Vastuu lähimmäisestä

Kirjoitettu vuonna 2007, unohtunut tietokoneen levylle

Uskomme elävämme ajassa, jossa myös vastuu lähimmäisestämme kuuluu jollekin toiselle. Välinpitämättömyyden henki on vallannut ihmiskunnan sellaisessa määrin, että se saa tuntemaan traumaattisuutta jopa kirjoittajassakin. Ihmisten hätä ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin välinpitämättömyyden tunteettomuus! Kykeneekö ihminen yleensä ottaen enää tuntemaan empatiaa ja laupeutta? Oman elämän hallinta ja omat tarpeet tuntuvat kuluttavan kaikki voimavarat siinä määrin, että turvaudutaan jo toiseen ihmiseen oman itsensä hellimiseksi.

Narsistinen ajattelu ei pysty ollenkaan paheksumaan tällaista käytösmallia ja elämän filosofiaa. Omiin asioihin keskittyminen johtaa aina vain suurempaan omahyväisyyteen ja ajatusten urautumiseen tiettyyn suuntaan. Tämä suunta näkee koko ajan, katsoo se minne päin tahansa, vain oman kuvajaisensa. Tämä kuvajainen ei oikeastaan ollenkaan perustu todellisuuteen, vaan siihen mieltymään, mielteeseen, mikä narsistisen persoonan olemuksessa vallitsee. Koska narsistinen henkilö kyllästyy nopeasti, tympääntyy jokapäiväisyyteen ja jatkuvaan toistuvaisuuteen, hänen sisimmät tekijänsä pyrkivät koko ajan löytämään jotakin uutta ja kiehtovaa. Ei oikeastaan ole mitään väliä sillä, perustuvatko nämä halutut muutokset hyviin vai pahoihin tekijöihin – pääasia on jatkuva vaihtelevaisuus ja muutokset elinpiirissä!

Siksi kai narsistinen mies on usein suurempi tai pienempi Casanova, narsistinen nainen näkyvämpi tai huomaamattomampi kurtisaani. Näissä olosuhteissa lasten merkitys joudutaan arvioimaan uudelleen, melko järkyttävällä tavalla. Näihin elinpiireihin ei lapsuus sovellu ollenkaan, tai sanottakoon näin, että nämä suuret lapset eivät siedä sellaista lapseutta, mitä jälkeläiset edustavat. Lapset ovat siis vain vallankäytön välineitä, tai esteitä halutulle vallan käytölle. Itsestään selvää on, että lapsille ei jää aikaa olla lapsia, vaan heidät tässä henkisen väkivallan piirissä pakotetaan ottamaan asemansa eräänlaisena lapsipalvelijana, joka itsensä kieltäen pyrkii kaikin tavoin miellyttämään tuota isoa lasta, joka valtaa kaiken tilan. Tässä kohden tulee aina mieleen alkoholismi, joka virtahevon tavoin valtaa koko kodin, muuttaen jokaisen perheenjäsenen eriasteiseksi virtahevoksi.

Alkoholismin yhteydessä viranomaiset ja mielenterveyden ammattilaiset ovat hyvinkin pitkälle nähneet lapsiin kohdistuvat negatiiviset vaikutukset, mutta narsistisen persoonallisuushäiriön kohdalla ollaan vielä aivan lapsenkengissä. Aivan liian usein ammattilainen johtaa omalla asenteellaan ja sokeudellaan siihen, että lapset luovutetaan sairaalle osapuolelle, koska tämä näissä päättämistilanteissa esiintyy huomattavasti terveemmän oloisena kuin ahdistettu osapuoli.

Eron jälkeinen aika ei muuta kiusaajaa, vaan saatuaan lapset haltuunsa hänellä alkaa heti miettiminen, mihin lapset voitaisiin sijoittaa, jotta vapautuisi etsimään uutta puolisoa, uutta alamaista hoviin.

Tulisi olla itsestään selvää ammattilaisillekin, ettei narsistisen ihmisen elämässä voi olla tilaa ja sijaa lapsille, omille jälkeläisille. Tämä tuntuu aivan kammottavalta ja mahdottomalta ajatukselta, mutta se on totta lukemattomissa kodeissa maassamme.

Tämä tilanne ei ole salassa terveeltä osapuolelta, joka oman mielenterveytensä kustannuksella jää kestämättömäänkin tilanteeseen säilyttääkseen edes osan lasten henkisestä terveydestä. Ei ole ihme, että joudumme toteamaan yhä useamman saavan diagnoosin: riippuvainen persoona.

Läheisriippuvaisuutta ei ole vain yhtä lajia. Narsistisen persoonallisuushäiriön yhteydessä emme puhu normaalista läheisriippuvaisuudesta, vaan aivan omasta riippuvaisuuden lajistaan, jossa ei ole mitään hävettävää ja luonnotonta. Parempi on ajatella Tukholman syndroomaa, sillä nämä ihmiset ovat panttivankeja tilanteissa, joista harvempi pääsee pakenemaan omin voimin. Paikkaan ja aikaan sitovia tekijöitä on paljon enemmän kuin mitä ulkopuolinen pikaisesti katsoen pystyy näkemään. Siksi tehdään aivan liian paljon virhearviointeja, ihmetellen ja halveksuenkin niitä henkilöitä, jotka eivät odottamallamme tavalla irtaudu ahdistavasta piiristään.

Erilaiset pelot ovat ehkä suurin tekijä estämässä irtautumista. Nämä pelot eivät ole perusteettomia eivätkä uhrin sairaan mielikuvituksen tuotetta. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, on yksi suurimmista peloista yksin jääminen. Todellisuudessa nämä ihmiset ovat koko liittonsa ajan olleet yksinäisiä. He eivät useimmiten ole olleet ollenkaan niin voimattomia ja saamattomia kuin ajatellaan, vaan todellisuudessa koko perheen tai kodin elämä ja kehittyminen on ollut kiinni heidän panoksestaan! He eivät ole antaneet ainoastaan kaikkeansa, vaan ovat tälle alttarille uhranneet omaa persoonaansakin, siihen asti kuin se ilman romahtamista on mahdollista. Elämä on siis ollut mahdollista heidän panoksensa tähden. He ovat täydentäneet sen, mikä sairaalta osapuolelta on puuttunut, he ovat astuneet kulloinkin vallinneeseen tilanteeseen tai aukkoon, joka on vaatinut toimenpidettä.

Nämä ihmiset eivät ole typeriä, masokistisia ihmisiä, vaan tavallaan hienoimpia ihmisiä, mitä tämä maa yllään kantaa. He ovat uhrautuvaisia, avuliaita, epäitsekkäitä. Kaikki tämä menee sairauden puolelle jossakin vaiheessa, mutta ketä meidän tulee syyttää siitä? Ei toki uhria, vaan panttivankitilanteen luojaa!

Näin monia ihmisiä ei voitaisi käyttää hyväksi toisenlaisissa olosuhteissa. Miksi tästä asiasta on alettu puhua vasta näin myöhään? Miksi aihetta käsitellään yleisellä tasolla vieläkin liian yksipuolisesti, pinnallisesti? Koska sitä ei vieläkään ole virallisesti olemassa, koska emme ole riittävällä tavalla saaneet viranomaisia vakuuttumaan ongelman laajuudesta ja tuhoisuudesta.

Kuvaavaa ongelmallemme on, että ihmiset aivan toiselta puolelta maatamme hakeutuvat kirjoittajan yhteyteen. Näin monen vuoden jälkeen uskoisi auttajia ja ymmärtäviä sydämiä olevan enemmän jokaisessa läänissä. Todellisuus on kuitenkin melko vähän positiivisia ajatuksia herättävä. Ilmassa on kuitenkin tietynlaisia kevään merkkejä, ja uskomme jotakin merkittävää olevan tulossa. Olemmehan sentään saavuttaneet jotakin, kun nettisivuillamme täyttyy juuri 7500 vierailun raja (kesäkuussa 2014 lähes 28000) ja kirjoja on liikkeellä noin 4000 kpl, joista osa kiertää jatkuvasti lainassa, esim. kirjastoissa.

Tänään tapasin Heinolassa aivan uuden ihmisen, jonka kanssa keskustelimme muutaman tunnin ajan. Jälleen kerran tuli esiin ongelmamme yksi puoli - me tarvitsisimme toimintaamme mukaan useammankin lakiasiantuntijan. Näitä tarvittaisiin ensisijaisesti huoltajuuskiistojen yhteydessä. Tulee päivä päivältä yhä enemmän vahvistetuksi se, että kiusaava osapuoli nauttii suurempaa luottamusta ammattilaisten edessä. Uhri ei tule ainoastaan kiusaajan väheksymäksi, vaan tähän epäluottamuksen ruokkimiseen yhtyy usein niin terapeutti kuin sosiaaliviranomainenkin!

Kiusattu on usein aivan liian väsynyt pitääkseen puoliaan oikealla tavalla. Hänen voimavaransa on kulutettu menneiden vuosien kamppailuissa, ja nyt hänen huolehtiessaan lapsen tai lasten hyvinvoinnista, joutuu hän välillä todella uuvuttaviin selvityksiin. Psykopaattisessa ilmapiirissä elänyt lapsi on saanut omalta osaltaan kärsiä vallitsevista olosuhteista, eikä tästä vaikutuksesta jää osattomaksi yksikään. Esim. äiti taistelee nyt sekä omansa että lapsen mielenterveyden säilyttämiseksi tai elvyttämiseksi.

Ammattilaisella ei ole aikaa pitkäaikaisiin ja syvällisiin hoitosuhteisiin. Hänen mahdollisuutensa tiettyyn tapahtumiseen perehtymiseen saattaa rajoittua yhteen tai kahteen tapaamiseen. Tänä aikana hän joutuu panemaan toimintaan kaiken oppimansa ihmistuntemuksen, joka perustuu tietynlaisten merkkien etsimiseen ja tarkkailemiseen. Hän katsoo esim. avioparien tapaamisessa kummankin perusolemusta, ryhtiä, katseita, käsien ja jalkojen liikkeitä. Silmät ovat hyvin ratkaisevat ihmistä arvioitaessa.

Ensimmäistä vaikutelmaa pidetään usein ratkaisevana. Unohdetaan kuitenkin aivan liian usein, että ihminen on todellakin kuin pieni maailmankaikkeus, josta toinen ihminen ei todellakaan pysty muutamassa hetkessä luomaan todellista ja pätevää kuvaa. Voidaan nähdä vain jonkinlaisia välähdyksiä siitä, mitä tässä ihmisessä mahdollisesti on, millainen tämä ihminen on. Joskus nämä ensimmäiset merkit ja havainnot saattavat perustua vain hetkellisiin ilmeisiin, eleisiin ja jopa katsojan kuvittelemiin seikkoihin. Virhearvioinnin tekeminen on helppoa ja nopeaa, ja se tapahtuu luvattoman usein!

Näissä arviointitilanteissa uhri on lähes aina huonommassa asemassa. Hänen olemuksestaan säteilee juuri sellaisia viestejä, mitkä ammattilainen tulkitsee vuosikausien oppineisuutensa perusteella. Tutkistelija havaitsee selviä masennuksen merkkejä. Masennus katsotaan aivan liian usein yksipuolisesti syyksi ihmisten ongelmiin. Miksi ihminen osoittaa masennuksen merkkejä tässä tilanteessa, johon hän joidenkin merkkien mukaisesti on tullut vasten tahtoaan? Toinen osapuoli sen sijaan esiintyy hymyillen, kuin pahoitellen sitä, että nyt kulutetaan ammattilaisen aikaa. Niin, tämä henkilö suorastaan säteilee itsevarmuutta, itsetietoisuutta! Jos hän on mies ja ammattilainen omalta osaltaan vapaa tai aviollisista vaikeuksista kärsivä nainen – ei ole ollenkaan harvinaista, että tapaamisesta muodostuu jonkin asteinen flirttailutilanne. Luodaan ymmärtäväisiä silmäyksiä, jotka uhri useinkin panee merkille - niin tokkurainen ja masentunut hän ei ole! Nyt näillä eleillä ja tietynsuuntaisilla puheilla koko selvittelytilanne muodostuu suoranaiseksi manipuloinniksi. Tämän seurauksena uhrin tilanne huononee entisestään.

Tähän mennessä olemme sanoneet jokaiselle uhrille saman: jos suinkin voit välttää sitä, älä lähde minkäänlaisiin paritapaamisiin, sillä emme ole kuulleet yhdestäkään tällaisesta tilanteesta, josta olisi ollut todellista hyötyä uhrille. Päinvastoin useimmat voivat kertoa suorastaan kauhistuttavistakin tilanteista, jotka loppuelämäksi ovat jääneet ahdistamaan mieltä. Avunhakutilanteessa riittää se, että uhria on kohdeltu mahdollisesti vuosikymmenien ajan todella huonosti, ja nyt sitten tähän henkiseen pahoinpitelyyn yhtyy ammattilainenkin – kiusaajan puolella! Tästä on aivan liian monia käytännön esimerkkejä!

Yhdistyksemme on nyt toiminut viiden vuoden ajan ja on osaltaan jakanut tietoa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Asiasta on puhuttu melko paljon, mutta vielä nytkin voidaan todeta, että kaikesta informaatiosta huolimatta tietoisuus ongelmasta on melko pintapuolinen. Tietyt piirteet ja ominaisuudet ovat tulleet yleiseen tietoisuuteen, mutta tavallaan on vasta päästy näkemään jäävuoren huippu. Tietyt ohjelmat ja dokumentit ovat olleet vain pinnan raapaisuja, joten kokonaiskuvaa asiakokonaisuudesta ei ole tuotu esiin missään laajemmassa yhteydessä.

Mihin perustuvat näinkin kielteisen tuntuiset päätelmämme? Ainakaan näkyvästi ei ole tullut esiin montakaan ammattilaista, jotka rohkenisivat ottaa selvää kantaa tilanteeseen. Useimmat viestit, koskien ennen kaikkea lasten huoltajuuskysymyksiä, tuovat esiin yhä uudelleen ja uudelleen tilanteita, joissa ennen kaikkea lapsen huoltajuudesta kamppaileva äiti näyttää yhä useammin jäävän ilman asiantuntevaa apua. Niin sosiaaliviranomaiset kuin poliisikin näyttävät kiinnittävän liian paljon huomiota uhrin ahdinkoon, jolle syytä etsitään tämän mielenterveydestä. Tämä on suorastaan raivostuttavaa joissakin tapauksissa. Jos äiti esim. viisitoista vuotta sitten koki loppuun palamisen, meidän tapauksissamme perustuen jatkuvaan kiusaamiseen ja henkiseen väkivaltaan, nostetaan tämä niinkin kaukana oleva sairastumistapaus nyt esiin todisteeksi siitä, ettei äiti ole sovelias lapsen huoltajaksi!

Kuinka voi viranomaisilta ja ammattilaisilta yhä vieläkin jäädä näkemättä tämä puoli asiasta? Miksi emme onnistu vakuuttamaan siitä, että narsistinen persoonallisuushäiriö perustuu todella suureen määrään henkistä väkivaltaa, joka kohdistuu kumppaniin tai työpaikalla toisiin työntekijöihin? Narsistisen persoonallisuushäiriön luontaisin olemus, vallan käyttäminen, perustuu jo olemukseltaan siihen, että tavalla tai toisella muut ihmiset joutuvat negatiivisten ja mustamaalaavien vaikutteiden alaiseksi. Vallan säilyttämiseksi, ylemmän aseman turvaamiseksi, suorastaan täytyy osoittaa muiden alemmuus, vähemmyys. Luonnonmukaisessa, normaalissa elämässä ei välttämättä vallitse ns. nokkimisjärjestys ainakaan siinä määrin, että syntyisi yleistä henkistä pahoinvointia. Ihmisinä tarvitsemme oikeanlaista johtajuutta, olemmehan tietyllä tavalla laumaeläimiä.

Kuitenkin puheen ollessa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, emme ole tekemisissä normaalien laumojen ja johtokauriiden kanssa. Eläinmaailmassa johtavat urokset toimivat koko lauman hyväksi, usein nousten korkeammalle kumpareelle voidakseen nähdä lähestyvän vaaran ja johtaakseen lauman turvaan. Korkeampi sijainti ja asema perustuvat siis yleiseen etuun ja turvallisuuteen. Näin ei kuitenkaan ole missään suhteessa siellä, missä narsistinen henkilö harjoittaa valtaansa. On toisaalta ymmärrettävää, kuinka harva todella haluaa pitää totena sitä, minkä me uhreina olemme olleet pakotetut hyväksymään osaksi elämäämme. Kirjoittajalla on jo vuosien ajan ollut mielessä suuri määrä asiaa, jota ei vielä ole rohjennut tallentaa tietokoneelle, saati sitten paperille. Mielessä käy yhä uudelleen ja uudelleen Pirkko Kauppisen tapaus, joka hämmästyttävässä määrin on jäänyt ihmisten mieliin - siinä määrin, että jopa nuorempi sukupolvi on kuullut kerrottavan siitä.

Kuullut tapaukset sisältävät sellaisia määriä aivan uskomattomia asioita, että osaltaan saa jatkuvasti törmätä torjuviin reaktioihin. Ihminen ei haluaisi uskoa lajitoveriensa käyttäytyvän sellaisella tavalla. Kummallista kyllä suosiossa kasvavat elokuvat, jotka enenevässä määrin alkavat muistuttaa niitä painajaisia, joissa lukemattomat ihmiset elävät. Miksi tällaisia elokuvia tehdään, jos ne perustuvat vain mielikuvitukseen? Miksi näillä elokuvilla on niin suuri vaikutus ihmisten elämään? Mieliin painuvimpana esimerkkinä yksi kotimainen viihdesarja, jossa tapettiin yksi sen päähenkilöistä. Seuraavana päivänä oli kuvauspaikalla kynttilämeri, joka oli sytytetty kuolleen muistoksi!

Kukaan ei näytä olevan valmis sytyttämään edes yhtä kynttilää niiden lukemattomien ihmisten muistoksi, jotka päivästä toiseen kamppailevat säilyttääkseen edes osan ihmisyyttään ja persoonallisuuttaan. Kirjoittajaa alkaa jo epäilyttää, ettei sukupolvemme ja kansamme voi olla niin sokea kuin se antaa ymmärtää olevansa. Nämä asiat kai nähdään, mutta niiden ei haluta olevan totta. Omalla tavallaan me olemme tottuneet kieltämään kuoleman, ainakin omamme ja aivan läheistemme. Kun sitten joudumme kohtaamaan todellisuuden, järkyttää se meitä siinä määrin, että mielenterveytemme mahdollisesti järkkyy joksikin aikaa.

Saksassa tehtiin hyvinkin laaja tutkimus nuorison keskuudessa, liittyen tietokonepeleihin. Tutkimuksen tulos oli, ettei keskiverto saksalainen nuori enää pysty kokemaan todellista tyydytystä ja voiton tunnetta muuta kuin tietokoneen ääressä. Miksi tällaista tutkimusta ei tehtäisi aivan tavallisen, suomalaisen kansan keskellä? Tällaisen tutkimuksen tulos olisi mielenkiintoista nähdä!

Kirjoittaja on melko vakuuttunut siitä, että nyt saataisiin selitys aika monelle mieltä painavalle asialle. Todennäköistä olisi, että osoittautuisi olevan hyvin monen kohdalla siten, että hän elokuvissa käsittelee kuolemanpelkonsa, mutta kokee todellisen elämän pakottavan hänet kieltämään kaiken epätodellisena. Tämä näkemys selittäisi todella hyvin paljon siitä, mitä mielenterveysrintamalla joudutaan kokemaan. Suuri osa suomalaisia kykenee elämään tietyt asiat vain television kuvaruudun äärellä! Kaikki tulee entistä korostetummaksi sitä mukaa mitä kuvaruutujen koko suurenee ja mitä elävämmän tuntuiseksi kuvan laatu kaiken tekee.

Kirjoittaja ei käy kovin usein elokuvissa. Syynä lähinnä lippujen korkea hinta ja liian väkivaltaiset elokuvat. Joskus ovat vierellä istuvan reaktiot saaneet aikaan melkoisia sisäisiä tunnekuohuja. Olen nähnyt valtavan määrän elokuvia, mutta niistä on jäänyt hyvin vähän mieleen. En siis katsele niitä sellaisella intohimolla kuin vieressäni istuva, joka jokaisella ilmeellään osoittaa elävänsä mukana melkein intensiivisemmin kuin valkokankaan henkilö!

Ihminen siis uskoo asioihin valikoivasti. Miksi edustamaamme asiaa on niin vaikea tehdä uskottavaksi? Kaipa siksi, että se on niin uskomaton, käsittämätön! Käsitystämme ihmisyydestä loukkaa se, jos meille halutaan uskotella, että joku arvostamamme ja tunnettu johtoasemassa oleva henkilö ei kotiolosuhteissa olekaan sitä, mitä olemme hänestä tottuneet ajattelemaan. Juopumus nähdään selityksenä vaikka millaiselle käytökselle, mutta jos ihminen muka selvin päin käyttäytyy niin poikkeavasti, että puoliso itku silmissä kertoo tämän olevan pahempi kuin heidän kolmivuotias lapsensa pahimman raivon hetkellä – me yksinkertaisesti emme halua uskoa sellaista.