Voiko luonnehäiriön havaita?

Voidaanko luonnehäiriö havaita?

Kirjoitus vuodelta 2005?

Miten voidaan jostakin ihmisestä havaita hänen luonnehäiriöisyytensä? Miten voidaan avioliittoon mennessä tunnistaa tällainen ihminen? Miten voidaan työpaikalle uutta henkilökuntaa valittaessa seuloa pois tällaiset ihmiset? Siihen ei ilmeisestikään kukaan osaa vastata, koska on kysymys mahdottomasta tehtävästä. Minulla on paljon kokemusta näissä asioissa, mutta minun on tunnustettava, että yhä uudelleen saatoin langeta luottamaan tällaiseen ihmiseen tiedostamatta hänen ongelmiaan. Ne tulevat esiin vasta tietyissä, odottamattomissa tilanteissa. Minun tehtäväni ei ole laatia diagnoosia eikä kehottaa ketään tekemään sitä. Vasta siinä vaiheessa, kun selvät tunnusmerkit alkavat näkyä, voidaan alkaa epäilemään jotakin. Nämä ihmiset ovat mestareita kätkemään todellisen olemuksensa!

Toteamme kirjoituksissamme toistamiseen sen, kuinka lopultakin apua hakiessaan uhrit usein joutuvat ammatti-ihmisen edessä syyllistetyiksi sen johdosta, että ovat itse antautuneet sellaiseen suhteeseen, tai sitten kaikesta huolimatta jatkaneet epäonnistuneessa suhteessa. Jos nytkään ammattilainen ei ole kykenevä tunnistamaan lh-persoonaa, niin kuinka siihen sitten olisi kyennyt joku rakastunut maallikko aikana, jolloin asiasta ei puhuttu ollenkaan?

On myös suunnattoman väärin se, että useat uhrit saavat diagnoosin: ”riippuvainen persoonallisuus” yksinomaan sen perusteella, etteivät ole aikaisemmin paenneet parisuhteesta tai työpaikasta. Syyllistettyä syyllistetään siis yhä uudelleen, kestämättömin perustein! Tulemme myöhemmin vielä tarkemmin toteamaan sen, kuinka useat vanhemmat uhraavat oman elämänsä ja hyvinvointinsa lasten tähden, suojellakseen heitä sairaalta osapuolelta.

Jos kotiolosuhteissa on kestämättömiä tilanteita, on niitä työpaikoilla vieläkin enemmän. Mielen osoittaminen kotona on normaalia eikä johda automaattisesti uloslentämiseen, mikä mitä todennäköisimmin seuraa työpaikalla. Olemme saaneet kuulla aivan uskomattomista tilanteista, missä osa työntekijöistä on organisoitu tukemaan nimenomaan kiusaajaa kiusattua vastaan.

Kuka osaisi epäillä näitä koko yhteisön tai seurapiirin näyttävimpiä ja sosiaalisimpia ihmisiä? He nauttivat kaikkien arvostusta, he ovat näkyvimpiä henkilöitä missä tahansa sitten esiintyvätkin. Mutta kaikki loistokkuus ja charmi on lainahöyheniä, mahdollisesti piiloon jäävän, vaatimattoman aviopuolison ominaisuuksia, jotka eivät pääse näkyviin, koska tämä jää taka-alalle tunnustelemaan ohimoonsa kasvavaa hurjaa ja rumaa sarvea. Hänet on taitavasti aivopesty ja saatu vakuuttumaan siitä, että hän on vain esteenä toisen karriäärin kasvulle ja menestykselle elämässä. Hän on käytännöllisesti katsoen menettänyt luottamuksen itseensä ja kykyihinsä, jotka nyt tulevat esiin puolison tai työtoverin elämässä!

Kuinka uskomattomalla tavalla voidaankaan toisen työpanos varastaa itselle ja antaa juhlia itseään toisen saavutusten ja oivallusten alullepanijana! Omasta elämästäni voisin kertoa lukemattomia esimerkkejä, kuinka kuukausien ja vuosien työstä kunnia meneekin jollekin toiselle henkilölle. Koska en kuitenkaan halua liata pesää, jossa vietin vuosikymmenet, kerron näistä asioista myöhemmin jonkun toisen kokemuksina. Tärkeintä ei todellakaan ole personoida näitä asioita julkisen sanan esimerkin mukaan, vaan asiaamme palvelee parhaiten tieto siitä mitä tapahtuu. Missä ja kenen päässä erikokoiset sarvet kasvavat on kuitenkin sivuasia näiden kirjoitustemme yhteydessä.

Tarvittaisiin varmaankin jonkin science-fiktion elokuvan todellisuuden näyttävät silmälasit, jotta nämä rumat sarvet voitaisiin nähdä siellä missä ne ovat!

Luonnehäiriöisyys on siis varmaankin yksi vaikeimmista sairauden lajeista, erikoisesti jo mainitsemamme piirteen johdosta. Asiantuntija yleensä voi tehdä arviointinsa ja diagnoosinsa tutkimalla potilasta, mutta suurimmassa osassa näitä tapauksia, jos diagnoosi yleensä suostutaan tekemään, on se tehtävä vastoin kaikkea yleistä käytäntöä ja uskomusta: se on tehtävä uhrin kertomuksen perusteella, koska potilaalta itseltään puuttuu täysin sairauden tunto ja tietoisuus siitä. Onko sitten ihme, että Herramme sanoi: “Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.“ Siitä ilmeisestikin johtuu se, että yleisen uskomuksen mukaisesti nämä ihmiset eivät voi kokea todellista parantumista. Kaiken lukemani ja kokemani perusteella on minun valitettavasti hyväksyttävä tämä näkemys, joka jättää ainoastaan yhden mahdollisuuden jäljelle: vain Jumalan luomisihmeen kaltainen asioihin puuttuminen voi muuttaa asian!

Kuinka moni ylipäätään uskoo luomisihmeeseen omassa elämässään? Kuinka moni suuntaa elämänsä sen mukaisesti, odottaen mahdottoman tulemista mahdolliseksi? En ole tainnut tavata sellaista ihmistä! Mutta muiden kohdalla siihen uskotaan niin vakuuttavasti, että suurella äänellä kuulutetaan avioliiton peruuttamattomuutta ja kehotetaan ja suorastaan pakotetaan uhrina olevaa aviopuolisoa jatkamaan liitossaan — ilmeisestä hengenvaarastakin välittämättä! Ns. vapaissa suunnissa ja luterilaisen kirkon alla olevissa erityisyhteisöissä on, vastoin yleistä tietoisuutta, vallitsevana uskomattomassa määrin käsitys, että uskovaisessa perheessä toinen saa tehdä toisellensa melkein mitä vain — uskonnon varjolla! Erikoisesti uskotaan miehellä olevan totaalinen valta naisen elämään. 

Yksi järkyttävimmistä kokemuksista tämän työn puitteissa on varmastikin se, kuinka jo erossa elävää puolisoa seurakuntalaisten taholta ahdistetaan palaamaan takaisin maanpäälliseen helvettiinsä. Vuosikausia on mielessäni ollut kirjoittaa seurakuntaa koskeva kirjanen, jonka nimeksi tulisi Clint Eastwoodin elokuvan innoittamana ”Armoton” (Aloitettu toukokuussa 2004). Kuinka monen itseänsä uskovaisena pitävän ihmisen edessä onkaan ankara todellisuus jopa jo tämän elämän aikana! Tuottaa melkoista surua omata kyky nähdä pahuus siellä, missä se todella on. Olenkin joutunut syvällä murheella pyytämään anteeksi kaikkea sitä vahinkoa, mitä kristillisyyden varjolla on tehty kanssamatkaajille, erikoisesti niissä piireissä, missä itsekin vaikutin. Vasta nyt olen saanut rohkeuden nousta kaikkea rakkaudellisuuden varjolla tehtyä väkivaltaa vastaan.

Tästä sairaalloisesta terrorisoimisesta kirjoitamme siis eri kirjassa.

Avun tarve ja saaminen ristiriidassa keskenään

Onko siis meillä oikeus vaatia toiselta sellaista, mitä itse emme missään tapauksessa sietäisi? Kirjoitan näitä rivejä nimenomaan sen tähden, että ne herättäisivät keskustelua ja ajattelemista, heräämistä näkemään sen kätketyn kärsimyksen mittavuus, josta tähän asti ei ole ollut mitään aavistustakaan.

En pyri lainkaan väittämään, että tämä kirja voisi palvella oppikirjana, sillä tällä alueella pätee ns. veteen piirretyn viivan laki. Me emme pysty määrittelemään mistä mikin sairaus alkaa ja mihin se päättyy.

Nykyinen suuntaus on toisaalta aivan käsittämätön maalaisjärjen omaavalle ihmiselle. Lapsipsykiatriaa ajetaan alas, nuorisopsykiatria on jonkinlaisessa hallinnassa, mielisairaalat pyritään sulkemaan ja sairaille tarjotaan entistä enemmän tabletteja. Nyt toisen painoksen ollessa tekeillä on tullut selväksi se, ettei terapiaa tule saamaan kuin vain pieni osa sitä todella tarvitsevista.

Mistä todellisuudessa on kysymys? Yksi näkemys on, että jokainen jossakin määrin on sairas, eli ei siis tarvita mielisairaaloita eikä hoitoa. Toinen yhtä absurdi näkemys on, ettei kukaan todellisuudessa ole mieleltään sairas, joten siinäkään tapauksessa ei tarvita sairaaloita eikä hoitoa. Millainen herääminen tuleekaan olemaan aivan lähitulevaisuudessa, kun totuus paljastuu?

Rohkenisinko tuoda esiin erään todella aran asian? Kirjoitan siitä omalla tavallaan kirjamme toisessa osassa: ”Luonnehäiriöisen uhri alkaa vapautua.” Mutta viime aikoina on erikoinen huolestuneisuus alkanut vaivata yhä enemmän. Viime vuosien kuluessa on hyvin paljon keskusteltu eutanasiasta, ja enemmistö yhdessä yhteiskunnan kanssa on selvästi sitä mieltä, ettei ihmisellä ole oikeutta päättää kenenkään kuolinhetkestä.

Kun nyt lähes päivittäin saan uusien ihmisten yhteydenottoja, alkaa kuva hahmottua aivan liian armottomana, koskien niin mielenterveyden kuin kehollisenkin hoidon tilaa. On jo selvinnyt, ettei terapiaa saa kuin vain osa tarvitsijoista, ja se on tunnustettu avoimesti. Mutta sama pätee muuallakin, niin että sairaaloissa aivan selvästi joudutaan valitsemaan ketä autetaan ja ketä ei. Toisaalta ei varmaankaan kukaan halua tunnustaa, ettei apua annettaisi, mutta joudutaan todella monelle antamaan toissijaista hoitoa, eli ei parasta mahdollista hoitoa.

Jos jossakin kadun varrella tai pienehkössä ihmisjoukossa ääneen toteaa, ettei meitä todellisuudessa enää hoideta, vaan vain jotenkuten pidetään hengissä, kuuluu ympäriltä hyväksyvää murinaa ja aivan ventovieraidenkin kommentteja: ”Asia on juuri siten kuin sanoit!” Ihmiset siis on jo tavallaan lajiteltu ”kuoleman jonoon” ja ”elämän jonoon”. Terapiaa annetaan niille, joiden panos työelämässä on tärkeä. Miten tämä poikkeaa eutanasiasta?

Toistakaamme vielä: Aikaisemmin puheenamme olevan sairauden nimi oli siis psykopatia, ja sairasta kutsuttiin psykopaatiksi. Asian lieventämiseksi keksittiin uusi nimi: luonnehäiriö ja luonnehäiriöinen, tai minävaurioinen. Vielä tänäkin päivänä voidaan todeta, että vain harva ihminen tietää mitä nämä sanat kätkevät taaksensa. Siksi kai on keksitty jälleen uusi termi, jonka taakse kätketään lähes kaikki persoonaan liittyvät ongelmat, eli yleiseksi käsitteeksi on valittu persoonallisuushäiriö ja persoonallisuushäiriöinen. Minä vastustan tätä yleistämistä siitä mielestäni pätevästä syystä, että on väärin leimata kaikki ongelmalliset ihmiset tällä käsitteellä. Olen tavannut melkoisen määrän ihmisiä, jotka on diagnosoitu persoonallisuushäiriöisiksi, ja jos heidät kaikki tuomitaan toivottomiksi tapauksiksi, on kadotettu jotakin merkittävää. Usko parantumiseen tai elpymiseen on riistetty niin potilailta kuin heidän omaisiltaan ja tuttaviltaan.

Minä haluan ehdottomasti erottaa toisistaan ns. pienempiongelmaiset ja ne, jotka omalla käytöksellään ja olemuksellaan johtavat meidät puhumaan uhreista ja näiden kärsimyksistä. Liiallinen yleistäminen on aina vaarallista ja tuo mukanaan kestämätöntä problematiikkaa.

Sallittakoon minun esittää aivan käytännön esimerkki elävästä elämästä. Mikä on ero psykopaatin ja persoonallisuushäiriöisen välillä?

Etsin aikanaan asuntoa eräästä Helsingin asumalähiöstä. Kävin luontaistuotekaupassa ostamassa kalkkitabletteja. Myyjä kysyi onko minulla liikkeen etukorttia, mihin vastasin vasta tulleeni pääkaupunkiseudulle mielenterveysyhdistyksemme perustamisen takia. Paikalla oli nuoripari ja kuuli puheemme. Lähdettyäni liikkeestä mies juoksi perääni, otti minua kiinni hihasta ja kertoi saaneensa diagnoosin ”persoonallisuushäiriöinen”. Voisinko auttaa häntä, olisiko meillä vertaistukiryhmää, jossa hän voisi käydä? Hän siis tiedosti ongelmansa ja haki apua.

Olettakaamme, että samassa liikkeessä oli psykopaatti samanaikaisesti. Hän olisi kuultuaan keskusteluni myyjän kanssa todennut seurassaan olleelle: ”Kaikenlaisia hulluja sitä meidänkin keskellämme kulkee. Onneksi me olemme niin terveitä ja viisaita!”

Todella pahasti luonnehäiriöisen kohdalla on vaikea uskoa mihinkään parempaan, koska häneltä puuttuu täysin sairauden taju. Hän on mielestään täysin kunnossa, ja syyttää useimmiten lähellään olevaa tai olevia mieleltään sairaiksi, ja pyrkii saattamaan heidät hoidon piiriin. Ikävä todellisuus on se, että hän ei tyydy ainoastaan siihen, vaan tekee kaikkensa saadakseen läheisensä todella mielisairaaksi, tai loputtomasti ärsyttää tekemään jotakin sellaista mikä saattaa hänet joko hoitoon tai jopa vankilaan!

Jolta on riistetty terve itsetunto, sitä on helppo hallita. Jatkuva omien ja kuviteltujen virheiden projisoiminen toiseen johtaa itsetunnon katoamiseen, ja seurauksena on jonkinasteinen masennus. Masennus on luonnon järjestämä suojakeino, mutta jatkuvana ja liiallisena se muuttuu sairaudeksi. Jatkuva vakava masennus ei ole vain mielen sairaus, vaan johtaa moniin erilaisiin ruumiillisiin vaivoihin. Todellisuudessa uhrin suurin ongelma ei ole masentuneisuus, vaan traumaattisuus. Hän kulkee pettymyksestä toiseen, katastrofista toiseen. Huomisen päivän pelko kummittelee mielessä koko ajan.

Kuinka yksinkertaista olisikaan, jos hermomme olisivat vain jokin möykky jossakin päin kehoa, mistä se voitaisiin tarvittaessa poistaa tai rauhoittaa siihen suunnatulla pistoksella. Mutta ei, hermomme ovat jakautuneet ympäri koko ruumistamme, ja ne ovat kaikki alttiita kehoamme ja mieltämme kohtaaville häiriötekijöille!

Jatkuva stressi ja masennus siis palvelevat luonnehäiriöistä hänen tavoitteidensa saavuttamisessa. Mistä tällainen mieletön päämäärä? Jokainen loukkaus luonnehäiriöistä kohtaan on loukkaus hänen persoonaansa kohtaan, ja se on kostettava keinolla millä hyvänsä! Pelkkä erimielisyys ja puolustautuminenkin katsotaan jo vihamielisyyden osoitukseksi! Seuraa valtaava määrä erilaisia syytöksiä, joiden kohdalla uhri ei voi muuta kuin ihmetellä ja puistella päätään: “Se mitä sinä sanot minulle, se minun olisi tullut sanoa sinulle. Miksi sinä haluat rikkoa minut?“ Joissakin teoksissa tuodaankin asia esiin hyvin vakavalla ilmaisulla: hovissa olemiseen tyytymätön ja kapinaan nouseva on tuhottava keinolla millä hyvänsä.

Historian kirjat kirjoitetaan uudelleen

“Mitä sinä sanot minulle, se minun olisi tullut sanoa sinulle.“

“Matti oli todella väsynyt ja surullinen. Hän oli jo vuosien ajan Maijan nukahtamisen jälkeen istunut olohuoneen sohvalla katsellen ohitse kulkevan kadun valoja. Miksi, miksi, miksi? Kaikki jatkui vuodesta toiseen aivan saman kaavan mukaisesti, ilman mitään merkkejä jostakin paremmasta. Oli sentään hyvä että hän pystyi itkemään. Tilanne oli vielä jotenkuten siedettävä, kun pystyi antamaan murheelleen sijaa. Hänen olisi pitänyt nukkua, mutta uni ei vain tullut. Jos uni tulikin, oli se useimmiten katkonaista ja painajaisten leimaamaa. Jo vuoteeseen mennessä pelotti ajatus aamuyöllä heräämisestä.

He olivat iltapäivällä olleet kävelyllä. Maija oli pannut merkille hänen ahdistuksensa. Sitä ei tapahtunut usein. “Mikä sinulla oikein on“, kysyi Maija syvään henkeä vetäen ja terveyttä säteillen, ottaen muutaman hyppyaskeleen. Matti oli aivan liian väsynyt ja murheellinen purkaakseen sydäntänsä. Liian usein hän oli kokenut kaiken puhumisen olevan aivan turhaa. Hän tiesi jo liiankin tarkkaan sen maailman säännöt, jossa hän vaimonsa seurassa eli. ”Kaikkea, mitä minulle nyt kerrot, voidaan myöhemmin käyttää todisteena sinua vastaan. Kerro siitä huolimatta minulle aivan kaikki, mitä mielessäsi on, aivan kaikki!”

Kun Matti edelleenkin kulki hiljaisena, tivasi Maija uudelleen Matin vaitonaisuuden syytä. Eihän ollut mukava kävellä miehen kanssa, joka hengitti raskaasti ja selvästi murjotti. “Kerro nyt ihmeessä, mikä sinulla on. Sitä vartenhan minä olen olemassa!“ Sama toistui useaan kertaan, ja Maijan alkaessa jo selvästi raivostua, Matti kertoi vain ylipäätään olevansa hyvin väsynyt ja pettynyt ihmisten asenteisiin ja elämään yleensä; eihän hän voinut kertoa todellista ahdistuksensa syytä! Ja kuka uskoo todeksi, mutta muutaman lauseen jälkeen Maija alkoi itkeä oman elämänsä surkeutta ja ihmisten kieroja asenteita häntä kohtaan. Eihän Matti sitä ymmärtänyt, mutta Maijahan se oli, jota aina kohdeltiin huonosti, ja joka ei murheensa tähden ollut saada unta iltaisin!

Mattia ja hänen ongelmiansa ei siis todellisuudessa ollut olemassakaan! Niille ei ollut absoluuttisesti mitään tilaa. Hän oli vain eräänlainen ponnahduslauta, miltä Maija otti vauhtia itsesäälilleen ja ikäville tunteilleen. Matilla ei käytännöllisesti katsoen ollut omaa elämää, omia tunteita, omaa surua. Maija oli varastanut hänen elämänsä niin totaalisesti, ettei hänellä ollut edes sijaa olla murheellinen ja masentunut!“

Tässä on yksi puoli luonnehäiriöisyyttä, mikä tulee vaihtelevasti esiin eri tapauksissa. Sairaan itserakkaus, narsismi, saa jatkuvasti sellaisen vallan, ettei hänellä todellakaan ole sijaa toisen ihmisen elämälle ja tunteille. Hän ei pysty kokemaan empatiaa, hän ei pysty kokemaan toisen ihmisen kärsimystä eikä murheita. Koko hänen elinvoimansa kuluu oman, keinotekoisen elämän ylläpitämiseen, jopa niinkin käsittämättömällä tavalla kuin Maijan syntymäpäivät tai Jussin urheiluauto. Koska hänellä ei ole mitään omaa, luonnollista elämää, on hän tässä maailmassa ikään kuin teatterissa, missä hänellä on päärooli näyttämöllä, kaikkien muiden ollessa alemmissa, vähäpätöisemmissä rooleissa.

En tiedä miten näyttelijät kokevat roolinsa ja ammattinsa. Heille heidän työnsä saattaa olla hyvinkin antoisaa ja elämää rikastuttavaa, koska he tietävät näyttelevänsä. He eivät esitä samaa roolia vuosikausia ja joka päivä aamusta iltaan. Heillä on vapaa-aikansa ja yksityiselämänsä.

Mutta luonnehäiriöinen ei tiedä näyttelevänsä, ei tajua ponnistelevansa osassaan 24 tuntia vuorokaudessa, joka päivä, joka viikko, vuodesta toiseen. Hän kuluttaa itseään, mutta mistä kummasta hän ammentaa voimansa? Hovistaan, palvojistaan, uhristaan!

Siksi Maija ei muutamaa lausetta pidempään jaksa kuunnella miehensä murheita. Hän kääntää puheen itseensä ja loputtomaan väsymykseensä, liialliseen työntekoonsa, perheestä huolehtimiseensa, raatamiseensa perheen elättämiseksi. Matti saattaa kuitenkin olla hoitanut lapset oman työnsä ohella, ollut itse ansiotyössä, kantanut rahaa kotiin enemmän tai vähemmän.

Saattaa olla niinkin, ettei Maija tai Anna jne. todellisuudessa ole huolehtinut juuri mistään kotona, niin että Matti ja kaltaisensa on koko heidän avioliittonsa ajan etsinyt keittiöjakkaran, vaihtanut rikkoutuneet hehkulamput, lyönyt seinälle jokaisen naulan tauluja tai ryijyjä varten, ostanut jokaisen kodissa olevan esineen. Hän on saattanut pestä pyykit ja tiskit, käydä kaupassa omista kiireistään huolimatta. Siitä huolimatta Maija muistaa tehneensä kaiken tämän miehen vain laiskotellessa sohvalla ja odottaessa hänen tekevän kaiken. “Mitä sinä sanot minulle, se minun olisi tullut sanoa sinulle!“ Tämä on murheellinen totuus aivan liian monessa kodissa ja työpaikassa. Kaikki hyvät teot, kaikki uurastus ja ahkeruus on vaihtanut kummallisesti paikkaansa!

Olen vuosikausien ajan kutsunut tätä historian kirjojen uudelleen kirjoittamiseksi. Sitä tapahtuu niin monella tapaa, etenkin pahimpien tilanteiden kohdalla, kun tietyt rajat on rikottu ja on tehty jotakin katastrofaalista. Luonnehäiriöinen saattaa näinä lyhyinä, ohitse kiitävinä hetkinä osoittaa jotakin katumukseen viittaavaa, kuitenkaan mainitsematta sanaa anteeksi. (Tiedossani on useampikin tapaus, jossa aviopuoliso vasta yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa pyysi anteeksi.) Viikon, viimeistään kahden kuluttua, hän kertoo tapahtuneen asian “totuuden mukaisesti“, juuri sellaisena, kuin hän sen muistaa. “Kuinka sinä saatoitkaan olla sellainen minua kohtaan!“ Uhri tietää tarkalleen kuinka kaikki tapahtui, sillä se oli hänelle niin kauhistuttavaa, pelottavaa, että hän muistaa koko loppuikänsä mitä todella tapahtui. Hän ei muista sitä pahuuttaan, vaan asian vakavuuden tähden. Valehteleeko puoliso/läheinen kaiken? Siitä voidaan olla montaa mieltä.

Minä uskon, ettei kukaan ajaudu niin täydelliseen vääryyteen ja asioiden muuttelemiseen ilman mitään esiasteita, joissa hänellä on edes jonkinlainen tietoisuus omasta vääryydestänsä. Mutta kun sama virhe tehdään kyllin usein, haluamatta nähdä sitä virheeksi, uskotaan sen jonkin ajan kuluttua olevan aivan oikein! Jokainen on vastuussa omista teoistaan, eikä kukaan sairas voi puolustautua sairaudellaan ja sanoa: “Koska olen sairas, on minulla oikeus tehdä niin.“ Muistakaamme, ettei luonnehäiriöinen usko olevansa sairas!

Niin, valehteleeko tällainen ihminen? Olen tullut siihen tulokseen, että hän hyvin useasti itse uskoo puhumaansa asiaan. Hänellä on päällä täydellisen torjunnan ohjelma, jonka hän itse tai hänen olosuhteensa ovat hänelle luoneet. Hän on epäonnistumisensa jälkeen (luonnehäiriöinen pyrkii kaikin keinoin peittämään onnettomuutensa) kirjoittanut historian kirjat uudelleen suunnilleen tähän tapaan: “Minä tiedän olevani hyvä ihminen. Ollessamme lomalla tapahtui jotakin aivan kauheaa. Vuokraamamme kesämökki kärsi riitamme ja käsikähmämme johdosta suuria vahinkoja, jotka joudumme maksamaan. Minä en missään tapauksessa ole sellainen ihminen, joka haluaisi jotakin sellaista tapahtuvan. Se kuitenkin tapahtui. Eikö puolisoni/ kumppanini/ työtoverini aina ennenkin ole ollut syyllinen kaikkiin onnettomuuksiimme? Olisiko nyt jokin poikkeus? Ei toki. Tarkemmin ajatellen muistan yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki tapahtui. Hänhän oli se, joka ei antanut minun rauhassa itkeä tuskaani, vaan väkisin raatoi minut sängystä ylös ja alkoi sättiä minua jne. …“

Jussi ja Liisa viettävät vappua Lapissa. Jussi tuntee työnsä johdosta useitakin matkailualan ihmisiä, ja erään tuttavan suosituksen perusteella hän on vuokrannut lomakylästä vain kesäkäyttöön tarkoitetun rantamökin. He ovat viime aikoina eläneet melko ristiriitaisissa tunnelmissa, ja kevään juhlan viettäminen täällä asti enemmän tai vähemmän pelottaa Liisaa. Hän tietää miehensä odotukset, etenkin kun kustannukset ovat melko korkeata luokkaa. Raha ratkaisee siis tässäkin kohden, eli nyt nautittavan ilon ja tyydytyksen on vastattava kustannuksia!

He eivät ole juoneet kuin kaksi lasillista valkoviiniä, kun Jussi hermostuu vaimonsa hiljaisuuteen ja suruvoittoiseen katseeseen. On harvinaista että mies näin varhaisessa vaiheessa suuttuu ja alkaa sättiä vaimoaan liiallisesta hiljaisuudesta. Hehän ovat tulleet tänne pitämään hauskaa, ja Liisan tehtävä on viihdyttää miestänsä!

Mutta vaatimuksesta tapahtuva ilon pitäminen on täysin mahdotonta, ainakin naisihmiselle, joka ei erikoisemmin rakasta väkijuomia. Hän on vain oppinut juomaan niitä voidakseen jotenkuten sietää kaikki ristiriitaisuudet, mitkä Jussin kanssa eläminen tuo mukanaan.

Liisa alkaa itkeä, mikä suututtaa Jussia aina vain lisää. Mies alkaa jo raivota, ja Liisa pakenee makuuhuoneeseen vetäen peiton päänsä yli. ”Anna minun hetki levätä, niin kyllä tämä tästä.” Jussi malttaa mielensä yhden lasillisen ajaksi, mutta tulee sitten repimään peittoa vaimon yltä. Heillä ei olisi kuin kaksi kokonaista päivää nauttia lapin luonnosta, ja nyt vaimo pilaa kaiken!

Liisa toivoo vain saavansa levätä hetken rauhoittuakseen, mutta mies ei sitä salli, vaan raastaa vaimoa käsivarresta niin voimakkaasti, että kipu on sietämätön.

Tapahtuvaa ei voida panna viinan laskuun, sillä kumpikaan ei ole juovuksissa, mutta Jussi on vihan humalluttama. Tunnin kuluttua, väsymyksen voitettua raivon ja kiihtymyksen, molemmat vetäytyvät saunan lepohuoneen varavuoteille ja nukkuvat seuraavaan aamuun asti.

Mökki on muulta osin asumattomassa kunnossa, jääkaapin ovea ei saa takaisin paikalleen, komeroiden ovet ovat lommoilla, kaikki astiat ja ruokatarvikkeet, jauhot mukaan lukien pitkin lattioita. Jussi on saanut sirpaleista haavan jalkapohjaansa, ja jossakin vaiheessa, kamppailun ollessa kiivaimmillaan ja Liisan jäädessä alakynteen, oli tämä pamauttanut Jussia alumiinisella grillisuojuksella. Miehellä on siis kuhmu päässään ja hirvittävä moraalinen krapula!

Vielä nukkumaan mennessä Jussi oli ollut selvästi murheellinen, suorastaan kauhistunut, katsellessaan hävitystä ja riekaleisia lakanoita, jauhoisia peittoja, repaleisia tyynyjä. Hän tajusi tehneensä jotakin anteeksiantamatonta ja otti Liisaa kaulasta kiinni, itkien tuskin havaittavasti.

Luonnehäiriöinen siis kuitenkin katuu ja pyytää anteeksi? Älkäämme käsittäkö väärin! Jussi ei ollutkaan nukkunut koko yötä, vaan oli yhä uudelleen ja uudelleen käynyt mielessään lävitse illan tapahtumat. Mieltä oli kalvanut sietämättömästi tunne syyllisyydestä ja epäonnistumisesta. Hän vielä muisti aiheuttaneensa suurimman hävityksen, paiskoneensa kaikki astiat lattialle, repineensä tyynyjä ja peitteitä ja huutaneensa sikana. Mutta mistä kaikki oikein oli alkanut? Liisa oli kohdellut häntä inhottavasti, olihan sentään vappu ja ilon juhla!

Jussin mieleen palautuivat kaikki hänen omaan muistojen kirjaansa kirjoittamat tapaukset, joiden perusteella mieli rauhoittui sitä enemmän, mitä kirkastuva aamuhämärä koitti tuntureiden takaa. Kyllä, hän ei ikinä olisi sellaiseen mielentilaan joutunut, ellei Liisa vuosikausien ajan sellaisella tavalla olisi laiminlyönyt häntä!

Vahingot eivät olleet läheskään niin suuri taloudellinen tappio, kuin henkinen tuska. Mutta nyt oli Liisa kuuleva tuosta lomamatkasta elämänsä loppuun asti. ”Kuinka sinä saatoitkaan tehdä minulle sellaista? Maineeni on niin kärsinyt, ettei milloinkaan enää ole mahdollista vierailla tuossa lomakylässä. Tietäisitpä vain, mikä selittäminen minulla oli tuttavalleni, joka sitten viimeinkin uskoi millainen sinä todella olet!”

Tiedämme kaiken tämän olevan totuuden vääristelemistä, mutta luonnehäiriöiselle se on totisinta totta. Hänhän ei ole aikuinen ja siten vastuussa elämästään ja tekemisistään, vaan tällaisella ovelalla, kaikkea totuutta rienaavalla tavalla hän manipuloi ympäristöään ja saa osakseen kaikkien hyväuskoisten säälin ja hyvänä pidon. Uhri jää ilman sitä. Mutta mitä uhri saa? Yleisen halveksinnan ja tuomion. Hän on syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen!

Alatko jo ymmärtää, millainen osa on tällaisen luonnehäiriöisen ihmisen puolisolla tai läheisellä ihmisellä / työtoverilla? Alatko ymmärtää, mitä tällainen ajatuskaava aikaansaa työpaikoilla?

“Maija koki suuren pettymyksen rakkaudessa kouluaikana. Hänen ihailemansa mies ei halunnutkaan alkaa seurustelua Maijan kanssa. Vuosien jälkeen voitiin todeta, että tuo mieskin oli luonnehäiriöinen. Mitä Maija siis näki hänessä? Miksi tuo mies ei halunnut alkaa seurustelua? Mitä todennäköisimmin Maija näki miehessä jotakin sellaista, mitä ihaili itsensä hyvänä ominaisuutena. Tämähän on yksi perusasioista tämän sairauden alalla. Mies taas ilmeisestikin koki Maijan liian itsevarmana, hallitsevana, tunkeilevana. Hän oli vielä suhteellisen nuori, niin ettei sairaus ollut ehtinyt saada todellista valtaa. Mutta sen verran se jo vallitsi hänessä, että hän tiesi tuon naisen hoviin ottamisen suureksi vaaraksi itselleen. Hoviin soveltuvat vain alistuvat, häntä itseään heikommat, alempiarvoiset ihmiset. Siksi Maija tietynlaisesta pidättäytyväisyydestään huolimatta, pettyneenä rakkautensa kohteen asenteeseen, heittäytyi Matin syliin, kun tämä oli niin suloisen hellyttävä vaatimattomuudessaan ja surullisuudessaan. Matti parka, hänellä ei ollut vähäisintäkään käsitystä sen suhteen mihin oli joutunut!

Mutta Maija erehtyi suuresti, niin kuin moni muukin hänen kaltaisensa. Matti ei ollutkaan sellainen kuin hän oli luullut! Näennäinen surkeus ei ollutkaan alistuvaisuutta eikä ylempänsä valtaan ajautumisen halua, vaan ainoastaan yksi Matin luonteenpiirteistä. Hän ei ollut saanut synnyinlahjana tai perintönä kunnianhimoa.

Maija oli todella pettynyt, kun tämä vaatimaton mies mitättömän koulusivistyksen perusteella yhtäkkiä puhui sujuvasti useampaa kieltä äidinkielensä lisäksi. Tämä mies oli kerrassaan petollinen! Hän ei ollut kertonut tarpeeksi itsestään! Hän oppi asian toisensa perään sellaisella helppoudella, mitä Maija ei voinut uskoa todeksi. Hän itsehän oli joutunut vuosikausia ponnistelemaan saavuttaakseen kaiken tuon! Miten hän oli saattanut niin suuresti erehtyä, kun otti hoviinsa tuon miehen?

Onko siis ihme, että Maijan täytti kostonhimo? Onko ihme, että hän teki kaikkensa mustamaalatakseen Matin ja hänen elämänsä? Koko Maijan koneisto työskenteli havaitakseen Matin pienimmätkin virheet ja epäonnistumiset. “Tästä ei sitten puhuta“, totesi Maija jokaisen virheensä kohdalla. Mutta kaikki Matin virheet kirjattiin ylös Maijan muistojen kirjaan!“