Jonnan kesä osa 3

Missä määrin ”uhri aivopesee itseään”?  Osa 3

Kaikki eivät halua kuulla kovin paljon seurakunnissa tapahtuvasta piinasta. Kuitenkin valtaosa kaikesta kiusanteosta on pahinta juuri niissä ympyröissä. Jottei meidän tarvitsisi kirjoittaa erikseen tavallisille ihmisille ja seurakunnallisille ihmisille, vältämme uskonnollista termistöä. Itse asiassa ei Jonnan miehen kaltainen ihminen ole sitä mitä esittää olevansa. Kaikki hurskaus on vain ulkokuorta, mikä tekee asiasta sitäkin vakavamman. Seurakunnallinen narsisti (persoonallisuushäiriöinen) ei oikeastaan eroa tavallisesta maallisesta kiusantekijästä.

Yksi kiduttavimmista ja syvimpään säilyvistä haavoista perustuu siihen kuinka kaikki tapahtuu niin näkymättömällä tavalla, että syyllisyys ja tuomio tulevat täysin väärän henkilön ylle. Todellinen uhri hylätään totaalisesti, niin ettei tänä päivänä Jonnalla ollut edes yhden käden sormilla laskettavaa määrää ystäviä entisistä piireistä. Aikanaan suorastaan sadistinen mies nautti koko yhteisön luottamusta ja sai sääliä osakseen uskomattomalla tavalla.

Jonnaa ei kukaan ollut tukenut taloudellisesti vaikeimpina aikoina, mutta heidän talonsa myymisen jälkeen oli Jonna tuomittu kelvottomaksi ihmiseksi, koska miesparka oli menettänyt kotinsa. Kaikki oli jaettu puoliksi, ja mies oli hankkinut uuden asunnon. Hänelle ei suoranaisesti kerätty rahaa, mutta kaikenlaisin järjestelyin hänen elämäänsä pyrittiin helpottamaan kaikin mahdollisin tavoin. Koko yhteisön voimin etsittiin ja tingittiin paras mahdollinen asunto ja asuntolaina puuttuvalle osuudelle. Muutossa oli koko yhteisö mukana ja verhojen laitosta oli tulla riitaa auttamishaluisten naisten suorastaan töniessä toisiaan!

Miehellä oli nyt uusi naisystävä, sen Jonna tiesi, mutta kaikki haluttiin pitää häneltä salassa. Seurakunta suojeli jäsentään aivan uskomattomalla tavalla!

Jonnan miehen kiusanteko ja lähes täysin onnistunut vaimon tuhoaminen oli tapahtunut uskomattomalla oveluudella ja salassa. Ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään sellaista, mille olisi ollut ulkopuolisia todistajia!

Yleisesti on korostettu sitä, että narsistiset henkilöt ovat äärimmäisen älykkäitä ja viisaita. Näin onkin monessa tapauksessa, mutta ei läheskään kaikissa. Useat kiusaajat ovat enemmänkin keskivertoisen älykkäitä eikä aina sitäkään. Mutta se mikä heillä on äärimmilleen kehittynyt, on jonkinlainen toistaiseksi määrittelemätön itsesäilytysvaisto. Heidän koko sisäinen eli henkinen rakenteensa on muodostunut niin erikoisella tavalla, ettei sitä ehkä milloinkaan päästä kokonaisuudessaan näkemään. Jos vertaisimme heitä tietokoneisiin, ei heidän prosessorinsa ole mitään huippuluokkaa, mutta tuo prosessori pyörittää ohjelmaa, joka on äärimmäisyyteen asti ohjelmoitu palvelemaan heidän omia tarpeitaan, omaa hyötyään, omaa mainettaan, omien tavoitteiden saavuttamista!

Itse asiassa tuo ohjelma on niin monimutkainen ja syntynyt niin moninaisella tavalla, ettei sitä ulkopuolinen juurikaan pysty ymmärtämään. Kysymys ei ole yksinomaan geneettisistä seikoista eikä niiden yhdistelmästä nuoruuden tapahtumien kanssa. Selitys koko asialle on ilmeisesti yhtä monimutkainen ja -säikeinen kuin ihmiselämä yleensäkin. Voimme kai vain todeta hyvin suuren määrän yhteneväisiä, lukuisille ihmisille suunnatonta ahdistusta tuottavia tekijöitä, mutta varsinaisen syntyhistorian laatiminen taitaa olla liian suuri urakka. Luotettavan vastauksen saamiseksi pitäisi tutkia tarpeeksi suuri määrä ihmisiä, mutta kukaan todellinen psykopaatti ei suostu rehelliseen tutkimukseen, yksinomaan jo siitä syystä ettei kai yksikään tällainen ihminen tunnista omaa tilaansa!

Vuosikymmenisestä yhteiselämästä huolimatta mies oli jäänyt Jonnalle täydeksi arvoitukseksi, ja tavallaan yksinkertaiselta vaikuttavan miehen kyky tehdä niin paljon henkistä ja usein aineellistakin vahinkoa vaimolleen, ilman että siitä kukaan ulkopuolinen olisi päässyt selville, tuntui suorastaan ahdistavalta vielä nytkin. Jos ei Liisa olisi kertonut aivan vastaavanlaisista asioista, epäilisi Jonna vieläkin kokemaansa. Hulluinta kaikessa oli se, että vaikka järki nyt tässä vaiheessa aivan selvästi hyväksyi kaiken tapahtuneen todeksi, jokin vahingoittunut osa hänen minuudessaan kaikesta huolimatta syötti hänen järjestelmäänsä epäilyksen siemeniä. Eihän sellainen voinut olla totta? Eihän Jonnalla ollut mitään todisteita tapahtuneesta!

Ei edes se, että mies erovaiheessa oli polttanut Jonnan loput tavarat lasten hiekkalaatikossa, kertonut mitään yhteisön jäsenille. Kaikki selitettiin ihmisen rajallisuudella, miehen toivottomuudella. Näin kahden kesken lukijan kanssa, kertomatta asiaa julkisuuteen, ihmetystä tuottaa se seikka, että yhteisön kokouksien ulkopuolella kokeneempi silmä ei voinut olla havaitsematta miehen ilmeissä ja olemuksessa jotakin sairaalloista, etenkin niinä hetkinä kun hän ei tiennyt itseään tarkkailtavan. Kokenut korva ei myöskään voinut välttyä kuulemasta hyvin suuria ristiriitaisuuksia miehen kertomuksissa. Miksi ei kukaan missään vaiheessa näe näitä samoja asioita, joita kokenut silmä näkee? Vallitseeko erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä aivan erikoislaatuinen näkökyvyn puute, joka näkee vain juuri sitä mitä se haluaa nähdä?

Jonnan yhteisössä oli monia jäseniä, joilla oli selviä mielenterveysongelmia. Aivan tervettä ihmistä ei enää ole olemassakaan, eikä kukaan todellisuudessa ole järin vahva. Ihmiset vain eri tavoin onnistuvat peittämään heikkoutensa. Seurakunnanhan tulisi olla heikkojen paikka, turvallinen koti kaikille rikkinäisille ihmisille! Siellä tulisi haavojen parantua ja ongelmien selvitä, kun ihmiset kantavat toistensa kuormia. Oli siis luonnollista että ongelmalliset ihmiset etsivät apua erilaisista uskonnollisista yhteisöistä.

Miksi sitten eivät nämä ongelmalliset ihmiset kuitenkaan löytäneet todellista apua ongelmiinsa, vaan usein näytti siltä, että rikkinäiset ihmiset entisestään rikottiin näissä yhteisöissä? Miksi heidän ongelmiaan ei nähty, eikä usein haluttu kuulla mitään sellaista, mikä paljastaisi yhteisön kyvyttömyyden käsitellä näitä asioita?

Jonnaa kauhistutti se, kuinka hänen silmissään aivan selvästi mielenterveysongelmia omaavat ihmiset valittiin jopa vastuullisiin tehtäviin ikään kuin he olisivat täysin kunnossa. Ihmisillä ei ollut silmää eikä halua nähdä todellisuutta. Ei toki ollut tarkoitus leimata sairaita ihmisiä tai hyljeksiä heitä, ei ihmeessä. Mutta kuinka monen eri suunnan ihmiset olivatkaan viime aikoina todenneet erilaisissa yhteisöissä olevan tärkeintä saada mahdollisimman paljon jäseniä. Yhteisöön liittyminen tuntui olevan perusasia, ja ihmisen tehtyä päätöksensä hänen päälleen kaadettiin valtava määrä uskonnollisuutta, mutta todellisiin ongelmiin ei haluttu puuttua ollenkaan!

Korostakaamme vielä sitä, että seurakunta on tarkoitettu syntisille ja ongelmallisille ihmisille, ei siihen että heidät sellaisenaan ikään kuin säilöttäisiin tähän järjestöön ongelmineen päivineen, jonkinlaiseen uskonnolliseen liemeen, joka preparoi niin henkilön kuin hänen ongelmansakin. Onko täysin unohdettu ihmisen oikeus eheytymiseen ja parantumiseen, mistä vuosituhansien ajan jo on saarnattu? On toki yhteisöjä, joissa luvataan melkein kuu taivaalta, ja aiheutetaan entistä suurempaa traumaattisuutta ja pettymystä, kun rammat eivät kävelekään ja pyörätuolipotilaat eivät osallistu kuoron tanssinpyörähtelyihin!

Miksi yleensä ottaen enää ihmettelisimme sitä tilannetta, jossa useimmat yhteisöt säilövät jäseniään? Eikö ole melko selvästi osoitettu jo, miksi Jonnan kaltaisten ihmisten tuntuu olevan aivan turhaa etsiä ymmärtäjiä ja puolustajia omista yhteisöistään, saati sitten aivan tuntemattomien keskeltä?

Kirjoittajalle on yksi suurimmista järkytyksistä ollut se, kuinka paljon on haluttu nähdä mitä törkeimpienkin väärinkäytösten ja epäkohtien ohitse, kun vain on tunnustettu tietynlainen auktoriteetti. ”Tunnustatko tämän suuren henkilön auktoriteetin?” ”Kyllä!” ”Saat tehdä mitä ikinä haluat!”

Melko suurien ihmisjoukkojen keskellä tuntuu vallitsevan ajattelu, että kun kyllin suuressa määrin tunnustautuu mukaan tiettyyn opetukseen ja yhteisöllisyyteen, ei pienempi tai suurempi määrä vääryyttä tai pahuutta ole esteenä, vaan tiettynä hetkenä tämä oppi ja yhteisöllisyys tuovat mukanaan valtavat siunaukset ja osallisuuden viimeisten aikojen suurimpaan Jumalan liikehdintään. Kirjoittajan mielestä merkittävin julistaja aikanaan sanoi useaan otteeseen: ”Parempi olla oikea sydämeltä ja väärä opilta, kuin väärä sydämeltä ja oikea opilta.”

Vääränlaiseen maaperään istutettu paraskaan siemen ei määrästään ja laadustaan huolimatta ole tuottava mitään hedelmää, vaan on kuoleva auringonpaisteesta ja sateesta huolimatta… tai oikeastaan auringonpaiste ja sade päinvastoin tuhoavat tuon hyvän siemenen. Tässä näemme kuinka tärkeitä ovat oikeat asiat yhdessä, oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kuka sitten on vastuussa kaikesta tapahtuvasta? Kuka on vastuussa Jonnan kokemuksista, kuka vastaa miehen surkeudesta, suoranaisesta uhrin osasta, jota tämä vieläkin pahoittelee niin yhteisössään kuin yksityisissä keskusteluissaan? Hyvin monien mielestä Jonnan olisi tullut sittenkin olla kärsivällisempi ja yrittää hiukan enemmän - monien ammattilaistenkin mielestä!

Ottakaamme tähän väliin hyvin erikoinen väittämä. On olemassa aivan ammattitason ihmisiä, jotka väittävät, että ketkä tahansa kaksi ihmistä tulevat toimeen keskenään avioliitossa, jos vain haluavat. Tämä on aivan yhtä totta kuin että kuussakin voi elää. Aivan totta! Aivan yhtä varmasti kuin jokin kirjoittajan tuttavaperhe voisi alkaa elää kuussa, aivan yhtä varmasti ketkä tahansa kaksi ihmistä tulisivat keskenään toimeen! Teoriassa! Kirjoittajaa on suorastaan alkanut raivostuttaa kaikenlainen teoretisointi, koska juuri meidän alueellamme teoria ja käytäntö ovat aivan yhtä kaukana toisistaan kuin kuu maasta!

Että kaksi ”ketä tahansa” tulisi toimeen keskenään edellyttää niin suurta valmiutta ja niin valtavaa määrää henkistä kapasiteettia, että on tuskin kovin monta ihmistä tämän maan kamaralla, jotka voisimme ottaa esimerkiksemme. Kirjoittaja puhuukin nykyään mieluummin elämän tosiasioista kuin erilaisista teoreettisista mahdollisuuksista, jotka eivät käytännössä kosketa kenenkään ongelmia, vaan päinvastoin suurentavat niitä!

Teoriassa voitaisiin esittää hyvinkin monenlaisia vaatimuksia Jonnalle, mutta elämä oli jo itsessään todistanut, ettei ollut mitään merkitystä sillä mitä Jonna teki tai jätti tekemättä. Mies pystyi tekemään ongelman siitä missä ei ollut mitään ongelmaa. Hänen oli suorastaan pakko saada loukkaantua mistä tahansa todellisesta tai keksimästään asiasta! Hänellä ei käytännöllisesti katsoen ollut omaatuntoa ollenkaan, vaan hänellä oli jotakin sen korvikkeena, hyvin omantunnon tapaista äkillisen arvion perusteella, näennäisesti. Hänen empatiansa oli vain opittuja eleitä, jotka helposti tulkitsi sääliksi ja myötätunnoksi, mutta kaikki palveli vain hänen omia tarkoitusperiään. Lukemattomia kertoja hän kertoi pyytäneensä vaimoltaan anteeksi, vaikka tämä ei yhtään kertaa muistanut sen tapahtuneen!

Mies muisti pyytäneensä anteeksi, riippumatta todellisuudesta. Hän oli useita kertoja pahoitellut perheensä ongelmia kadulle saakka kaikuneiden riitojen jälkeen, mutta seuraavat lauseet olivat jo mitätöineet hänen osuutensa tapahtuneeseen. Eli hän puhui kauniisti ja vaikuttavasti, yhteisön jäsenten huomaamatta peräkkäisten lauseiden olevan kuin plussia ja miinuksia, niin että pidemmän ajallisen jakson täyttävä verbaalinen ilmaisu oli yhtä nollan kanssa. Vastasiko kuultu siinä määrin kuulijakunnan tarpeita ja näkemyksiä, ettei juuri kukaan pannut merkille julkituodun ristiriitaisuutta?

Niin, ketä voisimme syyttää? Parempi kun ei syytä ketään, mutta katsokaamme edes hetki tosiasioita silmiin. Väärän todistuksen sanominen lähimmäisestä on yksi Pyhän Kirjan kielletyistä perusasioista. Useimmat käsittävät sen valheiden kertomiseksi. Väärä todistus on kuitenkin väärän kuvan antaminen lähimmäisestä. Kuinka usein julistetaankaan syyllinen syyttömäksi ja syytön syylliseksi! Jonnan ja hänen miehensä kohdalla roolit oli vaihdettu mitä törkeimmällä tavalla. Ulkopuolisten ihmisten osuus on usein hyvin paljon tuskaa tuottava ja ahdistusta lisäävä. Mikä johtaa aivan asiallisenkin tuntuiset ihmiset näin vääriin johtopäätelmiin ja järkyttäviin tuomioihin? Näennäisyys, asioiden katseleminen kuin hevosen vauhkolaput silmillä, kapeasti, rajoitetusti! Syyllinen on myös sellainen, joka sulkee silmänsä omien mielijohteiden mukaisesti.

Jonna oli kadottanut lähes kaikki entiset tuttavansa ennen kaikkea miehen ja yhteisön tuomioiden vaikutuksesta. Hän oli hyvin pettynyt ns. ystäviinsä, jotka sellaisella tavalla antoivat vaikuttaa itseensä kuulematta hänen näkemyksiään. Hänet oli siis syyllisenä jätetty aivan yksin selvittelemään elämänsä sotkuja. Hän tiesi nyt olevansa syytön sotkuihinsa, sillä ne olivat totaalisesti hänen miehensä aiheuttamia.

Surullisinta näiden ihmisten elämässä on se lujaan juuttunut uskomus, ettei kukaan riitele yksikseen, vaan aina täytyy molemmissa olla vikaa. Tällaista voi väittää vain sellainen ammattilainen tai yleensä ihminen, joka ei lainkaan tunne näiden sairaiden ihmisten sielunelämää. Niinpä on vielä itkettävänä monta itkua ennen kuin rikkinäiset ihmiset löytävät uskottavuutta ja oikeanlaista kuulemista. On hyvin raskasta olla epäilty vaikka ei ole tehnyt mitään väärää.

Kaunis sää ei ollut tehnyt aivan toivottua vaikutusta Jonnan elämään, mutta hän polki kohti näkötornin mäkeä melko totuttuun tapaan. Hän ei pitänyt mieleensä tulleista ajatuksista, jotka saivat hänet miettimään sellaista mitä hän oli vältellyt. Hänestä tuntui pahalta kaikki kokemansa, etenkin kun edellisenä päivänä joku tuttu kadulla oli kertonut omasta elämästään ja halustaan ottaa kaikki sellaisena kuin se eteen tulee. Tässäkin kohden on kysymys hyvin paradoksaalisesta asiasta. Jonna oli mielestään käynyt lävitse sellaisen määrän asioita, ettei kaivannut tämän kaltaista opetusta. Hän oli ottanut vastaan valtavan määrän sellaista, mistä ei ollenkaan pitänyt. Hän oli oppinut myötäilemään ja kieltämään itsensä oman henkisyyden kustannuksella, eikä hänelle oikeastaan koskaan oltu suotu oikeutta ilmoittaa olevansa tyytymätön johonkin. Nyt hän ääneen toisti pariin kertaan ajatuksensa. Tästä minä en pidä, minulla on paha olo! Pahan olon myöntäminen oli tuossa tilanteessa melkoinen voitto hänelle. Olihan hänellä viimeinkin oikeus kertoa, jollei muulle niin itselleen, mitä hänen sisimmässään myllersi. Opetus siitä että aina piti iloiten ottaa vastaan kaikki ja kiittää ahdistuksistakin, oli sekin paradoksaalinen, eikä siitä voinut tehdä mitään yleistä oppia. Jokainen ihminen on erilainen ja kokee asiat eri lailla. Siksi jokaisen tulisi antaa enemmän tilaa lähimmäiselleen eikä esiintyä ammattilaisena.

Jonnaa suututti nyt nimenomaan se, kuinka tietäväisiä ihmiset olivat olevinaan. Useampikin seurakuntalainen oli valistanut häntä siitä, miten aamulla tulee herätä. Ensimmäisessä heräämisen tokkurassa tulisi kuulemma hypätä polvilleen sängyn viereen ja julistaa päivä voitetuksi Herran nimessä, niin ettei paholainen ollenkaan ehtisi väliin. Ylistystä, ylistystä, ja kaikki olisi menevä hyvin sinä päivänä! Jonna joutui todella miettimään, tuottaisiko tällainen hyppyesitys ja pikarukous suurtakin iloa Herralle, kun hän ei ollut koskaan tottunut pitämään itsekään teatterista.

Markku Vuori