Social Icons

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kauhistuksen kanahäkki II-1



KAUHISTUKSEN KANAHÄKKI –
Luonnehäiriöisen uhri alkaa vapautua

                                                                                          Markku Vuori 2003


ESIPUHE

Tämä kirjakokonaisuus kertoo näkymättömästä sodasta ja terrorista, joka on meidänkin maassamme vallinnut koko kirjoittajan elämän ajan. Tuo väkivalta on kuitenkin vasta viime aikoina saanut sellaiset mittasuhteet, että se pakostakin alkaa tulla näkyviin. Kuinka tällainen asia voi pysyä piilossa niin kauan? Varmaankin lähinnä tietämättömyyden johdosta, sen takia, että sille ovat antaneet suojeluksensa niin näkökyvyttömät henkilöt kuin erilaiset yhteisötkin. Erikoisesti näistä asioista on haluttu vaiettavan erilaisissa kristillisissä piireissä, vaikka niissä tämä ongelma päivä päivältä paljastuu yhä polttavammaksi.
Kysymys ei ole siitä, etteivätkö hätähuudot olisi tulleet kuuluviin, vaan siitä, että olemme tekemisissä niin uskomattomien ja käsityskyvyn ylittävien asioiden kanssa, että nyt otettuaan ne esiin kirjoittaja ehkä on tavallaan päässyt eroon yhdestä pelostansa, niin kuin eräs esitelmöitsijäkin totesi luennossansa: ”Kun on saanut hullun kirjat, on siinä se hyvä puoli ettei enää tarvitse pelätä järjen menevän!”
Ehkä tämä kirja antaa valaisua joillekin ulkopuoliselle käsittämättömille itsemurhatapauksille tai selitystä vaille jääville huostaanotoille niin mielisairaaloihin kuin hoitokoteihin. Miten on lisäksi sen suhteen, mitä on tapahtunut ja tapahtuu eriasteisissa oikeusjärjestelmissä ja selvittelytilanteissa, kun kerran esiin tuomiemme asioiden valossa luonnehäiriöinen ihminen siinä määrin uskoo esittämiinsä seikkoihin, ettei hänen ruumiinsa reagoi ainakaan perinteisessä valheenpaljastuskoneessakaan, koska hän itse on täysin vakuuttunut esittämästänsä ”tosiasiasta”?
Kirjoittaja on itse läpikäynyt koko tunne- ja kokemuselämän kirjon menneiden kolmenkymmenen vuoden aikana, eikä enää ole sijaa itsesäälille. Kaiken nyt valjettua kirjoittajalle jää kuitenkin vielä vaille ymmärrystä se jatkuva luonnehäiriöinen oikeusmurha, josta hän on ollut osallisena melkein puolet elämäänsä. Seurakuntatyöhön kuulemma kuuluu osallisuus pahojen puheiden kohteena olemiseen sekä valheellisiin syytöksiin. Se ”lempeiden ymmärtäjien” mukaan on kasvattavaa ja jalostavaa: ”Kärsi, kärsi vaan, kirkkaamman kruunun saat!” Tämä ”autuus” on kuitenkin saanut sellaisen mittakaavan, että kirjoittaja on muotoillut tuon hyvää  tarkoittavan, mutta aivan väärällä tavalla ymmärretyn ja käytetyn sanonnan siihen muotoon, missä se tulisikin esittää: ”Kärsi, kärsi vaan, mustemman kärsän saat!”
Lukuisista toivomuksista huolimatta ei mitään syytöksiä ole sen paremmin perusteltu kuin ei haluttu korjatakaan, ei sen enempää omassa maassa kuin ulkomaillakaan. Toivoessani viimeinkin selvyyttä asioihin, olen jopa hyvin korkeassa asemassa olevalta henkilöltä halunnut tietää, mistä minua syytetään. Vastaus on ollut aina: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!” Paha ei voi muuttua hyväksi eikä hyvä pahaksi. Kärsimys ja tuska, mainemurha, ei ole siunaus, vaikka niin laajoissa piireissä väitetäänkin. Se ei sinänsä jalosta eikä tee ihmisestä parempaa. Suurimmassa osassa tapauksia se vain tuhoaa ihmiselämää ja aikaansaa yleistä pahoinvointia. Jonkin hyvän syntyminen ei siis perustu koettelemuksiin ja kärsimyksiin, vaan siihen, miten ihminen niihin suhtautuu, mitä hän tekee noissa joskus ylivoimaisissakin voimanponnistuksissa.
Me olemme nyt siis tekemisissä asian kanssa, joka johtaa meidät puhumaan uhreista ja heidän kärsimyksistänsä. Nämä seikat ovat olleet kätkössä, sillä niistä on pelätty puhua niihin sisältyvän häpeän tähden. Näissä kirjoissa puhumme lähinnä ns. narsistisesta luonnehäiriöstä, joka pahimmissa tapauksissa muistuttaa seuraamuksiltaan paljon sitä, mitä insesti aikaansaa niin uhrissa kuin ympäristössänsä. Kun ihmistä kohdellaan ihmisarvoa loukkaavalla, alistavalla ja särkevällä tavalla, oma persoona ikään kuin poistuu ruumiista. Tätä kutsutaan autismiksi. Kirjoittaja ei pidä sitä minään harvojen ihmisten kärsimyksenä, vaan sitä luo näkymättömällä tavalla yhtä hyvin väärä uskonnollisuus kuin narsistinen yhteiskuntakin. On siis kehitetty aivan uudenlainen ”autismi”.

Vaikenemisen aika on ohitse


Tämän kirjan omakustanteista ennakkopainosta on jaettu mitä erilaisimmille piireille, niin ammatti-ihmisille kuin maallikoillekin. Nyt vajaan vuoden aikana kaikki ammatilliset piirit ovat ikään kuin kuolleeksi vaienneet koko asian kantaa ottamattomuudellaan. Sen sijaan todella monet luonnehäiriöisen käytöksen uhrit ovat lukeneet sen mitä suurimmalla antaumuksella, ja useampi on todennut nimenomaan näillä sanoilla: ”Se on kuin suoraan kirjoitettu minun elämästäni! Kuinka sinä olet voinut tietää kaiken tämän?” Kun kertoo yhden ihmisen kertomuksen, on kertonut kaikkien kertomuksen! Perusasiat ovat niin hämmästyttävän samanlaiset jokaisessa tapauksessa.
Toivomme tämän kirjan herättävän ajatuksia ja kysymyksiä. Järkyttävintä kirjoittajalle on aina ollut se, että kaikkein pahimmat väärinkäytökset ja väärät tuomiot on tehty mitä suurimman rakkaudellisuuden ja lempeyden varjolla. Uskomme itsensä Kaikkivaltiaan Jumalankin nyt lopullisesti loukkaantuneen siihen, että näitä asioita tehdään Hänen nimessänsä ja muka Hänen luvallansa. Nyt on tullut aika nostaa nämä vääryydet esiin sellaisella tavalla, että niihin on pakko ottaa kantaa.
Alkoholismin tuottama kärsimys on suuri ja koskettaa koko perhettä tai yhteisöä, mutta siinä on yksi perustavaa laatua oleva ero: asialle on helppo antaa nimi, koska kaiken takana selvästi on alkoholi. Luonnehäiriöisyys, on sitten kysymyksessä suoranainen sairaus tai luonnehäiriöinen käytös, on niin taitavasti kätkettyä, ettei uhri mahdollisesti vuosikausiin tiedä muuta kuin että kärsii sanoinkuvaamattomasti, tiedostamatta ja käsittämättä mitä kaiken takana todella on – asialle ei ole löytynyt nimeä!
Luonnehäiriöisyys on myöskin niin laaja-alainen käsite, että joidenkin tutkijoiden mielestä se ei olekaan varsinaisesti sairaus, vaan eräänlainen elämänfilosofia. Ja kun puhumme filosofiasta, päädymme helposti sellaiseen määrään selityksiä ja erilaisia näkemyksiä, ettei loppujen lopuksi asiasta saa minkäänlaista otetta. Se ilmeisesti miellyttää monia ammattilaisiakin, jotka helpottuneina vaikenevat koko asiasta!
Useimmat uhrit, lähes sataprosenttisesti, tuovat jossakin keskustelun vaiheessa esiin sen, kuinka he ovat ajautuneet selvään itsetuhoisuuteen. Elämällä ei ole heille enää merkitystä, koska heiltä on riistetty heidän persoonallisuutensa, eli koko elämänsä. He eivät elä niiden oikeuksien mukaisesti, mitä jokaisella ihmisellä on; he ovat vain toisen ihmisen palvelijoita ja suorastaan orjia. Kuinka moni onkaan näissä olosuhteissa riistänyt elämänsä tavalla tai toisella, ilman että todellinen syy olisi tullut koskaan esiin?
Kirjoittajalle ei tuota mitään vaikeuksia uskoa näiden ihmisten kertomuksia, joita tuskin esitetään ammatti-auttajille juuri sellaisena kuin ne ”ystävälle” kerrotaan. Siksi on käynyt aivan selväksi, että näiden ihmisten auttamisessa maallikolla on aivan erikoisen suuri merkitys.

Tukholman syndrooma


Luonnehäiriön uhrien auttamisessa kohtaamme suuria vaikeuksia myöskin sen johdosta, että olemme tekemisissä Tukholman syndroomaa muistuttavan asian kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaappaus- tai panttivankitilanteessa uhri alkaa toimia rikollisen hyväksi joko alitajuisesti tai tietoisesti. Miettikäämme sitä, että tämä tapahtuu jo muutamien tuntien tai päivien aikana! Sille on jo löydetty useampikin selitys ja asia ymmärretään juridisestikin. Miten sitten ihmetellään, jos luonnehäiriöisen uhri vuosien yhteiselämän / pitkäaikaisen työsuhteen jälkeen toimii vastoin parempaa tietoisuuttansa tai tahtoansa?
Aivan liian usein terapeutit ja alan ammattilaiset syyllistävät uhrit ihmettelemällä miksi nämä eivät aikaisemmin ole paenneet tai hakeneet apua. Eräässä mielessä Tukholman syndrooman esimerkin mukaan uhri ensiksi tuntee itse häpeää yhteistoimintansa johdosta, ja sitten vielä lisäksi yhteiskunta ja ympäristö tuomitsevat hänet avunannosta ”rikolliselle”. Juuri tästä syystä nämä asiat ovat jääneet taka-alalle häpeän tunteen johdosta. Kuka kaiken jo olemassa olevan häpeän lisäksi haluaisi vielä lisätuomion siellä, mistä hakee apua?

Mistä apu uhreille?


Kirjoittaja on melko intensiivisesti noin kahden vuoden ajan yrittänyt luoda kuvan tästä alueesta nimenomaan avun löytämiseksi luonnehäiriöisyyden uhreille. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, ettei mitään ennaltaehkäisevää ole olemassakaan, ja todella asiantunteva apu on niin kaukana ja äärilaidalla kuin esim. turvakodeissa ja rikosuhripäivystyksessä. Eikö tämä ole järkyttävää? Melkein jokainen apua etsinyt on kokenut sen, kuinka ammattiauttaja joko suorastaan epäilee koko kertomusta tai sitten toteaa ystävällismielisesti: ”Minun on kyllä melko vaikea uskoa sitä, mitä sinä minulle olet kertonut!” Ja kuitenkin tämä on tuhansien ja kymmenien tuhansien todellisuutta!
Kokemus on opettanut meidät realisteiksi, ja tiedämme olevamme tekemisissä todella vakavan asian kanssa. Silti uskomme aina olevan toivoa ja jonkinlainen ratkaisu vaikeimpiinkin ongelmiin. Synkimmälläkin pilvellä on ohut kultareunus, kunhan vain jostakin säteilee hiukan valoa. Ulkopuolisen ihmisen liiallinen tarttuminen näihin asioihin tuskin tuottaa tulosta; tärkeintä on oikean tiedon saaminen. Tässäkin kohden pätee se mitä Sanassa sanotaan: ”Totuus on tekevä teidät vapaaksi.” Meillä jokaisella on oikeus itseämme koskevan totuuden tietämiseen. Sen pohjalta sitten itse kukin tekee ratkaisunsa. Ketään ihmistä ei ole tarkoitettu toisen orjaksi tai tuhottavaksi! Ihmiselämä on arvokkainta, mitä meille on annettu, ja sitä meidän on suojeltava.

Henkinen ja ruumiillinen sairastuminen


Luonnehäiriöisyys tuottaa niin henkistä kuin ruumiillistakin pahoinvointia ympäristöönsä. En tunne yhtään ainoata tapausta, jossa perhe tai yhteisö olisi säästynyt näiltä vaikutuksilta. Uhri on henkisesti huonossa kunnossa, ja jos ei vielä voida puhua henkisestä sairaudesta, on tämä rasitus kuitenkin siinä määrin saanut valtaa, että kun mieli ei pysty kaikkea käsittelemään, siirtää se nämä kestämättömät asiat ruumiin kannettavaksi. Syntyy siis ensi alkuun psykosomaattinen sairaus, joka tarpeeksi pitkällisenä saa pysyvän muodon somaattisena, ruumiillisena sairautena. Jokaisella uhrilla on yksi tai useampia sairauksia, jotka selvästi ovat johdettavissa heidän henkiseen ylirasitukseensa, kuten esim. niska-, selkä-, vatsa-, paksusuolivaivat, päänsärky. Useimmilla vuosia kärsineillä on sydän alkanut oireilla.
Surullisinta kaikessa on se, ettei yhdessäkään kodissa tai yhteisössä, missä LH-persoona vaikuttaa, lapsi tai lapset säästy tältä vaikutukselta. Lähes jokaisessa tuntemassani tapauksessa lapset oireilevat tavalla tai toisella. Onko sattumaa se, että useammassa perheessä, missä isä on luonnehäiriöinen, poika on sairastunut epilepsiaan?
Koska LH-persoona syyllistää kumppaninsa kaikissa negatiivisiksi kokemissansa asioissa, ei tämän syyllisyyden keskellä pidemmän päälle enää pysty erottamaan todellisuutta. Niinpä joissakin tilanteissa, esimerkiksi psykologin tutkimuksen yhteydessä, saattaa uhri käyttäytyä pinnallisten johtopäätösten perusteella aivan selvästi luonnehäiriöisesti, kun taas sairas osapuoli osaa vakuuttaa ammattilaisen omasta terveydestänsä. Ammattipiireille tuntuu olevan ylivoimainen asia käsittää sitä manipulointia ja aivopesua, mikä vallitsee näissä perheissä ja yhteisöissä. Tietyt persoonallisuuden piirteet ovat siis vaihtaneet paikkaansa juuri sen mukaisesti, mitä LH-persoona toivookin!
Ei siis tule tehdä mitään kovin äkillisiä johtopäätelmiä eikä asettua kenenkään puolelle. On varmaankin selvittävää kertoa sanasta sanaan eräs tapaus, joka on kuvaava niille pettymyksille, mitä ammattiauttajienkin kohdalla joudutaan kokemaan.
Leila ja Jouko ovat yksi esimerkkipareistamme. Jouko on jo muutaman vuosikymmenen ajan käynyt lävitse samanlaista olemattomuutta ja persoonattomuutta kuin Mattikin. Heidän perheessänsä kaikki on aina pyörinyt Leilan ehdoilla, ja Jouko on kokenut parhaaksi vaieta, koska tietää jokaisen kapinointinsa merkitsevän kostoa, joka ei rajoitu vain pariin lähipäivään, vaan mahdollisesti lähikuukausiin ja vuosiinkin. Hän on usein esittänyt toivomuksen saada keskustella Leilan psykiatrin kanssa. Leila ei katso olevansa sairas: hän on vain masentunut ja turhautunut sen johdosta, että joutuu elämään niin ymmärtämättömän ja kypsymättömän persoonan kanssa kuin mitä Jouko on. Siksi hän aikanaan alkoi käydä mielenterveystoimistossa, osittain miehensä käskystä.
Leila siis käy masennuksensa tähden psykiatrilla ja syö masennuslääkkeitä. Idea niiden syömisestä syntyi itse asiassa siitä, kun Jouko oli ollut aivan lopussa ja hakeutunut lääkäriin. Leila huomasi sen muutoksen, mikä tapahtui Joukossa jo noin kuukauden kuluttua hänen nautittuaan masennuslääkkeitä. Leilakin halusi voida paremmin!
Nyt vihdoinkin Leila on suostunut siihen, että Joukokin saa kerran tulla mukaan ”lääkärin vastaanotolle”. Huomionarvoista on sekin, ettei Leila koskaan käynyt ”psykiatrilla”, vaan lääkärillä!
Jouko on tuolla hetkellä murheen murtama, sillä näyttää siltä että yksi hänen rakkaimmista ihmisistänsä on tekemässä kuolemaa, ja he tulevat juuri sairaalasta. Mainitsemme tämän sen johdosta, että voisimme kuvitella missä tunnelmissa hän muutenkin rikkinäisenä ihmisenä esiintyy ”lääkärin” edessä. Käynnin jälkeen nimittäin mielestänsä päteviä johtopäätöksiä tehnyt psykiatri oli todennut vaimolle: ”Minä näin heti, että sinun miehesi on dominoiva!”
Jouko istuutuu lähempänä ovea olevalle tuolille Leilan istuessa aivan lääkärin lähellä ikkunan luona. Psykiatri kehottaa miestä kertomaan nyt heidän elämästänsä ja omia näkemyksiänsä siitä, miksi hänkin on nyt tullut mukaan. Mies ei ehdi tuoda esiin montakaan lausetta, kun tämä jo iäkkäämpi kallonkutistaja keskeyttää hänet kääntyen Leilan puoleen: ”Kuulepas Leila, eikö tämä sinusta kuulostakin syytökseltä!”
Voimme vain kuvitella miehen ajatukset, sillä onhan tällä jonkinmoinen käsitys siitä, mitä kuuluu psykiatrin etiikkaan. On mahdollista, että hänen mieleensä tuli ajatus siitä, että hän onkin nyt kahden sairaan kuultavana ja tuomittavana. Hän oli jo aikanaan yhden sairautensa johdosta odottanut keskussairaalan alakerrassa psykologin vastaanotolle pääsyä, koska tämä kuului hoito-ohjelmaan. Hän oli ihmetellyt kuinka kaksi sairaalavaatteissa olevaa, hyvin sairaalloiselta vaikuttavaa naisihmistä oli tullut käytävää pitkin häntä kohti. Hän hämmästeli näiden ulkonäköä ja hapsottavia hiuksia, eikä oikein ymmärtänyt näiden paikalle tuloa, koska hänelle oli sanottu, että hän oli ainoa tutkittava tuolla hetkellä. Oli siinä ihmettelemistä, kun kumpikin otti taskustansa avaimet ja meni vastaanottohuoneisiin!
Joukoa haastatellut henkilö ei onneksi vastannut puheiltaan ulkonäköänsä, mutta minkäänlaista luottamuksellista ilmapiiriä ei päässyt syntymään!
Nyt oli tilanne suorastaan katastrofaalinen tämän ilmeisen synkkämielisen kallonkutistajan tuijottaessa ja arvioidessa häntä vaimon seuratessa tilannetta voitonriemuisena. ”Tänne ei olisi sittenkään pitänyt tulla”, soi musertuneen Joukon mielessä. ”Eihän tällainen voi olla totta!”
Vaimo keskusteli hetken myötätuntoisen lääkärinsä kanssa ja jonkin ajan kuluttua Joukolle annettiin uudelleen puheenvuoro. ”Kauhistuksen kanahäkki, mitä tässä enää uskaltaa sanoa”, ajatteli tuskaisesti tuolillansa pakaroitaan siirtelevä mies. ”Ei kai vaimo voi olla aivan kunnossa, jos hän illalla pitää aivan hirvittävän raivon ja rähinän, eikä seuraavana aamuna muista siitä yhtään mitään?” Enempää ei mies ehtinyt sanoa, kun kirottu kallonkutistaja (Joukolla oli jo todella rumat ajatukset!) keskeytti hänet kääntyen vaimon puoleen: ”Kuule Leila, et kai sinä voi olla niin hullu, ettet seuraavana päivänä muistaisi mitä edellisenä olet tehnyt?”
Uskottakoon tätä tai ei, mutta tällainen saattaa olla ammatti-ihmisen vastaanotto! Voi ihmisparkoja, jotka tarvitsevat apua!


Pohjaton kaipaus

Kukaan ei voi tilanteen jatkuessa olla sitä, mitä todella olisi toisenlaisissa olosuhteissa, normaalissa elämän tilanteessa.

Kirjani ensimmäisen osan kirjoittamisesta on kulunut vajaa vuosi. Vielä tänä päivänä itselleni ja varmaankin monelle muullekin eniten ajattelemisen aihetta antanut lause siinä on tuo tämän luvun aloittava lause. Se sisältää jotakin hyvin koskettavaa ja vakavaa, mitä tuskin tulemme tämän elämän aikana milloinkaan käsittämään kokonaisuudessansa.
Me elämme ajassa, jossa ihmisen on aina vain vaikeampi asettua toisen asemaan ja tuntea hänen ahdistuksensa ja tuskansa. Suurimpana syynä siihen on aivan kuin jokaisesta torvesta ja tuutista syöksyvä narsistisuutta ruokkiva tulva. Ihminen on todellakin saavuttamassa itserakkauden huipun. Kaikkialla tunnutaan ajattelevan, että vain sellainen ihminen on onnellinen, joka ei ajattele muita, vaan ainoastaan itseänsä.
Kirjani ensimmäisen osan sivulla yhdeksän mainitsen jotakin ihmisen oikeuksista Martti Paloheimon näkemyksen mukaisesti. En voi olla asettamatta sitä otsikkomme rinnalle: ”Jokaisella ihmisellä on oikeus turvalliseen ja läheiseen yhdessä olemiseen muiden ihmisten kanssa, siis oikeus ja mahdollisuus ihmissuhteessa oloon.” Älkäämme ajatelko tässä kohden vain parisuhteita, vaan elämää yleensä!
Ihmiselle on äärettömän tärkeää oman paikan löytäminen. Me itse asiassa synnymme tämä tarve olemuksessamme. Kaiken syntymästämme asti meihin laitetun tarpeen täyttymättömyys johtaa ongelmiin riippumatta siitä mitä me ajattelemme. Tulee mieleeni se, kuinka eräs hengellinen johtaja opasti minua sairauksieni suhteen ja antoi ymmärtää, ettei minulla ole allergiaa, jos en sitä ajattele. Samoin minulla ei olisi kai ollut uniapneaakaan, jos en sitä olisi ajatellut. Mitä jos sitten laktoosia sietämättömänä ajattelemattomasti joisin janooni kaupungilla litran tavallista maitoa? Selviäisinkö kotiin asti ilman suurta ja haisevaa katastrofia jos hylkäisin kaikki ajatukset?
Tässä ajassa vallitsee useammallakin alueella aivan käsittämätön harhaluulo ja suorastaan sairaalloinen näkemys, että joidenkin asioiden olemassaolo olisi kiinni meidän ajattelustamme. Meidän fyysiset ja psyykkiset tarpeemme ovat olemassa täysin riippumatta siitä ajattelemmeko niitä vai ei. Tiettyjen asioiden puuttuminen tai toisten liiallisuus johtavat ongelmiin joka tapauksessa, aivan luonnon lakien mukaisesti.
Jos tavallinen maito ei sovi minulle, ei auta jos suljen silmäni ja juon litran sitä, uskotellen juovani mehua. Jos en muuten usko todellisuutta, joudun sen eteen varsin kiusallisella tavalla. Tietyn ajan kuluttua ainoa pelastus on hyvin lähellä sijaitseva WC. Samoin tiettyjen asioiden puuttuminen ilmoittaa itsestään tavalla tai toisella, riippumatta päätöksestäni tai näkemyksestäni. Huijauksemme itseämme kohtaan saattaa onnistua jonkin aikaa, mutta todellisuus kolkuttaa jonakin hetkenä ovellamme aivan luonnonlakien mukaisesti.

Luonnon laki ja luonnottomuus


Luonnehäiriöisen lähellä elävä ihminen on tietynlaisten lakien vaikutuksen alla, mutta ei luonnon mukaisten. Hän on tekemisissä aivan alkoholismiin rinnastettavan vakavan ilmiön kanssa, jota hän ei pysty mielekkäällä tavalla käsittelemään olemuksessaan. Hänet on ikään kuin alistettu maailmaan, josta hän ei ole kotoisin, ja jossa hän ei haluaisi mistään hinnasta oleskella. Kuinka monen todistus koti-elämästä onkaan niin surullinen, että sitä tuskin kestää ajatella! Useimmat uhrit voivat sydäntä särkevällä tavalla kertoa siitä, kuinka he asuvat mahdollisesti mitä ihastuttavimmassa omakotitalossa puutarhoineen ja saunoineen, mutta siitä huolimatta tuntevat jokaisella solullansa lähes päivittäin: ”Elän mitä ihastuttavimmassa talossa ja ympäristössä, mutta tämä ei ole minun kotini. Minä asun puolisoni kodissa / vanhempieni kodissa / lähimmäiseni kodissa.”


Oma koti = oma paikka


Kodin, oman paikan tarve on ihmisessä suurempi kuin juuri kukaan tässä ajassa tiedostaa. Se on yksi elämämme perusedellytyksistä henkiselle kasvulle. Se ei tarkoita sitä, että ihminen kiintyisi yhteen ainoaan paikkaan ja jäisi siihen loppuelämäkseen (hän tarpeen tullen vaihtaa paikkaansa, joka silti on hänen paikkansa). Ei, vaan ihminen tarvitsee sijan, paikan, tilan omalle olemuksellensa, sielullensa, psyykellensä ja myöskin sille keholle, joka on osa tätä kokonaisuutta. Itse asiassa sana psyyke sisältää koko ihmisen olemuksen, kokonaisuuden. Emme voi erottaa näitä toisistansa vaikka kuinka yrittäisimme. Ne eivät ole kuin ympyröitä tai kiekkoja irti toisistansa, vaan ne ovat yksi kokonaisuus, aivan kuin eriväriset nesteet sekoittuvat toisiinsa. Niitä on täysin mahdoton erottaa yhteydestänsä.
En halua antaa unille liian suurta merkitystä, mutta niillä on aivan oleellinen tarkoitus elämässämme. Herätessämme emme muista kuin murto-osan näkemistämme asioista, mutta tutkimusten perusteella ihmisen olemus työstää päivällä saamansa informaation unen aikana. Tietyt unet muistamme sitten joissakin tapauksissa koko loppuelämämme ajan.
Lapsella on oma tilansa ja paikkansa jo äidin kohdussa. Emme pysty tietoisesti erittelemään sitä tunnetta, joka meillä oli tuossa varhaisessa elämämme vaiheessa, mutta on täysin uskottavaa että se on jättänyt meihin lähtemättömän jäljen turvallisuudesta, mikä syntyy rakastavasta ilmapiiristä ja joka puolella olevasta suojan tunteesta. Siksi läheisyys ja jopa peiton pään yli vetäminen muistuttaa meitä tuosta ajasta.
Kuinka kauhea kokemus sisältyykään ihmisyyteen siinä, kun lapsi aivan väkisin tungetaan ulos tuosta turvallisesta ja lämpimästä paikasta! Tämä tunne on kuitenkin tarkoitettu vain tilapäiseksi, sillä luonto omassa viisaudessansa on ajatellut meille korvikkeen tässäkin asiassa. Ihmisen viisaus on vain sotkenut kaiken, sillä luonnon järjestelmä on viimeiseen asti ajateltu. Siksi meissä on tuo suunnaton tarve tulla rakastetuksi ja huomioiduksi siinäkin suhteessa, että meillä on aivan oma paikkamme tässä maailmassa. Jos tämä tarve ei toteudu eikä tyydyty, on seurauksena monenlaisia vaikeuksia ja seuraamuksia.
Kirjani ensimmäisessä osassa kerroin amerikkalaisten lääkäreiden ”huippuoivalluksesta”, että tuotamme itsenäisiä ja muista riippumattomia jälkeläisiä, jos näitä ei synnytyksen jälkeen kosketella tarpeettomasti eikä anneta läheisyyttä. Tulos kertoo sen, mitä tänäkin päivänä näemme ympärillämme: aivan kuten ilman kosketusta jäävä sylivauva kuolee, aivan yhtä varmasti yksinäisyyteen ja rakkaudettomuuteen tuomittu ihminen nääntyy ja näivettyy hitaasti mutta varmasti.
Imeväisajan huolenpito on siis ensisijainen kehitystämme ajatellen, eivätkä myöhäisemmätkään ajat ole ilman merkitystä. Ihmisolento on siitä kummallinen, että se vaistoaa siihen kohdistetut tunteet. Tämä kyky katoaa vain myöhäisemmässä elämässämme jos aistimme ovat tarpeeksi turtuneet.
Imeväisaikana äidin ja isän antama turvallisuuden tunne perustuu läheisyyteen ja sylissä pitämiseen. Kehityksen jatkuessa turvallisuus perustuu edelleenkin luottamukselliseen suhteeseen siihen / niihin henkilöihin, jotka kuuluvat lähipiiriin. Kun ihminen alkaa liikkua itseksensä ja etsii rajojansa, perustuu läheisyyden tarve vähitellen erilaisiin asioihin.
Lapsi tarvitsee koko kehityksensä ajan omat rajansa ja paikkansa. Vapaa kasvatus ei todellakaan merkitse turvallisuutta, vaan mitä suurinta turvattomuutta ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Henkiset rajat perustuvat siihen, mitä lapsi näkee isyyden ja äitiyden peilissä. Jos näitä peilejä ei ole, ei hän pysty kehittymään ja kasvamaan henkisesti sellaiseksi ihmiseksi, joka tulee toimeen tässä ihmisviidakossa. Itseasiassa näitä peilejä tarvitsemme koko elämämme ajan.
Aivan yhtä tärkeä kuin henkiset rajat on se, että lapsella on jonkinlainen aivan oma paikka, sija, yksin hänelle kuuluva. Sen ei tarvitse välttämättä olla oma huone, vaan ehkä vain oma nurkkaus, oma sänky pikku pöytineen ja laatikostoineen, joita kenelläkään ei ole oikeutta avata tai koskea niissä oleviin tavaroihin. Rikkomukset näissä asioissa ulottuvat paljon laajemmalle kuin mitä osaamme edes kuvitella. Niiden tulokset näemme mielisairaaloissa ja hoitolaitoksissa, mielenterveystoimistoissa ja terapeuttien vastaanotoilla.
Minä olen kiitollinen siitä, että minulla aina oli oma paikkani, nelihenkisen perheen pienehkössä asunnossa. Halutessani sain rakentaa majan pöydän alle tai kesällä pihalle, eikä kukaan tunkeutunut siihen pyytämättä. Ole rehellinen ja tunnusta, kuinka tärkeätä kaikki tämä oli sinulle, miksi ei silloin jokaiselle muullekin! Usein kuitenkin tapahtuu niin, ettei näitä elämän perussääntöjä noudateta, ja lukemattomat ihmiset tuntevat oikeuksiansa loukatuksi jo varhaislapsuudesta alkaen. Jos ihmisellä ei ole oikeata turvallisuuden tunnetta omine paikkoinensa ja tiloinensa, voi tapahtua muulloinkin kuin insestitapauksissa, että herkkä ihminen muuttaa pois omasta ruumiistansa ja olemuksestansa kadoten jonnekin epämääräisyyteen, autismin kaltaiseen tilaan. Minulla on sellainen näkemys, että ennen kaikkea monissa uskonnollisissa piireissä luodaan ”autismia”, joka on vielä järkyttävämpää kuin normaali autismi!
Meille jokaiselle on ehdottoman tärkeätä löytää oma paikkamme, jos sen joskus olemme kadottaneet. Mutta ennen kuin voimme löytää paikkamme, täytyy meidän tietää kenelle me sitä etsimme. On järkyttävää seurata niitä lukemattomia ihmisiä, jotka etsivät paikkaansa tämän elämän keskellä, mutta eivät tiedä keitä ovat. Minuutta ei voi olla ilman paikkaa, eikä omaa paikkaansa voi löytää tietämättä kuka on!

torstai 3. heinäkuuta 2014

Kesäkuun kuudes 2005 jatkoa



Marsiin, marsiin!


Mitä tekevät kauniit ja rohkeat (= röyhkeät) näkemissämme ohjelmissa? Käyttävät toisia ihmisiä hyväkseen suorastaan kammottavalla tavalla, vaikka olemme tottuneet pitämään kaikkea itsetietoisena johtamisena ja oikeutettuna vallankäyttönä. Tällaisia ohjelmia katsoessamme omaksumme tahtomattammekin juuri niitä ominaisuuksia, mitä pidämme halveksittavina. Oikeanlaisessa sekoitussuhteessa väärätkin asiat näyttävät oikeilta, ja mitä useammin saman virheen tekee, sitä oikeammalta se alkaa näyttää!
Mikä olisi se positiivinen ja hyvä sanoma, jonka voisimme sisällyttää tähän asiayhteyteen? Itse asiaa ei voi kuvailla kauniisti tai rohkaisevasti, positiivisesti. Voidaan ainoastaan ottaa mukaan jonkinmoinen määrä huumoria, rajatusti.
Kaikki hyvä ja eheyttävä on siis aivan selvästi kaiken tämän ulkopuolella. Ainoa keino selvitä on omaksua aivan uudenlainen ajatustapa. Pahasta ei tule hyvää, vaikka mitä tekisi. Mutta pahakin voi palvella hyviä asioita paljastuttuaan. Pahastakin voi oppia, ja ymmärretäänkö kirjoittajaa oikein, jos hän väittää, että juuri pahasta voi oppia kaikkein eniten, edellyttäen nimenomaan oikeaa katsantokantaa, uutta ajattelemisen suuntaa!
Epäonnistumisten ja pienempien ja suurempien onnettomuuksien avulla olemme oppineet suuren määrän selviytymiskeinoja. Olemme usein vierailleet Espoossa eräiden tuttavien luona. Olemme käyneet siellä vuosien ajan, mutta ilmeisestikin kuukausien välin johdosta olemme kai vain yhden kerran osanneet ajaa suoraan paikalle! Hiljattain suoritimme käännöksen Lauttasaaressa ja ehdimme tutustua pääkaupunkiseutuun hyvin laajasti, ennen kuin saavuimme puoli tuntia myöhässä tuttaviemme luo. Pois lähtiessämme huomasimme Vantaalle suunnatessamme ajavamme Helsingin keskustan kautta!
Ainakin kirjoittaja ratin takana istuessaan on oppinut noilta matkoilta melkoisen määrän kärsivällisyyttä ja olemaan sättimättä kartan lukijana toiminutta ystävää. Seuraavalla kerralla todennäköisesti emme harhaudu ainakaan Lauttasaareen asti, vaan osumme oikealle tielle ennen pakkoa ajaa Helsinkiin asti!
Kirjoittaja ei ole ainoa joka on harhaillut oman auton kanssa Espoossa. Olemme maassamme oikeastaan aika vanhanaikaisia liikennekulttuurissamme, sillä harva tietää vieraspaikkakuntalaisena, että esim. Tapiolaan mennään samaa tietä kuin Hankoonkin. Aikanaan Saksassa jäi voimakkaana mieleen se, että jos jonkun kaistan yllä luki jonkin paikkakunnan nimi, ei se hetken päästä lukenut jonkin toisen kaistan yllä. Eli tiettyä kaistaa seuraamalla pääsi perille, ja jos kaistanvaihto oli tarpeen, oli se merkitty selvästi ja hyvissä ajoin!
Psykopaatin kanssa eläminen ja kulkeminen on hyvin samanlaista kuin autolla ajaminen maassamme. Tietyn kaistan ajaminen ei lainkaan merkitse perille pääsemistä sinne minne toivotaan, vaan psykopaatin vauhdilla ja suunnistamistaidolla päädytään minne milloinkin. Alkusuunta oli hyvä ja oikea, mutta hetken kuluttua huomataankin, että oikeat paikannimet vilahtavatkin risteävällä tiellä sillan alla! Mukana on kuitenkin mentävä niin pitkälti että löytyy kääntymismahdollisuus.
Mitä tästä opimme? Meidän on opittava uusi ajattelutapa, ennakoiva, kaukonäköinen. Juuri nämä piirteet puuttuvat ongelmaihmisiltämme. Siksi usein ainoa keino päästä sinne minne haluaa, on oman kartan sylissä pitäminen, mieluiten omassa kulkuvälineessä. Oikean suunnan ja päämäärän täytyy olla omassa mielessä, olemuksessa! On luotettava omiin kykyihinsä, omiin mahdollisuuksiinsa. Ja tämä on todella vaikeaa sen jälkeen kun on vuosikymmeniäkin matkannut ongelmaihmisen seurassa!
Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Tämä pitää hyvin laajalti paikkansa. Ihminen on sellainen olento perusolemukseltaan, ettei toinen oikeastaan missään suhteessa ole kykenevä hallitsemaan häntä. Tässäkin tarvitsemme aivan uudenlaisen ajattelutavan. Yhteiskuntarakenne tarvitsee tietynlaisen organisaation ja hallinnon, mutta sitä ei ole tarkoitettu yksilön vapauden riistämiseen, vaan ihmisyhteisön toimivuuden takaajaksi.
Todellinen hallitseminen palvelee elämän jatkuvuutta, elämän mahdollistamista - ei persoonallisuuden manipulointia tai muuttamista! Tässä juuri on yksi suurimmista syistä lukuisille avioeroille. Avioliitto ei ole jokin tyrannia, hirmuvalta, jossa kumpikin osapuoli kilpailee siitä, kumpi pystyy alistamaan toisen. Avioliitto on tarkoitettu yhteiselämäksi, tiettyjen elämän lakien mukaisesti.
Nykyinen media ohjelmineen ruokkii käsitystä, jonka mukaan kaikki kuitenkin eroavat, joten jos ei kaikki mene oman tahdon mukaisesti, odottaa joku lohduttaja naapurihuoneistossa tullakseen entisen kumppanin sijalle! Avioero on kuitenkin todettu asiaksi, joka hyvin suuressa määrin on rinnastettavissa sotaan. Kummassakaan ei ole voittajia, vaan ainoastaan häviäjiä. Jos ihmiset eivät ajattele itseään, tulisi heidän edes ajatella lapsiaan. Toisen vanhemman menettäminen ei ole mikään pieni asia lapselle, ei edes aikuisiässäkään. Sen osoittavat lukemattomat kuulemamme kertomukset.
Koko elämä on taistelua alusta loppuun asti. Kun sen vain näkee oikealla tavalla, antaa se elämälle mielekkyyden.

Ei ole olemassakaan aivan tervettä ihmistä.

Ei ole olemassakaan todella vahvaa ihmistä, vaan itse kukin eri tavoin kätkee heikkoutensa!

Ei ole olemassakaan todella onnellista perhettä ja avioliittoa median välittämän mielikuvan mukaisesti.

Ei ole olemassakaan…

Jatkakoon itse kukin tästä. Kirjoittaja joutuu tuottamaan tavattoman pettymyksen niille, jotka vielä ovat eläneet illuusiossaan, jonka taikakalu on lähes jokaisessa kodissa, jos ei olohuoneessa, niin takkahuoneessa tai makuukamarissa. Ei tarvita mitään uskonnollista fanaattisuutta tai hurmahenkisyyttä todetaksemme, että tämä alttari luo näkyjä ja kummajaisia, joita ei ole olemassakaan, ja jolle vastavuoroisesti uhrataan suuri osa elämää ja aikaa, jonka olisi voinut käyttää paljon hyödyllisemmin ja tehokkaammin. Tässä suhteessa oli onnellisempi se aika, kun piti tulla toimeen ilman televisiota ja Flooraa, kun ei kummastakaan tiedetty yhtään mitään!
Siihen aikaan ihminen tarvitsi ja osasi käyttää luovuutta. Siksi oli aikaa istua ruokapöydässäkin ja keskustella lajitovereiden kanssa. Siksi oli aikaa ja ajatusta naapurillekin, niin että naapuriapu oli yksi suurimmista mielenterveyttä ruokkivista asioista. Siihen aikaan uskalsi sanoa päivää toisille samalla tasolla asuville vaikkapa naapurikunnan puolella, kun nyt taas taajamissa pilvenpiirtäjien asukkaita ei uskalla tervehtiä pelossa tulla leimatuksi mielisairaaksi! Eihän kukaan terve ihminen huomioi toista näissä asumishirviöissä, missä moni saa vuosikautisen hautapaikkansa muumioituneena! Vasta kun postiluukku jumittuu eteisen täyttyessä mainoksista, huomataan tarve selvittää naapurin asioita.
Onko ihminen nyt siis viisastunut vai kadottamassa viimeisenkin terveen järjen rippeen? Onko sittenkin psykopaattinen ihminen se aito ja oikea maan kansalainen, ja kaikkien muiden tulisi etsiytyä toiselle planeetalle?
Ei hätää, ihminen on ratkaissut nämäkin ongelmat. Tiedetään jo, että viimeistään muutaman miljoonan vuoden kuluttua maapallo kuumenee liikaa ja ihmisen on pakko asuttaa Mars. Hienoa, homma on hanskassa! Tätä odottaessa ehkä porataan kauan suunniteltu reikä maan keskustaan ja sieltä vedetään energiaputki maan päälle. Perustetaan ehkä jonkinlainen yhteiskuntakin tuon putken alapäähän kaikille viluisille! Hienoa kaukonäköisyyttä!
Tarkemmin vielä tuosta Marsin valtaamisesta. Siellä ei ole ilmakehää, mutta on kuitenkin raaka-ainetta saasteen luomiseksi ja ilmakehän synnyttämiseksi. Viimeisimpien luotainten lähettämisen yhteydessä todettiin suurin piirtein puolen kilon tavaramäärän sinne viemisen maksavan noin… jotakin miljoonan dollarin luokkaa. Sama se oliko se puoli vai yksi miljoonaa! Nyt ihminen on rikastumassa siinä määrin, että sopivan hetken tullen Marsiin rakennetaan suuret teollisuuslaitokset, jotka sylkevät sellaisen määrän saastetta, että muodostuu ilmakehä ja ihminen muuttaa Marsiin! Niin pitkänäköinen on ihmisen suunnitelma, että taas sitten muutaman miljoonan vuoden jälkeen siirrytään jonnekin muualle linnunradalla, kun auringon peijakas kuumenee entisestään ja Marskin alkaa kärytä!
Meillä ei siis ihmiskuntana ole mitään hätää kun on olemassa näin viisaita ja kaukonäköisiä johtajia ja tiedemiehiä!
Yksi asia vain ihmetyttää kovin, kovin kovasti. Kun järki ja ennakoiminen riittää tässä laajuudessa jo miljoonien vuosien päähän, niin miten ei sama järkimäärä ja ihmismieli pysty ratkaisemaan edes yksinkertaisia avioliitto- ym. ihmissuhdeongelmia? Rahaa sijoitetaan avaruuden tutkimiseen ja Marsin valloittamiseen, osaltaan Suomenkin tiedepiireistä, mutta ei riitä varoja yksinkertaisenkaan terapian hankkimiseksi tarvitseville. Hmmm! Hmmmm! Vai ollaanko tässäkin niin pitkällä tähtäimellä ennakoivia ja viisaita, että kun noiden valtavien teollisuuslaitosten kuljetuksen jälkeen rahavarat ovat todella vähissä, ei olekaan enää varaa kuljettaa Marsiin kuin vain ”kauniit ja rohkeat”, jotka ovat samalla rikkaita ja röyhkeitä? Uutta sivilisaatiota luodessa kannattaa unohtaa ja hukata jonnekin vähemmän elinkelpoinen ihmisluokka! Olisiko tämä sitä uutta Mars-politiikkaa meidänkin maassamme. Voisiko joku tiedustella sitä eduskunnaltamme seuraavalla kyselytunnilla?
Tulee hiukan pakinaakin, tuosta noin vain!

Olemmekohan löytäneet hyvin sopivan ja uuden käsitteen ongelma-alueellemme ja sen selvittämiseksi? Olisiko todella niin, että ns. Mars-projekti on se mikä on syönyt meidänkin armaan Suomineitomme terapia- ja mielenterveysvarat, niin että entistä enemmän lykätään kaikki ongelmaihmiset vapaaehtoisjärjestöjen, eli ilmaisjärjestöjen varaan? Onko muuten kukaan tullut ajatelleeksi sitä, ettei mitään ilmaisjärjestöä ole olemassakaan? Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että ilmaiseksi työtä tekevä ei voikaan noudattaa omaa periaatettaan omassa elämässään? Höh!? Missä on se paikka, jossa nämä ilmaisihmiset voivat asua ilmaiseksi ja lisäksi syödä ilmaiseksi? Ja missä ovat ne ilmaisterapeutit, joilta nämä ilmaisihmiset saavat työnohjauksensa? Aika roisi juttu kokonaisuutenansa! Onhan vielä niinkin, etteivät nämä ilmaiseksi työtä tekevät voi kulkea keisarin uusissa vaatteissa, koska…

Vastustakaamme siis yksimielisesti koko Mars-projektia, joka tuottaa näin laajan yhteiskunnallisen ongelman etenkin mielenterveyssektorille! Rahaa siis olisi, jos se käytettäisiin oikeisiin asioihin!


Markku Vuori
Ihmissuhdekouluttaja

IHMINEN TAVATTAVISSA ry
  www.ihminentavattavissa.net

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kesäkuun kuudes 2005




Pari päivää sitten torilla keskustelin parinkin ahdistuneen ihmisen kanssa. Heille olisi pitänyt voida antaa jotakin lohdullista luettavaa. Heidän ongelmansa ei ollut psykopatiaan liittyvä, joten jouduin toteamaan pöydällämme olevan vain ahdistavaa tekstiä.
Mielessäni on jo pitkään ollut kirjoittaa kaikesta melko erilaisella otteella. Jo kirjoitetussa ei varmaankaan ole mitään vikaa, koska tehtävämme on ollut tuoda esiin asioita, joiden olemassaoloon ei juurikaan ole uskottu. Siksi on ikään kuin pitänyt antaa ihmisille shokkihoitoa tuomalla asia esiin mahdollisimman herättävällä tavalla. Sama pätee moniin uhreihin, jotka eivät itsekään ole tajunneet tilaansa.
Nyt kuitenkin on suuri tarve eheyttävälle ja lohduttavalle kirjallisuudelle. Mutta rehellisyyden nimessä – kovin suuria lupauksia ja toiveita emme voi antaa ainakaan pidempään uhrina olleille. Heille on mahdollista suurikin muutos elämässä, ja eheytyminen on todennäköisesti hyvin pitkällä. On kuitenkin asioita, joille ihminen ei voi mitään, vaan jotka ovat elämää suurempia. Siksi on mahdotonta laatia minkäänlaista aikataulua tai antaa tiettyjä päivämääriä. Olemme vain todenneet, että tietynlainen alkuvaihe, irtautuminen ja uuteen elämään kiinni pääseminen, kestää parista kolmeen vuotta.
Aikanaan eräs psykologi totesi kirjoittajalle, ettei toipuminen välttämättä tarvitse pitkääkään aikaa. Jotkut voivat selvitä jopa muutaman viikon käsittelyajalla. Kirjoittaja ei rohkene tällaista esittää lievimmissäkään tapauksissa, sillä on kysymys ihmisestä ja hänen sielunsa haavoista. Ihmeparantumisia tapahtuu, mutta alallamme on syytä todella tiedostetusti välttää äärilaitatapausten ottamista esimerkeiksi. Narsistikin on ihminen, ja kuten jokainen on erilainen, onneksi, on mitä moninaisimpia elämänkaaria ja mahdollisuuksia. Nämä mahdollisuudet ovat kuitenkin ensisijaisesti asianosaisten valtapiirissä, ja usein liiallinen ulkoapäin ohjaaminen ja neuvojen jakaminen vaikeuttavat tilannetta entisestään.
Ihmisinä olemme vastuussa ihmiselle, mutta emme ihmisestä. Me emme voi ripustautua keneenkään, samoin kuin emme voi antaa kenenkään ripustautua itseemme. Siten emme voi liiallisessa määrin puuttua toisten ihmisten asioihin. Kun on nimenomaan kysymys psykopatiasta, ovat uhrit mitä suurimmassa määrin itsestään riippumattomista tekijöistä joutuneet kiusaajansa johtamana ja pakottamana tielle, missä valtava määrä ulkopuolisia tekijöitä on tullut määrääväksi tekijäksi heidän elämässään.
Juuri tästä syystä asiasta laajemmin tietämättömät ammattilaiset helposti luokittelevat potilaansa riippuvaiseksi persoonaksi, ja väärin perustein laaditulla diagnoosilla entisestään pahentavat autettavansa tilaa. Ulkoapäin ohjautuminen jatkuu siis jopa ammattilaisen edessä!
Jokainen meistä on jossakin määrin ulkoapäin ohjautuva, osittain se kuuluu normaaliin ihmiselämään. Missä kohden kaikki muuttuu sairaalloiseksi, ei ole kenenkään ihmisen määriteltävissä, ennen kuin tarpeellinen määrä oireita ja näkyviä tekijöitä ilmaantuu. Nyt olisi niin ammattilaisten kuin maallikoidenkin nähtävä ero normaalin, jokapäiväisen ulkoapäin ohjaamisen, ja sen välillä, mitä psykopaattinen henkilö harjoittaa. Me jokainen tiedostamattammekin ohjailemme kanssaihmisiämme, usein tarkoittaen vain hyvää. Mutta psykopaattinen henkilö on rakentunut sellaisella tavalla, että koko hänen persoonallisuutensa perustuu toisen ihmisen ohjaamiseen ja hallintaan ottamiseen sellaisessa määrin, että todellakin joudumme puhumaan uhrista ja persoonallisuuden hajoamisesta ja katoamisesta.
Tämä seikka on kai nähty ja hyväksytty olemassa olevaksi rikollisten henkilöiden elämässä, mutta nyt tehtävänämme onkin saattaa tietoisuuteen se seikka, että tällaista tapahtuu aivan normaalilta vaikuttavan kansanosan keskuudessa. Rikollista on kumpikin, etenkin kun on kysymys toisen ihmisen riistämisestä, hyväksikäytöstä.
Ihmiselämä on todellisuudessa melko raadollista. Todellista onnea on aika vähän, ainakin jos perustetaan tämän onnen tavoittelu mitä erilaisimpien televisio-ohjelmien antamien mielikuvien varaan.
Miksi psykopatia nyt vasta on saavuttanut sellaisen ulottuvuuden, että siitä pakostakin on alettu puhua? Kirjoittaja hyppii ehkä asiasta toiseen, mutta käsittelemämme aihepiiri on niin raskas, että tämä on varmaankin mukavampi lähestymistapa. Juuri tässä kirjoittaessa tulee voimakkaana mieleen se, että kaikki nämä saippuaoopperat ja ”kauniit ja röyhkeät” omalta osaltaan ovat ruokkineet ja ruokkivat entistä enemmän vääriä mielikuvia onnesta ja onnettomuudesta. Niin kiusaajat kuin kiusatutkin ruokkivat sieluaan ja mieltään samoilla ohjelmilla, samaistuen osittain samoihin henkilöihin!
Sama koskee kirjallisuutta, äänitteitä, koko mediaa. Jopa tiedotusvälineetkin omalla tavallaan ruokkivat vääriä asioita totuuden tietämisen oikeuden verukkeella. Olemme loppujen lopuksi aika kummallisia olentoja, kun oikeuksiimme kuuluu kaikkien julkisuuden henkilöiden yksityisasioidenkin tietäminen! Avioerot ovat yksi merkittävimmistä myyntikikoista. Lehti menee kaupaksi, mutta kaupaksi menee myös epätodellinen tieto siitä, että kaikki eroavat, miksi et sitten sinäkin eroaisi?
Rikoksista kerrotaan näkyvästi ja yksityiskohtaisesti, jopa poliisitelevisiossa, niin että nuorisomme ja tyhmemmät rikolliset saavat mediasta todella arvokkaita vihjeitä rikosten paremmin suorittamiseen. Rikoksia tapahtuu siis aivan hirvittävästi, ja hiukankin häiriintynyt mieli tekee kaikesta kuulemastaan ja näkemästään omat sairaat johtopäätöksensä! Eli tämä yhteiskunnalliseksi etuoikeudeksi katsottu media ja oikeuslaitoskin ruokkivat toisella kädellä sitä, minkä yrittävät kitkeä pois!
Tämän ajan yhteiskunnan ja mediankin mukaan näyttää ainoa todella onnellinen ihminen olevan se, joka ajattelee vain itseään, huolehtii omista asioistaan. Eli kaikki näkemämme ruokkii narsistista elämännäkemystä ja – käsitystä. Onni on lottovoitto, veikkausvoitto tai ässäarpa tai vastaava. Onni tulee jo oikeanlaisesta shampoosta, ainakin todella kauniille ja upeille naisille! Uusi puku tai jopa oikean valmistajan miestensukat aikaansaavat tavattomia onnen ja hyvänolon pyörteitä komeille, pitkille ja pitkähiuksisille miehille!
Kirjoittaja istui muutama viikko sitten pitkän tovin Myyrmannin käytävällä. Tarkoitus oli linja-autoa odotellessa hiukan tarkkailla paikalla liikkuvia ihmisiä. Oli varhainen iltapäivä, ehkä väärä hetki seurata tällaista ihmislajitelmaa. Mutta kummallista oli se, ettei näköpiiriin ilmaantunut yhtään autuaasti hymyilevää lottovoittajaa tai edes ässäarvalla isomman summan saanutta ihmistä. Ei ollut kauniita ja rohkeita, ei ollut pitkähiuksisia blondeja tai onnesta säteileviä, komeita uroksia Dressmannin mannekiineina! Oikeastaan kukaan ohi kulkevista ei vastannut mitään siitä, mitä tiedotusvälineissä olemme oppineet pitämään onnellisina, järkevinä ja itsetietoisina ihmisinä!
Mitä ihmeen porukkaa tämä täällä Myyrmannissa oikein sitten oli? Oliko joku alempiarvoinen rotu tai jopa ulkoavaruuden otusparvi vallannut tämän niin tunnetun ostoskeskuksen? Missä olivat kaikki normaalit, televisiosta tuntemamme komeat ja onnelliset ihmiset? Täällä oli vain tavallisia pulliaisia, maatuskoja, onnettomia ihmisiä, koska eivät hymyilleet koko ajan Pepsodent – hymyään! Niin, miksi eivät ihmiset näyttäneet upeita purukalustojaan? Eivätkö he ymmärtäneet käyttää oikeanlaista hammastahnaa?
Tässä on yksi ongelmiemme perustekijöistä, vaikka siitä niin harvat puhuvatkin ääneen. Jokainen meistä haluaisi olla jotakin sellaista, millainen odotus ja suorastaan velvoite on sisimpäämme iskostettu. Tulee jälleen kerran mieleen se, kuinka eräiden eheytymispäivien viimeisinä hetkinä kokoussalin käytävällä eräs nainen totesi aivan selkäni takana toverilleen: ”Tuntuu niin oudolta lähteä täältä ulos ja kohdata todellisuus!” Nämä sanat sisältävät valtavan määrän totuutta meidän itse kunkin elämässä.
Mikä on todellisuudessa todellisuutta? Missä todellisuus on, missä on epätodellisuus? Olisiko aivan mahdotonta todeta, että todellisuus mitä suurimmassa määrin kulkee koko ajan mukanamme, persoonassamme, olemuksessamme? Kaikki siitä suuresti poikkeava on mitä on: juhlahetkiä, hyviä hetkiä, enemmän tai vähemmän todellisia, riippuen niin valtavasta määrästä erilaisia tekijöitä. Jos media ja kuvitteellinen määräävät elämämme ja odotuksemme, on jo normaalin, terveen järjen mukaista se, että kuljemme onnen hetkien ohella myös suuressa määrässä pettymyksiä ja sen oikean todellisuuden kohtaamisia!
Kirjoittaja on jo lähellä vuosikymmentä, jota ei mielellään ajattelisi, mutta mikä kuitenkin on pakosti hyväksyttävä todellisuus. Hyvä olo ja onnellisuus eivät ole kiinni jostakin iästä tai vuosikymmenestä, vaan sisäisistä asioista. Kun kirjoittaja rehellisesti tutkistelee itseään, on pakko todeta, että huono olo on yksi suurimmista tekijöistä kaiken pettävän ja valheellisen hyväksymiselle osaksi todellisuutta.
Niinä vuosina kun olo oli todella huono, oli oikeastaan mahdotonta hyväksyä todellinen ikänsä. Pahimpina vuosina tuntui koko ajan kuin olisi noin 25 -vuotias korkeintaan. Oli niin paljon toteutumattomia haaveita (hyvä sana!) ja odotuksia, ettei niiden toteutumattomuutta millään tahtonut hyväksyä. Oli siis hyvä tuudittautua peilinkin edessä ajatukseen, että sieltä katsoo melko iäkäs henkilö, mutta sisin tuntee itsensä vielä hyvin nuoreksi. Olen siis iäkäs, mutta todella nuorekas olemukseltani!
Eheytymisprosessin mukana kasvoi myös taito ja halu nähdä itsensä todella sellaisena kuin on. Onni ei kaikkien pettymysten jälkeen siis ollutkaan siinä mitä kuvitteli tai haaveili, vaan tyytyväisyys oli selvästikin entistä enemmän sisäistä laatua, riippumaton yleisestä käsityksestä ja median ja mainosten luomasta utopiasta!
Myyrmannia ei ollut vallannut jokin outo rotu tai ulkoavaruuden otusjoukko, vaan täällä esittäytyi tämän planeetan todellinen asujaimisto! Tietoisuuteen pakostakin tunki todellisuus: tällaista on normaali elämä, ja kaikki muu on vain utopiaa, haavekuvia ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta. Onni ei ole vain itsensä ajattelemista, vaan onni tulee esiin niinä hetkinä kun eri paikoissa, toreilla tai eheytymistilaisuuksissa tai puhelimessa kuuntelee kanssamatkaajien murheita ja huolia. Rikkinäinen, jo suuressa määrin eheytynyt kohtaa toisia rikkinäisiä, todellisia, eläviä ihmisiä!
Elävä ihminen tuntee ja kokee elämän mukanaan tuomat niin surulliset kuin onnellisetkin asiat. Jatkuvassa onnen tilassa elävä ihminen on itse asiassa kovin laajan ja vakavan itsepetoksen kourissa. Psykopaattinen luonne uskoo olevansa täydellinen ja pyrkii täydellisyyteen hyvin suuressa määrin sen esikuvan mukaisesti, minkä hän on omaksunut ulkoapäin tulevista vaikutteista. Elääkö hän todella näine muualta omaksuttuine piirteineen ja ”kokemuksineen”, vai onko hän jossakin määrin kuollut ja harhan vallassa? Hän ei voi sietää pettymyksiä, epäonnistumisia, toiveidensa täyttymättömyyttä. Mielikuvituksessaan hän korjaa ja täyttää nämä aukkokohdat utopioillaan, uskoen viimeistään toisen vastaavanlaisen tilanteen kohdatessaan ottaneensa kaikki asiat hallintaansa.
Emmekö kaikki jossakin määrin toimi juuri täten? Kyllä varmaankin, koska se on osa ihmisen ominaisuutta selvittää asioitaan. Raja kulkenee suurin piirtein siinä, kun joku toinen joutuu kärsimään tämän asioiden käsittelytavan johdosta.
Jokainen meistä ajoittain ojentaa toisille asioita, jotka eivät palvele näiden hyväksi, mutta psykopaattinen luonne on rakennettu sellaisella tavalla, että tämä normaalien ihmisten keskellä tavanomainen asia muuttuu hallitsevaksi, suorastaan määrääväksi olemukseksi ja tilaksi. Se on kuin tietokoneen käyttöjärjestelmään tallennettu suhtautumistapa niin omiin kuin toistenkin asioihin.
Nämä väärät asennoitumis- ja suhtautumistavat tulevat osaksi aivan jokapäiväistä elämää, niin että tällaisessa ilmapiirissä on jonkin ajan päästä suorastaan mahdoton elää omaa elämäänsä, ja hengitys tuntuu salpautuvan. Ainoa menestyjä ja selviytyjä on psykopaatti, kaikki muut ihmiset ympärillä ovat luusereita, joiden ainoa tarkoitus ja tehtävä on edesauttaa kiusaajan toiveiden toteutumista. Jo pelkkä käyttöjärjestelmä merkitsee sitä, ettei kenenkään muun ihmisen elämällä ja olemuksella ole mitään sijaa näissä olosuhteissa. Vallitsee siis eräänlainen kansallissosialismi, mikä tietää käyttää alempiarvoisia ja vähempiosaisia orjanaan ja pakkotyövoimanaan.