Social Icons

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Täydellinen torjunta




Kirjoitus vuodelta 2005

Yksi salaperäisimmistä asioista narsistisen persoonallisuushäiriöisen kohdalla liittyy hänen tapaansa käsitellä kohtaamiaan hänelle kielteisiä asioita. Vuosien ajan on tiedotettu, ettei tällainen ihminen ole harhainen, ainakaan skitsofreenisella tavalla. Hänen tapansa käsitellä negatiivisia ja itselle vahingolliselta vaikuttavia asioita on aivan erikoislaatuinen, emmekä pysty syvällisemmin selvittämään niitä. Kerromme vain siitä mitä olemme havainneet ja kuulleet useilta ihmisiltä.
Kirjasessamme ”Minä olen kaikessa parempi kuin sinä!” kerromme siitä, kuinka tällainen ihminen aivan uskottavasti esittää olevansa tietämätön mahdollisesti edellisenä iltana tekemistään asioista, ja vakuuttaa hankkineensa tiettyjä esineitä, tai vaikkapa puukuorman, jonka puoliso henkilökohtaisesti on tilannut ja käynyt paikanpäällä maksamassa. Nämä ihmiset eivät ilmeisestikään aivan todellisesti muista asioita totuudenmukaisesti, vaan nimenomaan siten kuin omassa olemuksessaan mieltävät. He eivät erota toisistaan sitä mitä ajattelevat ja suunnittelevat, vaan usein uskovat tehneensä jo sen mitä ovat ajatelleet!
Useat tällaiset ihmiset puhuvat puhumasta päästyään, eikä ole täysin selvää yrittävätkö he vakuuttaa kuulijansa vaiko itsensä esittämänsä asian suhteen. Jonkin erittäin mieluisan elokuvan jälkeen tai jo sen aikana nämä ihmiset eläytyvät tiettyyn rooliin sellaisessa määrin, että tuntuu vaikealta uskoa niihin kasvonilmeisiin, mitkä vaihtelevat katsojan naamataululla. Tosin osa ongelmaihmisistämme taas istuu kuin muumio ruudun edessä, osoittamatta minkäänlaista reaktiota näkemänsä suhteen.
Todella järkyttävät ja liikuttavat kohtaukset eivät tunnut vaikuttavan heidän mieleensä, ja elokuvan jälkeiset kommentit usein koskevat kumppanin mielestä toisarvoisia kohtia.
Näyttää ainakin siltä, täytyy meidän sanoa, koska tieteellistä tutkimusta ei ole tehty, että sanoilla on näille ihmisille aivan eri merkitys kuin kumppaneilleen. Siitä ilmeisestikin tulee se tunne, joka on jäänyt hyvin voimakkaana tällaisessa suhteessa eläneiden mieleen. He ovat olleet osallisena lukemattomiin keskusteluihin ja selvittelytilanteisiin, joista on jäänyt mielikuva siitä, ettei heitä koskaan todella ole kuunneltu eikä uskottu. Vasta jälkeenpäin, vuosien kuluttua, kuin ahaa - elämyksenä selviää, ettei itse asiassa ole ollut lainkaan kysymys keskustelusta, vuorovaikutuksesta, vaan sairaan suorittamasta monologista, yksinpuhelusta! Kolmoskirjassamme kerromme siitä, kuinka Liisa jälleen kerran elämässään uskottelee itselleen, ihanalla ulkomaanmatkalla, että nyt varmaankin mies kuuntelee hänen ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä Jussi on selvästi tyytyväinen tähän matkaan.
Liisa kertoo tuntemuksistaan ja Jussi nyökyttelee, siemailee kaljaansa, ja kehottaa jatkamaan. Liisa uskoo miehen kuuntelevan ja puhuu yli tunnin. Puhe katkeaa suuren lentokoneen lentäessä ylitse. Jussi on kuullut yli tunnin ajan Liisan äänen, mutta ei muista yhtään ainoata Liisan esittämää ajatusta! Jussi on siis hyvä kuulija, mutta ei kuuntelija! Hän kuuntelee sujuvasti niin Liisaa kuin sataa eurooppalaista ja itämaista kieltäkin, mutta ei ymmärrä kuulemastaan yhtään mitään, sillä hänen ajatuksensa askartelevat aivan muiden asioiden parissa!
Voimme tässä vaiheessa esittää kysymyksen, että elääkö tällainen ihminen sen hetkisessä tilanteessa juuri koskaan? Hän muistaa kumppaninsa kaikki virheet ja rikkomukset, hän on antanut ehkä anteeksi, mutta ei unohda mitään kärsimäänsä vääryyttä! Ei ole kysymys todellisesta vääryydestä, vaan siitä miten hän on asiat mieltänyt. Hän odottaa tulevaisuudelta korvausta kaikelle kärsimälleen pahuudelle, mutta ei osaa suunnitella oikeastaan mitään todella pitkäjänteisesti. Hän ei aivan käytännössä osaa varautua siihen, mitä kulman tai mutkan takaa tulee. Hän usein näkee vain sen mitä tahtoo ja itse näkee tarpeelliseksi. Siksi rikollisena hän helposti joutuu kiinni teostaan ja istuu vankilassa.
Miksi sitten useiden kotipsykopaattien käytös ja rikkomukset pysyvät niin hyvin salassa? Naamiointiverkkojen takia, koska ihmiset eivät ole kykeneviä katsomaan oikeita, paljastavia asioita. Niinpä psykopaatti pystyy piilottamaan kaiken vääryytensä todella valheellisten ja petollisten asioiden taakse, koska hänellä ei ole omaatuntoa, joka saattaisi hänet toimimaan toisin tai katumaan tekojaan. Mahdollisesti joutuessaan kiinni valheesta tai vääryydestä, hänellä on valmiina aivan uskomattomiakin selityksiä, joita kuunnellessa viisaampikin menee vipuun. Tästä kertoo esim. Robert Hare kirjassaan: Ilman omaatuntoa.
Hän kertoo siitä kuinka psykopaatit tekeytyvät asiantuntijoiksi, eivätkä hätkähdä jouduttuaan arvostelluiksi aivan mielettömistäkin ja paikkansapitämättömistä väitteistä. He putoavat kuin kissa jaloilleen keksimällä korvaavan selityksen, tai kertomalla esittäneensä paikkansa pitämättömän väitteen vain testatakseen kuulijoiden tarkkaavaisuutta!
Luonnehäiriöinen hyvin usein kohtelee uhriaan kuin jotakin koekaniinia, saattaen hänet kiusallisiin tilanteisiin. Tätä tapahtuu erikoisesti sen jälkeen kun uhri ei enää ole pystynyt hillitsemään itseään, vaan on alkanut jonkinasteisen vastarinnan. Kiusaaja kokee kaiken vastustuksen ja moitteen täysin sietämättömänä, koska hän ei usko tekevänsä virheitä, eikä hän mielestään koskaan epäonnistu. Tai epäonnistuu, mutta pitää siihen syypäänä ketä tahansa ympäristöstänsä!
Koska epäonnistumisen tunne on hänelle sietämätön, kompensoi hän tämän etsimällä korvaavan tilanteen, eli hän ei kirjoita vain päivien tai viikkojen takaista historiaa uudelleen, vaan kehitys johtaa siihen, että hän usein viimeistään keski-iässä alkaa kirjoittaa uudelleen samankin päivän historiaa. Mitä tämä tarkoittaa? Hänen mielensä sulkee tiedostamisen ulkopuolelle kaiken epämiellyttävän, mutta mieli on kuitenkin ehtinyt saada virikkeen tapahtuneesta, joka hänen mielensä ohjelmoinnissa on muunnettu kuin tietokoneohjelmalla hänelle sopivaan muotoon.
Suuri osa ammattilaisista tuntuu yhä vielä olevan sitä mieltä, että kaikki asiat pystytään selvittämään, kunhan vain kyllin kauan keskustellaan ammattiauttajan kanssa tai kiusaajan kanssa tämän edessä. Tämä käsitys on suorastaan absurdi, uhreille entistäkin suurempaa tuskaa tuottava!
Yksi autettavistamme kertoi aikanaan, kuinka hänen puolisonsa sanoi hänelle noin puoli vuotta naimisiin menon jälkeen: ”Älä sano minulle milloinkaan mitään negatiivista, äläkä moiti minua koskaan, vaikka tekisin mitä tahansa!” Tuo henkilö oli siinä vaiheessa noin 35-vuotias. Tämä ilmaisu kertoo meille hyvin paljon narsistisen persoonallishäiriöisen ajattelumaailmasta. Hän oli jo tuossa vaiheessa sitä mieltä, ettei tulisi koskaan tekemään mitään moittimisen arvoista! Että hän asettaa tällaisen vaatimuksen tai kiellon toiselle ihmiselle, puolisolleen, kertoo melkoisesta itsekkyydestä ja vallan väärinkäytöstä. Hän ikään kuin, sanomatta sitä ääneen tai selvästi, ilmoitti puolisolleen: ”Minä olen hyvin erikoinen ja täydellinen ihminen, joka ei ainakaan tahallaan tee mitään virheitä, mutta saattaa jossakin vaiheessa epäonnistua hyvissä pyrkimyksissään. Jotten minä joutuisi kokemaan ikäviä tunteita, ole hiljaa kaikissa niissä tilanteissa, missä mielesi tekisi sanoa jotakin, sillä sinä olet joka suhteessa paljon vajavaisempi kuin minä.” Mistä päättelemme tämän kaiken? Siitä, että tuo puoliso muisti vuosienkin jälkeen kaikki kumppaninsa epäonnistumiset ja loukkaukset, mutta oli kymmeniä kertoja todennut omien virheidensä jälkeen: ”Tästä ei sitten koskaan puhuta mitään!” Mutta kumppanin virheet olivat vitsin aiheena kaikilla vierailuilla!
Jospa puhuisimme nyt selvyyden vuoksi tutuiksi tulleista Matista ja Maijasta. Matti tuskin enää muisti mikä oli ensimmäisen riidan aihe, koska jo yhteiselämän ensi hetkistä alkaen, jo ennen papin aamenta, Maija osoitti mieltään kaikissa niissä tilanteissa, mitkä jollakin lailla eivät sopineet hänen suunnitelmiinsa. Yksi ehkä suurimmista ärsyttävistä tekijöistä oli suhde Matin vanhempiin. Nämä eivät oikeastaan koskaan olleet sanoneet mitään loukkaavaa tai suoranaisesti Maijaa arvostelevaa, sillä he omasivat hyvin neutraalin suhteen niin Maijaan kuin hänen sukulaisiinsakin. Ja totuuden nimessä he eivät millään lailla asettuneet jälkeläisensä puolelle missään riitatilanteessa.
Maija ei vain voinut sietää niitä ajatuksia, joita hän oletti, ehkä oikeutetustikin olevan Matin vanhempien mielessä. Katsoivatko miehen vanhemmat häneen kummeksuen tai arvostellen, hiukan liian pitkään? Olisiko joku muu katsonut hiukan erilailla, lyhyemmin, vähemmällä kummastuksella? Sitä emme tiedä, mutta emme oikein osaa ihmetellä vanhempien kummastusta, kun ensimmäisten yhteiselon vuosien aikana Matti vaimoineen ja pienine lapsineen saapui lapsuudenkotiinsa aina reilusti myöhässä siihen nähden mitä oli sovittu. Ei, se ei saanut aikaan kummeksuvia katseita, mutta varmaankin se suuri, tummanpunainen muovivati, joka oli kukkuroillaan märkää pyykkiä! Jos tämä olisi tapahtunut vain kerran tai kahdesti, mutta oikeastaan olisi ketä tahansa alkanut ihmetyttää se, että kylään tultiin, ei matkalaukun kanssa, vaan pyykkivadin kanssa!
Älä koskaan sano minulle mitään negatiivista tai arvostelevaa! Jaa, jaa. Oli siinä Matilla nieleskeltävää ja usein todella vaikeaa pitää suunsa kiinni! Jos katseen kohdisti vaimon kasvoihin, silmiin kun oli aina niin vaikea katsoa, ja suu oli hiukan raollaan, viestitti vaimon ilme ilman ainoatakaan sanaa: nyt on paras pitää suusi kiinni!
Joskus oli joku Matin sukulaisista tulossa heille kylään, ja koska Maija ei koskaan, ei todellakaan koskaan, tehnyt mitään ajoissa, oli hänellä tavaton kiire keittiössä. Kylään oli tulossa myös Maijan veli perheineen, ja kun Maija oletti siellä olevan veljensä, riensi hän suurella innolla ovelle, kuivaillen käsiään esiliinaansa. Oven takana olikin Matin täti, ja hyvin pettynyt ilme kasvoillaan Maija tokaisi: ”Ai, se olitkin vain sinä”, ja riensi takaisin keittiöön, jättäen kuitenkin ulko-oven raolleen!
Myöhemmin Maija suuresti ihmetteli tädin hiljaisuutta ja hiukan nyrpeää ilmettä!
Eikö meidän tulisi ottaa jokainen sellaisena kuin hän on? Toki, toki. Jos joku haluaa matkustaa ympäri maata vaatteensa märkänä pyykkivadissa, on hänellä toki oikeus siihen, eikä mikään laki vaadi hänelle siitä rangaistusta. Mutta jos tädin helminauhan lukko oli edessä tai hameen halkio ei ollut aivan takana tai sivulla, tai missä sen sitten tulikin olla, pani Maija kaiken tällaisen merkille suurella halveksunnalla. Kummallista kyllä, ensimmäisen vuosikymmenen aikana ei kukaan Maijan sukulainen tehnyt mitään moitittavaa, ei pukeutunut vajavaisesti, osasi asettaa korut ja kalut oikeille paikoilleen. Mutta Matin suku oli todella taitamatonta, suorastaan kyvytöntä elämään sellaisella tavalla, että Maija olisi voinut olla heistä ylpeä!
Siinäpä oli ongelma ihmiselle, joka Pokka pitää tyyliin olisi halunnut ympärilleen vain hienoja ihmisiä, tunnettuja ihmisiä! - toki ehdottomasti hiukan alemmalla tasolla kuin hän! Matin suku toisaalta palveli Maijaa mitä erinomaisimmalla tavalla tämän itsetunnon kohottamiseksi. Jokainen Matin sukulaisen epäonnistuminen, sairaus, jne. tuotti tälle suunnatonta nautintoa!
Niinpä Maija saattoi kirjata muistojensa kirjaan merkintöjä jo heidän ensimmäisiltä yhteisiltä vuosiltaan. Yksi merkinnöistä ilmeisestikin kuului: Matin vanhemmat halveksivat minua, ja kohtelevat minua sopimattomalla tavalla! Matti oli yleensä koko ajan paikalla, eikä ollut kertaakaan kuullut vanhempiensa sanovan mitään arvosteluksi luokiteltavaa. Olipa niin äiti kuin isäkin useampaan kertaan ottanut painavan pyykkivadin ja käynyt levittämässä vaatteet saunan pesuhuoneeseen!
Ensimmäisinä vuosinaan lapset olivat hiukan ongelmallisia syömisensä puoleen, etenkin tytär. Miten lie kehitys johtanut siihen, mutta jossakin vaiheessa Matti joutui toteamaan, ettei tytär syönyt oikeastaan mitään muuta kuin perunaa ja voita. Maijan mielestä siinä ei ollut mitään outoa, ja vaikka Matin vanhemmat laittoivat todella monipuolista ja hyvää ruokaa, ilmoitti Maija jopa siinä vaiheessa, kun tytär söi eteensä asetetulta lautaselta lihapullia ja kastikettakin, että kyllä tytär mieluummin söisi perunoita ja voita. Tuossa vaiheessa pikkuisesta näytti tulevan länkisäärinen. Kun tytär äidin huomautuksesta huolimatta pisteli nyt poskeensa oikeata ruokaa, otti Maija lautaselleen pelkkiä perunoita ja sotki sekaan voita!
Tuossakin vaiheessa ainakin jompikumpi vanhemmista loi katseita, jotka päätyivät Maijan muistojen kirjaan!
Miksi kerromme tällaisista asioista? Jos ammattilainen on sitä mieltä, että kaikki erimielisyydet voi selvittää keskustelemalla, niin mistä sitten tulee keskustella? Luuleeko useampikin, että Maija nyt vuosikymmenien jälkeen myöntäisi tyhjentäneensä pesukoneen tuohon punaiseen vatiin useamman kuin yhden kerran? Myöntäisikö Maija syöttäneensä perheen pikkutytölle useamman vuoden ajan vain perunoita ja voita? Myöntäisikö Maija koskaan sanoneensa, ettei häntä saa koskaan moittia? Ei takuulla, ei milloinkaan!
Mitä tietää Maija kertoa noilta vuosilta? Äärettömän ilkeää ja halveksivaa käytöstä Matin sukulaisten taholta, jatkuvaa moitetta ja haukkumista!
Koska miehen vanhemmat olivat niin ilkeitä, ei Maijankaan tarvinnut olla sen kummempi. Hän siis itse antoi itselleen luvan olla vähemmän ystävällinen miehensä vanhemmille, ja etenkin tämän tädeille, jotka eivät olleet käyneet mitään kouluja kansakoulun jälkeen. Jo ensimmäisten vuosien aikana kirjoitti Maija heidän sukuhistoriansa uudelleen, vääristellysti. Nuo muistiinpanot syyllistivät niin miehen kuin sukulaisetkin, ja mikä merkillepantavaa kysymyksen ollessa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä: kaikki myöhemmät arvioinnit ja asenteet perustuivat, ei tapahtuneeseen todellisuuteen, vaan siihen miten Maija oli mieltänyt kohtaamansa tilanteet ja asiat, eli miten hän ne oli kirjoittanut muistojensa kirjaan!
Tuohon aikaan Matti sairasti useampaakin sairautta. Olemme jo kertoneet kirjassamme: ”Yksi kesäinen päivä supermarketissa, eli minä olen kaikessa parempi kuin sinä”, miten yleensä ottaen kaikki nämä matkat suoritettiin. Jos Maija oli väsynyt, Matti ajoi, ja jos Matti oli väsynyt, Matti ajoi. Niinpä mies oli usein hyvin väsynyt näillä matkoilla, ja hänen maatessaan olohuoneen ainoalla tarpeeksi pitkällä sohvalla, suututti se vaimoa sanoinkuvaamattomasti. Vaikka mies kävi kaupassa, osallistui yhteisiin askareisiin, riitti Matin sohvalla makaaminen todisteeksi siitä, ettei mies tehnyt yhtään mitään, vaan vaimon täytyi tehdä kaikki! Että mies oli ajanut koko matkan, ei kirjautunut mihinkään. Maija kirjoitti muistikirjaansa, kuinka hänen vierailunsa miehen kotona olivat täynnä työtä siinä määrin, ettei hän ehtinyt yhtään levätä. Todellisuudessa hän ei auttanut ruuanlaitossa tai tiskauksessa juuri koskaan. Mutta jos hän oli keksinyt erinomaisen tarjouksen lähikaupassa, jaksoi hän tehdä suuren numeron ruuanlaitostaan kuumennettuaan valmiit lihakääryleet mikrossa!
Kerro nyt sitten tästä tuttaville tai ihmetteleville sukulaisille! Uskoisiko kukaan sinua? Ei, ei todellakaan, koska eihän tällaista voi olla olemassa näin hienossa perheessä!
Maija pahoitti mielensä aivan käsittämättömistä asioista. Hän tuskin tunnustaisi milloinkaan lähteneensä ulos pakkaseen sylissään toinen lapsista sisävaatteissa. Tuskin tunnustaisi hän useaan otteeseen lähteneensä uimaan järvenselälle uhkauksella hukuttaa itsensä, vaatteet päällä!


perjantai 27. kesäkuuta 2014

Jonnan kesä osa 3



Missä määrin ”uhri aivopesee itseään”?  Osa 3

Kaikki eivät halua kuulla kovin paljon seurakunnissa tapahtuvasta piinasta. Kuitenkin valtaosa kaikesta kiusanteosta on pahinta juuri niissä ympyröissä. Jottei meidän tarvitsisi kirjoittaa erikseen tavallisille ihmisille ja seurakunnallisille ihmisille, vältämme uskonnollista termistöä. Itse asiassa ei Jonnan miehen kaltainen ihminen ole sitä mitä esittää olevansa. Kaikki hurskaus on vain ulkokuorta, mikä tekee asiasta sitäkin vakavamman. Seurakunnallinen narsisti (persoonallisuushäiriöinen) ei oikeastaan eroa tavallisesta maallisesta kiusantekijästä.
Yksi kiduttavimmista ja syvimpään säilyvistä haavoista perustuu siihen kuinka kaikki tapahtuu niin näkymättömällä tavalla, että syyllisyys ja tuomio tulevat täysin väärän henkilön ylle. Todellinen uhri hylätään totaalisesti, niin ettei tänä päivänä Jonnalla ollut edes yhden käden sormilla laskettavaa määrää ystäviä entisistä piireistä. Aikanaan suorastaan sadistinen mies nautti koko yhteisön luottamusta ja sai sääliä osakseen uskomattomalla tavalla.
Jonnaa ei kukaan ollut tukenut taloudellisesti vaikeimpina aikoina, mutta heidän talonsa myymisen jälkeen oli Jonna tuomittu kelvottomaksi ihmiseksi, koska miesparka oli menettänyt kotinsa. Kaikki oli jaettu puoliksi, ja mies oli hankkinut uuden asunnon. Hänelle ei suoranaisesti kerätty rahaa, mutta kaikenlaisin järjestelyin hänen elämäänsä pyrittiin helpottamaan kaikin mahdollisin tavoin. Koko yhteisön voimin etsittiin ja tingittiin paras mahdollinen asunto ja asuntolaina puuttuvalle osuudelle. Muutossa oli koko yhteisö mukana ja verhojen laitosta oli tulla riitaa auttamishaluisten naisten suorastaan töniessä toisiaan!
Miehellä oli nyt uusi naisystävä, sen Jonna tiesi, mutta kaikki haluttiin pitää häneltä salassa. Seurakunta suojeli jäsentään aivan uskomattomalla tavalla!
Jonnan miehen kiusanteko ja lähes täysin onnistunut vaimon tuhoaminen oli tapahtunut uskomattomalla oveluudella ja salassa. Ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään sellaista, mille olisi ollut ulkopuolisia todistajia!
Yleisesti on korostettu sitä, että narsistiset henkilöt ovat äärimmäisen älykkäitä ja viisaita. Näin onkin monessa tapauksessa, mutta ei läheskään kaikissa. Useat kiusaajat ovat enemmänkin keskivertoisen älykkäitä eikä aina sitäkään. Mutta se mikä heillä on äärimmilleen kehittynyt, on jonkinlainen toistaiseksi määrittelemätön itsesäilytysvaisto. Heidän koko sisäinen eli henkinen rakenteensa on muodostunut niin erikoisella tavalla, ettei sitä ehkä milloinkaan päästä kokonaisuudessaan näkemään. Jos vertaisimme heitä tietokoneisiin, ei heidän prosessorinsa ole mitään huippuluokkaa, mutta tuo prosessori pyörittää ohjelmaa, joka on äärimmäisyyteen asti ohjelmoitu palvelemaan heidän omia tarpeitaan, omaa hyötyään, omaa mainettaan, omien tavoitteiden saavuttamista!
Itse asiassa tuo ohjelma on niin monimutkainen ja syntynyt niin moninaisella tavalla, ettei sitä ulkopuolinen juurikaan pysty ymmärtämään. Kysymys ei ole yksinomaan geneettisistä seikoista eikä niiden yhdistelmästä nuoruuden tapahtumien kanssa. Selitys koko asialle on ilmeisesti yhtä monimutkainen ja -säikeinen kuin ihmiselämä yleensäkin. Voimme kai vain todeta hyvin suuren määrän yhteneväisiä, lukuisille ihmisille suunnatonta ahdistusta tuottavia tekijöitä, mutta varsinaisen syntyhistorian laatiminen taitaa olla liian suuri urakka. Luotettavan vastauksen saamiseksi pitäisi tutkia tarpeeksi suuri määrä ihmisiä, mutta kukaan todellinen psykopaatti ei suostu rehelliseen tutkimukseen, yksinomaan jo siitä syystä ettei kai yksikään tällainen ihminen tunnista omaa tilaansa!
Vuosikymmenisestä yhteiselämästä huolimatta mies oli jäänyt Jonnalle täydeksi arvoitukseksi, ja tavallaan yksinkertaiselta vaikuttavan miehen kyky tehdä niin paljon henkistä ja usein aineellistakin vahinkoa vaimolleen, ilman että siitä kukaan ulkopuolinen olisi päässyt selville, tuntui suorastaan ahdistavalta vielä nytkin. Jos ei Liisa olisi kertonut aivan vastaavanlaisista asioista, epäilisi Jonna vieläkin kokemaansa. Hulluinta kaikessa oli se, että vaikka järki nyt tässä vaiheessa aivan selvästi hyväksyi kaiken tapahtuneen todeksi, jokin vahingoittunut osa hänen minuudessaan kaikesta huolimatta syötti hänen järjestelmäänsä epäilyksen siemeniä. Eihän sellainen voinut olla totta? Eihän Jonnalla ollut mitään todisteita tapahtuneesta!
Ei edes se, että mies erovaiheessa oli polttanut Jonnan loput tavarat lasten hiekkalaatikossa, kertonut mitään yhteisön jäsenille. Kaikki selitettiin ihmisen rajallisuudella, miehen toivottomuudella. Näin kahden kesken lukijan kanssa, kertomatta asiaa julkisuuteen, ihmetystä tuottaa se seikka, että yhteisön kokouksien ulkopuolella kokeneempi silmä ei voinut olla havaitsematta miehen ilmeissä ja olemuksessa jotakin sairaalloista, etenkin niinä hetkinä kun hän ei tiennyt itseään tarkkailtavan. Kokenut korva ei myöskään voinut välttyä kuulemasta hyvin suuria ristiriitaisuuksia miehen kertomuksissa. Miksi ei kukaan missään vaiheessa näe näitä samoja asioita, joita kokenut silmä näkee? Vallitseeko erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä aivan erikoislaatuinen näkökyvyn puute, joka näkee vain juuri sitä mitä se haluaa nähdä?
Jonnan yhteisössä oli monia jäseniä, joilla oli selviä mielenterveysongelmia. Aivan tervettä ihmistä ei enää ole olemassakaan, eikä kukaan todellisuudessa ole järin vahva. Ihmiset vain eri tavoin onnistuvat peittämään heikkoutensa. Seurakunnanhan tulisi olla heikkojen paikka, turvallinen koti kaikille rikkinäisille ihmisille! Siellä tulisi haavojen parantua ja ongelmien selvitä, kun ihmiset kantavat toistensa kuormia. Oli siis luonnollista että ongelmalliset ihmiset etsivät apua erilaisista uskonnollisista yhteisöistä.
Miksi sitten eivät nämä ongelmalliset ihmiset kuitenkaan löytäneet todellista apua ongelmiinsa, vaan usein näytti siltä, että rikkinäiset ihmiset entisestään rikottiin näissä yhteisöissä? Miksi heidän ongelmiaan ei nähty, eikä usein haluttu kuulla mitään sellaista, mikä paljastaisi yhteisön kyvyttömyyden käsitellä näitä asioita?
Jonnaa kauhistutti se, kuinka hänen silmissään aivan selvästi mielenterveysongelmia omaavat ihmiset valittiin jopa vastuullisiin tehtäviin ikään kuin he olisivat täysin kunnossa. Ihmisillä ei ollut silmää eikä halua nähdä todellisuutta. Ei toki ollut tarkoitus leimata sairaita ihmisiä tai hyljeksiä heitä, ei ihmeessä. Mutta kuinka monen eri suunnan ihmiset olivatkaan viime aikoina todenneet erilaisissa yhteisöissä olevan tärkeintä saada mahdollisimman paljon jäseniä. Yhteisöön liittyminen tuntui olevan perusasia, ja ihmisen tehtyä päätöksensä hänen päälleen kaadettiin valtava määrä uskonnollisuutta, mutta todellisiin ongelmiin ei haluttu puuttua ollenkaan!
Korostakaamme vielä sitä, että seurakunta on tarkoitettu syntisille ja ongelmallisille ihmisille, ei siihen että heidät sellaisenaan ikään kuin säilöttäisiin tähän järjestöön ongelmineen päivineen, jonkinlaiseen uskonnolliseen liemeen, joka preparoi niin henkilön kuin hänen ongelmansakin. Onko täysin unohdettu ihmisen oikeus eheytymiseen ja parantumiseen, mistä vuosituhansien ajan jo on saarnattu? On toki yhteisöjä, joissa luvataan melkein kuu taivaalta, ja aiheutetaan entistä suurempaa traumaattisuutta ja pettymystä, kun rammat eivät kävelekään ja pyörätuolipotilaat eivät osallistu kuoron tanssinpyörähtelyihin!
Miksi yleensä ottaen enää ihmettelisimme sitä tilannetta, jossa useimmat yhteisöt säilövät jäseniään? Eikö ole melko selvästi osoitettu jo, miksi Jonnan kaltaisten ihmisten tuntuu olevan aivan turhaa etsiä ymmärtäjiä ja puolustajia omista yhteisöistään, saati sitten aivan tuntemattomien keskeltä?
Kirjoittajalle on yksi suurimmista järkytyksistä ollut se, kuinka paljon on haluttu nähdä mitä törkeimpienkin väärinkäytösten ja epäkohtien ohitse, kun vain on tunnustettu tietynlainen auktoriteetti. ”Tunnustatko tämän suuren henkilön auktoriteetin?” ”Kyllä!” ”Saat tehdä mitä ikinä haluat!”
Melko suurien ihmisjoukkojen keskellä tuntuu vallitsevan ajattelu, että kun kyllin suuressa määrin tunnustautuu mukaan tiettyyn opetukseen ja yhteisöllisyyteen, ei pienempi tai suurempi määrä vääryyttä tai pahuutta ole esteenä, vaan tiettynä hetkenä tämä oppi ja yhteisöllisyys tuovat mukanaan valtavat siunaukset ja osallisuuden viimeisten aikojen suurimpaan Jumalan liikehdintään. Kirjoittajan mielestä merkittävin julistaja aikanaan sanoi useaan otteeseen: ”Parempi olla oikea sydämeltä ja väärä opilta, kuin väärä sydämeltä ja oikea opilta.”
Vääränlaiseen maaperään istutettu paraskaan siemen ei määrästään ja laadustaan huolimatta ole tuottava mitään hedelmää, vaan on kuoleva auringonpaisteesta ja sateesta huolimatta… tai oikeastaan auringonpaiste ja sade päinvastoin tuhoavat tuon hyvän siemenen. Tässä näemme kuinka tärkeitä ovat oikeat asiat yhdessä, oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Kuka sitten on vastuussa kaikesta tapahtuvasta? Kuka on vastuussa Jonnan kokemuksista, kuka vastaa miehen surkeudesta, suoranaisesta uhrin osasta, jota tämä vieläkin pahoittelee niin yhteisössään kuin yksityisissä keskusteluissaan? Hyvin monien mielestä Jonnan olisi tullut sittenkin olla kärsivällisempi ja yrittää hiukan enemmän - monien ammattilaistenkin mielestä!
Ottakaamme tähän väliin hyvin erikoinen väittämä. On olemassa aivan ammattitason ihmisiä, jotka väittävät, että ketkä tahansa kaksi ihmistä tulevat toimeen keskenään avioliitossa, jos vain haluavat. Tämä on aivan yhtä totta kuin että kuussakin voi elää. Aivan totta! Aivan yhtä varmasti kuin jokin kirjoittajan tuttavaperhe voisi alkaa elää kuussa, aivan yhtä varmasti ketkä tahansa kaksi ihmistä tulisivat keskenään toimeen! Teoriassa! Kirjoittajaa on suorastaan alkanut raivostuttaa kaikenlainen teoretisointi, koska juuri meidän alueellamme teoria ja käytäntö ovat aivan yhtä kaukana toisistaan kuin kuu maasta!
Että kaksi ”ketä tahansa” tulisi toimeen keskenään edellyttää niin suurta valmiutta ja niin valtavaa määrää henkistä kapasiteettia, että on tuskin kovin monta ihmistä tämän maan kamaralla, jotka voisimme ottaa esimerkiksemme. Kirjoittaja puhuukin nykyään mieluummin elämän tosiasioista kuin erilaisista teoreettisista mahdollisuuksista, jotka eivät käytännössä kosketa kenenkään ongelmia, vaan päinvastoin suurentavat niitä!
Teoriassa voitaisiin esittää hyvinkin monenlaisia vaatimuksia Jonnalle, mutta elämä oli jo itsessään todistanut, ettei ollut mitään merkitystä sillä mitä Jonna teki tai jätti tekemättä. Mies pystyi tekemään ongelman siitä missä ei ollut mitään ongelmaa. Hänen oli suorastaan pakko saada loukkaantua mistä tahansa todellisesta tai keksimästään asiasta! Hänellä ei käytännöllisesti katsoen ollut omaatuntoa ollenkaan, vaan hänellä oli jotakin sen korvikkeena, hyvin omantunnon tapaista äkillisen arvion perusteella, näennäisesti. Hänen empatiansa oli vain opittuja eleitä, jotka helposti tulkitsi sääliksi ja myötätunnoksi, mutta kaikki palveli vain hänen omia tarkoitusperiään. Lukemattomia kertoja hän kertoi pyytäneensä vaimoltaan anteeksi, vaikka tämä ei yhtään kertaa muistanut sen tapahtuneen!
Mies muisti pyytäneensä anteeksi, riippumatta todellisuudesta. Hän oli useita kertoja pahoitellut perheensä ongelmia kadulle saakka kaikuneiden riitojen jälkeen, mutta seuraavat lauseet olivat jo mitätöineet hänen osuutensa tapahtuneeseen. Eli hän puhui kauniisti ja vaikuttavasti, yhteisön jäsenten huomaamatta peräkkäisten lauseiden olevan kuin plussia ja miinuksia, niin että pidemmän ajallisen jakson täyttävä verbaalinen ilmaisu oli yhtä nollan kanssa. Vastasiko kuultu siinä määrin kuulijakunnan tarpeita ja näkemyksiä, ettei juuri kukaan pannut merkille julkituodun ristiriitaisuutta?
Niin, ketä voisimme syyttää? Parempi kun ei syytä ketään, mutta katsokaamme edes hetki tosiasioita silmiin. Väärän todistuksen sanominen lähimmäisestä on yksi Pyhän Kirjan kielletyistä perusasioista. Useimmat käsittävät sen valheiden kertomiseksi. Väärä todistus on kuitenkin väärän kuvan antaminen lähimmäisestä. Kuinka usein julistetaankaan syyllinen syyttömäksi ja syytön syylliseksi! Jonnan ja hänen miehensä kohdalla roolit oli vaihdettu mitä törkeimmällä tavalla. Ulkopuolisten ihmisten osuus on usein hyvin paljon tuskaa tuottava ja ahdistusta lisäävä. Mikä johtaa aivan asiallisenkin tuntuiset ihmiset näin vääriin johtopäätelmiin ja järkyttäviin tuomioihin? Näennäisyys, asioiden katseleminen kuin hevosen vauhkolaput silmillä, kapeasti, rajoitetusti! Syyllinen on myös sellainen, joka sulkee silmänsä omien mielijohteiden mukaisesti.
Jonna oli kadottanut lähes kaikki entiset tuttavansa ennen kaikkea miehen ja yhteisön tuomioiden vaikutuksesta. Hän oli hyvin pettynyt ns. ystäviinsä, jotka sellaisella tavalla antoivat vaikuttaa itseensä kuulematta hänen näkemyksiään. Hänet oli siis syyllisenä jätetty aivan yksin selvittelemään elämänsä sotkuja. Hän tiesi nyt olevansa syytön sotkuihinsa, sillä ne olivat totaalisesti hänen miehensä aiheuttamia.
Surullisinta näiden ihmisten elämässä on se lujaan juuttunut uskomus, ettei kukaan riitele yksikseen, vaan aina täytyy molemmissa olla vikaa. Tällaista voi väittää vain sellainen ammattilainen tai yleensä ihminen, joka ei lainkaan tunne näiden sairaiden ihmisten sielunelämää. Niinpä on vielä itkettävänä monta itkua ennen kuin rikkinäiset ihmiset löytävät uskottavuutta ja oikeanlaista kuulemista. On hyvin raskasta olla epäilty vaikka ei ole tehnyt mitään väärää.

Kaunis sää ei ollut tehnyt aivan toivottua vaikutusta Jonnan elämään, mutta hän polki kohti näkötornin mäkeä melko totuttuun tapaan. Hän ei pitänyt mieleensä tulleista ajatuksista, jotka saivat hänet miettimään sellaista mitä hän oli vältellyt. Hänestä tuntui pahalta kaikki kokemansa, etenkin kun edellisenä päivänä joku tuttu kadulla oli kertonut omasta elämästään ja halustaan ottaa kaikki sellaisena kuin se eteen tulee. Tässäkin kohden on kysymys hyvin paradoksaalisesta asiasta. Jonna oli mielestään käynyt lävitse sellaisen määrän asioita, ettei kaivannut tämän kaltaista opetusta. Hän oli ottanut vastaan valtavan määrän sellaista, mistä ei ollenkaan pitänyt. Hän oli oppinut myötäilemään ja kieltämään itsensä oman henkisyyden kustannuksella, eikä hänelle oikeastaan koskaan oltu suotu oikeutta ilmoittaa olevansa tyytymätön johonkin. Nyt hän ääneen toisti pariin kertaan ajatuksensa. Tästä minä en pidä, minulla on paha olo! Pahan olon myöntäminen oli tuossa tilanteessa melkoinen voitto hänelle. Olihan hänellä viimeinkin oikeus kertoa, jollei muulle niin itselleen, mitä hänen sisimmässään myllersi. Opetus siitä että aina piti iloiten ottaa vastaan kaikki ja kiittää ahdistuksistakin, oli sekin paradoksaalinen, eikä siitä voinut tehdä mitään yleistä oppia. Jokainen ihminen on erilainen ja kokee asiat eri lailla. Siksi jokaisen tulisi antaa enemmän tilaa lähimmäiselleen eikä esiintyä ammattilaisena.
Jonnaa suututti nyt nimenomaan se, kuinka tietäväisiä ihmiset olivat olevinaan. Useampikin seurakuntalainen oli valistanut häntä siitä, miten aamulla tulee herätä. Ensimmäisessä heräämisen tokkurassa tulisi kuulemma hypätä polvilleen sängyn viereen ja julistaa päivä voitetuksi Herran nimessä, niin ettei paholainen ollenkaan ehtisi väliin. Ylistystä, ylistystä, ja kaikki olisi menevä hyvin sinä päivänä! Jonna joutui todella miettimään, tuottaisiko tällainen hyppyesitys ja pikarukous suurtakin iloa Herralle, kun hän ei ollut koskaan tottunut pitämään itsekään teatterista.
Markku Vuori

torstai 26. kesäkuuta 2014

Jonnan kesä osa 2





Missä määrin ”uhri aivopesee itseään”?  Osa 2 

Jonna nautti auringonpaisteesta ja lempeästä tuulesta, joka leyhytteli hänen vaaleita hiuksiaan. Hän oli sittenkin hetken mielijohteesta ottanut polkupyörän. Kypärä oli eteisen naulakossa, eikä hän oikein pitänyt sen käyttämisestä.
Eräässä risteyksessä joku melkein ajoi hänen päälleen vanhalla, ruosteisella pyörällä. Jonna pelkäsi loukkaantumista, sillä miten hän selviäisi kerrostaloasuntoonsa, jos vaikka jalka menisi poikki! Tätä tilannetta hän pelkäsi hiukan sairaalloisella tavalla, itselleenkin sen myöntäen.
Hän oli parannellut menneen elämänsä aikana suuren määrän mustelmia ja ruhjeita, ja meikkilaukussa oli kautta aikain ollut juuri sopivan väristä peiteväriä kasvoissa ja näkyvillä paikoilla olevien mustelmien peittämiseksi. Aina ei hyvä yrityskään ollut riittänyt, ja niinpä kun mies ei sallinut vaimon jäävän pois seurakunnan tilaisuuksista, oli useammankin seurakuntalaisen katse johtanut jopa päiden puisteluun Jonnan astuessa eteiseen tai saliin.
Oikeastaan tuossa yhteisössä kukaan ei säälinyt tätä kärsivää naista, sillä niin ovelalla, suorastaan pirullisella tavalla mies oli manipuloinut, ei ainoastaan vaimoaan, vaan jokaisen seurakuntalaisen. Kun normaali järki sanoo, ettei ketään naista saa lyödä missään tilanteessa, ei tässä yhteisössä voinut enää vallita terve- tai normaalijärkisyys. Jonna tiesi useiden uteluiden perusteella, että häntä pidettiin syyllisenä kaikkiin onnettomuuksiinsa. Hänen miestään pidettiin suorastaan enkelinä. Tuollaisen miehen seurassa ei yksinkertaisesti voinut olla ongelmia, siitä oli vakuuttunut ainakin jokainen naispuolinen yhteisön jäsen!
Opettele Jonna hyvä nyt edes alkeellisimmat Sanan opetukset, oli kaikunut hänen korviinsa vuosikausien ajan! Jos häijyt ja todella ilkeämielisetkin miehet voitiin voittaa naisen oveluudella ja hyvällä käytöksellä, niin eikö sitten pienet erimielisyydet seurakunnan ihanimman miehen kanssa voinut selvittää sillä, että Jonna edes hiukan meni itseensä ja kieltäytyi oikeuksistaan, joita… voi hyvä Jonna sentään, ei kenelläkään kristityllä ole! Kristityllä on tehtävänä palvella, palvella ja palvella. Oikeuksistaan on jokainen antautunut kristitty luopunut ja antaa pahan tulla ylleen, jos sen armollinen Herra niin on tarkoittanut!
Jonnan mustelmat olivat siis hänen omaa syytään, ja jos mies aikanaan olikin potkaissut häntä jalkaan sellaisella voimalla, että vaimo oli ontunut lähes kuukauden ajan, oli sekin vain jumalan armoa (kirjoitamme jumalan tarkoituksella pienellä, koska kirjoituksemme loppujen lopuksi paljastaa tämän jumaluuden koskevan Jonnalle hyvin läheistä henkilöä).
Voisimmekohan nyt puhua jostakin sellaisesta, mikä saa monet ammattilaisetkin puistelemaan päätään ja miettimään miten kirjoittaja saataisiin hoitoon?
Jonnan jalassa oli vieläkin arpi muistutuksena tuosta vuosia sitten tapahtuneesta ”armon osoituksesta”. Nyt hän oli todella säikähtänyt tämän vanhan miehen selvästikin krapulaista ajoa. Hänen mieleensä tuli erään amerikkalaisen saarnaajan vierailu. Tämä oli puhunut jostakin hyvin mieleenpainuvasta asiasta, minkä nyt haluamme korostetusti nostaa esiin yhtenä vakavimmista esimerkeistä luonnehäiriöisen ihmisen persoonallisuuden julkituomiseksi.
Julistajalla oli ollut oma hengellinen tarkoitusperänsä tämän kertomuksen julkituomisella, mutta me katselemme sitä nyt Jonnan näkökulmasta, Liisan ja Matin ja tuhansien muiden näkökulmasta.
Vaeltavat ihmiset tulivat lammaslaitumen äärelle ja huomasivat yhden karitsan jalassa olevan siteen. Raukka ontui pahasti, sillä jalka oli aivan jäykkä. Seurueen naispuoliselle jäsenelle tuli kyyneleet silmiin ja hän riensi paikalla sauvaan nojaavan paimenen luokse kysellen mitä sille oli tapahtunut. Oliko se pudonnut jyrkänteeltä vai oliko jokin peto purrut jalan poikki?
Paimen katsoi seuruetta melko pitkään lausuen sitten jotakin, mikä sai jokaisen ällistyksen valtaan. Hän myönsi itse katkaisseensa karitsan jalan! Ja kysymys kuuluikin sitten niin seurueen kuin tätä kertomusta kuuntelevan seurakunnankin mielessä auki lävähtäneistä suista: Onko tämä paimen raaka vaiko hyvä paimen?
Neulankin olisi kuullut putoavan tuossa salissa saarnamiehen selittäessä asiaa niin liikuttavalla tavalla, että hetken päästä oli lähes jokaisen silmissä kyyneleet. Tuo karitsa raukka oli kovin helposti lähtenyt omille teilleen, niin että paimenen oli sitä usein lähdettävä etsimään. Kun paimen oli väsynyt etsimiseen, oli hän ottanut karitsan jalkojensa väliin ja murtanut sen jalan. Jonnan mieskin oli hänen vieressään päästänyt pienen liikutuksen äänen kuullessaan, että kaikki oli tapahtunut tuon karitsan hyväksi. Nyt se ei joutuisi hukkaan ja olisi aivan pakotettu pysymään paimenen lähellä! Tällä tavoin Hyvä Paimenkin antaa meille tapahtua kaikenlaista, jotta me pysyisimme Hänen lähellään!
Emme tiedä tiedostiko Jonnan mies tai joku kaltaisensa kuulemansa merkitystä siinä mielessä kuin nyt ajattelemme. Olemme jo eräässä kirjassamme kertoneet siitä, kuinka Maija aivan tarkoituksella oli sabotoinut miehensä liikeyritystä, eikä suuresta onnettomuudesta tietoisena ollut lainkaan varoittanut miestään. Miehen onnettomuus oli koko perheen onnettomuus, mutta se ei tuntunut vaivaavan Maijaa, koska se soi hänelle aivan ”oikeutetun” tilaisuuden moittia muutenkin niin kelvotonta miestään!
Olemme tulleet näkemään aivan käsittämättömän kauhistuttavan piirteen näissä tutkistelumme kohteena olevissa ihmisissä. He ikään kuin leikkivät jumalaa ja silittävät päästä niin että luu paistaa, käsittämättä ollenkaan tuottamaansa tuskaa. Jonnan mies oli potkaissut tätä jalkaan todella rikollisella tavalla, mutta jos hiukankin rohkenemme tehdä oikeita johtopäätöksiä ja koota tietoa oikealla tavalla, uskallamme väittää, että niin Jonnan mies kuin muut kaltaisensa toimivat uskoen olevansa hyviä paimenia, joiden kaikki teot ovat hyväksyttävissä puolison sitomiseksi heidän läheisyyteensä!
Luonnehäiriöinen ihminen, enemmän kuin ehkä koskaan olemme valmiita uskomaan, vahingoittaa läheistään tai työtoveriaan voidakseen sitten ”auttaa ja lohduttaa”, sitoa tämän läheisyyteensä!
Olemme jo puhuneet siitä, kuinka kiusaajan kanssa tarpeeksi kauan elettyään kumppani menettää terveytensä ja siten työkykynsä. Siinä vaiheessa kiusaaja sitten vaatii sairastunutta huolehtimaan kaikista perheen kuluista, niin että luodaan todella sairas riippuvuussuhde kiusaajaan, joka ikään kuin katkaisee kumppaninsa jalan, joskus molemmatkin, jotta tämä olisi täydellisen riippuvainen alistajasta!
Loistava esimerkki tästä on amerikkalainen dokumentti monta sataa kiloa painavista amerikkalaisista naisista, jotka miehet lihottavat tarkoituksella, osin sairaalloisen seksuaalisuuden johdosta, mutta pääosin tarkoituksella saattaa nämä totaalisen riippuvaisiksi itsestään. Maamme lainsäädäntö ei salli tällaista, mutta henkisesti samaa tehdään uskomattoman paljon.
Jonnan mies saattoi sairaassa mielessään saada ajatuksen jonkin vaimolleen rakkaan esineen piilottamisesta tai suorastaan hävittämisestä. Jonnan yhdysvaltalainen täti oli ollut heillä vieraisilla, ja viikon vierailun aikana tämä oli ihmetellyt heidän lomanviettonsa merkillisyyttä. He olivat miehen suunnitelman mukaisesti matkustaneet Ahvenanmaan saaristoon, koska mies halusi kuulemma verestää ruotsinkielen taitoaan. Oli vuokrattu kaksi rivitalomökkiä meren rannalta, aivan vesirajasta. Mikään ei olisi liian hyvää mahdollisesti hyvinkin rikkaan sukulaisen hellimiseksi, sillä kaikki amerikkalaisethan ovat hyvin varakkaita!
Jonnan mies, luonnehäiriöisenä, ajatteli kaiken rahassa, etenkin siinä suhteessa miten hän pääsisi rahoihin käsiksi. Hän oli siinä luulossa, että tämä täti olisi pian kuoleva ja Jonnan kautta hän pääsisi suuresta perinnöstä osalliseksi.
Niinpä mies oli jo etukäteen maksanut viikon oleskelun, sillä asiaan liittyi jonkinlaisia suhteita, seurakunnallisia tai työhön liittyviä. Jälkeenpäin selvisi, että mies oli saanut tämän edun jonkinlaisella vilpillä, esiintyen jonkin olemattoman firman edustajana.
Kaikki oli mennyt muutaman päivän ajan hyvin, ja Jonnalla oli kerrankin seuraa kun kierteli tädin kanssa saarta. Mies harrasti vesihiihtoa joka päivä useampaan kertaan. Kuka tietää, mitä sellainen maksaa? Matkan puolivälissä miehen rahat olivat loppu, mutta hän oli luvannut vesihiihtää joka päivä. Jonna saisi nyt maksaa loppuloman, ja eikö tädilläkin aina ollut muutama tonni käsilaukussaan?
Siinä vaiheessa selvisi, että Jonna saisi palkkansa vasta kahden viikon päästä ja… mikä kauheinta, selvisi että täti ei ollut ollenkaan rikas, vaan oli pari vuotta säästänyt matkaansa varten!
Puolta viikkoa varten heillä oli siten vain noin tuhat markkaa, eikä mies enää voisi osallistua rakkaaseen harrastukseensa! Mies oli kuin myrkyn niellyt, murheen murtama. Seuraavana yönä hän ei tullut majoitukseen ollenkaan, vaan oli liittynyt johonkin ryyppyporukkaan rantaravintolassa.
Kun sunnuntaina täti oli viety lentoasemalle ja tultiin kotiin, ei Jonnan uutta kameraa laukkuineen ja sen sivutaskussa olleine kuvattuine filmeineen löytynyt mistään. Se oli kova pala itkuiselle naiselle, joka lukemattomia kertoja kävi lävitse matkatavarat ja eteisen ja koko talon. Hän oli vielä lentoasemalla ottanut kuvan lähtöportilla heiluttaneesta tädistään, ja oli täysin varma että oli pannut kameran takaisin olkalaukkuunsa!
Mies oli kotimatkalla kaivanut kameralaukun vaimon olkalaukusta tämän käydessä rantakahvilan WC:ssä ja pudottanut sen läheiseen kanavaan. Niin pahoillaan hän oli tädin köyhyydestä ja siitä, ettei ollut saanut hiihtää vesisuksilla koko lomansa aikaa!
Kaikki tädistä olevat kuvat olivat siis kanavan pohjalla ja Jonnan murhe suunnaton. Mies lohdutteli ja kaivoi kaapista viinipullon sääliä huokuen. Hän ostaisi huomenna uuden kameran, kunhan vain nyt hetkeksi unohdettaisiin tämä ikävä sattuma! Sinä iltana mies silitteli nyyhkivää vaimoaan ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin!
Vastaavanlaista tapahtuu uskomattomassa määrin joka päivä niin monen Matin ja Liisan ja Jonnan elämässä. Hajotetaan rakkaita esineitä, lohdutetaan, säälitään, potkitaan, kääritään vilvoittavaan pyyhkeeseen, tönäistään kiuasta vasten, hellitään, voidellaan antiseptisellä voiteella, perutaan vaimon matka tämän onnettomuuden johdosta, rikotaan auto kun perhe on lähdössä vaimon sukulaisiin, korjataan auto kun miehen täytyy päästä firman matkalle sihteerin kanssa…
Jatkuu osassa 3