Social Icons

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Vuodelta 2005




Vuodelta 2005

Tämä kirjoitus on unohtunut kovalevylle. Julkaisemme sen nyt ristiriitaisin mielin. Kovin paljon ei todellisuudessa ole tapahtunut, ja nyt vuonna 2014 yhdistyksemme toiminta perustuu pääasiassa kotisivuihin ja tähän bloggeriin.

Viimeisten kolmen vuoden aikana on työmme edistynyt odottamattomalla tavalla, mutta ottaen huomioon hädässä olevien ihmisten määrän, emme voi olla tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Niin uskomatonta kuin se onkin, on yksi suurimmista syistä työn hitaaseen edistymiseen auttajien haluttomuus yhteistyöhön. Useammaltakin taholta on varmistunut, että kateus ei jyllää vain kalamiesten keskellä, vaan myös mielenterveystyössä. Kaikki tämä osoittaa kiistämättömästi, ettei tieto ongelmamme laadusta ole saavuttanut ihmisiä, vaan itse kukin luo oman kuvansa asiasta, usein hyvin vääristyneen.
Tietoa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä on median välityksellä jaettu kiitettävällä tavalla viimeisten kahden vuoden aikana. Kuitenkin ongelmamme on pohjimmiltaan siinä, ettei tiedotusvälineissä eikä itse asiassa erilaisissa dokumenteissa kerrota miten onnettomaan tilaan hyvin useat uhrit joutuvat. Voidaan kauhistella psykopaatin käytöstä ja osaltaan nauraa narsistin usein mielettömillekin toilailuille!
On julkinen tosiasia, että viime syksynä perustetun uuden yhdistyksen piirissä käydään valtataistelua, osaltaan taloudellisiin seikkoihin liittyen. Kuultuamme joitakin kommentteja tuon yhdistyksen nettisivuilla käyneiltä ihmisiltä, on muodostunut tietynlainen kuva tilanteesta maassamme. Tietoa narsismista ja psykopatiasta on melkoisessa määrin, mutta jos ei käsitetä sen todellisia seuraamuksia ja sen aiheuttamia kärsimyksiä, jäävät avun tarpeessa olevat ihmiset ilman hoitoa.
Mitä enemmän perehdymme yhdistyksemme piirissä narsistiseen persoonallisuushäiriöön, sitä enemmän koemme tietämyksemme olevan hyvin rajallista. Uudet kertomukset ja syventyminen asiaan osoittavat hetki hetkeltä ongelma-alueen olevan uskomattoman laajan, eikä asiaa kokonaisuudessaan ehkä koskaan pystytä määrittelemään tai rajaamaan johonkin sanamuotoon, mikä oppikirjamaisesti voitaisiin omaksua.
Yksi kuvaavimmista seikoista asialle on se, kuinka eräs tunnettu terapeutti aikanaan totesi yhdelle autettavistamme: ”Luonnehäiriöstä puhutaan liian paljon, koska meissä kaikissa on näitä piirteitä!” Olemme kirjoituksissamme esittäneet vakuuttavasti, että ajatus on totuutta vääristävä ja auttamistyötämme vesittävä. Luonnehäiriö perustuu kokonaisuudessaan toisenlaisiin seikkoihin. Myös Raimo Mäkelän kirjasta, sillä tavoin kuin siinä lähestytään asiaa, voidaan kaikki käsittää väärälläkin tavalla. Kuinka moni etenkin naisihminen on joskus kauhuissaan todennut, että hänessä itsessään ovat kaikki nuo piirteet. Todellakin Mäkelän kirjassa luetellaan lähes kaikki mahdolliset ihmisessä ilmenevät pahuudet ja huonot puolet. Meissä jokaisessa on jotakin näistä piirteistä.
Hämäävintä tämän asian yhteydessä on juuri tämä puoli, joka selittää psykopatian salassa pysymisen sellaisessa määrin. Normaalit ihmismielen koukerot ja lonkerot kulkevat lomittain ja usein samansuuntaisesti psykopatiaan liittyvien seikkojen kanssa, koska ainakin päällispuolisen tarkastelun perusteella kaikki vaikuttaa niin samanlaiselta. Asiat voivat näyttää samanlaisilta, mutta kiinnekohdat muuttavat kokonaisuuden. Jos vertaamme ihmisen sielunelämää jonkinlaiseen tietokoneeseen, ovat nämä hyvinkin samannäköiset seikat yhdistetyt tietynlaisiin keskusyksiköihin, prosessoreihin ja muistiyksiköihin. Normaalin ihmisen ohjausjärjestelmä käyttää näitä negatiivisiakin piirteitä muistiin tallennetun ohjelman mukaisesti. Psykopaatin piirteet saattavat näyttää hyvin samanlaisilta, vaikka useinkaan eivät ole sitä. Ratkaisevin tekijä eivät olekaan nämä samankaltaiset piirteet ja toimintamallit, vaan ohjelma, joka käyttää ja hallitsee näitä tekijöitä!
Tässä olemme tuoneet julki ehkä kaikkein hämäävimmän tekijän, joka on saattanut lukemattomat yksilöt ja yhteisöt tietynlaiseen sokeuteen ongelmakenttämme suhteen. On jopa viimeiseen hengenvetoon asti suojeltu vääriä osapuolia ja aiheutettu suunnatonta kärsimystä juuri sille osapuolelle, jota olisi tullut suojella, kuunnella ja auttaa!
Koko ajan puhumme ihmiselämään ja ihmismieleen liittyvistä asioista. Kysymys on seikasta, jota joku asiaan perehtynyt kutsuu pieneksi maailmankaikkeudeksi meissä jokaisessa. Ihminen loppujen lopuksi ymmärtää itsestäänkin vain osan, kuinka hän sitten voisi ymmärtää toista ihmistä voidakseen asettua tämän ohjaajaksi ja tuomariksi! Siksi emme pyrikään laatimaan diagnoosia näille ongelmia tuottaville ihmisille, vaan kerromme vain ihmisten havainnoista ja kokemuksista.
Näiden vuosien aikana on toisaalta kuitenkin selvinnyt niin paljon yhteisiä tekijöitä, että voisimme hiukan huumorinsävyisesti todeta, että kaikki nämä ihmiset ovat kuin saman isän siittämiä samasta äidinkohdusta. Nämä perustekijät ovat niin oleellisia ja selvittäviä, ettei määrätyssä mielessä ole mitään kysymysmerkkejä tarpeeksi monen tekijän löytyessä apua hakevien ihmisten kertomuksissa. Sitten kuitenkin siirrymme alueelle, joka saa nöyrästi myöntämään, että ongelma-alue on äärettömän laaja, eikä yksi ihmisikä ehkä riitä selvittämään kaikkia sen koukeroita. Niin monta kuin on ihmistä, yhtä monta on erilaista tapausta.
Aivan yhtä paljon kuin on erilaisia uhrien kohtaloita, aivan yhtä monta erilaista kiusaajaa löytyy. Yhdistykseemme ei ole oikeastaan ottanut yhteyttä yksikään kostonhimoinen tai ilkeämielinen uhri. Mitä me olemme nähneet näiden vuosien aikana saattaa aika nöyrälle ja surulliselle mielelle. Me olemme oikeastaan nähneet vain hyvin rikkinäisiä, onnettomia, epätoivoisia ihmisiä, niin naisia kuin miehiäkin. Ajatustenvaihto narsistien uhrien sivuilla kertoo hyvin paljon aivan eri tasolla olevasta kärsimyksestä ja kiusanteosta. Hyvin paljon näyttää olevan ihmisiä, jotka lähinnä kokevat oikeuksiansa loukatun ja hakevat apua ensisijaisesti juridisella tasolla.
Missä ihmiset toimivat, siellä on aina vaikeuksia ja väärinkäsityksiä. Yhdistyksellämme on kuitenkin sen verran pitkä historia, että voimme tähän keskusteluun tuoda oman osuutemme.
Kokemuksemme mukaan hyvin suuri osa autettavistamme on kokenut sen puolen luonnehäiriöisyyttä, mikä pyrkii saattamaan toisen täysin riippuvaiseksi itsestään. Se sisältää etenkin naispuolisen uhrin kohdalla taloudellisen painostuksen ja riiston. Mies pyrkii rajoittamaan naisen liikkumista ja ihmissuhteita. Paras keino toisen tulemisten ja menemisten kontrolloimiseen on saattaa tämä taloudellisesti riippuvaiseksi itsestään.
Surullinen tosiasia on, että hyvin moni nainen on kokenut aivan uskomattomia asioita. Mies on saattanut lopettaa lehdet, jottei vaimo tiedä erilaisista tilaisuuksista. Mies saattaa myydä perheen auton ja ajaa itse firman autolla, jota vaimo ei saa käyttää. Mies kertomansa mukaan käyttää kaikki rahansa johonkin tiettyyn asiaan, ja naisen on maksettava kaikki perheen päivittäiset kulut. Sen johdosta hänelle ei jää rahaa omaan käyttöön eikä edes usein matkaan sukulaisten luokse. Hyvin monet autettavistamme joutuvat asioimaan sosiaalitoimiston kanssa irtautumisensa jälkeen, ja on harvinaista kuulla, että joku nainen on ostamassa omaa asuntoa.
Olemme yhdistyksessämme joutuneet lähtemään siitä, ettei näillä ihmisillä ole taloudellisia edellytyksiä tukea työtämme, koska monella ei näytä olevan varaa maksaa edes kirjojamme, vaan meidän on lainattava niitä. On siis oikeastaan ironista jos jotkut uskovat voivansa rahastaa tämän toiminnan piirissä. Ne vähäiset varat jotka tulevat kirjoista tai jonkun yksittäisen ihmisen työpanoksesta, eivät tuo mitään taloudellisia etuisuuksia tai rikkauksia.
Mikään ei tässä nykyisessä elämässä ole ilmaista. Kukaan ei pidemmällä tähtäimellä voi tehdä auttamistyötänsä ilmaiseksi. Koska autettavamme ovat kokeneet kovia taloudellisellakin alueella, on ainoa järkevä tie selvitä tästä valtavasta työkentästä todellinen yhteistyö kaikkien auttajien kesken. Kun tieto auttamistyöstämme saavuttaa tarpeeksi suuren laajuuden, hoituvat taloudellisetkin ongelmat itsestään. Kun tieto leviää tarpeeksi, löytyy tarvittava määrä varojakin, joskaan kukaan ei tule rikastumaan eikä saavuttamaan suuria etuisuuksia.
Auttajat voisivat kuitenkin henkisesti rikastua aidosta yhteistyöstä. On käsittämätöntä kuinka moni auttaja toimii itsekkäistä tarkoitusperistä, ja osaltaan vallitsee suorastaan absurdi kateus ja kilpailumieli. Tosiasia on ja pysyy, mitä melkein jokainen autettava toteaa jossakin vaiheessa: ”Meitä ei pysty todella auttamaan ja ymmärtämään kuin vain sellainen, joka itse on kokenut jotakin tällä alueella.” Siitä huolimatta tarvitsemme ammattimaisiakin auttajia, jotka hyväksyvät sen tosiasian, etteivät he vielä ole tienneet ja nähneet kaikkea. Riittää sekin, kun tiedostaa mistä on kysymys, eikä epäile autettavan kertomusta.
Surullinen tosiasia on, ettemme milloinkaan pysty auttamaan kaikkia. Resurssit eivät riitä siihen vaikka mitä tekisimme. Jokaiselle auttamishaluiselle riittää tekemistä jopa henkihieveriin asti, joten kateus on suorastaan järjetöntä ja naiivia. Ihmisten hätä ja avuntarve on suunnaton, eikä ole aikaa väittelyyn ja oman edun tavoitteluun!
Suurin osa uhreista on todella surullisessa tilassa vuosikautisen manipuloinnin ja aivopesun johdosta. Useammalta taholta on jo tullut valituksia sen johdosta, että olemme nostaneet tämän asian esiin, eikä meillä kuitenkaan ole tarjota sellaista apua, mitä ihmiset odottavat. Siksi on ensiarvoisen tärkeää saattaa tieto toiminnastamme koko kansan tietoisuuteen. Vähitellen avautuvat tarpeelliset kanavat auttamisverkoston luomiseksi maan laajuiseksi. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä mikään yksittäinen yhdistys tai yhteisö, vaan mukaan on tultava kaikkien mahdollisten järjestöjen ja seurakuntien. Jos auttajat kiistelevät keskenään, on hyvin vaikea saada yleinen mielipide asiamme puolelle.
Uhrit ovat suuren osaa elämäänsä olleet hyväksikäytön kohteena, ja meidän on ymmärrettävä heitäkin oikealla tavalla. Jos uhri ei saa oikeanlaista ohjausta ja apua, saattaa olla että hänestä tulee aivan yhtä paha tapaus kuin kiusaajastaankin. Saattaa alkaa jonkinlainen kostonkierre, mikä johtaa maksamaan potut pottuina. Suotakoon meidän sanoa, että tämä tie ei johda tervehtymiseen eikä ihmisarvoiseen elämään, vaan samalle tielle kiusaajan kanssa. Tapahtuu helposti, että uhri alkaa tuottaa lisää uhreja.
Tämä on tärkeä asia tiedettäväksi, sillä nykyisen suuntauksen mukaan uhrin kehittyminen kostonhimoiseksi takaisin maksajaksi katsotaan hyvin luonnolliseksi. Silmä silmästä, hammas hampaasta! Yksi tehtävistämme on tiedottaa ja ohjata toisenlaiselle tielle, koska tiedämme jo nyt, että tällaisessa tapauksessa kiusaaja on saavuttanut tietoisen ja samalla tiedostamattoman päämääränsä: hän on luonut toisen hirviön, harhaiseksi todisteeksi siitä, että hän itse on parempi ihminen!
Uhri irtautumisvaiheessansa on siis usein hyvin vaarallisilla vesillä. Hän on vaikeiden ratkaisujen keskellä, ja yksi vaikeimmista tehtävistä on ratkaista tulevaisuutensa suunta. Entinen elämä on kiusaajan vaikutuksesta sellaisessa määrin valheen ja epätodellisen leimaama, että on todella vaikea erottautua kaikesta valheellisesta ja päättää toteuttaa vain totuutta. Monelle tämän myöntäminen sisältää melkoisen määrän häpeän tunnetta, mikä kuitenkin on peräisin kiusaajan aikaansaamana. Ihmisen on nyt hyväksyttävä, että hänessä itsessäänkin on paljon sellaista, mikä on ajan kanssa siivottava pois toisen ihmisen injektoimana ja vaikuttamana.
Juuri näiden asioiden selvittämisessä tarvitsisi jokainen uhri ainakin jonkin määrään terapiaa. Mutta terapia jonkun auttajan seurassa, joka ei usko näihin asioihin, usein vain pahentaa autettavan tilannetta. Uhrit ovat jo kyllin kauan eläneet tilanteessa, missä kukaan ei usko heitä. Jos nyt auttajakin epäilee uhrin kertomusta ja asettaa vääriä asioita kyseenalaiseksi, käy niin kuin sanotaan sananlaskussa: lähtee sutta karkuun ja tulee karhu vastaan!
Maassamme on varmaankin melkoinen määrä ihmisiä, jotka näkevät ja tiedostavat ongelmamme. He ovat auttajia omalla sektorillaan, mutta tämänhetkisen tietomme mukaan ei juuri kukaan ole tullut näkyviin tietojensa ja taitojensa kanssa. Niinpä vallitsee suunnaton tarve auttajien löytämiseksi.
Tieto siitä ettei ole ainoa on käänteentekevä. Kun lisäksi selviää, ettei olekaan itse hullu, niin kuin vuosikausia on saanut kuulla, alkaa toipumisen tie melkoisella voimalla. Moni selviää omilla eväillään, saatuaan tarpeellisen määrän tietoa. Useat kuitenkin turhaan kamppailevat vuosikausia, koska ei ole kuuntelijoita ja ymmärtäjiä. Näitä me nyt kuulutamme, kutakin omalle sektorilleen omalla alueellaan. Meidän yhdistyksemme samoin kuin ei mikään muukaan järjestö voi pyrkiä katto-organisaatioksi tässä asiassa. Tämä työ sisältää sellaisen määrän aivan uudenlaisia haasteita, että se on tehtävä aivan uudenlaisin näkemyksin. Siksi tarvitsemme valtavan määrän auttamistahoja, ei jonkin yhteisorganisaation alle, mutta kylläkin sellaiseen yhteistyöhön, että muodostuu tukiverkko, jossa jokainen on tietoinen toistensa olemassaolosta.
Uhreja on siis hyvin monella tasolla, niin kuin kiusaajiakin. Entisen käsityksen mukaan vertaistukityössä ei tule katsoa henkilöön, vaan kaikkien tulee hyväksyä toisensa sellaisenaan, ja ryhmässä voi siten olla hyvin erilaisia tapauksia, mikä on katsottu rikkaudeksi. Tässä suhteessa joudumme työssämme ajattelemaan koko ryhmätoiminnan uusiksi. Käytäntö on osoittanut, ettei normaali toimintamalli päde alueellamme. Tiedämme nyt, että tarvitsemme suuren määrän ryhmiin tulevia, ja itse kullekin on järjestettävä mahdollisuus juuri hänelle sopivaan joukkoon. Akuutit tapaukset tulee pitää omassa ryhmässään, vähemmän akuutit omassaan, ja pidemmän aikaa asioita selvitelleet tasonsa mukaisesti omassaan. Tämä sotii perinteistä vertaistukiryhmäkäsitettä vastaan, mutta tässäkin suhteessa meidän on opittava uutta.
Ryhmätoiminta, etenkään meidän alueellamme, ei ole terapian ja hoidon korvike. Joihinkin ryhmiimme oli tulla useampiakin tapauksia, jotka itse asiassa kuuluvat oireyhtymänsä puolesta ammattimaisen toiminnan piiriin. Jotkut olivat suorastaan psykoottisessa tilassa. Vain yksikin tällainen vierailu saattaa karkottaa varsinaiset autettavamme kokonaan pois. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että ryhmätoimintaamme osallistuvat ainakin jossakin määrin haastatellaan ja sijoitetaan sitten heille sopivaan ryhmään. Niin kauan kuin ryhmä on ns. avoin ryhmä, ja kuka tahansa voi tulla ja mennä, ei varsinaista tavoitetta pystytä saavuttamaan.
Tavoitteen olemassaolo on ensiarvoinen tässä työssä. Tätä työtä ei tehdä joidenkin vakiintuneiden periaatteiden mukaisesti, vaan autettavien ehdoilla. Koko maailma on täynnä rikkinäisiä ihmisiä, eikä oikeastaan enää ole olemassakaan aivan tervettä ihmistä. Suurin osa rikkinäisistä ihmisistä kuitenkin suuresti poikkeaa apumme kohteiden rikkinäisyydestä. Tuskin millään muulla alalla on sellaista rikkinäisyyttä, mikä on ollut suorastaan tavoitteellista, ja koko kiusaajan mekanismi ja elinvoima on työskennellyt kumppanin rikkomiseksi ja täydellisen avuttomaksi tekemiseksi. Nämä ihmiset ovat siis olleet vain välineitä toisen ihmisen valtaansa saattamiseksi ja tavoitteiden saavuttamiseksi. Siksi heidän ongelmiaan ei ratkaistakaan perinteisin menetelmin eikä perinteisten näkemysten mukaisesti. Aivan kuten aivopesun vaikutuksen voi poistaa vain alan huippuammattilainen, samoin psykopaatin vaikutukset voi paljastaa ainoastaan ne tunteva. Uusi elämä on mahdollinen ainoastaan näiden luurankojen paljastamisen kautta, sillä kaikki tuskalliset kokemukset kadottavat vaikutuksensa ainoastaan ne käsittelemällä ja paljastamalla.
Vetoamme tämän kirjoituksen välityksellä kaikkiin sen lukeviin. Nähkäämme asian vakavuus. Ensisijaisesti ei ole kysymys vain narsistisen tai itsekkään ihmisen tuottamasta mielipahasta tai oikeuden toteutumattomuudesta. On ikävää jos kotiäiti tuntee itsensä laiminlyödyksi ja kokee tulleensa kiusatuksi. Me puhumme nyt ihmisistä, jotka eivät edes jaksa ajatella kostoa tai tasoitusta. Me puhumme ihmisistä, jotka ovat äärimmäisen traumaattisia, epätoivoisia, elämän ilon kadottaneita, itsetuhoisia, itsemurhan partaalla olevia. Me puhumme naisista ja miehistä, joiden ratin reunalle istuutuu pieni sarviniekka ja kehottaa kääntämään rattia vasemmalle ison rekan tullessa vastaan. Me puhumme ihmisistä, jotka eivät tunne olevansa kotonaan missään, jotka pelkäävät mennä sisälle siihen tilaan, jonka tulisi olla heidän kotinsa. Me puhumme ihmisistä, jotka pelkäävät nukahtaa illalla, koska painajaisunet herättävät heidät kesken unen. Me puhumme ihmisistä, jotka ovat kadottamassa oman persoonallisuutensa, elämänsä. Me puhumme ihmisistä, jotka erottautumisen jälkeenkään eivät saa todellista rauhaa kiusaajan jatkuvasti soitellessa ja lähetellessä törkeitä tekstiviestejä. Kiusaaja manipuloi tämän luokse jääneitä tai oman kodin perustaneita lapsia, niin ettei uhri näe näitä pitkiin aikoihin, saati sitten lapsenlapsiaan. Puhumme ihmisryhmästä, onnettomista ihmisistä, joiden veroisia tuskin löytyy maan päältä, sillä heidät on jätetty aivan yksin selvittelemään asioitaan, sillä kiusaaja on niin ihana ja suloinen ihminen, että…



lauantai 28. kesäkuuta 2014

Täydellinen torjunta




Kirjoitus vuodelta 2005

Yksi salaperäisimmistä asioista narsistisen persoonallisuushäiriöisen kohdalla liittyy hänen tapaansa käsitellä kohtaamiaan hänelle kielteisiä asioita. Vuosien ajan on tiedotettu, ettei tällainen ihminen ole harhainen, ainakaan skitsofreenisella tavalla. Hänen tapansa käsitellä negatiivisia ja itselle vahingolliselta vaikuttavia asioita on aivan erikoislaatuinen, emmekä pysty syvällisemmin selvittämään niitä. Kerromme vain siitä mitä olemme havainneet ja kuulleet useilta ihmisiltä.
Kirjasessamme ”Minä olen kaikessa parempi kuin sinä!” kerromme siitä, kuinka tällainen ihminen aivan uskottavasti esittää olevansa tietämätön mahdollisesti edellisenä iltana tekemistään asioista, ja vakuuttaa hankkineensa tiettyjä esineitä, tai vaikkapa puukuorman, jonka puoliso henkilökohtaisesti on tilannut ja käynyt paikanpäällä maksamassa. Nämä ihmiset eivät ilmeisestikään aivan todellisesti muista asioita totuudenmukaisesti, vaan nimenomaan siten kuin omassa olemuksessaan mieltävät. He eivät erota toisistaan sitä mitä ajattelevat ja suunnittelevat, vaan usein uskovat tehneensä jo sen mitä ovat ajatelleet!
Useat tällaiset ihmiset puhuvat puhumasta päästyään, eikä ole täysin selvää yrittävätkö he vakuuttaa kuulijansa vaiko itsensä esittämänsä asian suhteen. Jonkin erittäin mieluisan elokuvan jälkeen tai jo sen aikana nämä ihmiset eläytyvät tiettyyn rooliin sellaisessa määrin, että tuntuu vaikealta uskoa niihin kasvonilmeisiin, mitkä vaihtelevat katsojan naamataululla. Tosin osa ongelmaihmisistämme taas istuu kuin muumio ruudun edessä, osoittamatta minkäänlaista reaktiota näkemänsä suhteen.
Todella järkyttävät ja liikuttavat kohtaukset eivät tunnut vaikuttavan heidän mieleensä, ja elokuvan jälkeiset kommentit usein koskevat kumppanin mielestä toisarvoisia kohtia.
Näyttää ainakin siltä, täytyy meidän sanoa, koska tieteellistä tutkimusta ei ole tehty, että sanoilla on näille ihmisille aivan eri merkitys kuin kumppaneilleen. Siitä ilmeisestikin tulee se tunne, joka on jäänyt hyvin voimakkaana tällaisessa suhteessa eläneiden mieleen. He ovat olleet osallisena lukemattomiin keskusteluihin ja selvittelytilanteisiin, joista on jäänyt mielikuva siitä, ettei heitä koskaan todella ole kuunneltu eikä uskottu. Vasta jälkeenpäin, vuosien kuluttua, kuin ahaa - elämyksenä selviää, ettei itse asiassa ole ollut lainkaan kysymys keskustelusta, vuorovaikutuksesta, vaan sairaan suorittamasta monologista, yksinpuhelusta! Kolmoskirjassamme kerromme siitä, kuinka Liisa jälleen kerran elämässään uskottelee itselleen, ihanalla ulkomaanmatkalla, että nyt varmaankin mies kuuntelee hänen ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä Jussi on selvästi tyytyväinen tähän matkaan.
Liisa kertoo tuntemuksistaan ja Jussi nyökyttelee, siemailee kaljaansa, ja kehottaa jatkamaan. Liisa uskoo miehen kuuntelevan ja puhuu yli tunnin. Puhe katkeaa suuren lentokoneen lentäessä ylitse. Jussi on kuullut yli tunnin ajan Liisan äänen, mutta ei muista yhtään ainoata Liisan esittämää ajatusta! Jussi on siis hyvä kuulija, mutta ei kuuntelija! Hän kuuntelee sujuvasti niin Liisaa kuin sataa eurooppalaista ja itämaista kieltäkin, mutta ei ymmärrä kuulemastaan yhtään mitään, sillä hänen ajatuksensa askartelevat aivan muiden asioiden parissa!
Voimme tässä vaiheessa esittää kysymyksen, että elääkö tällainen ihminen sen hetkisessä tilanteessa juuri koskaan? Hän muistaa kumppaninsa kaikki virheet ja rikkomukset, hän on antanut ehkä anteeksi, mutta ei unohda mitään kärsimäänsä vääryyttä! Ei ole kysymys todellisesta vääryydestä, vaan siitä miten hän on asiat mieltänyt. Hän odottaa tulevaisuudelta korvausta kaikelle kärsimälleen pahuudelle, mutta ei osaa suunnitella oikeastaan mitään todella pitkäjänteisesti. Hän ei aivan käytännössä osaa varautua siihen, mitä kulman tai mutkan takaa tulee. Hän usein näkee vain sen mitä tahtoo ja itse näkee tarpeelliseksi. Siksi rikollisena hän helposti joutuu kiinni teostaan ja istuu vankilassa.
Miksi sitten useiden kotipsykopaattien käytös ja rikkomukset pysyvät niin hyvin salassa? Naamiointiverkkojen takia, koska ihmiset eivät ole kykeneviä katsomaan oikeita, paljastavia asioita. Niinpä psykopaatti pystyy piilottamaan kaiken vääryytensä todella valheellisten ja petollisten asioiden taakse, koska hänellä ei ole omaatuntoa, joka saattaisi hänet toimimaan toisin tai katumaan tekojaan. Mahdollisesti joutuessaan kiinni valheesta tai vääryydestä, hänellä on valmiina aivan uskomattomiakin selityksiä, joita kuunnellessa viisaampikin menee vipuun. Tästä kertoo esim. Robert Hare kirjassaan: Ilman omaatuntoa.
Hän kertoo siitä kuinka psykopaatit tekeytyvät asiantuntijoiksi, eivätkä hätkähdä jouduttuaan arvostelluiksi aivan mielettömistäkin ja paikkansapitämättömistä väitteistä. He putoavat kuin kissa jaloilleen keksimällä korvaavan selityksen, tai kertomalla esittäneensä paikkansa pitämättömän väitteen vain testatakseen kuulijoiden tarkkaavaisuutta!
Luonnehäiriöinen hyvin usein kohtelee uhriaan kuin jotakin koekaniinia, saattaen hänet kiusallisiin tilanteisiin. Tätä tapahtuu erikoisesti sen jälkeen kun uhri ei enää ole pystynyt hillitsemään itseään, vaan on alkanut jonkinasteisen vastarinnan. Kiusaaja kokee kaiken vastustuksen ja moitteen täysin sietämättömänä, koska hän ei usko tekevänsä virheitä, eikä hän mielestään koskaan epäonnistu. Tai epäonnistuu, mutta pitää siihen syypäänä ketä tahansa ympäristöstänsä!
Koska epäonnistumisen tunne on hänelle sietämätön, kompensoi hän tämän etsimällä korvaavan tilanteen, eli hän ei kirjoita vain päivien tai viikkojen takaista historiaa uudelleen, vaan kehitys johtaa siihen, että hän usein viimeistään keski-iässä alkaa kirjoittaa uudelleen samankin päivän historiaa. Mitä tämä tarkoittaa? Hänen mielensä sulkee tiedostamisen ulkopuolelle kaiken epämiellyttävän, mutta mieli on kuitenkin ehtinyt saada virikkeen tapahtuneesta, joka hänen mielensä ohjelmoinnissa on muunnettu kuin tietokoneohjelmalla hänelle sopivaan muotoon.
Suuri osa ammattilaisista tuntuu yhä vielä olevan sitä mieltä, että kaikki asiat pystytään selvittämään, kunhan vain kyllin kauan keskustellaan ammattiauttajan kanssa tai kiusaajan kanssa tämän edessä. Tämä käsitys on suorastaan absurdi, uhreille entistäkin suurempaa tuskaa tuottava!
Yksi autettavistamme kertoi aikanaan, kuinka hänen puolisonsa sanoi hänelle noin puoli vuotta naimisiin menon jälkeen: ”Älä sano minulle milloinkaan mitään negatiivista, äläkä moiti minua koskaan, vaikka tekisin mitä tahansa!” Tuo henkilö oli siinä vaiheessa noin 35-vuotias. Tämä ilmaisu kertoo meille hyvin paljon narsistisen persoonallishäiriöisen ajattelumaailmasta. Hän oli jo tuossa vaiheessa sitä mieltä, ettei tulisi koskaan tekemään mitään moittimisen arvoista! Että hän asettaa tällaisen vaatimuksen tai kiellon toiselle ihmiselle, puolisolleen, kertoo melkoisesta itsekkyydestä ja vallan väärinkäytöstä. Hän ikään kuin, sanomatta sitä ääneen tai selvästi, ilmoitti puolisolleen: ”Minä olen hyvin erikoinen ja täydellinen ihminen, joka ei ainakaan tahallaan tee mitään virheitä, mutta saattaa jossakin vaiheessa epäonnistua hyvissä pyrkimyksissään. Jotten minä joutuisi kokemaan ikäviä tunteita, ole hiljaa kaikissa niissä tilanteissa, missä mielesi tekisi sanoa jotakin, sillä sinä olet joka suhteessa paljon vajavaisempi kuin minä.” Mistä päättelemme tämän kaiken? Siitä, että tuo puoliso muisti vuosienkin jälkeen kaikki kumppaninsa epäonnistumiset ja loukkaukset, mutta oli kymmeniä kertoja todennut omien virheidensä jälkeen: ”Tästä ei sitten koskaan puhuta mitään!” Mutta kumppanin virheet olivat vitsin aiheena kaikilla vierailuilla!
Jospa puhuisimme nyt selvyyden vuoksi tutuiksi tulleista Matista ja Maijasta. Matti tuskin enää muisti mikä oli ensimmäisen riidan aihe, koska jo yhteiselämän ensi hetkistä alkaen, jo ennen papin aamenta, Maija osoitti mieltään kaikissa niissä tilanteissa, mitkä jollakin lailla eivät sopineet hänen suunnitelmiinsa. Yksi ehkä suurimmista ärsyttävistä tekijöistä oli suhde Matin vanhempiin. Nämä eivät oikeastaan koskaan olleet sanoneet mitään loukkaavaa tai suoranaisesti Maijaa arvostelevaa, sillä he omasivat hyvin neutraalin suhteen niin Maijaan kuin hänen sukulaisiinsakin. Ja totuuden nimessä he eivät millään lailla asettuneet jälkeläisensä puolelle missään riitatilanteessa.
Maija ei vain voinut sietää niitä ajatuksia, joita hän oletti, ehkä oikeutetustikin olevan Matin vanhempien mielessä. Katsoivatko miehen vanhemmat häneen kummeksuen tai arvostellen, hiukan liian pitkään? Olisiko joku muu katsonut hiukan erilailla, lyhyemmin, vähemmällä kummastuksella? Sitä emme tiedä, mutta emme oikein osaa ihmetellä vanhempien kummastusta, kun ensimmäisten yhteiselon vuosien aikana Matti vaimoineen ja pienine lapsineen saapui lapsuudenkotiinsa aina reilusti myöhässä siihen nähden mitä oli sovittu. Ei, se ei saanut aikaan kummeksuvia katseita, mutta varmaankin se suuri, tummanpunainen muovivati, joka oli kukkuroillaan märkää pyykkiä! Jos tämä olisi tapahtunut vain kerran tai kahdesti, mutta oikeastaan olisi ketä tahansa alkanut ihmetyttää se, että kylään tultiin, ei matkalaukun kanssa, vaan pyykkivadin kanssa!
Älä koskaan sano minulle mitään negatiivista tai arvostelevaa! Jaa, jaa. Oli siinä Matilla nieleskeltävää ja usein todella vaikeaa pitää suunsa kiinni! Jos katseen kohdisti vaimon kasvoihin, silmiin kun oli aina niin vaikea katsoa, ja suu oli hiukan raollaan, viestitti vaimon ilme ilman ainoatakaan sanaa: nyt on paras pitää suusi kiinni!
Joskus oli joku Matin sukulaisista tulossa heille kylään, ja koska Maija ei koskaan, ei todellakaan koskaan, tehnyt mitään ajoissa, oli hänellä tavaton kiire keittiössä. Kylään oli tulossa myös Maijan veli perheineen, ja kun Maija oletti siellä olevan veljensä, riensi hän suurella innolla ovelle, kuivaillen käsiään esiliinaansa. Oven takana olikin Matin täti, ja hyvin pettynyt ilme kasvoillaan Maija tokaisi: ”Ai, se olitkin vain sinä”, ja riensi takaisin keittiöön, jättäen kuitenkin ulko-oven raolleen!
Myöhemmin Maija suuresti ihmetteli tädin hiljaisuutta ja hiukan nyrpeää ilmettä!
Eikö meidän tulisi ottaa jokainen sellaisena kuin hän on? Toki, toki. Jos joku haluaa matkustaa ympäri maata vaatteensa märkänä pyykkivadissa, on hänellä toki oikeus siihen, eikä mikään laki vaadi hänelle siitä rangaistusta. Mutta jos tädin helminauhan lukko oli edessä tai hameen halkio ei ollut aivan takana tai sivulla, tai missä sen sitten tulikin olla, pani Maija kaiken tällaisen merkille suurella halveksunnalla. Kummallista kyllä, ensimmäisen vuosikymmenen aikana ei kukaan Maijan sukulainen tehnyt mitään moitittavaa, ei pukeutunut vajavaisesti, osasi asettaa korut ja kalut oikeille paikoilleen. Mutta Matin suku oli todella taitamatonta, suorastaan kyvytöntä elämään sellaisella tavalla, että Maija olisi voinut olla heistä ylpeä!
Siinäpä oli ongelma ihmiselle, joka Pokka pitää tyyliin olisi halunnut ympärilleen vain hienoja ihmisiä, tunnettuja ihmisiä! - toki ehdottomasti hiukan alemmalla tasolla kuin hän! Matin suku toisaalta palveli Maijaa mitä erinomaisimmalla tavalla tämän itsetunnon kohottamiseksi. Jokainen Matin sukulaisen epäonnistuminen, sairaus, jne. tuotti tälle suunnatonta nautintoa!
Niinpä Maija saattoi kirjata muistojensa kirjaan merkintöjä jo heidän ensimmäisiltä yhteisiltä vuosiltaan. Yksi merkinnöistä ilmeisestikin kuului: Matin vanhemmat halveksivat minua, ja kohtelevat minua sopimattomalla tavalla! Matti oli yleensä koko ajan paikalla, eikä ollut kertaakaan kuullut vanhempiensa sanovan mitään arvosteluksi luokiteltavaa. Olipa niin äiti kuin isäkin useampaan kertaan ottanut painavan pyykkivadin ja käynyt levittämässä vaatteet saunan pesuhuoneeseen!
Ensimmäisinä vuosinaan lapset olivat hiukan ongelmallisia syömisensä puoleen, etenkin tytär. Miten lie kehitys johtanut siihen, mutta jossakin vaiheessa Matti joutui toteamaan, ettei tytär syönyt oikeastaan mitään muuta kuin perunaa ja voita. Maijan mielestä siinä ei ollut mitään outoa, ja vaikka Matin vanhemmat laittoivat todella monipuolista ja hyvää ruokaa, ilmoitti Maija jopa siinä vaiheessa, kun tytär söi eteensä asetetulta lautaselta lihapullia ja kastikettakin, että kyllä tytär mieluummin söisi perunoita ja voita. Tuossa vaiheessa pikkuisesta näytti tulevan länkisäärinen. Kun tytär äidin huomautuksesta huolimatta pisteli nyt poskeensa oikeata ruokaa, otti Maija lautaselleen pelkkiä perunoita ja sotki sekaan voita!
Tuossakin vaiheessa ainakin jompikumpi vanhemmista loi katseita, jotka päätyivät Maijan muistojen kirjaan!
Miksi kerromme tällaisista asioista? Jos ammattilainen on sitä mieltä, että kaikki erimielisyydet voi selvittää keskustelemalla, niin mistä sitten tulee keskustella? Luuleeko useampikin, että Maija nyt vuosikymmenien jälkeen myöntäisi tyhjentäneensä pesukoneen tuohon punaiseen vatiin useamman kuin yhden kerran? Myöntäisikö Maija syöttäneensä perheen pikkutytölle useamman vuoden ajan vain perunoita ja voita? Myöntäisikö Maija koskaan sanoneensa, ettei häntä saa koskaan moittia? Ei takuulla, ei milloinkaan!
Mitä tietää Maija kertoa noilta vuosilta? Äärettömän ilkeää ja halveksivaa käytöstä Matin sukulaisten taholta, jatkuvaa moitetta ja haukkumista!
Koska miehen vanhemmat olivat niin ilkeitä, ei Maijankaan tarvinnut olla sen kummempi. Hän siis itse antoi itselleen luvan olla vähemmän ystävällinen miehensä vanhemmille, ja etenkin tämän tädeille, jotka eivät olleet käyneet mitään kouluja kansakoulun jälkeen. Jo ensimmäisten vuosien aikana kirjoitti Maija heidän sukuhistoriansa uudelleen, vääristellysti. Nuo muistiinpanot syyllistivät niin miehen kuin sukulaisetkin, ja mikä merkillepantavaa kysymyksen ollessa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä: kaikki myöhemmät arvioinnit ja asenteet perustuivat, ei tapahtuneeseen todellisuuteen, vaan siihen miten Maija oli mieltänyt kohtaamansa tilanteet ja asiat, eli miten hän ne oli kirjoittanut muistojensa kirjaan!
Tuohon aikaan Matti sairasti useampaakin sairautta. Olemme jo kertoneet kirjassamme: ”Yksi kesäinen päivä supermarketissa, eli minä olen kaikessa parempi kuin sinä”, miten yleensä ottaen kaikki nämä matkat suoritettiin. Jos Maija oli väsynyt, Matti ajoi, ja jos Matti oli väsynyt, Matti ajoi. Niinpä mies oli usein hyvin väsynyt näillä matkoilla, ja hänen maatessaan olohuoneen ainoalla tarpeeksi pitkällä sohvalla, suututti se vaimoa sanoinkuvaamattomasti. Vaikka mies kävi kaupassa, osallistui yhteisiin askareisiin, riitti Matin sohvalla makaaminen todisteeksi siitä, ettei mies tehnyt yhtään mitään, vaan vaimon täytyi tehdä kaikki! Että mies oli ajanut koko matkan, ei kirjautunut mihinkään. Maija kirjoitti muistikirjaansa, kuinka hänen vierailunsa miehen kotona olivat täynnä työtä siinä määrin, ettei hän ehtinyt yhtään levätä. Todellisuudessa hän ei auttanut ruuanlaitossa tai tiskauksessa juuri koskaan. Mutta jos hän oli keksinyt erinomaisen tarjouksen lähikaupassa, jaksoi hän tehdä suuren numeron ruuanlaitostaan kuumennettuaan valmiit lihakääryleet mikrossa!
Kerro nyt sitten tästä tuttaville tai ihmetteleville sukulaisille! Uskoisiko kukaan sinua? Ei, ei todellakaan, koska eihän tällaista voi olla olemassa näin hienossa perheessä!
Maija pahoitti mielensä aivan käsittämättömistä asioista. Hän tuskin tunnustaisi milloinkaan lähteneensä ulos pakkaseen sylissään toinen lapsista sisävaatteissa. Tuskin tunnustaisi hän useaan otteeseen lähteneensä uimaan järvenselälle uhkauksella hukuttaa itsensä, vaatteet päällä!


perjantai 27. kesäkuuta 2014

Jonnan kesä osa 3



Missä määrin ”uhri aivopesee itseään”?  Osa 3

Kaikki eivät halua kuulla kovin paljon seurakunnissa tapahtuvasta piinasta. Kuitenkin valtaosa kaikesta kiusanteosta on pahinta juuri niissä ympyröissä. Jottei meidän tarvitsisi kirjoittaa erikseen tavallisille ihmisille ja seurakunnallisille ihmisille, vältämme uskonnollista termistöä. Itse asiassa ei Jonnan miehen kaltainen ihminen ole sitä mitä esittää olevansa. Kaikki hurskaus on vain ulkokuorta, mikä tekee asiasta sitäkin vakavamman. Seurakunnallinen narsisti (persoonallisuushäiriöinen) ei oikeastaan eroa tavallisesta maallisesta kiusantekijästä.
Yksi kiduttavimmista ja syvimpään säilyvistä haavoista perustuu siihen kuinka kaikki tapahtuu niin näkymättömällä tavalla, että syyllisyys ja tuomio tulevat täysin väärän henkilön ylle. Todellinen uhri hylätään totaalisesti, niin ettei tänä päivänä Jonnalla ollut edes yhden käden sormilla laskettavaa määrää ystäviä entisistä piireistä. Aikanaan suorastaan sadistinen mies nautti koko yhteisön luottamusta ja sai sääliä osakseen uskomattomalla tavalla.
Jonnaa ei kukaan ollut tukenut taloudellisesti vaikeimpina aikoina, mutta heidän talonsa myymisen jälkeen oli Jonna tuomittu kelvottomaksi ihmiseksi, koska miesparka oli menettänyt kotinsa. Kaikki oli jaettu puoliksi, ja mies oli hankkinut uuden asunnon. Hänelle ei suoranaisesti kerätty rahaa, mutta kaikenlaisin järjestelyin hänen elämäänsä pyrittiin helpottamaan kaikin mahdollisin tavoin. Koko yhteisön voimin etsittiin ja tingittiin paras mahdollinen asunto ja asuntolaina puuttuvalle osuudelle. Muutossa oli koko yhteisö mukana ja verhojen laitosta oli tulla riitaa auttamishaluisten naisten suorastaan töniessä toisiaan!
Miehellä oli nyt uusi naisystävä, sen Jonna tiesi, mutta kaikki haluttiin pitää häneltä salassa. Seurakunta suojeli jäsentään aivan uskomattomalla tavalla!
Jonnan miehen kiusanteko ja lähes täysin onnistunut vaimon tuhoaminen oli tapahtunut uskomattomalla oveluudella ja salassa. Ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään sellaista, mille olisi ollut ulkopuolisia todistajia!
Yleisesti on korostettu sitä, että narsistiset henkilöt ovat äärimmäisen älykkäitä ja viisaita. Näin onkin monessa tapauksessa, mutta ei läheskään kaikissa. Useat kiusaajat ovat enemmänkin keskivertoisen älykkäitä eikä aina sitäkään. Mutta se mikä heillä on äärimmilleen kehittynyt, on jonkinlainen toistaiseksi määrittelemätön itsesäilytysvaisto. Heidän koko sisäinen eli henkinen rakenteensa on muodostunut niin erikoisella tavalla, ettei sitä ehkä milloinkaan päästä kokonaisuudessaan näkemään. Jos vertaisimme heitä tietokoneisiin, ei heidän prosessorinsa ole mitään huippuluokkaa, mutta tuo prosessori pyörittää ohjelmaa, joka on äärimmäisyyteen asti ohjelmoitu palvelemaan heidän omia tarpeitaan, omaa hyötyään, omaa mainettaan, omien tavoitteiden saavuttamista!
Itse asiassa tuo ohjelma on niin monimutkainen ja syntynyt niin moninaisella tavalla, ettei sitä ulkopuolinen juurikaan pysty ymmärtämään. Kysymys ei ole yksinomaan geneettisistä seikoista eikä niiden yhdistelmästä nuoruuden tapahtumien kanssa. Selitys koko asialle on ilmeisesti yhtä monimutkainen ja -säikeinen kuin ihmiselämä yleensäkin. Voimme kai vain todeta hyvin suuren määrän yhteneväisiä, lukuisille ihmisille suunnatonta ahdistusta tuottavia tekijöitä, mutta varsinaisen syntyhistorian laatiminen taitaa olla liian suuri urakka. Luotettavan vastauksen saamiseksi pitäisi tutkia tarpeeksi suuri määrä ihmisiä, mutta kukaan todellinen psykopaatti ei suostu rehelliseen tutkimukseen, yksinomaan jo siitä syystä ettei kai yksikään tällainen ihminen tunnista omaa tilaansa!
Vuosikymmenisestä yhteiselämästä huolimatta mies oli jäänyt Jonnalle täydeksi arvoitukseksi, ja tavallaan yksinkertaiselta vaikuttavan miehen kyky tehdä niin paljon henkistä ja usein aineellistakin vahinkoa vaimolleen, ilman että siitä kukaan ulkopuolinen olisi päässyt selville, tuntui suorastaan ahdistavalta vielä nytkin. Jos ei Liisa olisi kertonut aivan vastaavanlaisista asioista, epäilisi Jonna vieläkin kokemaansa. Hulluinta kaikessa oli se, että vaikka järki nyt tässä vaiheessa aivan selvästi hyväksyi kaiken tapahtuneen todeksi, jokin vahingoittunut osa hänen minuudessaan kaikesta huolimatta syötti hänen järjestelmäänsä epäilyksen siemeniä. Eihän sellainen voinut olla totta? Eihän Jonnalla ollut mitään todisteita tapahtuneesta!
Ei edes se, että mies erovaiheessa oli polttanut Jonnan loput tavarat lasten hiekkalaatikossa, kertonut mitään yhteisön jäsenille. Kaikki selitettiin ihmisen rajallisuudella, miehen toivottomuudella. Näin kahden kesken lukijan kanssa, kertomatta asiaa julkisuuteen, ihmetystä tuottaa se seikka, että yhteisön kokouksien ulkopuolella kokeneempi silmä ei voinut olla havaitsematta miehen ilmeissä ja olemuksessa jotakin sairaalloista, etenkin niinä hetkinä kun hän ei tiennyt itseään tarkkailtavan. Kokenut korva ei myöskään voinut välttyä kuulemasta hyvin suuria ristiriitaisuuksia miehen kertomuksissa. Miksi ei kukaan missään vaiheessa näe näitä samoja asioita, joita kokenut silmä näkee? Vallitseeko erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä aivan erikoislaatuinen näkökyvyn puute, joka näkee vain juuri sitä mitä se haluaa nähdä?
Jonnan yhteisössä oli monia jäseniä, joilla oli selviä mielenterveysongelmia. Aivan tervettä ihmistä ei enää ole olemassakaan, eikä kukaan todellisuudessa ole järin vahva. Ihmiset vain eri tavoin onnistuvat peittämään heikkoutensa. Seurakunnanhan tulisi olla heikkojen paikka, turvallinen koti kaikille rikkinäisille ihmisille! Siellä tulisi haavojen parantua ja ongelmien selvitä, kun ihmiset kantavat toistensa kuormia. Oli siis luonnollista että ongelmalliset ihmiset etsivät apua erilaisista uskonnollisista yhteisöistä.
Miksi sitten eivät nämä ongelmalliset ihmiset kuitenkaan löytäneet todellista apua ongelmiinsa, vaan usein näytti siltä, että rikkinäiset ihmiset entisestään rikottiin näissä yhteisöissä? Miksi heidän ongelmiaan ei nähty, eikä usein haluttu kuulla mitään sellaista, mikä paljastaisi yhteisön kyvyttömyyden käsitellä näitä asioita?
Jonnaa kauhistutti se, kuinka hänen silmissään aivan selvästi mielenterveysongelmia omaavat ihmiset valittiin jopa vastuullisiin tehtäviin ikään kuin he olisivat täysin kunnossa. Ihmisillä ei ollut silmää eikä halua nähdä todellisuutta. Ei toki ollut tarkoitus leimata sairaita ihmisiä tai hyljeksiä heitä, ei ihmeessä. Mutta kuinka monen eri suunnan ihmiset olivatkaan viime aikoina todenneet erilaisissa yhteisöissä olevan tärkeintä saada mahdollisimman paljon jäseniä. Yhteisöön liittyminen tuntui olevan perusasia, ja ihmisen tehtyä päätöksensä hänen päälleen kaadettiin valtava määrä uskonnollisuutta, mutta todellisiin ongelmiin ei haluttu puuttua ollenkaan!
Korostakaamme vielä sitä, että seurakunta on tarkoitettu syntisille ja ongelmallisille ihmisille, ei siihen että heidät sellaisenaan ikään kuin säilöttäisiin tähän järjestöön ongelmineen päivineen, jonkinlaiseen uskonnolliseen liemeen, joka preparoi niin henkilön kuin hänen ongelmansakin. Onko täysin unohdettu ihmisen oikeus eheytymiseen ja parantumiseen, mistä vuosituhansien ajan jo on saarnattu? On toki yhteisöjä, joissa luvataan melkein kuu taivaalta, ja aiheutetaan entistä suurempaa traumaattisuutta ja pettymystä, kun rammat eivät kävelekään ja pyörätuolipotilaat eivät osallistu kuoron tanssinpyörähtelyihin!
Miksi yleensä ottaen enää ihmettelisimme sitä tilannetta, jossa useimmat yhteisöt säilövät jäseniään? Eikö ole melko selvästi osoitettu jo, miksi Jonnan kaltaisten ihmisten tuntuu olevan aivan turhaa etsiä ymmärtäjiä ja puolustajia omista yhteisöistään, saati sitten aivan tuntemattomien keskeltä?
Kirjoittajalle on yksi suurimmista järkytyksistä ollut se, kuinka paljon on haluttu nähdä mitä törkeimpienkin väärinkäytösten ja epäkohtien ohitse, kun vain on tunnustettu tietynlainen auktoriteetti. ”Tunnustatko tämän suuren henkilön auktoriteetin?” ”Kyllä!” ”Saat tehdä mitä ikinä haluat!”
Melko suurien ihmisjoukkojen keskellä tuntuu vallitsevan ajattelu, että kun kyllin suuressa määrin tunnustautuu mukaan tiettyyn opetukseen ja yhteisöllisyyteen, ei pienempi tai suurempi määrä vääryyttä tai pahuutta ole esteenä, vaan tiettynä hetkenä tämä oppi ja yhteisöllisyys tuovat mukanaan valtavat siunaukset ja osallisuuden viimeisten aikojen suurimpaan Jumalan liikehdintään. Kirjoittajan mielestä merkittävin julistaja aikanaan sanoi useaan otteeseen: ”Parempi olla oikea sydämeltä ja väärä opilta, kuin väärä sydämeltä ja oikea opilta.”
Vääränlaiseen maaperään istutettu paraskaan siemen ei määrästään ja laadustaan huolimatta ole tuottava mitään hedelmää, vaan on kuoleva auringonpaisteesta ja sateesta huolimatta… tai oikeastaan auringonpaiste ja sade päinvastoin tuhoavat tuon hyvän siemenen. Tässä näemme kuinka tärkeitä ovat oikeat asiat yhdessä, oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Kuka sitten on vastuussa kaikesta tapahtuvasta? Kuka on vastuussa Jonnan kokemuksista, kuka vastaa miehen surkeudesta, suoranaisesta uhrin osasta, jota tämä vieläkin pahoittelee niin yhteisössään kuin yksityisissä keskusteluissaan? Hyvin monien mielestä Jonnan olisi tullut sittenkin olla kärsivällisempi ja yrittää hiukan enemmän - monien ammattilaistenkin mielestä!
Ottakaamme tähän väliin hyvin erikoinen väittämä. On olemassa aivan ammattitason ihmisiä, jotka väittävät, että ketkä tahansa kaksi ihmistä tulevat toimeen keskenään avioliitossa, jos vain haluavat. Tämä on aivan yhtä totta kuin että kuussakin voi elää. Aivan totta! Aivan yhtä varmasti kuin jokin kirjoittajan tuttavaperhe voisi alkaa elää kuussa, aivan yhtä varmasti ketkä tahansa kaksi ihmistä tulisivat keskenään toimeen! Teoriassa! Kirjoittajaa on suorastaan alkanut raivostuttaa kaikenlainen teoretisointi, koska juuri meidän alueellamme teoria ja käytäntö ovat aivan yhtä kaukana toisistaan kuin kuu maasta!
Että kaksi ”ketä tahansa” tulisi toimeen keskenään edellyttää niin suurta valmiutta ja niin valtavaa määrää henkistä kapasiteettia, että on tuskin kovin monta ihmistä tämän maan kamaralla, jotka voisimme ottaa esimerkiksemme. Kirjoittaja puhuukin nykyään mieluummin elämän tosiasioista kuin erilaisista teoreettisista mahdollisuuksista, jotka eivät käytännössä kosketa kenenkään ongelmia, vaan päinvastoin suurentavat niitä!
Teoriassa voitaisiin esittää hyvinkin monenlaisia vaatimuksia Jonnalle, mutta elämä oli jo itsessään todistanut, ettei ollut mitään merkitystä sillä mitä Jonna teki tai jätti tekemättä. Mies pystyi tekemään ongelman siitä missä ei ollut mitään ongelmaa. Hänen oli suorastaan pakko saada loukkaantua mistä tahansa todellisesta tai keksimästään asiasta! Hänellä ei käytännöllisesti katsoen ollut omaatuntoa ollenkaan, vaan hänellä oli jotakin sen korvikkeena, hyvin omantunnon tapaista äkillisen arvion perusteella, näennäisesti. Hänen empatiansa oli vain opittuja eleitä, jotka helposti tulkitsi sääliksi ja myötätunnoksi, mutta kaikki palveli vain hänen omia tarkoitusperiään. Lukemattomia kertoja hän kertoi pyytäneensä vaimoltaan anteeksi, vaikka tämä ei yhtään kertaa muistanut sen tapahtuneen!
Mies muisti pyytäneensä anteeksi, riippumatta todellisuudesta. Hän oli useita kertoja pahoitellut perheensä ongelmia kadulle saakka kaikuneiden riitojen jälkeen, mutta seuraavat lauseet olivat jo mitätöineet hänen osuutensa tapahtuneeseen. Eli hän puhui kauniisti ja vaikuttavasti, yhteisön jäsenten huomaamatta peräkkäisten lauseiden olevan kuin plussia ja miinuksia, niin että pidemmän ajallisen jakson täyttävä verbaalinen ilmaisu oli yhtä nollan kanssa. Vastasiko kuultu siinä määrin kuulijakunnan tarpeita ja näkemyksiä, ettei juuri kukaan pannut merkille julkituodun ristiriitaisuutta?
Niin, ketä voisimme syyttää? Parempi kun ei syytä ketään, mutta katsokaamme edes hetki tosiasioita silmiin. Väärän todistuksen sanominen lähimmäisestä on yksi Pyhän Kirjan kielletyistä perusasioista. Useimmat käsittävät sen valheiden kertomiseksi. Väärä todistus on kuitenkin väärän kuvan antaminen lähimmäisestä. Kuinka usein julistetaankaan syyllinen syyttömäksi ja syytön syylliseksi! Jonnan ja hänen miehensä kohdalla roolit oli vaihdettu mitä törkeimmällä tavalla. Ulkopuolisten ihmisten osuus on usein hyvin paljon tuskaa tuottava ja ahdistusta lisäävä. Mikä johtaa aivan asiallisenkin tuntuiset ihmiset näin vääriin johtopäätelmiin ja järkyttäviin tuomioihin? Näennäisyys, asioiden katseleminen kuin hevosen vauhkolaput silmillä, kapeasti, rajoitetusti! Syyllinen on myös sellainen, joka sulkee silmänsä omien mielijohteiden mukaisesti.
Jonna oli kadottanut lähes kaikki entiset tuttavansa ennen kaikkea miehen ja yhteisön tuomioiden vaikutuksesta. Hän oli hyvin pettynyt ns. ystäviinsä, jotka sellaisella tavalla antoivat vaikuttaa itseensä kuulematta hänen näkemyksiään. Hänet oli siis syyllisenä jätetty aivan yksin selvittelemään elämänsä sotkuja. Hän tiesi nyt olevansa syytön sotkuihinsa, sillä ne olivat totaalisesti hänen miehensä aiheuttamia.
Surullisinta näiden ihmisten elämässä on se lujaan juuttunut uskomus, ettei kukaan riitele yksikseen, vaan aina täytyy molemmissa olla vikaa. Tällaista voi väittää vain sellainen ammattilainen tai yleensä ihminen, joka ei lainkaan tunne näiden sairaiden ihmisten sielunelämää. Niinpä on vielä itkettävänä monta itkua ennen kuin rikkinäiset ihmiset löytävät uskottavuutta ja oikeanlaista kuulemista. On hyvin raskasta olla epäilty vaikka ei ole tehnyt mitään väärää.

Kaunis sää ei ollut tehnyt aivan toivottua vaikutusta Jonnan elämään, mutta hän polki kohti näkötornin mäkeä melko totuttuun tapaan. Hän ei pitänyt mieleensä tulleista ajatuksista, jotka saivat hänet miettimään sellaista mitä hän oli vältellyt. Hänestä tuntui pahalta kaikki kokemansa, etenkin kun edellisenä päivänä joku tuttu kadulla oli kertonut omasta elämästään ja halustaan ottaa kaikki sellaisena kuin se eteen tulee. Tässäkin kohden on kysymys hyvin paradoksaalisesta asiasta. Jonna oli mielestään käynyt lävitse sellaisen määrän asioita, ettei kaivannut tämän kaltaista opetusta. Hän oli ottanut vastaan valtavan määrän sellaista, mistä ei ollenkaan pitänyt. Hän oli oppinut myötäilemään ja kieltämään itsensä oman henkisyyden kustannuksella, eikä hänelle oikeastaan koskaan oltu suotu oikeutta ilmoittaa olevansa tyytymätön johonkin. Nyt hän ääneen toisti pariin kertaan ajatuksensa. Tästä minä en pidä, minulla on paha olo! Pahan olon myöntäminen oli tuossa tilanteessa melkoinen voitto hänelle. Olihan hänellä viimeinkin oikeus kertoa, jollei muulle niin itselleen, mitä hänen sisimmässään myllersi. Opetus siitä että aina piti iloiten ottaa vastaan kaikki ja kiittää ahdistuksistakin, oli sekin paradoksaalinen, eikä siitä voinut tehdä mitään yleistä oppia. Jokainen ihminen on erilainen ja kokee asiat eri lailla. Siksi jokaisen tulisi antaa enemmän tilaa lähimmäiselleen eikä esiintyä ammattilaisena.
Jonnaa suututti nyt nimenomaan se, kuinka tietäväisiä ihmiset olivat olevinaan. Useampikin seurakuntalainen oli valistanut häntä siitä, miten aamulla tulee herätä. Ensimmäisessä heräämisen tokkurassa tulisi kuulemma hypätä polvilleen sängyn viereen ja julistaa päivä voitetuksi Herran nimessä, niin ettei paholainen ollenkaan ehtisi väliin. Ylistystä, ylistystä, ja kaikki olisi menevä hyvin sinä päivänä! Jonna joutui todella miettimään, tuottaisiko tällainen hyppyesitys ja pikarukous suurtakin iloa Herralle, kun hän ei ollut koskaan tottunut pitämään itsekään teatterista.
Markku Vuori