Jonnan kesä osa 1

Missä määrin ”uhri aivopesee itseään”?

Elokuu 2005

Kesä oli ollut harvinaisen kaunis edellisiin vuosiin verrattuna. Sateet olivat osuneet juuri oikeille päiville ja oikeille kellonlyömille, eikä Jonna ollut kunnolla kastunut kertaakaan, vaikka joskus sade oli tullut aivan odottamatta. Luonnon kauneus ja auringonpaiste olivat olleet erittäin virvoittavia, vaikka Jonna olikin joutunut tyytymään lähiseutujen jo hiukan liiankin tuttujen maisemien ihailuun.

”Onpa ihana ilma”, totesi hiukan allapäin herännyt kauniimman sukupuolen edustaja luodessaan silmäyksen ulos ikkunasta. Tämä oli tullut hänelle kuin jonkinlaiseksi opiksi, elämänkatsomukseksi. Jos aurinko paistoi ja lämpötila ei edellyttänyt kovinkaan perusteellista pukeutumista, oli itsestään selvää ja opinmukaista, että mielen tuli nousta mahdollisimman korkealle ja kaiken negatiivisen tuli painua unholaan!

Jokapäiväisen rutiinin mukaan kahvinkeitin porisi ja aamupuuro kohoili mikrossa. Toki aito perinteinen puuro olisi maistunut paljon paremmalta, mutta kuka nyt tällaisella ilmalla ryhtyisi niin voimia vaativaan puuhaan!

Jonna oli kiitollinen uudesta aamusta, uudesta päivästä, koska se hänen tietämyksensä mukaan oli ainoa oikea asenne. Hän pyrki näkemään kaiken mahdollisimman oikealta näkökannalta, kun nyt uusi elämä oli koittanut hänelle.

Positiivinen ajattelu on hyväksi ihmiselle, kielteisten asioiden unohtaminen ehdottoman välttämätöntä. Niinpä siis kaikki oli hyvin kun vain niin ajatteli. Nyt hän oli oman elämänsä ohjaksissa, niin pitkälti kuin ihminen itse elämäänsä ohjailee. Nyt ei enää, unohtukoon koko entinen henkinen helvetti, hän miehensä ohjailisi hänen elämäänsä missään suhteessa!

Hän oli päässyt eroon suorastaan kauhistuttavasta aivopesusta, jatkuvasta dominoimisesta, manipuloinnista, mitä hänen miehensä oli harjoittanut häntä kohtaan. Oli hän ollut todella hullu kun oli niin pitkään antanut ohjailla elämäänsä ulkopuolelta! Nyt hän käsitti entistäkin selvemmin, ettei kenenkään ihmisen tule olla ulkoapäin ohjautuva, eli muiden ihmisten elämän ja ajatusten ja mielipiteiden ei tullut olla hänelle liian tärkeitä. Hänen tuli ohjautua tästä lähtien omien sisäisten vaikutustensa kautta, tiedostaen mitä itse todella tahtoo. Tämä oli hänen uusi elämänsä, uusi mahdollisuutensa!

Jonna ei enää ollut luokiteltavissa hyvin rikkinäiseksi ihmiseksi, sillä vuosien ero entisestä piinasta oli alkanut unohtua, ja hän hyvin suuressa määrin tiesi kuka ja mitä oli, mitä hän tahtoi ja mitä ei. Mutta päivän aloittaminen traditionaalisella hampaiden pesulla, kasvojen huuhtelulla ja yksinäisellä aamiaisella vaivasi häntä kaikesta omaksumastaan onnellisuudesta huolimatta. Entinen aivopesu oli ohitse, ulkoapäin ohjautuminen oli torjuttu mestarillisesti ja suurella riemulla, mutta mikä oli vikana kun kaiken onnellisuuden keskellä, aamuauringon lämmöstä huolimatta, mieli sittenkin pyrki askartelemaan niin kummallisella tavalla? Vaikka päässä kaikki tuntui niin hyvältä, rinnassa jokin kaiversi kuin liikahappo tai… miten sen kuvaisi… kummallinen kiristävä ja polttava tunne.

Entinen aivopesu oli siis tuomittu ja julistettu pannaan, mutta jos olotila päivästä toiseen viittasi johonkin tällaiseen, niin oliko kaiken entisen tilalle tullut positiivinen ajattelu tai sen yritys jotakin aivan uutta, tiedostamatonta, nyt omista ajatusten syövereistä lähtevää aivopesua?

Mennyt elämä oli ollut Jonnalle suoranaista helvettiä, sen hän selvästi tiedosti ja muisti, vaikkakin yksityiskohdat alkoivat hämärtyä. Hänen ystävänsä Liisa oli ainakin ulkonaisesti muuttunut kuin uudeksi ihmiseksi, ja kaikki valitus oli kuin poispyyhkäisty. Siitä huolimatta Liisa omalla tavallaan oli jatkuvana muistutuksena kaikesta menneestä, hyvin suuressa määrin terveellä tavalla. Heidän keskustelunsa kuin ohjelmoituna ajautui jokaisella tapaamisella johonkin menneeseen, niin että mieleen pakostakin palautettiin entisen elämän tuskia ja ahdistavia kokemuksia. Muistuttakaamme siitä, ettei kumpikaan ollut päässyt asialliseen terapiaan ammattilaisen johdolla!

Aivan liian yleisesti on vallalla käsitys, että Liisan ja Jonnan tapaisille ihmisille on parasta mahdollisimman nopeasti unohtaa kaikki mennyt ja etsiytyä uusille urille, aloittaa uusi elämä ja mahdollisesti uusi ja onnistuneempi suhde normaalin ja terveen ihmisen kanssa. Tämä käsitys pätee varmaankin melko suureen määrään masennuksen ja ahdistuksen kanssa kamppailevia ihmisiä. Mutta me puhummekin nyt mahdollisesti vuosikymmeniä totaalisen aivopesun kohteena olleista ihmisistä!

Maallikkona emme voi kovin syvällisesti lähteä määrittelemään ja kuvaamaan aivopesua ja sen vaikutusta, mutta ottakaamme selventäväksi esimerkiksi jotakin sellaista, mitä olemme nähneet elokuvissa tai lukeneet kirjoista. Tietynlaisissa olosuhteissa voidaan aivan normaali, tavallinen ja rehellinen kansalainen aivopestä suorittamaan jopa jonkinlainen murha, ilman että tämä itse sitä jälkeenpäinkään tiedostaisi. Lisäksi voidaan käyttää jonkinlaista hypnoosia, mikä ei onneksi tehoa läheskään kaikkiin ihmisiin.

Jonnan ja Liisan kohdalla emme puhu nyt murhista eikä mistään rikollisista teoista, vaan esimerkkimme perusteella meille pitäisi olla selvää että ihminen voidaan saattaa tilaan, missä hän tekee jotakin mitä ei itse hyväksy ja näe oikeaksi. Hän on vain tehnyt sen saatuaan aivopesijältään tietynlaisen merkin tai signaalin. Emme taatusti väitä mitään paikkansa pitämätöntä sanoessamme vakaalla ilmeellä, että narsistisen persoonallisuushäiriöisen suorittaman manipuloinnin ja aivopesun jälkeen uhrin olemukseen ja sielunelämään on ympätty tavaton määrä vahingollista ja alistavaa vaikutusta, mikä ei poistu ammattilaisen kehotuksesta tai muutaman tapaamisen vaikutuksesta. Unohtamaan kehottaminen on oikeastaan naiivia, etenkin jos neuvojana on ammatti-ihminen!

Jonkun mielestä tällaisten asioiden esiin nostaminen on masentavaa ja uhrin toipumista vaikeuttavaa. Mutta sanottakoon se painokkaasti, mahdollisimman suurella arvovallalla, että uhrin koko entinen elämä perustuu narsistin vaikutuksen johdosta valtavaan määrään suoranaisia valheita ja valheellisuutta. Uhri on koko ajan ollut kuin eräänlaisen Tukholman syndrooman vaikutuksen alaisena, suoranaisessa kuolemanpelossa, ja toiminut vaistonvaraisesti etsien keinoa selvitä hengissä ”kaappaustilanteestaan”, jossa terroristi omassa hädässään on häikäilemättömästi toiminut vain oman etunsa mukaisesti, päästäkseen pakoon tilanteesta.

Jonna oli vielä yöpaidassaan ja katseli aamuauringon säteiden kimallusta viereisen talon katolle kertyneessä vesilammikossa. Hänen ajatuksensa olivat jälleen kerran karanneet alueelle, jota hän pyrki välttämään. Yksi hänen ystävistään oli varoittanut häntä aivopesusta, joka oli melkein yhtä vaarallista kuin entisen miehen suorittama. Hänen oli pakko myöntää, ohitse kiitävinä hetkinä, että nyt hän itse ajoittain… oikeastaan aika useinkin aivopesi itseään aivan miehensä antaman esikuvan mukaisesti!

Hän oli selvinnyt monista ahdistavista asioista, oli unohtanut monia mieltä särkeviä seikkoja, siinä määrin että oli suorastaan työntänyt Villen ulos elämästään aivan vääränlaisilla syytöksillä ja suoranaisella karjumisella. Hän oli heittänyt miesystävänsä päälle valtavan määrän syytöksiä, koska aika oli kullannut valheellisella kultareunuksella pelkkää tuskaa tuottaneen miehen aiheuttaman menneisyyden. Nyt hän joutui myöntämään tehneensä suurta vääryyttä Villelle, joka vuosikausien ajan oli kuunnellut hänen vuodatuksiaan ja ajoittaisia itsemurhasuunnitelmia.

Jonna siis unohti ja ei unohtanut. Tai paremminkin tulisi sanoa, että Jonnan järki ja pää tiesivät melko selvästi mistä oli kysymys, mutta sisimmän syövereissä muhi yhä vielä jotakin suorastaan pelkoa herättävää, vielä nyt monen vuoden jälkeen erosta. Unissa entinen mies ilmestyi mitä rakkaudellisimpana ja houkuttelevimpana seksikkäässä asussa lempeä hymy kasvoillaan, vuosikymmeniä nuortuneena. Yleensä menneessä elämässä seksihetket olivat merkinneet kiihottavaa alkua ja joskus keskiväliäkin, hurjaan lataukseen joutuneen miehen ponnistellessa kasvot punaisina ja hien valuessa lakanoille, mutta kaiken lopputuloksena oli lähes sataprosenttisesti ollut miehen tyytyväinen urahtelu ja sitten suihkussa laulaminen. Jonna oli jäänyt vuoteeseen itkuisena ja nenäliinalla kosteutta pois pyyhkien!

Kukaan Jonnan tuttavista ei olisi voinut uskoa sitä, että tämän naisen elämä todella olisi voinut olla niin negatiivista latausta täynnä. Hän ei voinut henkisesti purkautua kertomalla kokemastaan, ja kaiken lisäksi vielä hän ei seksuaalisesti päässyt purkautumaan ja kokemaan tuota niin tarpeellista huipentumaa, sillä mies laukesi omalla ajallaan, omien tarpeidensa mukaisesti, jättäen vaimon kuin… rumaa sanoakin, kuin puhallettavan nuken odottamaan seuraavaa tarvetta… miehen tarvetta!

Oleellista kertomillemme asioille on se, että Jonnan mies seuraavana päivänä ihaili suoritustaan ja oli aivan varma siitä, että vaimokin oli kokenut suunnattoman huipentuman. Tämä tapahtui sellaistenkin iltojen jälkeen, kun miehen mieleen oli tullut jotakin negatiivista edellisiltä päiviltä, ja hän oli huutanut sikana ja jopa läimäytellyt vaimoaan. Seuraavana aamuna hän saattoi todeta melkein euforisena, levitellessään paksua rasvakerrosta paahtoleivän päälle: ”Eikös meillä ollutkin eilen ihan mukavaa!”

Useimmiten Jonna vain myönteli, muistellen Liisan vastaavia kokemuksia, mutta ajoittain tuska pakotti toteamaan, tietoisena viikkojenkin vihoittelusta jälkeenpäin: ”Minulla ei ainakaan ollut mukavaa, etkö muista kuinka karjuit sellaisella tavalla, että alakerran asukkaat soittivat ja uhkasivat kutsua poliisin!”

Mies oli synkistynyt, suorastaan kauhistunut, sillä tapahtuneesta oli niin lyhyt aika, että torjumiskoneistostaan huolimatta hänen oli pakko ainakin hetkellisesti palauttaa mieleensä edellinen ilta juuri sellaisena kuin se oli tapahtunut. Olihan siitä todisteena vielä multainen riepu kylpyhuoneen pesualtaan reunalla, kun oli ollut pakko pyyhkiä lattia sängyn viereltä rikkoutuneiden kukkaruukkujen jäljiltä. Joskus mies tässä tilanteessa, aamulla, oli vain äärimmäisen synkkänä tunkenut uskomattomalla vauhdilla paahtoleivät suuhunsa. Hän oli melkein polttanut suunsa kuumalla kahvilla, syöksynyt ulos ovelta pyöränsä luokse!

Kuten olemme kertoneet, kuului alkoholi melko vahvasti mukaan kuvioihin. Niinpä kohmeloinen olo sitten usein sai miehen suorastaan raivostumaan vaimon muistuttaessa tällaisesta epäolennaisesta seikasta, joka itse asiassa oli vain väärinkäsitys vaimon puolelta. Viikon tai viimeistään kahden kuluttua mies kertoi tapahtuneesta jopa tuttavilleen melkoisesti väritettynä ja uhrin ilme kasvoillaan: ”Minun vaimoni täytyy olla vakavasti mieleltään sairas, kun tuollaisella tavalla raivoaa illalla, eikä seuraavana päivänä yhtään muista mitä todella tapahtui. Se saattaa sitten vielä uudelleen aamulla raivota kuin mikäkin hullu. Olen puhunut tutun lääkärinkin kanssa asiasta, ja näyttää siltä kuin vaimoni olisi skitsofreenikko, kun näkee kaikenlaisia uhkakuvia siellä, missä vain rakkaus vallitsee.”

Kuinka monta kertaa olikaan mies puhjennut suoranaiseen tuskanhuutoon ja lohduttomaan itkuun, niin että jopa seurakunnan aviolliset naiset olivat kapsahtaneet polvilleen hänen eteensä ja ottaneet hänet lujaan syleilyyn. Miesparka, mitä hän joutuikaan kokemaan noin vilpillisen ja sairaan ihmisen kanssa! Ei kukaan olisi voinut uskoa, että niin suloiseen naiseen sisältyy sellaista julmuutta ja katkeruutta näin ihanaa miestä kohtaan!

Kuinka monta ihanaa lohdutusta ja halausta olikaan mies saanut näiden vuosien aikana, niin että useampikin lohduttaja haaveili tästä niin liikuttavasta ja kovia kokeneesta miehestä… niin, kuinka ihanaa olisikaan jos tämä raukka pääsisi pakoon tuskaansa ja tulisi hänen sänkynsä lämmittäjäksi!

Seurakunnan naiset kokivat luvalliseksi ja suorastaan ansiolliseksi tämän murheellisen maan matkaajan lohduttamisen, ja samanaikaisesti huokaukset niin kelvotonta naista kohtaan pilasivat koko seurakunnan ilmapiirin. Jonnasta oli tullut salaisesti halveksittu, torjuttu seurakuntalainen, jonka poisnukkumista useampikin kaihoisasti ajatteleva nainen toivoi, noin vain salaisesti. Uhri oli selvästikin nyt mies, ja todellinen uhri sai tuntea ennennäkemätöntä torjuntaa ja suoranaista halveksintaa!

Miestä sai halata, lohduttaa, antaa jopa suukko päälaelle tai poskelle jumalallisena rakkauden osoituksena, mutta Jonna sai aikaan suoranaisia raivonpuuskia miehessään, jos tämä näki hänen vaihtavan muutamankin sanan jonkun miespuolisen kanssa. Aviomies oli suorastaan järjettömän mustasukkainen!

Jonna pukeutui ja valmistautui lähtemään aamulenkille, joka ei sinänsä ollut luonnon keskellä vaeltelemista, vaan joka useimmiten suuntautui läheiseen ostoskeskukseen. Miksi hän ei yksinkertaisesti lähtenyt lähistön metsäiselle rantatielle? Hän ei sitä avoimesti myöntänyt, mutta sisimmässään tunsi, että tämän valinnan perusteena oli halu tavata ihmisiä, olla ihmisten keskellä, vaikka hän ei koskaan tulisikaan olemaan läheisemmässä tekemisessä kenenkään miehen kanssa! Hän ei ollut enää tässä iässä kiinnostunut suhteen solmimisesta, ei hyvänen aika sentään! Mennyt elämä oli aivan tarpeeksi tuskallinen. Siitä huolimatta hän pani merkille jokaisen vähänkin miellyttävän näköisen vastaantulevan miehen, aika paljon iästä riippumatta. Hän ei välittänyt tippaakaan miehistä, ei ainakaan siinä mielessä, mutta siitä huolimatta hän tarkkaili jokaista kohtaamaansa miestä!

Jonnaa alitajuisesti suututti ja vaivasi koko asia. Hän ei tiennyt mitä halusi, ja hän tiesi mitä halusi. Ristiriita pään ja tunteiden välillä oli ajoittain suorastaan raivostuttava, osaksi syyllinen siihen ahdistavaan tunteeseen rintakehässä, joka ajoittain muistutti liikahappoisuutta, joskus jopa sydänoireita. Hän halusi unohtaa menneet, niin kuin useimmat häntä neuvoivat, mutta etenkin nyt viime aikoina hän oli joutunut monenlaisten yllätysten kohteeksi. Hän itse yllätti itsensä, kokemalla tunteita ja mieleen palaavia asioita, jotka hän jo uskoi unohtaneensa ja käsitelleensä kylliksi.

Jonna itse ei tällä hetkellä tiedosta näitä asioita riittävässä määrin, joten me jo pidemmälle selvinneinä joudumme nyt selvittelemään hänen elämäänsä. Me olemme jo puhuneet aivopesusta, jota ei voida rinnastaa normaaleihin elämän mukanaan tuomiin negatiivisiin asioihin, jotka todellakin voidaan parhaiten käsitellä unohtamalla mahdollisimman pian. Nämä yllätykset ja kummajaiset Jonnan elämässä selittyvät hyvin suuressa määrin nimenomaan sillä manipuloinnilla, ulkoapäin ohjaamisella, suoranaisella aivopesulla, mitä hänen miehensä oli suorittanut vuosikymmenien ajan.

Jos kysyisimme joltakin asiantuntijalta näistä asioista, etenkin aivopesusta, kertoisi hän meille ehdottomasti pelkän unohtamiseen perustuvan kehotuksen olevan suorastaan petollisen ja vaarallisen. Aivan kuten elokuvissa ja kirjoissa tietyt signaalit ja merkit laukaisevat alitajuntaan iskostetut käyttäytymismallit ja suoranaiset edeltä valmistetut toimintamallit, juuri siten tietyt elämäntilanteet ja pienetkin mielijohteita laukaisevat hetkelliset tilanteet nostavat esiin mielen syövereihin hukkuneet asiat.

Itselleenkin hämmästystä tuottavalla tavalla jo käsitellyksi luullut asiat pullahtavat esiin uskomattomissa ja ennalta arvaamattomissa tilanteissa. Näitä asioita ei siis voi käsitellä unohtamalla, vaan nimenomaan puhuessamme narsistisen persoonallisuushäiriön uhreista, ainoa käsittelykeino on palauttaa mieliin kaikki nämä ulkoapäin vaikutetut seikat. Vasta niiden olemassaolon toteaminen ja oivaltaminen vapauttaa niistä. Todella useat hyvin huonosti voivat ihmiset eivät aluksi ole ollenkaan käsittäneet ja tiedostaneet mistä on kysymys. Vasta sitten kun ensimmäinen langanpää on antanut vihjeen jostakin hyvin syvällekin luotaavasta asiasta, on tuota punaista lankaa seuraamalla päästy näkemään aivan uskomattomia asioita!

Miksi puhua tällaisesta, jos eivät edes kaikki ammattilaiset tiedosta näitä asioita ja siten ole kykeneviä tarjoamaan oikeanlaista terapiaa? Olemme nimittäin sitä mieltä, että avun saamisen edellytyksenä on, että terapiaa suorittava ihminen todella uskoo kohteensa kertomukset ja ymmärtää miten syvälle kaikki suoritettu aivopesu on yltänyt.

Nykyisissä olosuhteissa, niin kauan kuin ei ole kyllin koulutettuja auttajia, on tyydyttävä siihen mitä on tarjolla. Kerromme näistä asioista ikään kuin tarjoten oma-apua alueella, missä jotakin paljon enemmän tarvittaisiin. Murheemme on se, että toipumistaistelu kestää monen kohdalla turhan kauan, kun toisenlaisissa olosuhteissa sitä voitaisiin lyhentää huomattavasti.

jatkuu osassa 2

Vastuu lähimmäisestä

Kirjoitettu vuonna 2007, unohtunut tietokoneen levylle

Uskomme elävämme ajassa, jossa myös vastuu lähimmäisestämme kuuluu jollekin toiselle. Välinpitämättömyyden henki on vallannut ihmiskunnan sellaisessa määrin, että se saa tuntemaan traumaattisuutta jopa kirjoittajassakin. Ihmisten hätä ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin välinpitämättömyyden tunteettomuus! Kykeneekö ihminen yleensä ottaen enää tuntemaan empatiaa ja laupeutta? Oman elämän hallinta ja omat tarpeet tuntuvat kuluttavan kaikki voimavarat siinä määrin, että turvaudutaan jo toiseen ihmiseen oman itsensä hellimiseksi.

Narsistinen ajattelu ei pysty ollenkaan paheksumaan tällaista käytösmallia ja elämän filosofiaa. Omiin asioihin keskittyminen johtaa aina vain suurempaan omahyväisyyteen ja ajatusten urautumiseen tiettyyn suuntaan. Tämä suunta näkee koko ajan, katsoo se minne päin tahansa, vain oman kuvajaisensa. Tämä kuvajainen ei oikeastaan ollenkaan perustu todellisuuteen, vaan siihen mieltymään, mielteeseen, mikä narsistisen persoonan olemuksessa vallitsee. Koska narsistinen henkilö kyllästyy nopeasti, tympääntyy jokapäiväisyyteen ja jatkuvaan toistuvaisuuteen, hänen sisimmät tekijänsä pyrkivät koko ajan löytämään jotakin uutta ja kiehtovaa. Ei oikeastaan ole mitään väliä sillä, perustuvatko nämä halutut muutokset hyviin vai pahoihin tekijöihin – pääasia on jatkuva vaihtelevaisuus ja muutokset elinpiirissä!

Siksi kai narsistinen mies on usein suurempi tai pienempi Casanova, narsistinen nainen näkyvämpi tai huomaamattomampi kurtisaani. Näissä olosuhteissa lasten merkitys joudutaan arvioimaan uudelleen, melko järkyttävällä tavalla. Näihin elinpiireihin ei lapsuus sovellu ollenkaan, tai sanottakoon näin, että nämä suuret lapset eivät siedä sellaista lapseutta, mitä jälkeläiset edustavat. Lapset ovat siis vain vallankäytön välineitä, tai esteitä halutulle vallan käytölle. Itsestään selvää on, että lapsille ei jää aikaa olla lapsia, vaan heidät tässä henkisen väkivallan piirissä pakotetaan ottamaan asemansa eräänlaisena lapsipalvelijana, joka itsensä kieltäen pyrkii kaikin tavoin miellyttämään tuota isoa lasta, joka valtaa kaiken tilan. Tässä kohden tulee aina mieleen alkoholismi, joka virtahevon tavoin valtaa koko kodin, muuttaen jokaisen perheenjäsenen eriasteiseksi virtahevoksi.

Alkoholismin yhteydessä viranomaiset ja mielenterveyden ammattilaiset ovat hyvinkin pitkälle nähneet lapsiin kohdistuvat negatiiviset vaikutukset, mutta narsistisen persoonallisuushäiriön kohdalla ollaan vielä aivan lapsenkengissä. Aivan liian usein ammattilainen johtaa omalla asenteellaan ja sokeudellaan siihen, että lapset luovutetaan sairaalle osapuolelle, koska tämä näissä päättämistilanteissa esiintyy huomattavasti terveemmän oloisena kuin ahdistettu osapuoli.

Eron jälkeinen aika ei muuta kiusaajaa, vaan saatuaan lapset haltuunsa hänellä alkaa heti miettiminen, mihin lapset voitaisiin sijoittaa, jotta vapautuisi etsimään uutta puolisoa, uutta alamaista hoviin.

Tulisi olla itsestään selvää ammattilaisillekin, ettei narsistisen ihmisen elämässä voi olla tilaa ja sijaa lapsille, omille jälkeläisille. Tämä tuntuu aivan kammottavalta ja mahdottomalta ajatukselta, mutta se on totta lukemattomissa kodeissa maassamme.

Tämä tilanne ei ole salassa terveeltä osapuolelta, joka oman mielenterveytensä kustannuksella jää kestämättömäänkin tilanteeseen säilyttääkseen edes osan lasten henkisestä terveydestä. Ei ole ihme, että joudumme toteamaan yhä useamman saavan diagnoosin: riippuvainen persoona.

Läheisriippuvaisuutta ei ole vain yhtä lajia. Narsistisen persoonallisuushäiriön yhteydessä emme puhu normaalista läheisriippuvaisuudesta, vaan aivan omasta riippuvaisuuden lajistaan, jossa ei ole mitään hävettävää ja luonnotonta. Parempi on ajatella Tukholman syndroomaa, sillä nämä ihmiset ovat panttivankeja tilanteissa, joista harvempi pääsee pakenemaan omin voimin. Paikkaan ja aikaan sitovia tekijöitä on paljon enemmän kuin mitä ulkopuolinen pikaisesti katsoen pystyy näkemään. Siksi tehdään aivan liian paljon virhearviointeja, ihmetellen ja halveksuenkin niitä henkilöitä, jotka eivät odottamallamme tavalla irtaudu ahdistavasta piiristään.

Erilaiset pelot ovat ehkä suurin tekijä estämässä irtautumista. Nämä pelot eivät ole perusteettomia eivätkä uhrin sairaan mielikuvituksen tuotetta. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, on yksi suurimmista peloista yksin jääminen. Todellisuudessa nämä ihmiset ovat koko liittonsa ajan olleet yksinäisiä. He eivät useimmiten ole olleet ollenkaan niin voimattomia ja saamattomia kuin ajatellaan, vaan todellisuudessa koko perheen tai kodin elämä ja kehittyminen on ollut kiinni heidän panoksestaan! He eivät ole antaneet ainoastaan kaikkeansa, vaan ovat tälle alttarille uhranneet omaa persoonaansakin, siihen asti kuin se ilman romahtamista on mahdollista. Elämä on siis ollut mahdollista heidän panoksensa tähden. He ovat täydentäneet sen, mikä sairaalta osapuolelta on puuttunut, he ovat astuneet kulloinkin vallinneeseen tilanteeseen tai aukkoon, joka on vaatinut toimenpidettä.

Nämä ihmiset eivät ole typeriä, masokistisia ihmisiä, vaan tavallaan hienoimpia ihmisiä, mitä tämä maa yllään kantaa. He ovat uhrautuvaisia, avuliaita, epäitsekkäitä. Kaikki tämä menee sairauden puolelle jossakin vaiheessa, mutta ketä meidän tulee syyttää siitä? Ei toki uhria, vaan panttivankitilanteen luojaa!

Näin monia ihmisiä ei voitaisi käyttää hyväksi toisenlaisissa olosuhteissa. Miksi tästä asiasta on alettu puhua vasta näin myöhään? Miksi aihetta käsitellään yleisellä tasolla vieläkin liian yksipuolisesti, pinnallisesti? Koska sitä ei vieläkään ole virallisesti olemassa, koska emme ole riittävällä tavalla saaneet viranomaisia vakuuttumaan ongelman laajuudesta ja tuhoisuudesta.

Kuvaavaa ongelmallemme on, että ihmiset aivan toiselta puolelta maatamme hakeutuvat kirjoittajan yhteyteen. Näin monen vuoden jälkeen uskoisi auttajia ja ymmärtäviä sydämiä olevan enemmän jokaisessa läänissä. Todellisuus on kuitenkin melko vähän positiivisia ajatuksia herättävä. Ilmassa on kuitenkin tietynlaisia kevään merkkejä, ja uskomme jotakin merkittävää olevan tulossa. Olemmehan sentään saavuttaneet jotakin, kun nettisivuillamme täyttyy juuri 7500 vierailun raja (kesäkuussa 2014 lähes 28000) ja kirjoja on liikkeellä noin 4000 kpl, joista osa kiertää jatkuvasti lainassa, esim. kirjastoissa.

Tänään tapasin Heinolassa aivan uuden ihmisen, jonka kanssa keskustelimme muutaman tunnin ajan. Jälleen kerran tuli esiin ongelmamme yksi puoli - me tarvitsisimme toimintaamme mukaan useammankin lakiasiantuntijan. Näitä tarvittaisiin ensisijaisesti huoltajuuskiistojen yhteydessä. Tulee päivä päivältä yhä enemmän vahvistetuksi se, että kiusaava osapuoli nauttii suurempaa luottamusta ammattilaisten edessä. Uhri ei tule ainoastaan kiusaajan väheksymäksi, vaan tähän epäluottamuksen ruokkimiseen yhtyy usein niin terapeutti kuin sosiaaliviranomainenkin!

Kiusattu on usein aivan liian väsynyt pitääkseen puoliaan oikealla tavalla. Hänen voimavaransa on kulutettu menneiden vuosien kamppailuissa, ja nyt hänen huolehtiessaan lapsen tai lasten hyvinvoinnista, joutuu hän välillä todella uuvuttaviin selvityksiin. Psykopaattisessa ilmapiirissä elänyt lapsi on saanut omalta osaltaan kärsiä vallitsevista olosuhteista, eikä tästä vaikutuksesta jää osattomaksi yksikään. Esim. äiti taistelee nyt sekä omansa että lapsen mielenterveyden säilyttämiseksi tai elvyttämiseksi.

Ammattilaisella ei ole aikaa pitkäaikaisiin ja syvällisiin hoitosuhteisiin. Hänen mahdollisuutensa tiettyyn tapahtumiseen perehtymiseen saattaa rajoittua yhteen tai kahteen tapaamiseen. Tänä aikana hän joutuu panemaan toimintaan kaiken oppimansa ihmistuntemuksen, joka perustuu tietynlaisten merkkien etsimiseen ja tarkkailemiseen. Hän katsoo esim. avioparien tapaamisessa kummankin perusolemusta, ryhtiä, katseita, käsien ja jalkojen liikkeitä. Silmät ovat hyvin ratkaisevat ihmistä arvioitaessa.

Ensimmäistä vaikutelmaa pidetään usein ratkaisevana. Unohdetaan kuitenkin aivan liian usein, että ihminen on todellakin kuin pieni maailmankaikkeus, josta toinen ihminen ei todellakaan pysty muutamassa hetkessä luomaan todellista ja pätevää kuvaa. Voidaan nähdä vain jonkinlaisia välähdyksiä siitä, mitä tässä ihmisessä mahdollisesti on, millainen tämä ihminen on. Joskus nämä ensimmäiset merkit ja havainnot saattavat perustua vain hetkellisiin ilmeisiin, eleisiin ja jopa katsojan kuvittelemiin seikkoihin. Virhearvioinnin tekeminen on helppoa ja nopeaa, ja se tapahtuu luvattoman usein!

Näissä arviointitilanteissa uhri on lähes aina huonommassa asemassa. Hänen olemuksestaan säteilee juuri sellaisia viestejä, mitkä ammattilainen tulkitsee vuosikausien oppineisuutensa perusteella. Tutkistelija havaitsee selviä masennuksen merkkejä. Masennus katsotaan aivan liian usein yksipuolisesti syyksi ihmisten ongelmiin. Miksi ihminen osoittaa masennuksen merkkejä tässä tilanteessa, johon hän joidenkin merkkien mukaisesti on tullut vasten tahtoaan? Toinen osapuoli sen sijaan esiintyy hymyillen, kuin pahoitellen sitä, että nyt kulutetaan ammattilaisen aikaa. Niin, tämä henkilö suorastaan säteilee itsevarmuutta, itsetietoisuutta! Jos hän on mies ja ammattilainen omalta osaltaan vapaa tai aviollisista vaikeuksista kärsivä nainen – ei ole ollenkaan harvinaista, että tapaamisesta muodostuu jonkin asteinen flirttailutilanne. Luodaan ymmärtäväisiä silmäyksiä, jotka uhri useinkin panee merkille - niin tokkurainen ja masentunut hän ei ole! Nyt näillä eleillä ja tietynsuuntaisilla puheilla koko selvittelytilanne muodostuu suoranaiseksi manipuloinniksi. Tämän seurauksena uhrin tilanne huononee entisestään.

Tähän mennessä olemme sanoneet jokaiselle uhrille saman: jos suinkin voit välttää sitä, älä lähde minkäänlaisiin paritapaamisiin, sillä emme ole kuulleet yhdestäkään tällaisesta tilanteesta, josta olisi ollut todellista hyötyä uhrille. Päinvastoin useimmat voivat kertoa suorastaan kauhistuttavistakin tilanteista, jotka loppuelämäksi ovat jääneet ahdistamaan mieltä. Avunhakutilanteessa riittää se, että uhria on kohdeltu mahdollisesti vuosikymmenien ajan todella huonosti, ja nyt sitten tähän henkiseen pahoinpitelyyn yhtyy ammattilainenkin – kiusaajan puolella! Tästä on aivan liian monia käytännön esimerkkejä!

Yhdistyksemme on nyt toiminut viiden vuoden ajan ja on osaltaan jakanut tietoa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Asiasta on puhuttu melko paljon, mutta vielä nytkin voidaan todeta, että kaikesta informaatiosta huolimatta tietoisuus ongelmasta on melko pintapuolinen. Tietyt piirteet ja ominaisuudet ovat tulleet yleiseen tietoisuuteen, mutta tavallaan on vasta päästy näkemään jäävuoren huippu. Tietyt ohjelmat ja dokumentit ovat olleet vain pinnan raapaisuja, joten kokonaiskuvaa asiakokonaisuudesta ei ole tuotu esiin missään laajemmassa yhteydessä.

Mihin perustuvat näinkin kielteisen tuntuiset päätelmämme? Ainakaan näkyvästi ei ole tullut esiin montakaan ammattilaista, jotka rohkenisivat ottaa selvää kantaa tilanteeseen. Useimmat viestit, koskien ennen kaikkea lasten huoltajuuskysymyksiä, tuovat esiin yhä uudelleen ja uudelleen tilanteita, joissa ennen kaikkea lapsen huoltajuudesta kamppaileva äiti näyttää yhä useammin jäävän ilman asiantuntevaa apua. Niin sosiaaliviranomaiset kuin poliisikin näyttävät kiinnittävän liian paljon huomiota uhrin ahdinkoon, jolle syytä etsitään tämän mielenterveydestä. Tämä on suorastaan raivostuttavaa joissakin tapauksissa. Jos äiti esim. viisitoista vuotta sitten koki loppuun palamisen, meidän tapauksissamme perustuen jatkuvaan kiusaamiseen ja henkiseen väkivaltaan, nostetaan tämä niinkin kaukana oleva sairastumistapaus nyt esiin todisteeksi siitä, ettei äiti ole sovelias lapsen huoltajaksi!

Kuinka voi viranomaisilta ja ammattilaisilta yhä vieläkin jäädä näkemättä tämä puoli asiasta? Miksi emme onnistu vakuuttamaan siitä, että narsistinen persoonallisuushäiriö perustuu todella suureen määrään henkistä väkivaltaa, joka kohdistuu kumppaniin tai työpaikalla toisiin työntekijöihin? Narsistisen persoonallisuushäiriön luontaisin olemus, vallan käyttäminen, perustuu jo olemukseltaan siihen, että tavalla tai toisella muut ihmiset joutuvat negatiivisten ja mustamaalaavien vaikutteiden alaiseksi. Vallan säilyttämiseksi, ylemmän aseman turvaamiseksi, suorastaan täytyy osoittaa muiden alemmuus, vähemmyys. Luonnonmukaisessa, normaalissa elämässä ei välttämättä vallitse ns. nokkimisjärjestys ainakaan siinä määrin, että syntyisi yleistä henkistä pahoinvointia. Ihmisinä tarvitsemme oikeanlaista johtajuutta, olemmehan tietyllä tavalla laumaeläimiä.

Kuitenkin puheen ollessa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, emme ole tekemisissä normaalien laumojen ja johtokauriiden kanssa. Eläinmaailmassa johtavat urokset toimivat koko lauman hyväksi, usein nousten korkeammalle kumpareelle voidakseen nähdä lähestyvän vaaran ja johtaakseen lauman turvaan. Korkeampi sijainti ja asema perustuvat siis yleiseen etuun ja turvallisuuteen. Näin ei kuitenkaan ole missään suhteessa siellä, missä narsistinen henkilö harjoittaa valtaansa. On toisaalta ymmärrettävää, kuinka harva todella haluaa pitää totena sitä, minkä me uhreina olemme olleet pakotetut hyväksymään osaksi elämäämme. Kirjoittajalla on jo vuosien ajan ollut mielessä suuri määrä asiaa, jota ei vielä ole rohjennut tallentaa tietokoneelle, saati sitten paperille. Mielessä käy yhä uudelleen ja uudelleen Pirkko Kauppisen tapaus, joka hämmästyttävässä määrin on jäänyt ihmisten mieliin - siinä määrin, että jopa nuorempi sukupolvi on kuullut kerrottavan siitä.

Kuullut tapaukset sisältävät sellaisia määriä aivan uskomattomia asioita, että osaltaan saa jatkuvasti törmätä torjuviin reaktioihin. Ihminen ei haluaisi uskoa lajitoveriensa käyttäytyvän sellaisella tavalla. Kummallista kyllä suosiossa kasvavat elokuvat, jotka enenevässä määrin alkavat muistuttaa niitä painajaisia, joissa lukemattomat ihmiset elävät. Miksi tällaisia elokuvia tehdään, jos ne perustuvat vain mielikuvitukseen? Miksi näillä elokuvilla on niin suuri vaikutus ihmisten elämään? Mieliin painuvimpana esimerkkinä yksi kotimainen viihdesarja, jossa tapettiin yksi sen päähenkilöistä. Seuraavana päivänä oli kuvauspaikalla kynttilämeri, joka oli sytytetty kuolleen muistoksi!

Kukaan ei näytä olevan valmis sytyttämään edes yhtä kynttilää niiden lukemattomien ihmisten muistoksi, jotka päivästä toiseen kamppailevat säilyttääkseen edes osan ihmisyyttään ja persoonallisuuttaan. Kirjoittajaa alkaa jo epäilyttää, ettei sukupolvemme ja kansamme voi olla niin sokea kuin se antaa ymmärtää olevansa. Nämä asiat kai nähdään, mutta niiden ei haluta olevan totta. Omalla tavallaan me olemme tottuneet kieltämään kuoleman, ainakin omamme ja aivan läheistemme. Kun sitten joudumme kohtaamaan todellisuuden, järkyttää se meitä siinä määrin, että mielenterveytemme mahdollisesti järkkyy joksikin aikaa.

Saksassa tehtiin hyvinkin laaja tutkimus nuorison keskuudessa, liittyen tietokonepeleihin. Tutkimuksen tulos oli, ettei keskiverto saksalainen nuori enää pysty kokemaan todellista tyydytystä ja voiton tunnetta muuta kuin tietokoneen ääressä. Miksi tällaista tutkimusta ei tehtäisi aivan tavallisen, suomalaisen kansan keskellä? Tällaisen tutkimuksen tulos olisi mielenkiintoista nähdä!

Kirjoittaja on melko vakuuttunut siitä, että nyt saataisiin selitys aika monelle mieltä painavalle asialle. Todennäköistä olisi, että osoittautuisi olevan hyvin monen kohdalla siten, että hän elokuvissa käsittelee kuolemanpelkonsa, mutta kokee todellisen elämän pakottavan hänet kieltämään kaiken epätodellisena. Tämä näkemys selittäisi todella hyvin paljon siitä, mitä mielenterveysrintamalla joudutaan kokemaan. Suuri osa suomalaisia kykenee elämään tietyt asiat vain television kuvaruudun äärellä! Kaikki tulee entistä korostetummaksi sitä mukaa mitä kuvaruutujen koko suurenee ja mitä elävämmän tuntuiseksi kuvan laatu kaiken tekee.

Kirjoittaja ei käy kovin usein elokuvissa. Syynä lähinnä lippujen korkea hinta ja liian väkivaltaiset elokuvat. Joskus ovat vierellä istuvan reaktiot saaneet aikaan melkoisia sisäisiä tunnekuohuja. Olen nähnyt valtavan määrän elokuvia, mutta niistä on jäänyt hyvin vähän mieleen. En siis katsele niitä sellaisella intohimolla kuin vieressäni istuva, joka jokaisella ilmeellään osoittaa elävänsä mukana melkein intensiivisemmin kuin valkokankaan henkilö!

Ihminen siis uskoo asioihin valikoivasti. Miksi edustamaamme asiaa on niin vaikea tehdä uskottavaksi? Kaipa siksi, että se on niin uskomaton, käsittämätön! Käsitystämme ihmisyydestä loukkaa se, jos meille halutaan uskotella, että joku arvostamamme ja tunnettu johtoasemassa oleva henkilö ei kotiolosuhteissa olekaan sitä, mitä olemme hänestä tottuneet ajattelemaan. Juopumus nähdään selityksenä vaikka millaiselle käytökselle, mutta jos ihminen muka selvin päin käyttäytyy niin poikkeavasti, että puoliso itku silmissä kertoo tämän olevan pahempi kuin heidän kolmivuotias lapsensa pahimman raivon hetkellä – me yksinkertaisesti emme halua uskoa sellaista.

Vuosi Matildaa

19.10.2006

Onko siitä jo yli vuosi?

Lapsenlapseni syntymäpäivä on aina iloinen asia, niin tänäkin vuonna. Koin kuitenkin eräänlaisen järkytyksen poikani kertoessa, että nytkin vietämme tätä juhlaa viime vuoden tapaan sairaalan kahviossa, jotta Matildakin pääsee mukaan. Nyt vasta käsitin, että vanhuksemmehan on jo ollut yli vuoden sairaalassa!

Aika on kulunut toisaalta tavattoman nopeasti, mutta jossakin mielessä olen viime kuukausien aikana kokenut todella suurta henkistä uupumista. Se ei johdu suoranaisesti työstäni, vaan ehkä enemmänkin siitä, että nyt reilun vuoden ajan olen yli kolmanneksen ajastani viettänyt Matildan paikkakunnalla vieraillen hänen luonaan jopa kolmesta viiteen tuntia päivässä. Vieraissa paikoissa yöpyminen ja niin pitkän aikaa dementoituneen vanhuksen kanssa oleminen on paljon kuluttavampaa kuin kukaan osaa kuvitellakaan. Alan nyt ymmärtää entistä enemmän niitä omaisia, jotka vieläkin suuremmassa määrin uhraavat aikaansa läheisen ihmisen hyväksi.

Olen jälleen kerran ollut pidemmän aikaa työtön, joten kaikki tämä on ollut mahdollista. En kuitenkaan ole toimettomana, vaan aina kun tietokone on mukanani, on vapaaehtoistyökin mukanani. Oikeastaan olen joka päivä tavalla tai toisella vienyt vanhusasiaa eteenpäin, keskustellen lukemattomien ihmisten kanssa ja jakaen kirjoja ja esitteitä. Uuvuttavinta ei varmaankaan ole itse vanhuksen seurassa oleminen tai asiamme eteenpäin vieminen, vaan jossakin suhteessa ihmisten välinpitämättömyyteen jatkuvasti törmääminen on suorastaan turhauttavaa! Tämä ei koske ainoastaan noin vuoden aiheenamme ollutta vanhusasiaa, vaan myös laajaa työkenttäämme narsistisen persoonallisuushäiriön alalla. Asioista puhutaan tänä päivänä niin paljon, että ilon sijasta jossakin määrin alkaa arveluttaa kirjoitusten ja puheiden suuri määrä. Jos aiheita ei saada oikeille raiteille, kohtaamme yhä uudelleen vanhastaan tutun seikan: leikkaus onnistuu hyvin, mutta potilas kuolee!

Oikeuskanslerille lähettämämme tutkimuspyyntö käsiteltiin hiljattain ja lopputulos oli, ettei Heinolan kaupunki ole syyllistynyt rikkomukseen vanhusten hoitopaikkojen vähyyden suhteen. Hoitopaikkojen määrä täyttää vähimmäisvaatimukset! Stakesin tutkimuksen perusteella Heinolan hoitotilanne on maamme huipputasolla. Tästä tulemme jatkossa puhumaan entistä voimakkaimmin sanakääntein, sillä jos tuossa kaupungissa kaikki on huippulaatua koko maahan nähden pelkän minimivaatimuksen mukaisesti, niin mikä onkaan todellinen tilanne koko maata ajatellen!

Kaupungin sosiaalitoimen antamassa selvityksessä, niin kuin lehtikirjoituksissakin, kerrottiin painokkaasti kaikesta siitä mitä on olemassa ja mikä on hyvää. Kysymyksemme kuuluu kuitenkin entistä voimakkaampana ja terävämpänä: Onko oikein ja tasa-arvon mukaista, kansalaisoikeuksien mukaista, että lain turvaamana hoidetaan kutakuinkin hyvin yli kaksisataa vanhusta, mutta sitten kuitenkin noin 35 jätetään aivan tietoisesti ja tarkoituksellisesti ilman heille kuuluvaa asiallista hoitopaikkaa? Jokainen hiukankin sydämen viisautta ja lämpöä omaava kansalainen käsittää, ettei sairaalan pitkäaikaisosasto ole vanhuksen hoitopaikka! Meille ei ole kerrottu sitä, mutta aivan ilmeisesti tällainen tilanne ei ole mahdollista ilman valtiovallan salaista hyväksymistä.

Kesän aikana olin useita päiviä kojumme kanssa Heinolan torilla jakaen informaatiota ja keskustellen lukemattomien ihmisten kanssa. Huomionarvoinen havainto oli kuitenkin se, että hyvin harva vanhemman polven ihminen uskaltautui kojumme lähelle, saati sitten keskustelemaan. Se turhautuminen, jota itsekin tunnen, on aivan selvästi johtanut monet vanhemman ikäpolven ihmiset tietynlaiseen, suorastaan pelottavaan apaattisuuteen! Yksi tekijä osaltaan on suoranainen väsyminen, uupuminen, etenkin niiden kohdalla jotka itse ovat sairaita ja mahdollisesti hoitavat läheistään päivittäin. Jos minä väsyn näillä rajatuilla vierailuilla ja hoivaamismatkoilla, niin miten sitten on lukemattomien omaishoitajien ja läheisten suhteen?

Kun nyt oikeuskanslerin päätöksen perusteella joudumme toteamaan, että kaikella toiminnalla on lain suoja, merkitsee se kirjoittamisemme ja toimintamme kovenemista. Jos laki sallii nykyisen tilanteen, voidaan tehdä vain yksi ainoa johtopäätelmä: nykyinen laki on huono ja suorastaan rikollinen ihmisoikeuksia ajatellen! Me kaikki arvostamme niin hoitajien kuin lääkäreidenkin työtä. Suuri osa kirjoittelusta lehdissä ei itse asiassa palvele tarkoitustamme, koska puhutaan jatkuvasti liian paljon aivan itsestään selvistä asioista, jotka eivät ole niinkään merkittäviä kokonaisuuden kannalta. Tilanteen ollessa suorastaan katastrofaalinen, ei itse perusasioiden suhteen, vaan väärien asenteiden suhteen, ollaan ajauduttu huomaamatta hyvin nurinkuriseen selvittelyyn.

Tämä nykyinen tilanne tuo mieleeni aikanaan pitkähkön kirjoitukseni naispotilaasta, jolla alkoi kehittyä patti toisen rinnan alle. Hän itse ei voinut hyväksyä todellisuutta, vaan leikkauksen sijasta lähti kiertomatkalle tuttaviensa ja sukulaistensa luokse. Ihminen on siitä kummallinen otus, että alkaessaan kieltää todellisuutta, ei ole itse asiassa mitään rajoja hänen henkisen torjuntansa mekanismille. Niinpä tämäkin nainen silitteli vierailujen aikana vatsaansa todellisen kipupisteen alapuolelta, valitellen vatsavaivoja. Häntä säälittiin ja surkuteltiin, kristillisissä piireissä rukoiltiinkin todella antaumuksella hänen jatkuvien ja niin kiusallisten vatsavaivojensa tähden. Hyvin pian kaikki tuttavat olivat tietoisia tämän niin suloisen ihmisen vaivoista ja kaikkialla kokeiltiin erilaisia ruokavalioita. Tänä aikana käsi kieltäytyi nousemasta tarpeeksi korkealle, niin että kyhmy kasvoi kasvamistaan ja lähetti etäispesäkkeitä kaikkialle naisen yläruumiiseen.

Lääkärin lausunnon mukaisesti ajallaan tapahtunut leikkaus olisi korjannut tilanteen mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Mutta nyt pelko todellisuuden näkemiseen oli liian suuri, ja kaikki väärän paikan silittely ja valittelu johti useamman viikon tuskalliseen kuolinkamppailuun sairaalassa.

Olen viime aikoina joutunut toistamiseen ajattelemaan tätä tapausta, jota käytin ensisijaisesti kuvaamaan hengellisen elämän sairaalloisia piirteitä, kun jatkuvasti puhutaan asian vierestä, rohkenematta kohdata todellisuus. Tämä kertomus kuvaa hyvin nykyistä vanhustenhoidon tilannettakin, ikävä kyllä asian kummaltakin puolelta. Omalta osaltaan vanhukset ovat luovuttaneet ja kiittelevät vääränlaisessa yksinkertaisuudessa saamaansa hoitoa, vaikka usein oleellisimmat seikat jäävät aivan ilman huomiota. Omaiset taas usein yhtyvät itselleenkin tuhoisin seurauksin vanhuksen asenteeseen tajuamatta hyväksyvänsä tilanteita, joita tällaisessa hyvinvointivaltiossa ei kenenkään tarvitse hyväksyä. Niinpä keskustelu kulkee esimerkkinaisemme käden tavoin aivan väärällä kohtaa, niin että ajoittain hoitoväki tuntee tulevansa väärinymmärretyksi ja puolustautuu. Syntyy kuvitteellinen vastakkainasettelu, joka ei todellisuudessa ole merkityksellistä asiamme kannalta, päinvastoin. Kaikille osapuolille tuntuu olevan ylivoimaista siirtää käsi ja todellinen mielenkiinto juuri sinne, missä todellinen ongelma on! Ongelmamme ei ole ensisijaisesti hoitoväen palkoissa eikä asenteissakaan, ei siinä syökö jokin vanhus ruokansa omilla vai toisen tekohampailla, lusikalla vai haarukalla! Ongelmamme ei ole pissavaipoissa eikä sierettyneissä takapuolissa. Suurin ongelmamme on asenteissa, haluttomuudessa nähdä todellisuus sellaisena kuin se on!

Hoitohenkilökuntaa kiittelevät kirjoitukset lehdissä ovat kaunis asia, mutta toisaalta eräänlaista sumuverhoa todellisen ongelman ylle. Moitekirjoitukset pitävät vireänä, mutta nekin ovat vain sumuverhoa todelliseen tulokseen pääsemisen sijasta. Lääkäreiden puolustelevat kannanotot ja sosiaalitoimen vuosisuunnitelmat vaikeasti käsitettävine lukuineen ja itsetyytyväisine kehuineen ovat vain sumuverhoa ihmisten hämäämiseksi!

Nyt tarvitsemme kansalaisrohkeutta ja laajaa rintamaa käden laittamiseksi juuri sinne missä kuolettava ongelma todellisuudessa piilee. Pelkkä keskustelu ja väittely merkitsevät vain syöpäkasvaimelle suotua kehittymisaikaa, niin että koko ajan hoito onnistuu hienosti, mutta potilaita kuolee entistä enemmän!

Mikä on surullisin ja rikollisin ongelma esimerkkinä olevassa Heinolan kaupungissa? Olemme jo selvästi tuoneet esille mikä se ei ole. Mielestämme kaikkein polttavin ja häpeällisin syöpäpesäke on vanhusten hoitopaikkojen puute, olemattomuus. Terveen järjen mukaista ei tällaisessa tilanteessa ole jatkuvasti virittää kiitoslaulu olemassa olevista paikoista, jonka tarkoitus on vetää täydellinen sumuverho todellisen ongelman ylle.

Kaupungin sairaalassa makaa jatkuvasti noin 35 vanhusta, joiden paikka ei ole siellä. Tämä tilanne on jatkunut vuosien ajan, ja suunnitellut uudistukset ja parannukset merkitsevät vieläkin ainakin vuoden mittaista odotusaikaa, minkä kuluessa nuo kymmenet vanhukset tulevat suorastaan alasajetuiksi ja saattohoidetuiksi. Jos laki sallii tämän, on se kuitenkin perustuslain oikean hengen vastainen eikä kansalaisten tasa-arvoisuus toteudu.

Ongelma ei koske ainoastaan vanhuksia, vaan koko väestöä. Todellisuus on kavalampi kuin kukaan haluaisi uskoa. Useampikin lääkäri on eri puolilla maatamme joutunut myöntämään, ei julkisesti, mutta pienemmässä piirissä, ettei kansalaisoikeuksien mukainen sairaanhoito onnistu muunkaan väestön suhteen, koska sairaaloihin kuulumattomat henkilöt vievät hoitopaikan sitä tarvitsevilta.

Suuttumuksen tulisi siis ulottua myös muuhun väestönosaan, ei ainoastaan vanhuksiin ja heidän omaisiinsa. Suuttumuksen tulisi kohdistua niihin lääkäreihin, jotka tietävät ja näkevät tilanteen kurjuuden, mutta eivät rohkene kertoa totuutta julkisuuteen. Suuttumuksen tulisi kohdistua hoitohenkilökuntien ammattiliittoihin, jotka eivät käytännössä aja sen paremmin hoitajien kuin ei potilaidenkaan asiaa! Ilman tarpeeksi voimallista suuttumusta ei tapahdu yhtään mitään! Minne on kadonnut kaikki solidaarisuus, joukkovoima, työväenliike?

Sairaala ei ole vanhuksen hoitopaikka

Olen tutustunut Heinolan vanhainkoteihin siinä määrin että tiedän niiden olevan suoranaisia paratiiseja sairaalaan verrattuna. Hoito on olosuhteisiin nähden hyvää, vaikka aivan liian paljon nyljetään henkilökunnan selkänahoista. Suurin epäkohta monen vanhuksen kohdalla on sääntö, jonka joutuu kuulemaan yhä uudelleen ja uudelleen, josta on tullut kuin kirosana. Vanhainkotiin pääsee vain, jos tulee toimeen yhden hoitajan avulla. Tämä perustuu kai ensisijaisesti siihen tapaan, millä yöt hoidetaan vanhainkodeissa. Paikalla on vain yksi hoitaja, mahdollisesti kymmeniä vanhuksia varten! Kuinkahan kauan tällaisen tilanteen jatkuminen on mahdollista? Yksi hoitaja pärjää olosuhteiden säilyessä tämän oletetun tilanteen mukaisena. Mutta entä jos tapahtuukin jotakin sellaista, mitä yksi henkilö ei pystykään käsittelemään? Mitä jos useampi vanhus yhtä aikaa lähtee liikkeelle ja tekee mahdollisesti jotakin aivan odottamatonta? Kuka kantaa vastuun kaikesta tapahtuvasta? Vai eikö ole niinkään väliä sillä mitä tapahtuu, koska kyseessä on ihmisryhmä, joka ei muutenkaan vietä kovin pitkää aikaa tässä ajassa?

Yhden hoitajan sääntö merkitsee todellisuudessa eräänlaista väärää hoitoa, eli hoitovirhettä. Monet mieleltään virkeätkin vanhukset on tuomittu makaamaan sairaalan persoonattomissa olosuhteissa, henkisen alasajon alaisena, koska jotkin ruumiilliset tekijät tulevat esteeksi: yhden hoitajan autettava!

Vakava hoitovirhe

Alamme vähitellen, etenkin oikeuskanslerin tutkimuksen tuloksen jälkeen, puhua entistä voimakkaammin asioista niiden oikealla nimellä. Jokainen väärään hoitopaikkaan sijoitettu potilas merkitsee aivan käytännössä hoitovirhettä. Niin kuin eräs lääkäri avoimesti tunnusti, on hänen mielestään kysymys hoitotasovirheestä. Onko sana jossakin määrin hyväksyttävämpi ja paremmin selitettävissä, siitä voidaan olla montaa mieltä. Olemme kuitenkin sillä kannalla, että on kysymys merkittävän suuresta virheestä, johon syyllisiä alamme vähitellen etsiä esiin. Hoitotasovirhe merkitsee ainakin jossakin vaiheessa myöskin suoranaista hoitovirhettä, johtuen siitä, että potilas on itselleen sopimattomissa olosuhteissa, väärässä paikassa, vääränlaisten vaikutteiden alaisena. Emme ole suuremmassa määrin maassamme vielä kuulleet siitä, että normaaleja sairaita olisi sijoitettu mielisairaaloihin paikkapulassa. Miksi? Koska se olisi aivan liian ilmeisen väärää ja jokainen voisi todeta asian virheellisyyden, sillä tällaisessa tapauksessa ihmisen henkinen sairastuminen olisi selvää. Käytännössä kuitenkin aivan tavallisissa sairaaloissa sijoitetaan mieleltään melko virkeitä ihmisiä samaan huoneeseen todella henkisesti huonossa kunnossa olevien kanssa. Kaikki tämä paikkapulan tähden! Lääkäreillä ei ole mahdollisuutta valita oikeita ihmisiä oikeisiin paikkoihin, koska sairaalat ovat ylikuormitettuja. Noille henkisesti huonossa kunnossa oleville ei ole tarjolla mitään heille sopivaa hoitoa. Hoidetaan ruumista, mutta henkinen puoli on totaalisesti unohdettu, tai se on pakko unohtaa resurssien puutteessa!

Markku Vuori

Näin vuonna 2006! Miten on nyt 2014?