Puolisoni on
luonnehäiriöinen. Kuulun erääseen seurakuntaan, jossa opetetaan, ettei avioeroa
saa ottaa. Korostetaan hyvin voimakkaasti, että ”minkä Jumala on yhdistänyt,
sitä älköön ihminen erottako”. Olen kuitenkin itsemurhan partaalla, eikä kukaan
käsitä millaisissa olosuhteissa elän. Uskoin aikanaan olevan Jumalan tahdon
mennä tämän ihmisen kanssa naimisiin ja seurakuntalaisetkin puhuivat pelkkää
hyvää hänestä. Muutaman kuukauden sisällä naimisiin menosta huomasin kuitenkin
olevani yhdessä aivan eri persoonan kanssa. Kaikki korostavat kuitenkin nyt
sitä, että olen luvannut elää tuon henkilön kanssa lopun elämääni. Minä en
kuitenkaan jaksa, vaikka kuinka yrittäisin. Pelkään aivan sanoinkuvaamattomasti
tulevaisuutta. Mitä minä voin tehdä, jos seurakuntakin on minua vastaan?
Tämä on todella monen
ihmisen hätähuuto. Kuten olemme kirjoituksissamme todenneet, on laajin ongelma
luonnehäiriöisyyden suhteen aivan selvästi erilaisissa uskonnollisissa
yhteisöissä, missä mitä poikkeavimmin tavoin tulkitaan Raamatun opetusta
avioliitosta. Tietynlainen suvaitsevaisuus on voittanut alaa etenkin
luterilaisen kirkon piirissä, eikä juuri enää kuule siitä, että joku pappi
olisi kieltäytynyt vihkimästä eronneita. Vapaissa suunnissa on kuitenkin yhä
vielä laaja kirjo uskomuksia, jotka perustuvat mitä erilaisimpiin tulkintoihin
Raamatun tekstien suhteen. Osa selittää selittämästään päästyä, osa taas lukee
vain kirjaimellisesti sitä, mitä on kirjoitettu juuri niissä kohdissa, mitä
kulloinkin on helpoin soveltaa juuri siihen tapaukseen. Perusongelma onkin
todennäköisesti siinä, että luetaan aivan liian vähän.
Avioliitto on useimpien kirkkokuntien käsityksen
mukaan tärkein asia itse uskon ohella. Siitä tuskin on kiistaa kenenkään
mielestä. Mutta jos me todella uskomme näin, niin onko silloin näiden
kysymysten kohdalla luettavissa vain se, mitä vuosisatojen aikana on totuttu
lukemaan avioliiton yhteydessä? Minä olen viimeinen siinä jonossa, johon
ilmoittaudutaan kumoamaan tai muuttamaan totuttuja käsitteitä, koska millään
muulla alalla ei voi niin polttaa sormiansa kuin tässä kysymyksessä.
Uskon koko sydämestäni, että avioliitto on Jumalan
tarkoittama, elämän säilymiseksi ja turvaamiseksi tarkoitettu asia. Avioerossa
ei ole yhtään ainoata voittajaa, vaan kaikki osapuolet ovat häviäjiä, ennen kaikkea
lapset. Siksi en voi sitä kenellekään suositella enkä tule sitä koskaan suosittelemaan.
En myöskään halua luoda jotakin uutta, tähän psykoottiseen aikaan sopivampaa
näkemystä avioliitosta. En myöskään halua antaa kovin selviä vastauksia, koska
väärinkäsityksen mahdollisuus tällä alalla on niin suuri, erilaisista
näkemyksistä johtuen.
Mutta minä esitän
vastakysymyksiä, niin että jokainen sitten itse esittää mahdollisen vastauksen
tai lisäkysymyksen.
Kun on kysymys selvästi
luonnehäiriöön liittyvistä tapauksista, ei meidän tule liialti ihmetellä sitä,
jos seurakunnissa ei pystytä asennoitumaan oikealla tavalla näissä
kriisitilanteissa. Eiväthän edes mielenterveyden ammattilaiset ole kovin
pitkälti selvillä näiden asioiden laajuudesta ja todellisesta, piiloon jäävästä
ominaisuudesta. Kuitenkin vuosikausien kokemuksen ja lukuisten kertomusten
perusteella voimme esittää pohdittavaksi joitakin toteen näytettyjä asioita.
Useimmiten vedotaan Jumalan
tai virkamiehen edessä tehtyihin sopimuksiin. Siihen legendaariseen ”tahdon” -
sanaan.
Kysymys:
Jos kerran on kysymys
yhteisestä sopimuksesta, niin ketä se koskee? Ketä se koskee? Vain toista osapuoltako? Eikö se koskekaan
molempia? Jos toinen osapuoli koko elämällään osoittaa, että hänen tahtonsa
rajoittui vain siihen ikimuistoiseen hetkeen papin tai virkamiehen edessä, eikä
hän tänään enää millään tavoin osoita tahtovansa, niin voitaisiinko silloin puhua
törkeästä sopimuksen rikkomisesta? Voidaanko silloin laatia jonkinlainen
uusittu selitys siitä, mitä tuo sopimus sittenkin tarkoittaa – yksipuolisesti
vain toisen hyväksi? Tällainen ei voisi olla toteutettavissa minkäänlaisen
liiketoimen yhteydessä, mutta avioliitossa se tuntuu olevan enemmänkin sääntö
kuin poikkeus.
Niin pitkälti kuin tietomme
ja kokemuksemme riittää, voimme sanoa, että näyttää siltä, että useimmat
luonnehäiriöisiksi osoittautuneet henkilöt eivät ole aikoneetkaan pitää
sopimustaan sen paremmin avioliiton kuin työpaikkansa suhteen. Heillä ei ole
ollut aikomustakaan täyttää omaa osuuttaan sopimuksessa, koska se ei
yksinkertaisesti kuulu heidän maailmankuvaansa ja olemukseensa. He eivät ole
empaattisia, palvelevia, toisen näkökohdat huomioivia ihmisiä, vaan aivan
vastakohta. He pettävät sopimuksen jo sen solmimishetkellä, ei ehkä kovinkaan
tiedostetusti, vaan oman olemuksensa mukaisesti.
Kun avioliitossa ehkä
tärkein seikka, rakkauteen sisältyen, on kyky asettua toisen asemaan, puuttuu
tämä ominaisuus luonnehäiriöiseltä. Teki hän petoksensa tietoisesti tai
tiedostamatta, niin eikö se kuitenkin ole petos, koska luvattua ei ole
tarkoituskaan toteuttaa? Todellinen yhteiselämä ihmisten välillä on vain
näennäistä, jos puuttuu empatia ja toisen asemaan asettumisen kyky. Tämän
pidemmälti ei itse asiassa ole tarpeen pohtia sitä, miksi avioliitot eivät toimi
näissä tapauksissa.
Aivan samoin on työelämän
suhteen. Työpaikkaan pyrkiessään luonnehäiriöinen ihminen antaa itsestään
mahdollisesti täysin liian positiivisen ja väärän kuvan. Hän ei tule nöyrästi
noudattamaan työpaikan sovittuja tapoja ja käytäntöjä, vaan jos hän saisi
tuossa hetkessä totuusseerumia, mikä vaikuttaisi luonnehäiriöönkin, sanoisi hän
jotakin tähän tapaan: ”Minä olen omasta mielestäni aivan erinomainen henkilö ja
tulen olemaan varmastikin koko firman paras työntekijä. Minulla ei ole tarkoitustakaan
alistua niihin sovittuihin pelisääntöihin, mitkä täällä vallitsevat, vaan
tulette näkemään, että myötäni uudet tuulet alkavat puhaltaa ja kaikki tehdään
toisin, etenkin, kun minä istun siinä, missä sinä johtaja juuri nyt istut.”
Sopimuksentekohetkellä ei
toki näin ole, vaan mitä lahjakkain tuleva työntekijä olisi vaikka valmis
nuolemaan johtajan kengät saadakseen työpaikan, joskin samalla miettien miten
kostaisi tämänkin nöyryytyksen ensi tilassa.
Tahdon, suostun, teen
parhaani! Nämä ovat osoittautuneet sanoiksi, joilla ei useinkaan tunnu olevan
mitään positiivista merkitystä, koska petos piilee jo alkuasetelmissa.
Uhri voi siis esittää
itselleen kysymyksen: minunko vain on pidettävä viimeiseen asti kiinni sopimuksesta,
jota toinen ei alun pitäenkään ole mitenkään pyrkinyt noudattamaan eikä
aikonutkaan noudattaa? Vaatiiko Jumala minulta jotakin tällaista, vai olemmeko
mahdollisesti ymmärtäneet väärin sen, mitä meille Raamatusta luetaan? Onko
Jumala väärämielisyyden puolustaja ja puolesta puhuja? Kannattaako Hän henkistä
väkivaltaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti