta kuulemastansa. Onko Jonna todellakin unohtanut kaiken ikävän, onko kaikki hänen puhumansa ollut vain valetta tai keksittyä? Ei, kyllä Ville saattoi muistaa kaiken kuulemansa ja kaikki kerrottu piti paikkansa yksityiskohtia myöten!

Miksi Jennan mekanismi työsti asioita tällaisella tavalla? Eikö Villen positiivinen vaikutus riittänyt eheyttämään rikkinäistä ihmistä?

Ville ei ehkä kokonaisuutena pystynyt käsittämään kaikkea. Jonna oli pitänyt hänelle muutaman purkauskohtauksen, joiden aikana Ville pakostakin oli joutunut ajattelemaan Ritua, entistä vaimoaan, joka vuosikymmenien ajan oli raivonnut hänelle kaikesta mahdollisesta. Miten tältä osin saattoi niin lempeämielinen Jonna sellaisessa määrin käyttäytyä samalla tavoin kuin Ritu?

Tässä kohtaamme sen puolen luonnehäiriöisen uhria, mistä ei kai saisi puhua mitään, jotta uhrit eivät lisää ahdistuisi ja syyllistäisi itseään. Tämä on kuitenkin yksi puoli tervehtymistä, missä joudutaan katsomaan tosiasioita silmiin. Entinen elämä psykopaatin kanssa on ollut täynnä valheellisuutta ja suoranaista petosta. Rehellisyys on nyt ainoa tie tervehtymiseen, ja on pakko hyväksyä sellaisiakin asioita, joita ei kovin mielellään myöntäisi.

Jonna oli aivan käytännössä koko elämänsä ajan ollut häviäjä, väärässä oleva. Lapsuuden kodissa hän oli ollut puskurina isän ja äidin välisissä selvittelyissä, yrittäen estää isää lyömästä äitiä ja äitiä sättimästä isää. Kumpikin oli vuoron perään läimäytellyt tyttöä ja syyttänyt tätä perheen vaikeuksista. Liitossaan Jonna oli sitten ollut aivan kaikessa väärässä, koska hänen miehensä oli ollut mielestään täydellinen niin ihmisten kuin jopa Jumalankin edessä.

Tunteiden ristiriita

Myöntää uhri sitä tai ei, on hänellä osittain täysin utopistisiakin odotuksia toipumisen ja uuden elämän suhteen. Jonna oli todellakin löytänyt aivan uuden, entistä paremman elämän, mutta kaikki menetetty kalvoi hänen sisintään, ja vastoin parempaa tietoa hän odotti Villeltä jotakin sellaista, mitä tämä ei pystynyt tarjoamaan.

Useimmat uhrit ovat, jollei muuten niin henkisesti, väkivaltaisen puolison tai sukulaisen johdosta menettäneet kaikki ystävänsä ja tuttavansa. Ja kun ihminen niin henkisesti kuin kehollisestikin jää yksin, etsii hän sisältöä ja lohtua elämäänsä sieltä mistä sitä saa. Moni toipuva uhri on aivan liian väsynyt lukemaan kirjoja, ja jos hän lukeekin jotakin, valitsee hän sellaisia joiden ymmärtämiseksi ei suuremmin tarvitse ponnistella.

Kirjoittaja itse lukee mieluiten kirjansa joko saksaksi tai ruotsiksi, koska on melkein puoliksi saksankielinen. On jäänyt muistiin se, kuinka vaikeimpina vuosina ei olisi jaksanut lukea juuri mitään, ja pitkän aikaa oli lempilukemistona saksankieliset Karl Mayn kirjat Winnetousta ja Old Shatterhandista jne. Mitään syvällisempää ei jaksanut ottaa ohjelmistoon.

Jonna oli vuosikausien ajan niin väsynyt, ettei jaksanut lukea oikeastaan mitään. Hän ei jaksanut kuunnella edes kaunista musiikkia, vaikka olisi luullut sen virvoittavan raskautettua sydäntä. Villen oli joskus vaikea ymmärtää sitä, koska itse jatkuvasti kuunteli niin klassista kuin muutakin melodista musiikkia. Eikö kaikki musiikki sitten ole melodista? Ei kirjoittajankaan mielestä. Joka pitää riitasointuisesta tai takovasta musiikista, ei varmaankaan ole niitä onnellisimpia maan matkaajia. Musiikin perustarkoitus on tuoda ihmiselle hyvä olo, ainakin kirjoittajan mielestä.

Koska Jonnalla oli paha olo, tuli hänelle vieläkin pahempi olo kauniin musiikin kuuntelemisesta. Se herätti kaipauksia, odotuksia, aivan kuten useimpien ihmisten kohdalla tapahtuu. Ja koska hänen uskonnollinen miehensä, osittain hurmahenkisen seurakunnan säestyksellä, oli iskostanut Jonnaan valtavan määrän negatiivista latausta niin henkisesti kuin tunteellisestikin, aikaansai tunneperäinen musiikki todella ristiriitaisia tuntemuksia Jonnan sisimpään.

Tällä kohden törmäämme uskomattomaan mutta todelliseen asiaan. Miksi joku lihoo lihomistaan, vaikka kaipaa elämänkumppania? Miksi joku käyttäytyy täysin vastakohtaisesti sille, mitä häneltä odotetaan? Miksi ihminen juoksee karkuun sitä, mitä hän etsii? Kaikki tämä tapahtuu toki alitajuisesti, harvoin tietoisesti.

Lapset ”kostavat” isien ja äitien pahat teot uhrille 3

Lapset ”kostavat” isien ja äitien pahat teot uhrille 3

Yhä useampi toteaa kirjoittajalle, etteivät ammatti-ihmiset ole käsittäneet heidän ahdistuksensa todellisuutta, vaan yhä useampaa vaaditaan tuomaan kiusaajansa yhteiseen asian selvittämiseen ammattilaisen edessä. Mitä pitäisi allekirjoittaneen tai yhdistyksemme tai jonkun vaikuttavan henkilön tai tahon tehdä näyttääkseen näille ammattilaisille, ettei mitään sen vahingoittavampaa voi olla olemassakaan, kuin tällaisen vaatimuksen esittäminen. Kaikki tällaiset tiedossamme olleet selvittämiset ovat vain tuottaneet sanoinkuvaamatonta ahdistusta uhrille, ja tilanteen jälkeen kiusaaja on tullut entistäkin aggressiivisemmaksi ja tuhoavammaksi. On osoittautunut itsestään selväksi, vaikka maallikkona sen julkituomme, ettei alamme ongelmakenttiä selvitetä tällaisella tavalla.

Selvittämistilanteissa psykopaatti on totaalisesti omalla alallaan, sillä hän on selittämisen maailmanmestari. Hän on vuosien ja vuosikymmenien ajan laatinut oman henkilöhistoriansa, josta olemme jo aikaisemminkin puhuneet. Joka ainoan itselleen epämiellyttävän tilanteen hän on hetken pettymyksen ja eräänlaisen masennuksen jälkeen käynyt lävitse omassa, puutteellisessa persoonallisuudessaan. Vaikka hän hetken on saattanut osoittaa jonkinlaista katumukseen viittaavaa, toimii hän oman intuitionsa mukaisesti. Hän ei voi sietää epäonnistumista, hän ei voi sietää pettymystä, sillä hän on mielestään täydellinen ihminen, täydellinen onnistuja. Siksi hän järkeilee jokaisen mielipahaa tuottaneen tilanteen jälkikäteen, ja niin uskomatonta kuin se asiaa tuntemattoman mielestä onkin, hänen persoonallisuutensa sisäinen tietokone on pyyhkinyt pois muistista kaiken häntä itseään syyllistävän materiaalin, ja ikään kuin eräänlainen prosessori luo tilalle "uuden todellisuuden".

Miten selvität asioita tällaisen henkilön kanssa edes psykiatrin edessä, koska nyt hänen persoonallisuutensa kovalevyllä on luettavissa ainoastaan häntä itseään tukeva ja hänen puolestaan todistava materiaali! Vaikka uhri kuinka selvästi ja yksityiskohtaisesti kuvailisi tapahtuneen vääryyden ja mahdollisen pahoinpitelynsä, painaa kiusaaja juuri oikeaa nappulaa ja ammattilaisen edessä pyörii mitä uskottavin videotallenne kiusaajan mielikuvituksen tallentamana. Perustuuko mikään hänen videossaan todellisuuteen, sillä ei ole mitään väliä. Hän uskoo jokaisen itse esittämänsä asian, hän uskoo jokaisen mielikuvituksensa luoman "uuden todellisuuden", ja näin ollen edes alkeellisempi valheenpaljastuskone ei ole kykenevä paljastamaan hänen valhettaan, saati sitten hyväuskoinen ammattilainen.

Perinteinen ja kai uudempikin valheenpaljastuskone perustuu aivojen aiheuttamiin ruumiillisiin reaktioihin, joita erilaisilla tunnistimilla pystytään seuraamaan. Reaktio syntyy siis valheesta, sisäisestä ristiriidasta, jonka merkitys on suurempi kuin tavallinen ihminen käsittääkään. Mutta jos kiusaaja itse uskoo kaiken esittämänsä todella tapahtuneen, ei hänen ruumiinsa reagoi näihin asioihin. Olisiko tässä osasyy joidenkin psykopaattinen käsittämättömään sairastamattomuuteen? Heidän kehonsa on ikään kuin rauhassa kaikilta omantunnon omaavien ihmisten ärsykkeiltä.

Jo kirjoittamamme tulisi todistaa ammattilaisille, että ongelma-alueellamme vallitsevat aivan toisenlaiset lait kuin normaalissa mielenterveystyössä. Normaaleja ja rutiininomaisia metodeja ei voida käyttää meidän ihmistemme auttamisessa, vaan on pystyttävä omaksumaan aivan uudenlainen näkemys asiasta, vaikka se onkin ehkä nöyryyttävää siinä mielessä, että tällainen asia on yleisellä ammattitasolla jäänyt huomaamatta ja nyt maallikot pyrkivät kiinnittämään huomiota siihen.

Olemme kirjoituksissamme useaan otteeseen pyrkineet selittämään uhrien toimintaa yleisesti tunnetulla käsitteellä "Tukholman syndrooma". Jokainen meistä on nähnyt kyllin elokuvia ja uutisia panttivanki- ja kidnappaamistilanteista, joissa uhrit usein ovat toimineet itselleenkin käsittämättömällä tavalla, odottamattoman ja ylitse voimien käyvän tilanteen keskellä. Aikanaan yhteistyöhön suostuneet tai alistuneet saivat kokea yhteiskunnan rankaisevan heitä rikollisen auttamisesta, vaikka heidän oma henkensä oli mitä suurimmassa vaarassa. Jokaisen on odotettu toimivan yhteiskunnan lakien mukaisesti ja usein on tuntunut absurdilta se tapa, millä laki on suorastaan vaatinut uhria oman henkensä uhalla toimimaan yhteiskunnan etujen mukaisesti rikollista vastaan.

Tällaisissa tilanteissa on kuitenkin normaalille ihmiselle hänen oma henkensä kallein, ja sen on yhteiskuntakin hyvin pitkälle hyväksynyt. Mistä joskus aikaisemmin rangaistiin ankarastikin, sen suhteen tänä päivänä vallitsee hyvin pitkälle ymmärrys. Miksi nyt kuitenkin lähes jokainen ahdistuksestaan kertonut uhri kokee entistä suurempaa syyllisyyttä ja tuskaa otettuaan yhteyttä ammattilaiseen? Emme syytä ammattilaisia, kerromme vain totuuden. Vain ylen harva kertoo saaneensa odottamaansa apua ja sitäkin useampi kertoo masentuneensa entisestään.

Yleisin ihmettelyn aihe ammattilaisen vastaanotolla kuuluu: "Miksi ihmeessä sinä et sitten eroa, jos tilanne on niin paha?!" "Jos tilanne on niin paha, miksi et vaihda työpaikkaa?" "Jos sukulaisesi on niin vaikea, niin miksi kummassa et etsi omaa asuntoa ja muuta sinne?" Nykyisessä työllisyystilanteessa aivan tavallinen maallikkokin voi hymähtää ja todeta ammattilaisen puhuvan tyhmiä ehdottaessaan työpaikan vaihtamista. Joskus se toki on ainoa vaihtoehto, mutta että ammattilainen niin nopeasti ohittaa ongelman ehdottomalla ensimmäistä ja näkyvintä mahdollisuutta, kertoo eräänlaisesta työväsymyksestä itse auttajan kohdalla. Ehdotukset sinänsä eivät ole vääriä, vaan ne esitetään kuulemamme perusteella ja jopa oman kokemuksen perusteella aivan liian aikaisessa vaiheessa ja liian läpinäkyvän helposti.

Selvittäkäämme tätä asiaa lähemmin. Työpaikan suhteen tilanne on ehkä selvin ja toisaalta vaikein. Uuden työn löytäminen on todella vaikeaa etenkin henkilölle, joka jo pidempään on kokenut ahdistusta ja mahdollisesti jossakin määrin sairastunut ylivoimaisissa tilanteissa. Jos ehdotus työpaikan vaihtamisesta esitetään liian nopeasti ja liian kepeästi, kokee uhri ammattilaisenkin väheksyvän hänen tilannettaan ja kärsimystään. Ensisijainen ei ole työpaikka ja sen ongelmat, vaan yksittäinen ihminen ja hänen ongelmansa! Miksi sitten kaikkeen pyritään löytämään niin nopea ratkaisu, että uhri tuntee suorastaan putoavansa kärryiltä; paikassa, jossa hän odotti saavansa lujemman otteen elämään? Kaikki johtuu kai rahan puutteesta ja ammattilaisen kiireestä saada vastaanottaa seuraava potilas! Autetaan siis todella monia, ilman että kukaan saisi todellista apua! Pidetään ihminen hengissä ja onnitellaan häntä jos hän seuraavalla kerralla ei ole paljon huonommassa kunnossa! Aika roisia, jos niin saa sanoa! Eikö tämä ikävä kyllä ole tämän hetken todellisuus meidän maassamme?

Mikä erottaa selvimmin ongelmakenttämme työpaikalla ja kotona? Psykopaattinen johtaja saattaa ensimmäisestä mielijohteestaan erottaa mielestään ongelmia tuottaneen työntekijän jopa siltä istumalta. Siksi useimmat työntekijät nielevät päivittäisenkin mielipahansa ja vaikenevat suurenkin vihan vallitessa sisimmässään. Ilman puolisoa tai jotakin sukulaista voi elää, muttei ilman leipää ja juomaa! Kotoa ei sentään tarvitse niin helposti lähteä, ja mieltäänkin voi ilmaista ainakin tiettyyn rajaan asti. Siitä huolimatta useat autettavamme kokevat hyvin tuskallisena sen, kun ammattilainen jopa ensimmäisellä käynnillä toteaa: "Kertomasi mukaan avioliittosi tai perheesi on todella vaikea. Miksi et eroa tai lähde pois!" Jotkut ammattilaiset saattavat sanoa tämän määritelläkseen autettavan reaktiota ja päätelläkseen onko tämä valmis muutoksiin. Mutta kerrottakoon se tosiasia, että elämänsä kauheudesta huolimatta tämän toteaminen psykopaatin uhrille ensimmäisten tapaamisten aikana on usein hyvin vahingollista, koska hänen ongelmansa ei ole enää yksinomaan ulkopuolinen henkilö, kiusaaja kotona, vaan hänen ongelmansa on hänen sisäinen rikkinäisyytensä ja tuskansa.

Lähes poikkeuksetta kiusaaja tai ahdistusta tuottava yhteisö on vakuuttanut uhrille ja suorastaan aivopessyt häntä uskomaan, ettei kukaan muu voi välittää hänestä. Hänen ainoa ja oikea paikkansa on juuri siinä missä hän on, toisen valvonnassa ja käytettävissä. Kun uhri tulee hakemaan apua, on ymmärrettävä, ettei kukaan tällaisissa olosuhteissa pysty säilyttämään todellisuudentajua. Uhri on antautunut käytettäväksi ja johdatettavaksi, koska edes ympäristö ei ole suojellut häntä tältä vaikutukselta yksinkertaisesti siitä syystä, ettei se ole nähnyt psykopaattisen käytöksen verhon taakse. Terveen mielen naamio on niin täydellinen ja hämäävä, että meidän tulee jossakin vaiheessa esittää kysymys: kumpi on enemmän syyllinen uhrin tilaan – uhri itse vai sinisilmäiset lähimmäiset, jotka ensinnäkin ovat lausuneet hyvän todistuksen kiusaajasta ja ylläpitäneet valheen verkkoa, sitten vielä loppuvaiheessa syyllistääkseen irti rimpuilevaa uhria.

Kukaan meistä ei menneinä vuosina käsittänyt mistä on kysymys. Tajusimme vain, että meillä oli suunnattoman paha oli näissä ympyröissä. Ei siis ole asiallista osoittaa ketään eikä mitään järjestöä syyttävällä sormella, mutta olemme tulleet aikaan jossa totuus on pakko nähdä.

Olemme muutamassa kirjassamme kertoneet psykopaatin käytöksestä ja suoranaisista toilailuista hiukan huumorimielessä, mutta asiaan ei todellisuudessa sisälly mitään naurettavaa uhrin kannalta. Tietysti uhrille tekee hyvää jossakin vaiheessa hymyillä kätketysti joillekin toilailuille, kuten Richard- parka Pokka pitää – sarjassa, kun Hyasintti häpäisee itsensä todella näkyvästi.

Avioero on siis useille ainoa mahdollisuus järkevään elämään kiinni pääsemiseksi, ja sen tietävän ammattilaisen tulisi malttaa mielensä ja tunnistella enemmänkin potilaansa tuntemuksia. Työpaikan vaihtaminen ei ole ollenkaan yksinkertainen asia, etenkään koska suuri osa autettavistamme on viidenkympin paikkeilla tai vanhempiakin. Miten sitten on lapsen tai sisaruksen tai yleensä sukulaisen lähteminen yhteisestä kodista? Sekään ei ole mikään yksinkertainen asia, koska kärsimystä on usein jo ollut siinä määrin, että se on jättänyt jälkensä autettavaan. Yksinäisyys tuntuu sittenkin kaikkein kauheimmalta asialta elämässä. Pelottaa heittäytyä tuntemattoman varaan, vaikka nykyinen todellisuus olisi kuinka paha.

Auttajien tulisi entistä enemmän käsittää se tosiasia, että näiden ihmisten eväät ja valmiudet eivät ole missään suhteessa verrannollisia normaalia elämää eläneiden mahdollisuuksiin. Kielteinen ja vääristynyt elinpiiri ja olosuhteet ovat aikaansaaneet valtavan määrän negatiivista latausta, mikä estää toteuttamasta hyvältäkin tuntuvia ratkaisuja. Oikeastaan kaikki uhrit ovat eräänlaisia sitten kun – ihmisiä. He ovat samalla hyvin suuressa määrin jos – ihmisiä, odottaen viimeinkin sitä apua, ystävällistä elettä, uskottavuutta, jonka perään ovat kaivanneet vuosikausia turhaan, pettyen kerta toisensa perään. He ovat tietyllä tavalla maailman pettyneimpiä ihmisiä, koska niin kiusaaja kuin ympäristökin ovat jatkuvasti valaneet heihin perusteetonta tulevaisuuden uskoa. "Odota vain, kunhan…/ sinä et tiedäkään mitä vielä…/ ole kärsivällinen, tunnenhan minä kumppanisi…/ sinä olet nyt käsittänyt kaiken aivan väärin…"

Näiden ihmisten negatiivisuus, traumaattisuus, luottamuksen puute, ei loppujen lopuksi ole tullut heidän elämäänsä heidän itsensä etsimänä tai hyväksymänä, vaan… miten sen sanoisi kyllin selvästi… Sen kaiken on heihin iskostanut ympärillä olevien ihmisten oma varauksellisuus, epäusko, kielteisyys ja väärät asenteet.

Nyt kirjoittajan oman tervehtymisen ehdittyä tähän vaiheeseen, tuntuu suorastaan hämmästyttävältä se kuinka silmät aukenevat näkemään entistä enemmän totuutta ja tosiasioita. Etenkin hengellisellä alueella on vallinnut ja vallitsee uskomaton, näkymätön syyllistäminen ja väärien asioiden projisointi toiseen ihmiseen. Sitä eivät tee ainoastaan psykopaatit, vaan aivan tavallisetkin, väärämieliset ihmiset. Lukemattomat ihmiset projisoivat omat näkökantansa ja ennakkoajatuksensa kanssamatkaajiinsa, uskoen kaiken näkemänsä ja kokemansa olevan tuossa toisessa ihmisessä, kun se aivan ilmeisesti onkin heissä itsessään!

Vuosien aikana kirjoittaja hämmästeli monia asioita, joihin vasta nyt on tullut selvyys. Vanha viisaus, että sormella osoittava näyttää yhdellä tai kahdella sormella moitittavaansa, kun kolme sormea osoittaa häneen itseensä, on osoittautunut paikkansa pitäväksi. Nyt ei oikeastaan mikään hämmästytä entisellä tavalla. Tietynlainen hämmennys on tullut tilalle. Kuinka kaikki tämä sittenkään voi olla mahdollista?

Vuosien mittaan on paljastunut, että taloudelliset syytökset ovat merkinneet syyttäjän omaa rikollisuutta. Haureudesta ovat osanneet syyttää vain siihen itse syyllistyneet. Vilpillisyyteen ovat kiinnittäneet huomiota suurimmat valehtelijat. Anteeksiantamattomuudesta ovat pitäneet suurta ääntä armottomat veljien syyttäjät.

Negatiivisuus, väärämielisyys, vääräasenteisuus ja muu vastaava on äärimmäisen tarttuvaa. Kun joku tällainen ihminen tulee vastaan saattaa jo pelkkä hänen kasvojensa näkeminen herättää voimakkaan reaktion omassa itsessä. Kun sitten tällaisen ihmisen kanssa puhuu, joutuu kohtaamisen jälkeen hämilleen huomatessaan, että tuli mentyä itselleenkin käsittämättömällä tavalla mukaan tuohon kielteisyyteen. Toisen ihmisen vaikutus vain oli niin voimakas.

Kirjoittaja on melkein puoliksi saksankielinen. Lukeminen ja kuuleminen vastaa melko pitkälle keskivertoisen saksalaisen kykyä ymmärtää kieltään. Puhumisen mahdollisuus on kuitenkin ollut melko harvoin, niin että kirjoittaja ei kävisi lainkaan saksalaisesta ainakaan saksalaiselle. Ja tässä kohden on ollut melko mielenkiintoisia kokemuksia, mitkä selittävät elämää laajemmallakin alueella.

Jos kirjoittaja tapaa melko tavalla kirjakieltä puhuvan saksalaisen, ihmettelee itsekin sitä kuinka kieli taipuu uskomattomalla tavalla harjoituksen puutteessakin, etenkin jos tuo ihminen on empaattinen ja lähelleen päästävä. Juttu luistaa joskus sujuvammin kuin omalla kielellä. Mutta jos keskustelukumppani on joku maahanmuuttaja tai mongertaa käsittämätöntä murretta, tuntuu kuin kurkkua kuivaisi eikä juuri yksikään sana äänny oikealla tavalla.

Aikanaan jossakin elokuvassa jollakin laulajalla oli vaikeuksia oikean sävelen ja värähtelyn saavuttamisessa. Kun muu ei auttanut, otti opettaja oppilaansa eteensä, painoi rintansa tämän selkään ja siten he lauloivat sellaisella harmonialla, ettei sitä oppilas ikinä olisi uskonut. Oikea sävel ja oikea värähtely välittyivät opettajasta oppilaaseen. Nämä esimerkit sisältävät paljon enemmän kuin ensimmäisellä ajatuksella ja silmäyksellä saattaa käsittää.

Meidän olemuksemme, meidän elämämme, on eräänlaista värähtelyä, jota me välitämme ympäristöön, suurimmalta osaltaan tiedostamattamme. Elämä meissä yleensäkin on jotakin käsittämätöntä, mutta silti läsnä olevaa, sillä edellytyksellä, että me todella elämme. Elämää suorittava ihminen ei värähtele, ei pysty välittämään mitään hyvää ulospäin, toiselle ihmiselle. Siksi sopusointu kehossamme, sielussamme, psyykessämme, koko olemuksessamme on edellytys todella ihmisarvoiselle elämälle.

Tämä värähtely josta puhumme positiivisella ja elämälle läheisellä tavalla toimii koko ihmisyhteisön hyväksi. Jos tätä elämää ja värähtelyä ei ole, on sen sijalla jotakin muuta, tuhoisaa, vahingollista, sillä jokainen ihminen levittää ympäristöönsä jotakin. Se mikä ei ole positiivista värähtelyä ja rakkaudellisuutta – rakkaus on kaiken hyvä lähde ja ainoa elävöittävä voima tässä maailmassa. Jos kirjoittaja sanoo uskovansa, että kaikki todellinen rakkaus on Jumalasta lähtöisin, tulkoon se julki missä tahansa, eivät kaikki uskonnolliset ihmiset tätä hyväksy. Jos ihminen ei usko, että meidän tehtävämme on rakastaa kaikkia ihmisiä, vihamiehiämmekin, niin todellisuudessa hänen rakkautensa vain tiettyyn ryhmään kohdistettuna ei tarkemman tutkistelun perusteella olekaan rakkautta, vaan hyvin usein omahyväisyyttä.

Törkeätä puhetta ikänsä saarnamiehenä olleelta? Vielä kamalampaa voisi sanoa. Kun kirjoittaja nyt on niin intensiivisesti seurannut satelliittiohjelmia Saksasta, jäi niistä mieleen yksi hyvin raflaava ajatus, joka esitettiin ilmeisestikin ohjelmassa, joka puhui saksalaisen papiston kansallissosialismista. Kummallista viisautta noiden ohjelmien tekijöillä! Kun nyt on nähtävänä kuinka vähän halua papistolla oli puuttua juutalaisten ja muiden kansallisuuksien ja kansanosien tuhoamiseen ja rääkkäämiseen, tuottaa suorastaan iloa lausua julki noiden ohjelmantekijöiden ajatus tällaisesta uskonnollisuudesta. "Ihmiset alkoivat pitää omaa hulluuttaan jumalana ja palvoa sitä!"

Aikamoinen ilmaisu, johon kirjoittajan mieli riemulla yhtyy. Juuri tästä on kysymys kaikessa väärässä vallankäytössä, tapahtukoon se missä tahansa. Vääristyneessä kirkkokunnallisessa elämässä tämä on kaikkein selvimmin nähtävänä. Oikeastaan kaikki alkaa olla mahdollista näissä piireissä, niin ettei tietyssä määrin voi olla tunkematta pois tietoisuudesta ajatusta, että suuri osa tämän ajan seurakuntia elää elämäänsä ilman Jumalaa.

Henkinen väkivalta ja väärä vallankäyttö ovat siis kaikkein uskomattominta mutta näkyvintä ja todellisinta erilaisissa hengellisissä piireissä. Miksi tämä on niin yleistä juuri näissä piireissä? Kun psykopatia, narsistinen persoonallisuushäiriö / luonnehäiriö, minävaurio, mitä suurimmassa määrin perustuu väärään vallankäyttöön, on meidän syytä sanoa muutama sananen vallankäytöstä. Mihin se perustuu ja missä se voi toteutua? Yksinäisen ihmisen yksinäisyydessään käyttämä väärä valta voi kohdistua vain yksin häneen ja vahingoittaa häntä itseään, eli asia on jo sinänsä absurdi. Vallankäyttö ja koko sanan merkitys perustuu siihen tosiasiaan ja olettamukseen, että on joku joka käyttää valtaa joidenkin ylitse. Eli tarvitaan kummatkin osapuolet, jotta voitaisiin puhua järkevästä vallankäytöstä.

Vallankäyttö edellyttää myöskin ainakin jossakin määrin todellista tai kuviteltua arvoasteikkoa. Samanarvoisten ja – tasoisten vallankäyttö toisiaan kohtaan johtaa hyvin vaikeisiin ja mahdottomiinkin tilanteisiin. Eli lyhykäisyydessään sanottuna pisin ja näyttävin ja vallanhimoisin kohottautuu jonkin päälle ollakseen vieläkin pitempi ja näyttävämpi. Psykopaatit yleensä eivät tarvitse muuta koroketta kuin vain nöyrän palvelijan, joka suostuu makaamaan heidän astinlautanaan.

Toinen puoli vallankäyttöä on jo tajunnassamme. Entä sitten toinen puoli? Ylimmäinen on jo valittu tai valinnut itsensä, alimmainen makaa jo hänen allaan, mutta mistä saataisiin lisää alimmaisia eli alamaisia, jotta vallankäyttö tuntuisi todella makealta? Kukaan ei vapaaehtoisesti ole alimmainen tai alamainen, ainakaan terve ihminen. Onko valmiita alamaisia, vai pitääkö heidät ensin valmistaa? Kyllä, suurin osa alamaisista pitää tavalla tai toisella valmistaa, alistaa, jotta he suostuisivat ylitse käveltäviksi. Psykopaatti on valmis tähän valmistustehtävään, käsi pystyssä valmiutensa merkiksi. Mutta mieluiten hän kerää alamaisuuteensa sellaisia, jotka on jo valmiiksi nöyryytetty, alistettu, riisuttu omista hyveistä ja uskosta itseensä. Sellaisia, jotka ovat kieltäneet itsensä, peläten suunnattomasti löytävänsä itsensä ja siten kadottavansa itsensä. Alkaako jo polttaa? Missä tällaisia ihmisiä on?

Jotkut ovat sitä mieltä, että itse Jumala on valmistanut valtavan määrän tällaisia seuraajia itselleen. Koska Jumala on näkymätön ja monien psykopaattien mielestä olematonkin, katsovat he näiden ihmisten olevan valmistettuja seuraamaan itseään. Tämä näkemys on kummallisella tavalla omaksuttu hyvin laajoissa piireissä.

Meidän ensisijainen tehtävämme on ainakin näissä piireissä kuuluttaa tämä näkemys totaalisen virheelliseksi. Aikanaan lähes 40 vuotta sitten kirjoittaja kuuli ajatuksen seurakunnallisesta elämästä. Seurakunta kuulemma rukoili: "Jumala, pidä sinä saarnaajamme nöyränä, niin me pidämme hänet köyhänä!" Kirjoittaja uskoo tänä päivänä, niin rikkaana kokemuksista, että seurakunta on paljon viisastunut näiden 40 vuoden aikana. Se ei enää vaivaudu rukoilemaan Jumalaa, vaan epäuskoisena itse toteuttaa molemmat virat: se pitää saarnaajansa sekä nöyränä että köyhänä! Tämä koskee toki vain niitä harvoja aitoja julistajia, jotka vielä puurtavat pienissä ryhmissä tai syrjäisemmissä viroissa siellä, minne superevankelistat eivät vilkaisekaan.

Onko kirjoittaja aivan hakoteillä näpytellessään tällaista? Jonkun mielestä ehkä, mutta kaikella on oma mittansa.

Vallankäyttö on vakava asia ja tuo vastuun mukanaan, vaikka sitä ei aina nähtäisikään. Jokainen vastaa teoistaan ja asenteistaan ja ajatuksistaankin jonakin päivänä. Psykopaatti on ihminen joka ei elä sen paremmin menneisyydessä, tulevaisuudessa kuin ei tässäkään päivässä. Hän käyttää valtaansa ja suorittaa elämäänsä jollakin tavoin kaiken normaalin ajanlaskun ulkopuolella, omassa mielensä maailmassa. Hän jää rikollisena helposti kiinni, koska ei ajattele vastuuta eikä tulevaa – oikealla tavalla.

Hän on kuin yksi kirjojemme faaraoista, joka ajaa kaasu pohjassa mutkiin ja risteyksiin ajatellen, että omalle puolelle eksynyt vastaantulija on aina väärässä ja syyllinen. Hänelle pääasia on syyllisyys, mutta omansa ja mahdollisesti kyydissä olevan perheensä kohtalo on hänelle yhdentekevä, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Jos he päätyvät sairaalaan, jos perhe kuolee, on se päälle ajaneen syy. Hän ei kuvittelekaan olevansa päälle ajaja – kaikki muut ovat sitä. Hän pysyy mielestään aina omalla puolellaan tietä, mutta kun kerran tunnemme hänen ajatuksensa, kuuluvat molemmat tien puolet hänelle. Jos tiellä olisi kolme puolta, ajaisi hän niitä kaikkia.

Lapset ”kostavat” isien ja äitien pahat teot uhrille 2

Lapset ”kostavat” isien ja äitien pahat teot uhrille 2

Nimenomaan psykopatian kannalta joudumme näkemään sanoinkuvaamatonta vääryyttä huoltajuuskiistojen yhteydessä. Aivan liian usein psykopaattivaimo saa lapset itselleen todella vaarallisissakin olosuhteissa, mitä ei sillä hetkellä nähdä. Milloin tämä yhteiskunta haluaa uskoa sen, ettei aito psykopaatti todella välitä lapsistaan, vaikka sitä kuinka väittäisi?

Toisen maailmansodan päättymisestä on juuri nyt kulunut 60 vuotta. Saksalaisilta satelliittikanavilta on suorastaan vyörynyt valtava määrä materiaalia, jota ei ennen ole näytetty. Tästä johtuen mieleen on jäänyt useampikin väläys, missä Hitler lempeästi silittelee lapsia eri tilanteissa. Hän siis osoitti lapsille erityistä hellyyttä, mutta mikä on todellisuus? Rinnastakaamme tämä siihen hetkeen, kun hän viettää viimeisiä päiviään bunkkerissaan. Hän vaatii kaiken tuhoamista, koska ei näe kansallaan ja samalla kansansa lapsilla mitään elinmahdollisuutta ilman häntä ja ideoitaan. Hänen mielestään koko kansa saa tuhoutua, koska kansallissosialismi ei toteutunutkaan! Tämä on mitä elävin kuva tämänkin hetken pikku Hitlereistä. Jos minä en saa, ei kenenkään muunkaan tule saada!

Vasta viime vuosina on alettu käsittää natsisaksan ja kansallissosialismin aiheuttaman tuskan todellinen ulottuvuus. Keskitysleireillä eläneitä ihmisiä on yritetty tietyssä määrin auttaa, mutta satelliittilähetyksissä tulleissa haastatteluissa uhrit toteavat, etteivät he vieläkään ole saaneet todellista apua, koska kaikkea on tarkasteltu vain yleiseltä tasolta. Yksittäisten ihmisten avun ja terapian tarve on osaltaan tietoisesti pyritty unohtamaan, koska auttamisresurssit ovat niin puutteelliset. Sama pätee ns. psykopatian uhreihin. He eivät toistaiseksi ole saaneet riittävää huomiota. Oikean tiedon saaminen on ensimmäinen ja jo auttaa heitä melko pitkälle. Tietoa on kuitenkin loppujen lopuksi järkyttävän vähän. Toistaiseksi on kiitettävällä tavalla kiinnitetty huomiota itse psykopatiaan, mutta vain harvalla auttajalla on tänään todellinen kuva näiden ihmisten avun tarpeen mittavuudesta.

Kysymys on yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta avun tarpeesta, sillä mikään yksittäinen taho ei omaa riittäviä resursseja auttamiseen. Siksi tuntuu suorastaan naiivilta ja järkyttävältä se, missä määrin auttajatkin kipuilevat oman persoonallisuutensa ja huomionsaantinsa keskellä. Kateus on uskomattoman laaja ehkäisevä tekijä auttamisverkoston luomiselle. Kuka on pätevin, kuka tietää eniten, kuka saa kaiken kunnian asian esiin nostamisesta? Jos avun tarvitsijoiden määrä arvioidaan vähintään kymmenissä tuhansissa, ellei sitten sadoissa tuhansissa, on suorastaan absurdia kipuilla auttajien henkilökohtaisella tasolla. Totuus on, ettei alalla ole yhtään asiantuntevaa auttamisorganisaatiota, eikä sellaista synnykään, elleivät auttajat suostu laajaan yhteistyöhön. Auttajia näyttää olevan, mutta ei todellista ja keskittynyttä järjestelmää.

Tieto asiasta on pirstoutuneena hyvin laajalla alueella, koska on olemassa niin valtava määrä muita ongelmia, ja yksittäisten auttajien energia pääsääntöisesti kuluu omilla alueillaan. Olisi ehkä suuri apu ongelmamme selvittämisessä se, jos alkaisimme psykopatian sijasta puhumaan enemmänkin henkisestä ja hengellisestä väkivallasta, joka käsityksemme mukaan on entistä selvemmin useimpien mielenterveysongelmien takana. Ei ole suurtakaan merkitystä sillä, kärsiikö joku ihminen suoranaisesta psykopatiasta, vaiko tähän hyvin laaja-alaiseen alueeseen kuuluvasta muusta henkisestä vääryydestä.

Useimpien rikkinäisten ihmisten ja persoonallisuuksien takana on todellisuudessa kyse normaaliin elämään kuuluvista asioista, joista nämä ovat jääneet paitsi. Sen johdosta he ovat olleet ja ovat edelleenkin alttiita väärien voimien vaikutuksille, koska normaalit torjuntamekanismit on tuhottu. Suuri sotien jälkeinen sukupolvi on jäänyt vaille valtavaa määrää isyyttä ja äitiyttä, koska sota aikaansai suuren määrän todellista identiteettiään vailla olevia ihmisiä. Mitä ei ole itsellä, sitä ei voida toisellekaan antaa. Emme syyllistä ihmisiä, vaan olosuhteita, väistämättömiä tilanteita, joissa ihminen vain voi yrittää parhaansa.

Psykopatia ja siihen läheisesti liittyvät seikat eivät ole määriteltävissä ja rajattavissa tietylle alueelle, vaan on kysymys ikään kuin jostakin valtavasta meren syvyyksien mustekalasta tai hirviöstä, joka on ulottanut lonkeronsa kaikkialle. Ja missä varsinainen lonkero ei valtaa tilaa, siellä tietynlaiset ohuet siimamaiset lonkeroiden karvapeitteet melko näkymättöminäkin levittävät vaikutusta.

Psykopatian esiin nostaminen on tärkeä asia, mutta jos jälleen kerran, niin kuin monen muunkin asian kohdalla, ei nähdä asian laaja-alaisuutta ja näkymättömiin jääviä tekijöitä, tapahtuu sama kuin entisenkin potilaan kohdalla: leikkaus onnistui hyvin, mutta potilas kuoli!

Psykopatiassa on kysymys ihmisestä ja ihmisyydestä, joskin vääristyneessä muodossa. Ja missä on kysymys ihmisestä, siellä kaikki ongelmat kasaantuvat ja mutkistuvat. Siksi puhumme osaltaan vain henkisestä, väärästä vallankäytöstä, mitä psykopatiakin perusolemukseltaan on. Asian määrittäminen ei ole koskaan pääasia, vaan ihmisen ongelman ja kärsimyksen kohtaaminen!

Tällä hetkellä suurella innolla pyritään määrittelemään ongelmakenttäämme ja samalla unohdetaan kärsivä ihminen. Yhdistyksemme piirissä ei ole yhtään koulutettua ammatti-ihmistä, joskin uhreina on suuri määrä terveydenalan ihmisiä, joilla on toisaalta laaja ammattitaito. Heidän on kuitenkin ensin selvitettävä omat asiansa, ennen kuin he ovat kykeneviä laajemmin muiden auttamiseen.

Koska emme ole sanan varsinaisessa merkityksessä ammattilaisia, on meidän syytä pysyä lestissämme. Vuosikausien ja vuosikymmenien kokemusta ei kuitenkaan korvaa mikään, ja mahdollinen koulutus vain täydentää sitä. Pelkällä koulutuksella ei ongelmaamme ratkaista, sillä jokainen uhrina ollut vakuuttaa käsi sydämellä, ettei häntä todella ymmärrä kukaan muu kuin asian itse kokenut. Niin vakavan asian ja uskottavuusongelman kanssa olemme tekemisissä!

Ei ole tärkeää varmuuden saaminen, mutta näyttää kuitenkin siltä, ettei ole olemassa juurikaan niin laaja-alaista ja pitkään kestävää kärsimystä kuin mikä on luonnehäiriöisen tai psykopaatin uhrin osana. Irtautuminen tuhoavasta yhteydestä on useimmiten vain alku uusille taisteluille, missä yksinäisyys on useimpien seurana. Kärsimys ei lopu irtautumiseen, koska Hitlerin tavoin psykopaatti katkeraan loppuun asti pitää kiinni oikeuksistaan ja menetyksiensä tuomasta mielipahasta. Lapsia käytetään tässä vaiheessa mahdollisesti entistäkin enemmän uhrin nujertamiseksi. Uhri on jo tietyllä tavalla kadottanut jälkeläistensä lapsuuden ja nuoruuden ahdistajan tuottamien kärsimysten vallatessa mielen. Ja nyt kun olisi aikaa ja voimiakin lapsille, kiusaaja tekee kaikkensa estääkseen uudistetun suhteen syntymisen pois lähteneen ja lasten välillä. Ja mikä tuskallisinta, lapsenlapsiakin näytetään "suojeltavan" uhrin vaikutukselta ja "sairaudelta".

Kuinka moni uhri itkeekään yksinäisyydessään sitä, kuinka harvoin voi tavata lapsiaan ja lapsenlapsiaan!

Tämän kirjoittaminenkin tuottaa ahdistusta, emmekä halua enempää puristaa kyyneleitä muutenkin ahdistetuista ihmisistä. Tässä kohden tulemme yhteen suurimmista ongelmistamme. Jos entiseen elämään ei ole paluuta ja uudistuneen suhteen luominen tuntuu mahdottomalta, on pakko tyytyä saatavissa olevaan. Jos lapsia ja lapsenlapsia ei voi tavata niin usein kuin haluaa, on syytä tyytyä harvempiin tapaamisiin, minkä edellytyksenä edelleenkin on itsensä kieltäminen ja katkerienkin ajatusten nieleminen. Jos osoittaa liikaa mieltään, menettää senkin vähän mikä on saatavilla. Mutta miten saavuttaa elämisen arvoiset olosuhteet?

Tässä on suuri kysymys, minkä pohtiminen vaatisi tavattomasti sivuja ja paksuja niteitä. Todetkaamme vain lyhyesti, että on pakko luoda uusi elämä entisen raunioille ja etsiä uusia alueita ja uusia vaikutteita. Mutta eväät eivät riitä ainakaan kerrallaan kovin suuriin valloituksiin. Siksi ehdoton edellytys avun saamiseksi kätkeytyy aivan uudenlaiseen yhteisöllisyyteen, aivan uudenlaiseen verkostoitumiseen, missä eri alojen ihmiset näkevät ongelman laajuuden ja omalta osaltaan tekevät edes pienen osuuden tällä alueella.

Kuinka moni mielenterveysalan ihminen tajuaa, että esittämämme asia ulottuu henkisen väkivallan ja väärän vallankäytön vaikutuksesta heidänkin alueelleen, vaikka eivät sitä vielä ole nähneet. Ihmisyys ja ihmisarvoinen elämä vaativat palvelevaa mieltä, ei vallankäyttöä. Tämän päivän ongelma on juuri narsistisessa omakuvassa, joka on aikaansaanut sen, ettei juuri missään seurakunnassakaan enää noudateta Herramme esimerkkiä palvelijana, vaan lähes jokainen odottaa palveluksia. Kukaan ei palvele pidemmän päälle saamatta mitään vastineeksi. Vallitsevana on aivan vääränlainen kuva palvelemisesta ja itsensä uhraamisesta, itsensä kieltämisestä. Tarkemman tutkistelun perusteella voi väittää, jo yksinomaan kirjoittajan kokemusten perusteella, että tätä itsensä kieltämistä ja palvelualttiutta ovat julistaneet, ketkäs muut, kuin tietynlaiset faaraot ja valtiaat, jotka tarvitsevat orjatyövoimaa tavoitteidensa saavuttamiseen!

On suorastaan järkyttävää kuunnella lukuisia kertomuksia siitä, mitä eri uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Ihmisiä käytetään häikäilemättä hyväksi, eikä juuri kenelläkään ole rohkeutta puuttua asiaan. Näyttää entistä enemmän siltä, että seurakunnissa eletään eräänlaista kansallissosialismia, missä ihminen itse on jumala, ja todellinen Jumala on karkotettu jonnekin Siinain vuorelle, menneisyyteen. Seurakunta elää siis elämäänsä ilman Jumalaa!

Yksi todella mieleen jääneistä seikoista liittyy Saksan sodanjälkeiseen elämään. Erikoisesti siellä ensimmäiset rauhan vuodet olivat todella vaikeat ja ahdistavat puutteen vallitessa kaikkialla. Jos lapset siihen aikaan valittivat jostakin, jäi nyt kertovien ihmisten mieleen hyvin tuskallisena se, kuinka heitä lohduteltiin: "Älä valita! Jäithän sinä sentään henkiin!"

Tämä varmaankin kuvaa aika paljon sitä, mitä meidänkin mielessämme on. Olemme jo viitanneet onnettomuuksien uhreihin, jotka ainakin ensimmäisinä hetkinään sairaalassa toivoisivat mieluummin kuolemaa. Kuinka usein tiedotusvälineissä ja omaisten ja läheisten piirissä huokaistaankaan, että oli se sentään onni että tämä ihminen jäi henkiin, joskin hyvin vammautuneena! Ihmisyys ei todellisuudessa salli meidän ajatella toisin. Mutta kaikilla ihmisillä on omat oikeutensa ajatella elämästään mitä haluavat. Jos joku mieluummin olisi kuollut, on se ymmärrettävää. Mutta ymmärrettävää ei ole se, jos niin suuressa määrin lohduttelemme henkisen väkivallan uhreja tyhjillä lupauksilla ja puheilla, jotka perustuvat haluttomuuteemme todella puuttua asioihin!

Auttamistyömme on aivan turhaa, jos ei ole väliä sillä mihin tilaan ihminen jää, kunhan vain ei kuole! Vertaistukiryhmätoiminta on ikävä kyllä aika laajasti, resurssien puitteissa, muodostunut tavoitteisiin pyrkimisen sijasta määräaikaiseksi kokoontumiseksi, jossa käydään ilmoittautumassa: olen vielä hengissä! On hyvä että joku on hengissä, mutta on turhauttavaa, vaikka sitä ei myönnettäisikään, jos ei ole oikeanlaista tavoitetta, mikä aikaansaa tervehdyttävän ilmapiirin.

Toisen maailmansodan päättymisestä on siis kulunut 60 vuotta. Olemme jo maininneet sen, että Saksan kansa käy kovaa kamppailua omantuntonsa kanssa ja yrittää selvittää itselleen missä määrin tavallinen kansa oli selvillä kaikesta tapahtuneesta joukkotuhoamisesta. Meidän tehtävämme ei ole toimia kenenkään omanatuntona, mutta jotakin kertoo yksistään se seikka, että menneiden viikkojen aikana on tullut eri saksalaisilta kanavilta asiaa koskevia dokumentteja ja filmejä siinä määrin, että kirjoittajakin on niitä tallentanut noin viisikymmentä tuntia. Äänittämättä on jäänyt varmaankin yhtä paljon.

Mikään tämän maan päällinen kärsimys ei varmaankaan ole verrattavissa siihen, mitä esim. keskitysleireillä tuhotut ihmiset joutuivat kokemaan. Me elämme nyt tilanteessa, Suomen armaassa kotimaassa, missä kirjoittaja joutuu toteamaan jotakin, mitä useat eivät tule ymmärtämään. Me olemme puhuneet ns. psykopaattien eli narsististen persoonallisuushäiriöisten uhrien kokemasta ahdistuksesta, jonka määrää ja laatua ei kukaan sitä kokematon pysty edes kuvittelemaan. Etsimme mielikuvia ja selittäviä esimerkkejä sieltä mistä niitä voidaan löytää, koska asian itse olemuksesta ei kukaan ole vielä kirjoittanut. Ammattilaiset ovat pystyneet kuvaamaan psykopaatin käytöstä ja pinnallisesti sitä, mitä uhrien elämässä tapahtuu.

Korostamme vielä, että natsisaksan tuhoamien ihmisten kärsimys on omaa luokkaansa, emmekä halua loukata ketään henkiin jääneitä tekemällä mitään vääränlaisia ja heitä alentavia vertauksia. Mutta suotakoon kirjoittajalle mahdollisuus edes tämän kerran esittää jotakin, mikä monien silmissä saa kirjoittajan vaikuttamaan todella epäuskottavalta.

Enemmän kuin koskaan aikaisemmin on mediassa välitetty kuvia keskitysleireiltä niin natsien toiminnan kuin vapauttamisen hetkiltäkin. On näytetty kuinka leirit ovat olleet täynnä ruumiita ja miten niitä on kasattu joukkohautoihin. Jossakin vaiheessa jopa katerpillarit työnsivät ruumiskasoja suurin kuoppiin ja tietämättömyyttään vakuuttavat paikkakuntien asukkaat pakotettiin kantamaan ruumiita autojen lavoille ja monttuihin. Jokainen meistä on aina ajatellut, ettei kukaan muu voisi tällaista tuhoa saada aikaan ja uskotaan, että ihminen on oppinut niin paljon, ettei vastaavaa koskaan tapahdu.

Tuntuuko pahalta jos väitämme, että tässä on jonkinlainen kuva siitä, mitä tämän ajan väärää valtaa käyttävät psykopaatit aikaansaavat tuhansien ja kymmenien tuhansien, jos ei satojen tuhansien ihmisten elämässä henkisesti. Tänä päivänä! Etenkin meidän armaassa Suomen - maassamme! Keskitysleirien ja pakkotyöläisten kärsimys rajoittui muutamiin vuosiin 1930 ja 1940 luvuilla, mutta tämän ajan psykopaattien uhrien henkinen ja osaltaan ruumiillinenkin kärsimys ei rajoitu vain muutamiin vuosiin, vaan yhä enemmän kohtaamme ihmisiä, ihmisraunioita, jotka ovat kokeneet ahdistustaan kymmeniä vuosia, useat 30 tai 40 vuottakin. Heidän kärsimystään ei ole uskottu eikä uskota tänäänkään, koska se on niin näkymätöntä, piilossa tapahtuvaa.

Meidän on suorastaan pakko katsoa asioita aivan uudella tavalla, sillä niin maallisissa kuin hengellisissäkin piireissä henkisen väkivallan ja väärän vallankäytön harrastamista on katsottu sormien lävitse, eikä sen vahingollisuutta ole nähty sellaisena kuin se todella on. "Ole iloinen, että olet sentään hengissä!" on vastaus useimmille kärsiville. Tämän vastauksen antavat poikkeuksetta itse kiusaajat ja sellaiset kansalaiset, jotka eivät vastaavaa ole milloinkaan kohdanneet!

Elämä ei käytännössä ole minkään arvoista eikä jatkuvuutta ruokkivaa, jos pääasia on hengissä oleminen. Elämisen mahdollistaa vain kaikkeen siihen kuuluvaan osallisena oleminen. Väärä vallankäyttö ei välitä mitään toisen ihmisen kärsimyksestä eikä tarpeista, vaan pyrkii kaikin tavoin vain saavuttamaan omaa hyvinvointiaan ja omaa parastaan. Siksi psykopatiassa tai vastaavanlaisessa väärässä vallankäytössä pahin ominaisuus on kykenemättömyys asettua toisen ihmisen asemaan. Tämä henki ei kykene tuntemaan toisen ihmisen sielunelämää, vaan todellakin pitää tärkeimpänä, että toinen säilyy hengissä.

Että tällaista olisi oman maamme sisällä, tuntuu useimmista uskomattomalta ja absurdilta. Nyt jo sadoista suoranaisista yhteenotoista ilmenee, että lähes jokaiselta on riistetty kaikki heidän omaisuutensa tavalla tai toisella. Mainitsimme jo siitä, että on rikollista viedä toisen omaisuus, vaikka olisi sukulaisuussuhdekin. Yhtä rikollista on ihmisyyden nimissä sekin, jos toinen ihminen tietoisesti tai tiedostamatta saatetaan tilaan, jossa tämä ei ole kykenevä hankkimaan toimeentuloansa.

Tällä hetkellä julkisella taholla nähdään ongelmamme lähinnä sillä tasolla, mikä ilmenee hyväkuntoisimpien etsiessä apua lähinnä kiusatuksi tulemisen tunteensa johdosta. Lähes kaikki yhdistykseemme yhteyttä ottaneet ovat olleet jotakin tämän tason alapuolelta, eli he ovat eläneet ahdistavissa olosuhteissa niin kauan, etteivät he ensisijaisesti etsi apua kiusaamistasolla, vaan kokevat persoonallisuutensa olevan vaarassa. He kokevat katoavansa ihmisyydestä, ja useat, vertauskuvien puutteessa ehkä, ovat verranneet tilaansa jossa ovat tai johon ovat ajautumassa, autismiin. Autismia on tutkittu viime aikoina ja käsitykset ovat muuttuneet. Mutta vanhan käsityksen mukaisesti autismi lähinnä on merkinnyt persoonallisuuden katoamista jonnekin tavoittamattomiin, piiloon. Kun ihminen kokee asioita, jotka tuntuvat kestämättömiltä, pakenee ihmisen perusolemus, sielu, persoona jonnekin itsensä tai olosuhteiden luomaan turvapaikkaan.

Nykyisen tiedon mukaan tämä on vain osa totuutta. Tämän asian kuitenkin tulisi valottaa meille sitä ahdistuksen todellisuutta, minkä keskellä nämä ihmiset elävät. Ei ole oikein eikä ihmisyyden mukaista, jos tällaisen sivistysvaltion keskellä tavalliset kansalaiset kokevat elämän niin vaikeaksi, että on paettava todellisuudesta. On helppoa leimata nämä ihmiset mielisairaiksi tai oudoiksi, mutta ne olosuhteet joissa he elävät todella sairaan ihmisen kanssa, ovat todellakin kestämättömät.